Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

374 s., Gummerus 2010

alkup. L'Élégance du hérisson 2006

suom. Anna-Maija Viitanen

kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

 

Siilin eleganssi on ollut lukulistallani pitkään (huomaan toistavani itseäni aina tässä kohtaa) ja kirjastosta lainallakin jo melkein yhtä pitkään. Minulla on ollut jonkinlainen kynnys tarttua tähän teokseen, sillä vaikka en juonesta etukäteen tiennyt oikeastaan mitään, niin tiesin kuitenkin tämän olevan monen bloggaajan suosiossa, mikä riitti nostattamaan odotuksia. Huomasin pitäväni Siilin eleganssista, mutta en ehkä täysin varauksetta. Merkittävää kuitenkin on, että yleensä tällaiset melko filosofiset ja pohdiskelevat teokset eivät minua oikein kiinnosta, mutta Siilin eleganssi teki poikkeuksen.

 

Tapahtumien keskiössä on pariisilaisen kerrostalon ovenvartija rouva Michel, joka pyrkii täyttämään mielikuvan perinteisestä, hieman tyhmänpuoleisesta ja jurosta ovenvartijasta niin tarkkaan, että kukaan ei osaa aavistaa hänen olevan todellisuudessa hyvin sivistynyt, Tolstoinsa tunteva kulttuurinharrastaja. Rouva Michel ei halua katseiden suuntautuvan itseensä, mutta sitten kaikki muuttuu, kun taloon muuttaa ensimmäistä kertaa koko rouva Michelin ovenvartijuuden aikana uusi asukas, sivistynyt japanilainen herra Ozu. Samalla muuttuu myös rikkaan perheen 12-vuotiaan tyttären Paloma Jossen elämä, vaikkei hän tosin olekaan koskaan aikonutkaan asettua tyhjänpäiväisyyden ja porvarillisuuden sävyttämään tulevaisuuteen, johon häntä vaistomaisesti ohjataan. Lopullisesti kaiken muuttaa kuitenkin rouva Michel.

Siilin eleganssi rakentuu kahdesta kertojaäänestä, rouva Michelin ja Paloma Jossen. Rouva Michel pohtii mielessään arkipäivän tilanteita osuvasti ja hyviä huomioita tehden, Paloma Josse kirjoittaa ylös ajatuksiaan ja mietteitään erilaisista asioista, lähinnä kanssaihmisistään ja heidän esiintuomistaan ajatusmalleista. Kumpikin haluaa vetäytyä syrjään, tarkkailla tilannetta etäämmältä ja olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Kakuro Ozu näkee molempien kuorten alle ja ymmärtää, että sinne kätkeytyy todellista sivistystä ja viisautta, jota muut tyhjänpäiväistä elämää viettävät rikkaat eivät kykene näkemään. Rouva Michelissä hän huomaa olevan todellista siilin eleganssia, hienoutta piikikkään pinnan alla.

 

Siilin eleganssi on mielestäni sangen pistävänterävä huomioissaan ihmisluonteista ja toimintatavoista. Sen filosofisuus ja pohdiskelevuus ei ole lainkaan teennäistä tai muka-jotain, siinä on todellista ajatusta, joka ei ehkä ihan ensimmäisellä lukukerralla täysin avaudukaan. Minulle ainakin tuli monta kertaa tunne, että tässä kirjassa olisi vielä paljon ammennettavaa useammallekin lukukerralle. Siilin eleganssi on kirja, jota ei mielestäni kerta kaikkiaan voi lukaista kevyesti, vaan se vaatii ajattelua. Tästä teoksesta voisi löytää myös paljon kauniita lauseita, ja välillä tuli miltei tunne, että tätä pitäisi lukea kynä ja viivoitin kädessä.

 

Siilin eleganssissa on siis hienoa myös kielellinen ilmaisu, ja uskon vakaasti, että Anna-Maija Viitanen on pystynyt välittämään sen kääntäessään teosta ranskasta suomeksi. Teoksessa mainitaan monta kertaa rouva Michelin tarkka kielikorva ja rakkaus paitsi kieliopillisesti myös tilannetajun suhteen oikeaoppiseen ilmaisuun, joten lienee sopivaa olettaa, että teos on ollut kielellisesti huoliteltu niin alkukielellään kuin käännöksenäkin. Kaunis on myös kirjan kansi, jotenkin elegantti sekin.

 

Pidin tästä kirjasta, mutta kuten heti alkuun totesin, en täysin varauksetta. Aluksi minusta tuntui, että tarinaan oli hieman vaikea päästä käsiksi enkä tahtonut oikein pysyä selvillä siitä, kuka talon asukkaista nyt oli sellainen ja kuka tällainen. Aluksi myös Paloma Jossen merkinnät tuntuivat jotenkin vaativilta rouva Michelin kertojaääneen verrattuna, sillä niissä oli ehkä selkeämmin sitä filosofisuutta, joka muuten välittyy vain hienovaraisesti tarinan lomassa, ei niinkään aatteina. Hieman vierastin myös sitä "ylevyyttä", jota ei ole niinkään miljöössä, vaan esimerkiksi Paloma Jossen, herra Ozun ja rouva Michelin luonteenlaaduissa. Jotenkin he olivat niin sielultaan niin hienoja, että aluksi koin etenkin kaksi ensimmäisinä mainittua hieman vieraiksi itselleni. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä, ja uskallankin todeta vielä palaavani tämän kirjan pariin - sitten joskus.

 

♠♠♠♠

Keltainen kesä: Koti

Toni Morrison: Koti

133 s., Tammi 2014

alkup. Home 2012

suom. Seppo Loponen

Sainpas kuin sainkin luettua ainakin yhden kirjan Keltaiseen kesään. Alun perin ajattelin aloittaa minulla jo pitkään lainassa olleella Saramagon Oikukas kuolema -teoksella, mutta uutuushyllystä nappasin mukaan ensimmäisen Morrisonini ja päätin kokeilla sitä. Tämän jälkeen olen ihan varma, että tulen lukemaan vielä lisää Toni Morrisonin teoksia.

Koti kertoo sisaruksista, Frankista ja Ceestä, joiden molempien elämässä on omat kipupisteensä. Georgialaisessa pikkukaupungissa varttuneet sisarukset olivat jo lapsina toistensa tuki ja turva, sillä itsekkäät isovanhemmat ja elannon eteen raataneet vanhemmat eivät tarjonneet mitään turvallisuutta. Kuten teoksessa luonnehditaan, oli Frank Ceen varsinainen äiti, vaikka oli itsekin vielä pikkupoika. Korean sota kuitenkin heitti sisarukset erilleen, sillä Frank päätti lähteä vapaaehtoiseksi ennen kuin muuttuisi itse vanhempiensa kuvaksi. Cee jäi pärjäämään yksin ja elämä kuljetti häntä erilaisiin huonopalkkaisiin töihin sekä lopuksi myös "koe-eläimeksi". Vain Ceen tilanne saa traumatisoituneen Frankin palaamaan Georgiaan.

Morrisonin romaani on lyhyt, mutta sisältää paljon asiaa siitä, mitä sota, epävakainen lapsuus, alituinen köyhyys ja liiallinen luottavaisuus voi saada aikaan. Lyhyessä teoksessa on paljon huomioita siitä, miten vahvempi turhan usein käyttää valtaansa hyödykseen ja nitistää heikompansa: isovanhempi vie parhaat ruuat, aviomies varastaa auton, sotilas tappaa lapsen... Listaa voisi jatkaa edelleen, sillä näitä pointteja teoksesta todella löytyy. Morrisonin luoma kuva on melkoisen raadollinen, mutta toisaalta tarinassa on myös aitoa välittämistä ja huolenpitoa, minkä Frankin ja Ceen välinen lojaalius osoittaa. Itse näen heidän välinsä osoituksena siitä, että kaiken pahan keskelläkään ei saisi unohtaa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hieman moitteita annan kerrontaratkaisusta, sillä tarina tuntuu etenevän palan sieltä ja palan täältä. Aluksi se tuntui hieman vaikeaselkoiselta, vaikkakin siihen tottui nopeasti. Osittain ratkaisu johtunee siitä, että teoksessa on monia näkökulmia ja useampi hahmo pääsee esittämään näkemyksiään asioista. Useampi näkökulma ei onneksi tee tarinasta liian sekavaa, vaan pikemminkin monisyisemmän, vaikka kerrontaratkaisu välillä mielestäni hieman ontuukin.

Lukukokemus oli kaikkiaan voimakas, mutta ei kuitenkaan ravisteleva. Vaikka teoksessa kuvataan monia ikäviä asioita, ei se kuitenkaan ole ankea. Siitä kertonee se, että nyt lukemisen jälkeen minulla on ihan hyvä fiilis.

♠♠♠♠

Minna Canthin päivänä: Työmiehen vaimo

Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885)

yhteisniteessä Valitut teokset, WSOY 1953

Viime vuonna vietin Minna Canth -teemapäiviä blogissani, joten tänä vuonna noteeraan päivän hieman hillitymmin. Tänään palasin takaisin Työmiehen vaimon pariin monen vuoden jälkeen, sillä edellisen kerran luin tämän syksyllä 2008. Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoista ja erityisesti pidän näytelmästä Anna Liisa, mutta Työmiehen vaimo onkin heti seuraavana perässä.

Olen hieman hämmästynyt siitä, miten erilainen lukukokemukseni olikaan nyt toisella lukukerralla. Ensimmäinen lukukerta sai minut ajattelemaan asioita, olin melko pöyristynyt ja teos ehkä hieman muokkasi maailmankuvaanikin: olinhan 16-vuotias lukion ekaluokkalainen. Nyt 22-vuotiaana lukukokemuksessa oli samoja piirteitä, mutta koin teoksen paljon voimallisemmin. Johannan tuska väärien syytöksien alla, epätoivo ja pelko, suorastaan riipivät sydäntäni. Johannan hahmo tuli nyt paljon lähemmäs kuin viimeksi. Tekstin sisältö muutenkin, esimerkiksi Homsantuun toteamus "Teidän lakinne ja oikeutenne -- Niitähän minun pitikin ampua" aukesi paljon paremmin, samoin viittaukset yleiseen yhteiskuntajärjestykseen tuona aikana (1880-luvulla).

Näytelmä kertoo Johannasta ja Ristosta, joiden häistä näytelmä alkaa. Risto on juomari ja petturi, kaikkea muuta kuin Johanna oletti, mutta sitkeästi nainen yrittää jaksaa avioliitossaan. Johannan epätoivo tuntuu hyvin liikuttavalta, se pakahduttaa mieltä. Samalla kertaa Johannan periksiantavuus lyö kiukun kipinää mieleen: tee nyt jotain nainen! Minna Canth heijastelee tällä mielestäni erinomaisesti sitä, miten mies oli ylivaltainen vaimoon nähden. Tekstiä on höystetty runsaasti Raamatunkatkelmilla, mikä oikeastaan vasta nyt välitti toimi minulle tehokeinona. Raamatusta Risto haki oikeutusta toimilleen, vaikka ei muuten asiaan uskonutkaan. Aika ristiriitaista, sanoisin. Canth osaa tällaisten seikkojen käytön todella hyvin.

Riston lurjusmaisuus ja itsekeskeisyys suututtaa, mutta toisaalta Johanna voisi laittaa tiukemmin kampoihin. Kaiken huippu on se, kun Risto menee viinanhimoissaan varastamaan kankaan, jota Johanna kutoo asiakkaalle. Se syöksee vaimon sellaiseen ahdistukseen, että sen vaikuttavuutta on vaikea kuvailla. Mikä hirveä mies ja vaimo-rukka!

Työmiehen vaimo on edelleenkin mielestäni yhtä hyvä näytelmä kuin kuusi vuotta sitten. Henkilöhahmot herättävät minussa nyt kuitenkin enemmän tunteita, samoin tarina itsessään. En tiedä mikä siinä onkin, että Canth vakuuttaa minut yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hänen teostensa aikakehys on jo vanhentunut, niin niiden aiheet ovat edelleenkin ajankohtaisia: tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. 

Näin illansuussa toivotan vielä kaikille oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Teemapäivien päätös: Anna Liisa

Minna Canth: Valitut teokset

josta Anna Liisa s. 487-536

WSOY 1953
alkup. 1895

Päätin Minna Canth -teemapäivieni päätökseksi lukea Anna Liisan uudemman kerran, edellinen kerta kun on jo useamman vuoden takaa. Anna Liisahan on, kuten tässä nyt on monena päivänä toitotettu, suosikkini Minna Canthin tuotannosta, joten oli kiva palata sen pariin. Tässä yhteisniteessä näytelmän nimi on kirjoitettu väliviivalla, mutta kirjoitan sen kuitenkin alkuperäisen mallin mukaan erikseen, sillä niin se on "oikein".

Ensikosketukseni tähän näytelmään tapahtui pääasiassa kotipaikkakuntani nuorten tekemän teatteriesityksen kautta, kuten eilen kerroin. Jotenkin ehkä osittain siitä syystä pystyn näkemään todella elävästi nämä tapahtumat silmieni edessä, toisaalta myös Canthin kirjoittajankyvyt takaavat lukijalle mahdollisuuden nähdä tapahtumat lukiessa, sillä tässä teoksessa hän on hyvin pienilläkin asiolla onnistunut luomaan vahvan ja aistittavan tunnelman, josta välittyy lukijalle niin painostavuus kuin huojennuskin, epätoivo ja rohkeus.

Anna Liisa kertoo samannimisestä talollisen tyttärestä, jonka on määrä mennä vihille nuoren tilallisen, Johanneksen kanssa. Anna Liisalla tuntuu kuitenkin olevan jotakin salattavaa, hän tuntuu alituiseen pelkäävän, että joku riistää häneltä tämän onnen. Soppaa astuu hämmentämään mökinmuori Husso ja hänen poikansa Mikko.

Anna Liisa on tehnyt suuren synnin, jonka avulla sekä Husso että Mikko kiristävät häntä. Tyttö tuntuu olevan epätoivoinen, kauhuissaan. Hän tietää, että Johannes ei häntä enää huoli, jos totuus tulee ilmi. Husson ja Mikon kiristystoimet ovat kuitenkin milteipä turhia, sillä tytöllä on jo tarpeeksi kovat tunnontuskat jo muutenkin ja hän on useita vuosia käynyt sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Husso poikineen ei voisi ikinä aavistaakaan, mihin heidän toimensa johtavat.

Anna Liisa on hieno näytelmä heikkoudesta, epätoivosta ja rohkeudesta. Se kuvaa nuoren naisen kiirastulta, kun hän kamppailee itsensä kanssa. Aluksi ehkä on enemmänkin ajatuksena se, että mitä muut sanovat, ulkoinen sovinnaisuus on ensimmäinen asia, jota tulee pohtia. Kuitenkin Anna Liisa oivaltaa, että päästäkseen epätoivosta ja syyllisyydentunnosta eroon hänen täytyy kertoa kaikki ja olla rohkea. Sisäinen rauha ja rehellisyys on sittenkin muiden mielipiteitä arvokkaampi asia. Tämä on siis myös eräänlainen kasvutarina vastuulliseksi ihmiseksi.

Tässä teoksessa on myös feministisiä vivahteita, sillä kuvataanhan tässä tuon ajan naisen aseman vaihtoehdottomuutta ja rajattua elinpiiriä sekä sopivaisuutta. Se kuvaa kuinka naisen asema on miehen asemaa vaikeampi, mies voi lähteä eikä kukaan häntä syytä mistään, mutta naista kohdellaan kuin suurtakin syntistä. Onneksi tästä on päästy paljon eteenpäin ja nykyään naisilla on vaihtoehtoja. Tämän luettuaan pystyy itse kukin varmasti paremmin arvostamaan nyky-yhteiskuntaa.

(arvosanoittamaton)

Teemapäivien avaus: Roinilan talossa

Minna Canth: Kootut teokset III - Näytelmiä, edellinen osa, 2.p.

josta Roinilan talossa (s.93-189) 1928,

alunperin 1885

Kuten kuun alussa suunnittelin, aion viettää nyt muutaman päivän juhlistaen yhtä suosikkikirjailijoistani, Minna Canthia, jonka päivää vietetään huomenna. Roinilan talossa on teemapäivien avaus ja samalla näytelmä, johon olen halunnut tutustua jo kauan. Kaikki tietävät Työmiehen vaimon ja Anna Liisan, mutta Roinilan talossa on jäänyt niiden varjoon. Tätä teosta on myös hyvin vaikea saada käsiinsä, sillä uusin painos käyttämästäni kirjastoverkosta on vuodelta 1928, joten liekö ihmekään, että tästä ei niin puhuta. Lisäksi tämä ei ole läheskään niin shokeeraava kuin edellä mainitut kaksi näytelmää, joten siksikään Roinilan talossa ei ole saanut sellaista klassikon asemaa kuin ne.

Roinilan talossa kertoo jossain Itä-Suomessa sijaitsevan talon tyttärestä ja pojasta, rakkaudesta, piioista ja rengeistä, juonittelusta ja oikeuden voittamisesta. Tämän näytelmän kohahduttavimpia asioita ovat oletettu murha ja epäsovinnainen rakkaus. Näytelmä tapahtuu kolmessa näytöksessä ja etenee aika sutjakkaasti, mutta toisaalta siinä on monta mutkaa ja väärinkäsitystä. Aluksi tämä vaikuttaa lähinnä nuorten ilottelun kuvaukselta ja omien rajojen hakemiselta, mutta lopulta sieltä erottuu hyvin selkeästi Canthille tärkeä feminismin ja ennen kaikkea kaikenlaisen tasa-arvon aate, joka ilmenee henkilöhahmojen kuvauksesta ja tapahtumien asettelusta.

Talon isäntä, Roinila, on kuvattu hieman "sovinistiseksi" mieheksi, joka ei kunnioita naisia ja pitää heitä alempana sukupuolena (vaikka kyllä häneltä sitten sydäntäkin löytyy). Piika osaa kuitenkin antaa isännälle takaisin aiheettomista moitteista ja olla vahva nainen, mikä kuvaa tuon ajan murrosta kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, tosin tie on tuossa vaiheessa vasta aluillaan ja kovin kivinen. Nuorten asenne nostaa piiat ja rengit samanarvoiseen asemaan ja osoittaa, että omaisuus ei ole se tärkein, vaan ihminen itsessään. Kuitenkin joidenkin hahmojen asenteista heijastuu heidän ajatuksensa siitä, että he ovat jotenkin parempia. Canth kääntää asiat hienosti päälaelleen ja osoittaa, että rikkain ei aina ole se paras ihminen.

Kuten todettu on, tästäkin näytelmästä heijastuu Canthin oma ajatusmaailma, mutta tämä on kevyempi ja ehkä voisi sanoa viihdyttävämpi kuin perin murheelliset Työmiehen vaimo tai Anna Liisa, joka on muuten suosikkini Canthin tuotannosta. Toisaalta tämä oli mielenkiintoinen, mutta Canthin tuotantoa tuntien odotin hieman enemmän sitä jotakin. Tietynlainen paikoillaan polkeminen ja juonittelu rupesi hieman nyppimään, jotenkin tuntui, että ei totuus ikinä selviä. Vaan selvisihän se ja hyvä niin. Joka tapauksessa tämä ei ole niin vetävä kuin muut lukemani Canthin teokset. Näytelmässä oli mukana paljon kansanlaulun pätkiä, jotka toisaalta sopivat hyvin mukaan, mutta itse olisin ehkä tykännyt enemmän ihan tavallisesta dialogista. Kaiken kaikkiaan tähän kyllä kannatti tutustua, vaikka ei tämä niin ihmeellinen ollut. Tässä on kyllä ainesta, joka ei täysin pääse esille.

♠♠½

Lapinkylä: sukutarina

Annika Wennström: Lapinkylä - Sukutarina

334 s., Bazar 2012

suom. Outi Menna

alkup. Lappskatteland. En familjesaga 2006

Pakko sanoa, että on uskomatonta, että tällaisen kirjan suomennosta on odotettu kuusi vuotta sen ensijulkaisusta. Tai en tiedä onko tätä kirjaa edes tiedostettu aikaisemmin, mutta tuntuu silti ihmeelliseltä, että jo näin vaikuttavan oloinenkin kirja on odotellut niin monta vuotta. On kuitenkin hienoa, että se on nyt suomennoksen myötä saavuttanut suosiota Suomessakin ja saanut ansaitsemaansa huomiota täällä blogeissa.

En oikeastaan taaskaan tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Sen voin sanoa, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin lumovoimaista teosta: olen lukenut hauskoja, koskettavia, jännittäviä, yllättäviä ja muutenkin hyviä kirjoja mutta en mitään näin lumoavaa. Annika Wennströmin kaunis kieli, luontoa kunnioittava asenne ja johdonmukaisesti rakennettu tarina luo eheän kokonaisuuden, johon uppoutuu mielellään. Välillä minulla tosin oli hieman vaikeuksia pysyä perässä, kun liikuttiin eri sukupolvien matkassa. Oli kuitenkin hyvä, että teoksen alusta löytyy sukupuu, josta saattoi tarkistaa asioita.

Tässä teoksessa nuori nainen löytää sattumalta vanhat kengänpaulat, mutta kukaan koko suvusta ei tunnu tietävän mistä ne ovat peräisin. Suvun vaietut asiat ja sukujuurien tukahduttaminen vaivaa päähenkilöä, joka ei oikein tunnu tietävän minne hän kuuluu. Hän tahtoo ottaa asioista selvää. Teos kuljettaa lukijaansa neljän sukupolven naisten matkassa.

Erityisen mielenkiintoinen tämä teos on mielestäni siksi, että se kuvaa saamelaisten kulttuuria ja aikaa, jolloin saamelaiset ajettiin ahtaalle. Tällaista ei minun tietääkseni ole aikaisemmin juuri julkaistu ja nyt tämä vähemmistö saa myös heille kuuluvaa huomiota. Vaikka teos sijoittuukin Ruotsiin, niin onhan se käännytys ja jopa sorto ollut samantyyppistä myös Suomen puolella. Ehkä juuri siksi tämä teos on saanut suomalaisilta lukijoilta kiitosta.

Toinen mielenkiintoa herättävä asia on sana "sukutarina" ja se miten tässä teoksessa liikutaan useassa eri ajassa aina vuodesta 1861 lähtien. Tuo ajan kulku luo hyvän poikkileikkauksen siitä, miten saamelaisiin on eri aikoina suhtauduttu ja miten se on vaikuttanut heihin itseensä. Mielestäni teoksen pysähdyttävin kohta löytyy ihan teoksen lopusta, sivulta 332: "Vuosikausien ajan sisällä kannettu häpeä jylisee korvia huumaavasti. Me olemme aina väistyneet sivuun. Mutta kukaan ei itke. Meidät on karkoitettu kahdesta maailmasta". Tuon kohdan voi ajatella koskemaan pelkästään teoksessa kuvattua tiettyä sukua, mutta samalla sen voisi ajatella kuvaavan myös saamelaiskansan suuren osan tuntemuksia; jos he yrittivät sopeutua muuhun väestöön, ei heitä sinne kelpuutettu, mutta samalla heitä saatettiin alkaa karsastaa myös alkuperäisen saamelaisväestön keskuudessa. Ihmiset jäivät kahden maailman väliin. Minä ajattelisin, että Wennström luo tällä teoksellaan myös suvaitsevaisuuden ilmapiiriä.

♠♠♠♠½