Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

204 s.,  Sammakko 2018, 2. p.

alkup. milk and honey, 2015

suom. Riikka Majanen

 

Luin Rupi Kaurin toisen runoteoksen Aurinko ja hänen kukkansa viime marraskuussa. Teos puhutteli minua paljon, joten odotin tältä teokselta myös aika paljon. Kuitenkin kävi niin, että Maitoa ja hunajaa ei oikein puhutellut minua. En oikein saanut teokseen tarttumapintaa, mutta oli siinä joitakin runoja, joiden äärelle pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jopa palasin uudelleen.

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osaan, jotka ovat satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Se kertoo rakkaudesta, menettämisestä, hyväksikäytöstä ja parantumisesta, erilaisista traumoista ja niistä eheytymisestä. Teosta on luonnehdittu feministiseksi, ja sitä se minunkin ymmärtääkseni on. Sitä on kuvailtu myös voimaannuttavaksi, mutta itse en tätä teosta osaa oikein sellaisena nähdä, koska se ei suuremmin puhutellut minua.

On toki syytä muistaa, että Maitoa ja hunajaa on käännösteos, mikä voi vaikuttaa paljonkin lukukokemukseen. Itse koen kuitenkin, että teoksen aihepiirit on se syy, miksi tämä ei oikein puhutellut. Toisaalta, kun sen tunnistaa, niin ei sitä voi laskea teokselle itselleen miinukseksi. Kaurilta on ilmestynyt englanniksi kolmaskin runoteos, jonka suomentamista odotan - olkoon runojen alkukieli mikä tahansa, niin suomi on kuitenkin minulle sydämen kieli, joten haluan senkin teoksen lukea suomeksi.

Viimeiset

Salla Simukka: Viimeiset

179 s., WSOY 2005

kansi: Elina Warsta

 

Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija jo ihan teinivuosien ajalta, mutta olen lukenut hänen kirjojaan aika harvakseltaan. Lainasin kesälomalle luettavaksi muutamia nuortenkirjoja ja niiden joukkoon valikoitui Simukan varhaisempaan tuotantoon kuuluva Viimeiset. Se kertoo 18-vuotiaista kaveruksista, jotka tekevät yhteisen sopimuksen: neitsyydestä on päästävä eroon jouluun mennessä.

 

Teoksen päähenkilöt Rauha, Venla ja Milja ovat keskenään niin erilaisia, että ihme kun he ylipäätään ovat kavereita keskenään. Rauha on nimensä vastakohta, menevä ja rohkea, eräänlainen nuori kapinallinen. Venla on  harkitsevainen järjestöaktiivi, fiksu ja aikaansaava. Milja on älykäs lukutoukka, jolle sosiaaliset tilanteet ja lähelle päästäminen ovat vaikeita. Erilaisuudestaan huolimatta nämä kolme ovat lukiossa löytäneet toisensa ja muodostaneet tiiviin kolmikon. Yhteinen haaste alkaa kuitenkin tehdä juopaa heidän välilleen, sillä kukin tahoillaan joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan. Voiko tällaiseen haasteeseen edes ottaa osaa ja voiko sanoa ääneen, että ei pidä sitä hyvänä ideana?

 

Viimeiset nostaa esiin erilaisten nuorten äänet hyvin todentuntuisesti. On helppo uskoa, että tällaisia pohdintoja varmasti käydään läpi. Aihepiiri on sinällään tärkeä, sillä neitsyyden menettämisen ei pitäisi olla sellainen päätösasia, josta jos ei nyt suoranaisesti lyödä vetoa niin tehdään haaste. Simukka kirjoittaa aiheesta luontevasti ja vaikka teos on ilmestynyt jo 15 vuotta sitten, tuntuu se silti olevan ajan hermolla ja istuvan myös tämän hetken maailmaan.

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

Sota ja seksi

Sari Näre: Sota ja seksi

10 h 40 min., Tammi 2020

alkup. 2016

lukija: Toni Kamula

 

Suomen sotavuosista kerrotaan usein yhdenlaista kuvaa. On kotirintamalla kaiken jaksavat naiset ja rintamalla maata henkensä uhalla puolustavat miehet, on järkyttäviä vammautumisia, sankarihautajaisia ja pulaa kaikesta. Sari Näre on ottanut tarkasteluunsa sotavuosien vaikutuksen seksuaalisuuteen ja suomalaiseen sukupuolikulttuuriin. Tutkimuksessaan Näre on käyttänyt autenttisia korsuperinneaineistoja, joiden kautta kuuluu sotavuosien ihmisten ääni. Aiheen lisäksi tuo seikka on omiaan tekemään teoksesta hyvin intiimin kuvauksen.

 

Millaista oli elää sotavuosina erossa puolisostaan tai rakentaa omaa seksuaali-identiteettiään, kun mahdollisuuksia seksuaaliseen kanssakäymiseen ei oikeastaan ollut ja tuota puutetta paikattiin härskeillä kertomuksilla. Millaista oli elää rintamalla olosuhteissa, joissa yksilöllä ei ollut juuri minkäänlaista yksityisyyttä. Millaista oli naisena kaksinaismoralismin paineessa, kun heiltä edellytettiin siveystalkoita ja miehet kaipasivat fyysistä läheisyyttä. Näistä ja monesta muusta aihetta koskettavasta asiasta tämä kirja kertoo monipuolisesti tutkivalla otteella.

 

Oli mielenkiintoista, mutta myös aika hämmentävää kuunnella tätä kirjaa. Nykyaikana seksuaalisuudesta puhutaan hyvin avoimesti ja sukupuolikulttuuri ja seksi ovat mediassa näkyvästi läsnä. Tietenkin ne ovat asioita, joita on ollut jo vuosikymmeniä sitten, mutta oli jotenkin oudon hämmentävää kuulla näistä asioista aivan erilaisessa ajassa ja kontekstissa. Aika paljon oma ajatus sotavuosista muuttui tämän myötä. Joku voisi ehkä ajatella, että mitä tätä aihetta nyt tutkia, mutta minä ajattelen, että jo oli aikakin. Jos tämän aiheen konkretisoituminen nykyihmistä hämmentää, on jo todellakin korkea aika, että aiheesta on tehty ja julkaistu tutkimus. Mielestäni Näre on tehnyt hyvää työtä.

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

120 s., Suuri Kurpitsa 2019

(Taustalla olevan taulun on maalannut taiteilija Kristiina Mäkimattila.)

 

Tutustuin Reetta Niemensivun sarjakuviin viime kesänä ja pidin niistä kovasti. Olen ihaillut Niemensivun kuvituksia myös muissakin kirjoissa ja hänen piirrostyylinsä miellyttää minua kyllä hyvin paljon. Hänen uusin teoksensa on 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden maailmassa liikkuva Maalarisiskot.

 

Päähenkilönä tässä teoksessa nähdään Suomen tunnetuimpiin naistaiteilijoihin lukeutuva - ellei jopa tunnetuin naistaiteilija - Helene Schjerfbeck. Hänen matkassaan lukija pääsee tutustumaan Pariisin taiteilijapiireihin. Naistaiteilijat muodostavat oman yhteisönsä ja he kutsuvatkin toisiaan maalarisiskoiksi. Helenen matkassa tutustutaan myös muihin tunnettuihin taiteilijoihimme  Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Maalarisiskoissa kuvataan näiden siskojen ystävyyttä, opintoja ja elämän suuria unelmia ja onnenhetkiä mutta myös isoja pettymyksiä.

 

Pidin tästä teoksesta. Maalarisiskojen myötä Pariisin taiteilijapiirit näyttäytyvät kovin erilaisina kuin mitä aikaisemmin olen lukenut, sillä ne kuvaukset ovat olleet miespuolisten taiteilijoiden elämästä. Lukiessani suorastaan ahmin viittauksia Helenen, Helenan, Marian ja Adan elämänvaiheisiin, mutta viihdyin myös miljöössä oikein hyvin. Teoksen värimaailmakin on juuri minun makuuni, aivan ihanan pehmeitä ja yhteensointuvia värejä!

Erakot: Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita

Milla Peltonen: Erakot - Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita

7 h 10 min., Into Kustannus 2020

lukija: Jari Nissinen

 

Kuuntelin parisen viikkoa sitten Milla Peltosen teoksen Erakot. Kirjassaan Peltonen kertoo suomalaisten erakkojen elämäntarinoita, mutta myös kysyy mitä erakkous lopulta oikein on. Hän pohtii miksi erakot ovat valinneet eristäytyneen elämäntyylin. Kuten tämä kirja osoittaa, syitä voi olla moninaisia tai joskus syitä ei pysty edes nimeämään.

 

Tässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan niin Lapin kullanhuuhtojaerakkoihin kuin eteläisen Suomen erakkoihinkin. Itselleni jo lehtien palstoilta tuttu henkilö on Mörkökorven erakkona tunnettu Marketta Horn, joka pyrkii elämään mahdollisimman ekologisesti. Hornin erakkouden motiivi on siis ekologisissa asioissa, kun taas jotkut pakenivat lain kouraa tai jotkut kokivat erakkouden itselleen luontaisimmaksi elämäntavaksi. Erakot eivät siis ole mikään ominaisuuksiltaan yhteneväinen ryhmä, vaikka niin voisi helposti erakkouteen liitettyjen stereotypioiden perusteella luulla.

 

Täytyy myöntää, että odotin tältä kirjalta mielenkiintoisempaa sisältöä, sillä lopulta tämä oli aika kuivakka kirja. Erakoista löytyi toki mielenkiintoisia persoonia, mutta jotenkin kerrontatyyli oli vain jotenkin kuiva. Teos ei tuntunut mieleenpainuvalta eikä aihetta oltu mielestäni lähestytty kovinkaan innostavasti. Sinänsä aihe on kuitenkin niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava.

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Minna Canth: Ihmisen kuvia - novelleja

toimittanut Minna Maijala

299 s., Gummerus 2019

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

arvostelukappale kustantajalta

 

Viime vuonna vietettiin Minna Canthin juhlavuotta. Silloin ilmestyi useampiakin Canthin tuotantoa käsitteleviä teoksia sekä tämä Minna Maijalan toimittama valikoima Canthin novelleja. Pyysin ja sain tästä teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta jo viime vuonna, mutta nyt vasta tulin teoksen lukeneeksi. Toisaalta Canth tuntuu olevan ajankohtainen aina, ei vain juhlavuotenaan, joten en ole arvostelukappaleen lukemisen siirtymisestä erityisen pahoillani.

 

Minna Canth on, kuten olen monesti blogissani tuonut esiin, yksi suosikkikirjailijoistani. Tutustuin hänen teoksiinsa ensikertaa noin 16-vuotiaana ja Canth on säilyttänyt asemansa suosikkieni joukossa siitä pitäen. Suosikkeihini Canthin tuotannosta kuuluvat itseoikeutetusti näytelmät Anna Liisa ja Työmiehen vaimo, novellien puolelta Kauppa-Lopo taas on ollut parhaiten mieleen jäänyt. Ne ovatkin Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta tähän nyt käsillä olevaan uuteen valikoimaan Minna Maijala on poiminut Canthin tuntemattomampia novelleja.

 

Tässä teoksessa oevat novellit ovat Kuoleva lapsi, Epäluulo, Lääkäri, Ystävykset, Agnes, Kauppias Roller, Missä onni?, Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina. En ole ihan varma montako näistä olen lukenut aiemminkin, mutta ainakin Agnesin olen lukenut ja melko varmasti myös Epäluulon, Ystävykset ja Kauppias Rollerin. Nuorempana luin Canthia suorastaan ahmimalla, joten tulin tutustuneeksi hänen tuotantoonsa melko laajasti. Tästä kokoelmasta suosikkinovellini oli Agnes, kun sen sijaan Epäluulo ja Ystävykset jostain syystä ärsyttivät. Minusta novellien päähenkilöiden hysteerisyys tai käytöksen muut piirteet olivat jokseenkin luotaantyöntäviä. Voi olla, että nämä koronaviruksen poikkeusolotkin vaikuttavat tuntemukseeni - ihmisten käytös kun on saanut juuri sen kaltaisia piirteitä kuin Epäluulon päähenkilökin käytös.

 

Canth tutki novelleissaan usein ihmisyyden eri puolia ja etenkin sitä, mitä reaktioita käytöksen poikkeavuudet herättivät muissa ihmisissä. Juuri näitä aiheita tämänkin valikoiman novelleissa käsitellään. Novellit ovat kiinnostavia, sillä Canthin ajatukset tuntuvat nykylukijastakin ajankohtaisilta. Novellien ansiot on helppo tunnistaa, mutta kieltämättä taisin nyt valita hieman väärän ajankohdan Canthin tuotannon lukemiselle - enkä todellakaan uskonut, että jokin ajankohta voisi olla Canthille väärä. Kuten jo edellä viittasin, koronaviruksen myötä media on täynnä ahdistavia ennusteita ja hysteriaa, poikkeusolot näkyvät kaikkialla ja oman mielenmaltin säilyttäminen on tyynimmältäkin ihmiseltä joskus työn takana, Canthin novellit eivät varsinaisesti tarjoa pakoa yhteiskunnallisesta kriisistä.

 

Mielestäni Minna Maijala on onnistunut valikoimaan tähän teokseen kiinnostavia tekstejä ja erityisen mukavaa minusta oli se, että tähän oli otettu mukaan myös aikaisemmin ilmeisesti täysin julkaisematon teos Hullu suutari. Canthin teoksista on tehty monia kokoelmia, mutta tälle teokselle on todellakin paikka lähinnä tunnetuimpia teoksia kokoavien teosten joukossa.

 

Tiedän, että tulen varmasti jossain vaiheessa palaamaan Canhin tuotantoon ja epäilemättä tarttumaan tähänkin kokoelmaan uudelleen. Nyt on kuitenkin aika sulatella lukemaani ja valita seuraavaksi jotain vähän kevyempää lukuvuoroon. Joka tapauksessa oikein hyvää Minna Canthin, tasa-arvon ja kirjastojen päivää näin hieman jälkijunassa!

Lukupiirikirja: Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli

256 s., WSOY 2018

kansi: Martti Ruokonen

Olen kerrankin lukupiirikirjan kanssa oikein hyvissä ajoin asialla, sillä lukupiirimme maaliskuun kokoontuminen on vasta 9.3. ja kirja tuli luettua jo nyt helmikuun viimeisellä viikolla. Lukupiiriläiset ehdottivat kevätkaudelle yhdeksi aiheeksi Antti Heikkisen tuotantoa. Olen lukenut häneltä joskus edelliseen lukupiiriin kuuluessani Pihkatapin ja silloin taisin vähän yllättyäkin miten hyvä se oli. Koska helmikuun lukupiirikirjana oli Cormac McCarthyn aika rankkakin Tie, olin valinnut meille maaliskuulle kepeän Kehvelin. Kirjan kansi ei ole mielestäni maailman houkuttelevin, mutta kirja itsessään oli oikein mukaansatempaava ja täynnä humoristisia pilkahduksia.

Kehveli syntyy Hyväjärven rovastin ja ruustinnan nuorimmaksi pojaksi, jonka he seurakuntalaisten kauhuksi saavat "vanhoilla päivillään" nelikymppisinä. Poika osoittautuu jo nuorena hyvin sukkelaksi ja supliikiksi, ja häntä aletaankin kutsua Kehveleksi. Elämänsä varrella Kehveli ehtii sotaan ja karkaamaan sieltä. Uskomattomien sattumien ja kehvelin luonteensa vuoksi hän selvittää tilanteen parhain päin tuolloin ja elämässä muutenkin. Itse asiassa tuosta karkureissusta alkaa melkoinen tapahtumasarja, joka mullistaa koko Suomen valtion tarinan ja kääntää asiat päälaelleen yhden jos sun toisenkin asian tiimoilta.

En etukäteen oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta, sillä en ole mielestäni veijaritarinoita koskaan lukenut. Olin siis uuden asian äärellä ja viihdyin oikeastaan erittäinkin hyvin, sillä Heikkinen on taitava sanankäyttäjä. Juoni oli kyllä hyvin mielikuvituksekas ja vauhti vaan kiihtyi loppua kohti, mutta kuitenkaan ei menty ihan niin överiksi, että olisi lakannut viihdyttämästä ja huvittamasta. Yhden kerran tyrskähdin oikein kunnolla nauruun, se oli kohta jossa Paasikiven tekohampaat tippuivat naurispeltoon. Vieläkin naurattaa, en tiedä mikä siinä oli niin hirveän koomista!

Tässä vaiheessa ennen lukupiirikokoontumista mietin, että miten saamme tästä keskusteltavaa ja jutunjuurta irti, sillä tämän kirjan luonne ei ehkä ole lukupiirikirjaksi sopiva. Lukukokemuksena kuitenkin oikein noin niin kuin muuten kiva. Heikkisen Mummo oli jossain vaiheessa lukusuunnitelmissani, mutta se vähän jäi. Ehkä voisin sitä jossain vaiheessa palautella listalleni.

Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista - Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat

8 h 12 min., Art House 2019

lukija: Antti L. J. Pääkkönen

alkup. This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor

suom. Ari Jaatinen

 

Otin nyt helmikuun loppupuolella kokeilujakson Nextorystä. Ensimmäiseksi kuunneltavakseni valitsin Adam Kayn muistelmat Kohta voi vähän kirpaista, sillä olen kuullut sitä kehuttavan monesti. Teos olikin sujuvaa kuunneltavaa ja nokkela kirjoitustyyli onnistui huvittamaan minua muutaman kerran ihan naurahteluun asti, mutta lopulta ei tämä kirja mitenkään erityinen ollut.

Adam Kay on brittiläinen koomikko, joka opiskeli alunperin lääkäriksi ja tekikin lääkärin töitä vuosia. Hänen erikoisalaansa oli gynekologia ja hän työskenteli eri sairaaloissa synnytysosastoilla. Hän kirjoitti uransa aikana muistiinpanoja sattumuksista työpaikoillaan kollegoiden ja potilaiden kanssa. Vuosiin mahtui monta kommellusta, mutta myös oppimisen ja oivaltamisen hetkiä. Yhden ihmisen työuran kuvauksen lisäksi Kohta voi vähän kirpaista on mielenkiintoinen kurkistus brittiläiseen sairaalaelämään ja lääkärin arkeen. Uskon ja toivon, että Suomessa lääkäreistä ei tiristetä kaikkia mehuja irti kuten tämä kirja antaa ymmärtää Britanniassa tapahtuvan sangen säännönmukaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista onkin yleissävyltään humoristinen, mutta on siinä myös vakavia paikkoja. Muutamat kohdat oli kuvattu oikein huvittavasti, mutta toisaalta enemmän kuin huvittumista tunsin tätä kirjaa kuunnellessani myötätuntoa äärimmilleen venytettyä nuorta lääkäriä kohtaan. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on Kayn subjektiivinen näkemys tapahtumista, mutta siitä huolimatta teoksesta välittyy kiire ja stressi. 

 

Kirja ei loppujen lopuksi tuntunut mitenkään erityiseltä kokemukselta, mutta kuunteleminen sujui lupsakkaasti. En varmaan olisi jaksanut lukea tätä kirjaa itse loppuun, mutta ei minua mitenkään jäänyt harmittamaan, että käytin kokeilujaksostani tähän joitakin tunteja.

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

229 s., Docendo 2020

kansi: Jarkko Lemetyinen

 

Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.

 

Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.

 

Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.

 

Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

Lauma

Jouni Tikkanen: Lauma - 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa

4 h 52 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Aarne Linden

 

Jouni Tikkasen Lauma alkoi kiinnostaa minua jo siinä vaiheessa, kun olin tekemässä hankintoja kirjaston kokoelmaan. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi, kunnes instagramissa joku kehui kirjan äänikirjatoteutusta hyväksi ja jännittäväksi. Sama henkilö kertoi kuitenkin, että aikoo tutustua teokseen vielä ihan kirjanakin, jotta pääsee näkemään kuvat ja taulukot. Minäkin siis päädyin kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mutta lainasin kirjan siihen ohelle, jotta sain entistä selkeämmän kuvan teoksesta.

 

1880-luvulla sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Aiheesta kirjoitettiin lehdissä ja susikannoista nousi keskustelunaihe, joka johti lopulta todelliseen susivihaan. Tuon ajan tapahtumat ja asennemuutokset vaikuttavat yhä meidän päivinämme 140 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Tikkasen kirjassa tarkastellaan lastensurmia ajan ja ympäristön kontekstissa, avaa suden elämän perusteita ja tarkastelee lapsensurmista kertovia dokumentteja tutkivalla otteella.

 

Tikkasen kirja on mielestäni hyvä perusteos ihmiselle, joka haluaa ymmärtää mistä susivihassa on kysymys ja mitä ovat ne lastensurmat, joihin edelleenkin vedotaan aika ajoin kiivaanakin käyvässä susikeskustelussa. Ei ole pitkä aika, kun bongasin jostain Facebook-keskustelusta kuvan 1880-luvun lapsensurmauutisesta, mikä kertoo siitä, että asia elää edelleen vahvasti ihmisten muistissa. 

 

Tikkanen ei tässä kirjassa asetu kenenkään puolelle, vaikka voisin kuvitella, että ehkä joitakin saattaisi ärsyttää se, miten Tikkanen hakee susien toiminnalle selityksiä tapahtuma-ajan ja -ympäristön kontekstissa. Tutkivaa otetta saattaa joku pitää susien puolustamisena, vaikka enemmän Tikkanen on tutkijana puolueeton tarkkailija. Lauma on paikoin aika jännittäväkin teos, sillä Tikkanen on kuvannut tapahtuneita lastensurmia aikalaisten kertomusten valossa. Historia muuttuu eläväksi. Tämän kirjan jälkeen ymmärrän paremmin mitä nykypäivänkin susikeskustelun taustalla on.

Viktor Kärppä -dekkarit 2-5

 

Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli

5 h 43 min., Gummerus 2018, alkup. 2003

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Ystävät kaukana

5 h 51 min., Gummerus 2018, alkup. 2005

lukija: Jarmo Mäkinen

***

Isä, poika ja paha henki

5 h 57 min., Gummerus 2011, alkup. 2007

lukija: Jukka-Pekka Palo

***

Tuliaiset Moskovasta

6 h 10 min., Gummerus 2011, alkup. 2009

lukija: Jukka-Pekka Palo

Luin reilut 5 vuotta sitten Matti Röngän paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovan sarjan avausosan. Ensikosketukseni sarjaan kuitenkin oli Samuli Edelmannin, Martti Suosalon ja Ville Haapasalon tähdittämä Tappajan näköinen mies -tv-sarja, jonka olen sittemmin katsonut useampaan otteeseen. Tv-sarjassa pidin sen konstailemattomuudesta ja samanlaisia ovat nämä kirjatkin. Tv-sarja perustuukin hyvin vahvasti näihin kirjoihin, joten sinänsä kirjojen kuuntelu ei juurikaan tarjonnut jännitystä juonenkäänteistä.

Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän tekee monenlaista bisnestä ja liikkuu vähän lain molemmin puolin. Hänellä on vahvat siteet Venäjälle, mutta toisaalta hänellä on luottomiehensä myös Suomessa. Entinen neuvostoliiton upseeri ei tunnu pääsevän menneisyydestään eroon, ja vaikka hän joskus niin haluaisikin, niin on menneisyydessä luoduista kontakteista usein myös hyötyä.

Näissä kuuntelemissani kirjoissa Viktor Kärppä yrittää rakentaa vakaata parisuhdetta Marjan kanssa, pitää ataripoliisi Teppo Korhosen tyytyväisenä siinä missä Venäjän mafiankin ja pyörittää mahdollisimman laillista ja menestyvää bisnestä. Kärppä ei tunne olevansa kotonaan missään, sillä Sortavala on muuttunut niin paljon hänen lähtönsä jälkeen, mutta toisaalta ei koti ole oikein Suomessakaan.

En lähde kuvailemaan teosten juonia sen kummemmin, sillä yksittäisissä teoksissa ei mielestäni sinänsä ole mitään ikimuistettavaa ja erityisesti mainitsemisen arvoista, vaikka siis minä pidän näistä kirjoista. Ne ovat sujuvia, nopeasti kuunneltavia dekkareita ja henkilöhahmot ovat toimivia ja kiinnostavia. Juonikuvausten sijaan haluan kuitenkin mainita, että mielestäni Jarmo Mäkinen on ollut loistava valinta äänikirjojen lukijaksi, sillä hänen tyylinsä ja äänensä sopivat kirjojen tunnelmaan oivallisesti. Jukka-Pekka Palosta en sen sijaan voi sanoa samaa, vaan hänen tavassaan lukea nuo kaksi kirjaa oli jotain jopa ihan ärsyttävää. Nämä kirjat on tehty äänikirjoiksi eri aikoina, mikä selittää eri lukijat, mutta toteanpa vaan, että onneksi Jarmo Mäkinen on otettu myöhemmin äänitettyihin kirjoihin lukijaksi.

Aion mahdollisesti jatkaa tämän sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt siihen tulee ainakin toviksi tauko, sillä Storytel-tilaukseni on päättymäisillään. Luulenpa, että sarjan pariin on kuitenkin helppo palata koska tahansa myöhemmin, sillä ei tässä tuo reilun viiden vuoden tauko avausosan lukemisen jälkeenkään yhtään haitannut. 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10: Runotyttö maineen polulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 10. kierrokselleen. Tiesin hyvissä ajoin olevani mukana eikä kirjan valintakaan lopulta ollut vaikeaa, sillä viime kesänä luin klassikkohaasteeseen Montgomeryn Pienen runotytön ja nyt tuntui sopivalta lukea sen jatko-osa tähän klassikko-haasteeseen. Löysin alakuvassa olevan niteen kirjaston vaihtopisteeltä vuosi sitten ja viehätyin kovin sen kannesta, mikä onkin yksi syy sille, miksi olen kirjan halunnut lukea. Kiire kuitenkin tuli, mutta se on toisaalta minun lukemisilleni ihan ominaista - olipa kyseessä sitten haasteluku tai lukupiirikirjan lukeminen.

 

***

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

415 s., WSOY 1948

alkup. Emily climbs, 1925

suom. I.K. Inha

 

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, lähdin googlaamaan tätä teosta ottaakseni selville sen alkuperäisen julkaisuajankohdan. Tietoa metsästäessäni hämmästyin, sillä sain todeta, että olen onnistunut löytämään vaihtopisteeltä suomenkielisen laitoksen ensipainosta olevan kirjan - ja tunnen nyt kuin käsissäni olisi uskomaton aarre! Tämä kirja viehätti minua esineenä jo alkujaankin, mikä onkin syynä siihen, että kirjan alunperin mukaani poimin, mutta nyt koen tehneen todella hienon löydön. Rahallista arvoa teoksella ei liene, mutta siitä huolimatta tuntuu merkittävältä, että sain tarjota tälle niteelle uuden kodin.

 

Emilia Byrd Starr ei ole enää ihan lapsi, vaikka sukulaiset tahtovat häntä sellaisena kohdella. Taiteellisen ja sielukkaan nuoren tytön maailmankuvaa on vaikea ymmärtää, kun Murrayn suvun perinnäistavat vaativat vaalimistaan. Kouluun Emilia sentään lähetetään lisää oppia saamaan, mutta ankara Elisabet-täti kiristää tytöltä lupauksen olla kirjoittamatta "juttujaan" niinä kolmena vuotena, jotka Emilian on määrä oppia saada. Kouluvuosinaan Ruut-tädin valvovan silmän alla Emiliasta varttuu nuori nainen, joka alkaa vähitellen kerätä niin yhteisön kuin sukunsakin arvostusta kirjallisilla kyvyillään. Pidin siitä, että Emilia varttuessaan alkoi yhä selkeämmin piirtää omia rajojaan eikä antanut kenenkään lannistaa häntä. Tunteikkaasta tyttösestä kuoriutuu tässä teoksessa nuori nainen, joka pystypäin katsoo tulevaan - vaikka on hänellä luontainen herkkä puolensa edelleenkin.

 

Siinä missä Pieni runotyttö -kirja sai minut kiristelemään hampaitani kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, joka Emiliaa kohtasi sukulaisten taholta. Sama asia nousi aivan uusiin sfääreihin tässä teoksessa, joskin ärtymystä aiheutti tällä kertaa ensisijaisesti Ruut-täti, joka ei antanut Emilialle mitään mahdollisuuksia oikaista asioita. Miten raivostuttavaa aliarvioimista! Tietysti tiedostan, että teoksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen - mutta siitä huolimatta epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta.

Pidin tästä kirjasta, vaikka jotenki nse tuntui lähtevän aika hitaasti liikkeelle. Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin tarinaan kunnolla sisälle, mutta viihdyin lopulta hyvin ja lukeminen oli jouhevaa. Lukiessani kuitenkin hämmästelin sitä, miten pisteliäitäkin arvioita niin Emiliasta kuin muistakin hahmoista käytettiin. Milloin joku ei ollut sievä, toisinaan joku taas oli vallan "inhoittavan" näköinen. Yritäpä siinä sitten vaalia tervettä itsetuntoa. Emiliakin olisi voinut lannistua monta kertaa ja heittää kaikki haaveensa, mutta hänpä olikin poikkeuksellisen sisukas. Sitä seikkaa selitetään Murrayden erinomaisella sukuperinnöllä, mutta tuskin mikään sukuperintö voisi ketään kovettaa kaikelta arvostelulta.

Minulle jäi tästä kirjasta samanlainen kahtalainen fiilis kuin Pienestä runotytöstäkin. Toisaalta pidin tästä kirjasta paljon, sillä Emilia hahmona on minulle ihan mieluinen, mutta toisaalta tässäkin kirjassa on paljon sellaista, mistä en voi mitää edes asettamalla asiat oman aikakautensa kontekstiin. Jälleen kuitenkin odotan jopa innokkaana Emilian seuraavien vaiheiden lukemista. Lieneekö niiden aika sitten seuraavassa klassikkohaasteessa vai kenties jo ennen sitä, sen aika näyttää.

Minä olen Anna Puu

Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu

4 h 22 min., WSOY 2019

lukija: Anna Puu

 

Anna Puu on artisti, jonka uran alkuaikoja seurasin Idols-ohjelmaa katsellen. Anna Puu ei silloin noussut minulle mitenkään merkittäväksi artistiksi, mutta olen löytänyt hänen musiikkinsa myöhemmin ja löytänyt siitä omat suosikkikappaleeni. Provinssi rockissa vuonna 2016 pääsin myös näkemään Anna Puun livenä ja vaikken mikään keikoilla kävijä olekaan, niin joskus oli kiva päästä kuulemaan häntä uudelleenkin livenä.

 

Mari Koppisen ja Anna Puun yhteistyönä syntynyt Minä olen Anna Puu kertoo pääasiassa hänen urastaan, mutta sivuaa myös yksityiselämän käänteitä, kuten lapsen syntymää, eroa ja nykyistä parisuhdetta. Mikään paljastuskirja tämä ei ole, vaikka siitä on tietyissä medioissa yritetty lööppiotsikkojen aineksia löytääkin.

 

Pidin tästä kirjasta. Äänikirjan lumoa tehostaa se, että Anna Puu on itse lukenut tämän äänikirjaksi. Tulee tunne, että Anna Puu tässä ihan oikeasti kertoo faneilleen. Äänikirjassa pääsi samalla myös fiilistelemään hänen suosituimpia kappaleitaan, sillä niistä on otettu otteita mukaan tarinankerrontaan. Niiden avulla on itse asiassa sangen helppo ajoittaa Anna Puun vaiheita oman elämän vaiheisiin: tämä biisi soi silloin ja silloin radiossa usein, tämä oli tuolloin soitettu hitti. Toimiva kirja, kiva oli kuunnella.

Kaapin henki: Tavaravaivaisen tunnustuksia

Laura Honkasalo: Kaapin henki - Tavaravaivaisen tunnustuksia

248 s., Kirjapaja 2019

kansi: Anna Makkonen

Laura Honkasalo tuntuu toistuvasti tarttuvan aiheisiin, jotka kiinnostavat minua. Luin viime vuonna hänen teoksensa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, jossa hän käsittelee rahankäyttöään ja tarjoaa samalla nuukailuvinkkejään eteenpäin. Myös hänen teoksensa Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on mielestäni todella hyvä. Ei siis ihme, että olin aika täpinöissäni, kun viime vuonna kuulin, että Honkasalolta ilmestyy uusi teos, joka käsittelee tavarasuhdetta. Jälleen minua kiinnostava aihe! Kun lopulta pääsin tätä kirjaa lukemaan, tuntui niin ihanalta, kun tiesi saavansa lukea kirjan, joka paitsi sulkee lukusukkulaan myös aivan varmasti herättää ajatuksia.

Laura Honkasalo kertoo keräilleensä lapsuudesta asti erilaisia aarteita, mutta sittemmin hän on alkanut miettiä tavaroiden sitovuutta. Kirjassaan hän pohtii tavarasuhdettaan ja samalla myös kuluttamista, jota käsiteltiin laajemmin jo Nuukaillen -kirjassa. Hän avaa kaappiensa ovet ja päästää lukijan mukaan rakkaiden muistojen syövereihin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka ovat Tunnetavaraa ja Minimalismiunelmia.

Olen aina ollut taipuvainen materialismiin. En ole välttämättä niinkään shoppailija, vaikka jotenkin kotiini on kertynyt tavaraa, joihin olen jollain tasolla kiintynyt. Sisimmässäni taitaa asua myös pala pula-ajan ihmisen sielua, sillä minun on ollut haastavaa luopua tavaroista siksikin, että kaikkea voi joskus vielä tarvita. Viime vuosina tavarasuhteeni on alkanut muuttua järkiperäisemmäksi, mutta edelleen on sellaisia ihan satunnaisiakin esineitä, joista en tunnesyistä luopuisi. Honkasalo kirjoittaa (s. 156), että "Muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista ja käsittämään omaa elämäntarinaa". Se on mielestäni hyvin kiteytetty. Joskus tosin on vain kovin vaikea päättää, mitkä muistoesineet oikeastaan ovat säilyttämisen arvoisia - asia, jota Honkasalokin on omalla kohdallaan pohtinut. Honkasalo sivuaa kirjassaan minimalismi- ja kodinraivausoppaita, mutta hän ei tunnu niinkään kokevan niiden oppeja omikseen. Se on meille yhteistä ja onkin mielenkiintoista lukea siinäkin suhteessa samanmielisen ihmisen ajatuksia materiasta.

Tämä kirja sai minut tekemään listaa siitä, mitä kaikkea olen näiden vuosien varrella keräillyt. Olen keräillyt ainakin Pokémon-kortteja, superpalloja, lehmäaiheisia esineitä, geelikyniä, muumimukeja, Disneyn klassikkopiirrettyjä ja Happy Cat -viinipulloja, joskaan en niin tosissani ja tavoitteellisesti kuin ehkä jotkut tosikeräilijät. Kissapullot koristavat kotiani edelleen, muumimukit ovat käyttöesineitä ja niitä saan silloin tällöin lahjaksi ja Disneyn piirrettyjä ostan harvakseltaan alesta ja kirppiksiltä, jos satun löytämään, mutta Pokémon-korttieni ja superpallojen sijainti on minulle arvoitus, lehmäaiheisia esineitä taas on varastossa pahvilaatikot väärällään. Geelikynät lienevät jo aikoja sitten kärrätty kaatopaikalle, mutta niitä oli kyllä ihana keräillä ala-asteikäisenä. Oli hienoa, jos löysi jonkin ihan uuden värisen kynän ja jossain vaiheessa tuli tuoksullisiakin geelikyniä, joita minullakin oli useampia. Ah turhuutta!

Honkasalon kirja oli minulle lopulta aika hidaslukuinen kirja, koska se herätti niin paljon ajatuksia. Olen nyt tammikuun alusta alkanut pitämään kirjaa siitä, mitä esineitä kotiini hankin ja mitä sieltä tavalla tai toisella poistan. Tämä kirja oli siis minulle juuri sopiva juuri nyt, ja samalla sain intoa pohtia tavaroita laajemmassakin mittakaavassa. Jos kaipaat apua tavarasuhteesi tarkasteluun, lue tämä kirja.

Janinan päiväkirjat

Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat

126 s., Like 2015

alkup. Oczyma dwunastoletniej dziewczyny

suom. Tapani Kärkkäinen

kansi: Mikael Jaakkola

 

Voitin joitakin vuosia sitten jostakin blogiarpajaisista Janinan päiväkirjat. Kyseessä on puolalaisesta Lvivin ghetosta ja Janowskan keskitysleiriltä kertovat muistelmat, jotka teini-ikäinen Janina Altman kirjoitti ylös heti onnistuneen pakonsa jälkeen. Ne hautautuivat niin sanotusti arkistojen kätköihin, vaikka kirja julkaistiinkin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1946 Krakovassa.

 

II maailmansodan aikaisista juutalaisiin kohdistuneista julmista vainoista on kirjoitettu paljon. Anne Frankin päiväkirja edustaa ikonisimmillaan juutalaisten kokemuksia vainojen alla, ja ihan hirveää sanoa näin, mutta mielestäni teoksen nimellä yritetään rinnastua Anne Frankiin ja ratsastaa hänen päiväkirjojensa maineella. Janinan päiväkirjat kertovat toisenlaisesta kokemuksesta juutalaisvainojen aikaan ja ovat omalta osaltaan arvokasta aineistoa ja perintöä, joten tuntuu ihan kamalalta sanoa, että mielestäni tämä teos oli lopulta aika kehno kyhäelmä. 

 

Janina Heschelesin (o.s. Altman) kokemuksia en toki millään muotoa kyseenalaista, sillä epäilemättä päiväkirjan kuvaamat ajat ovat olleet sanoin kuvaamattoman hirveitä. Tuntuukin todella väärältä arvostella toisen sydänverellään kirjoittamia muistelmia, mutta tämä teos vain on jokseenkin sekava kokonaisuus, josta paistaa kirjoittajan nuoruus ja kokemattomuus kirjoittajana. Toki muistelmien julkaiseminen lähestulkoon täysin identtisinä ensimmäiseen käsin kirjoitettuun versioon nähden tekee niistä hyvin autenttiset, mutta olen toisaalta siltikin sitä mieltä, että kirjallista asua olisi voinut hieman hioa. Janina Hescheles kertoo jälkisanoissa, että paperin vähyyden vuoksi hän joutui kirjoittamaan suoraan valmista tekstiä, joten korjauksiin tai uudelleen muotoiluihin ei ollut mahdollisuutta - olisiko siis ehkä nyt ollut niiden aika? Minusta tuntuu, että sisällöllinen anti jää vaihtelevalaatuisen kerronnan alle.

 

Kuten jo edellä mainitsin, mielestäni tämän kirjan nimellä haetaan rinnastumista Anne Frankin päiväkirjaan, sillä lopulta Janinan päiväkirjat ei ole päiväkirja lainkaan. Se on muistelma tapahtumien akuuteimman myllerryksen jälkeen, ei heti koettuna ylös kirjattua elämää. Alkuteoksen nimi kuuluu suomeksi oikeastaan "12-vuotiaan tytön silmien kautta", mikä on epäilemättä osuvampi kuvaus. Kirjan nimi asettaa aina jonkinlaisia odotuksia sisältöä kohtaan, joten ei ole ihan yksi ja sama mikä (suomennoksen) nimeksi valikoituu.

 

Jos jotain, niin ainakin Janinan päiväkirjat kuljetti minut Puolaan ja saavutin jälleen yhden maan Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Ilman lukuhaastetta on hyvinkin mahdollista, että olisin jättänyt tämän kirjan kesken. Nyt kirjan luettuani minun on helppo luopua tästä ja aionkin viedä tämän heti seuraavana arkena kirjaston vaihtopisteelle. Ehkä joku muu osaa lukea tämän kirjan häiriintymättä niistä asioista, jotka minun lukukokemustani himmensivät ratkaisevasti.

Kastanjapuun kylä

Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä

216 s., Kirjayhtymä 1975

alkup. Bönder och herrar, 1973

suom. Kai Kaila

 

Theodor Kallifatides on kreikkalaisjuurinen ja Kreikassa syntynyt kirjailija, joka muutti Ruotsiin 1960-luvulla. Teoksessaan Kastanjapuun kylä hän kuvaa Jalosin vuoristokylää II maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan. Teos aloittaa Kreikan sisällissota -trilogian, jonka kaksi muuta osaa ovat Kastanjan varjossa ja Julma rauha.

 

Kastanjapuun kylän elämää ennen saksalaismiehitystä ovat rytmittäneet ylemmän ja alemman luokan välinen hierarkia, kylän oman hullun edesottamukset, yleiset uskomukset ja pienet suuret paikalliset kohut, jotka ovat nitkauttaneet elämää normaaleilta raiteiltaan. Miehityksen alkaessa elämä muuttuu, kun saksalaiset ottavat komennon. Osa kyläläisistä katoaa kuvasta omasta tahdostaan, osan kohtalo on sanoin kuvaamattoman raaka. Kallifatides kirjoittaa mieleenpainuvaa kuvaa siitä, millaista elämä miehityksen aikaan on ollut.

 

Kallifatidesin kerrontatyyli on melko omaleimainen. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta keskeisten henkilöiden - kylähullun, opettajan, pormestarin, sokerileipurin ja monen muun - kautta kuvataan laajalti koko kylää ja käänteentekeviä tapahtumia. Yleisesti ottaen Kallifatides kuvaa mielestäni kiinnostavasti kreikkalaista luonteenlaatua niin kuin hän sen kokee. Kreikkalaiset ovat tässä kirjassa ovelia ja itsepintaisia, tiukasti omissa näkemyksissään pysyviä ihmisiä. Kreikkalaiset eivät ehkä näyttäydy parhaimmillaan, vaan ovat osin melko pahantahtoisenkin tuntuisia, mutta teoksessa näkyy myös se, miten kyläläisillä on tarvittaessa sydän paikallaan.

 

Kallifatidesin kirja on mielestäni hyvin rehellinen ja todentuntuinen, mutta valitettavasti minulla oli paikoitellen vaikeuksia pitää mielenkiintoa yllä. Osin se johtuu varmasti monista henkilöhahmoista, osin kerronnasta ylipäätään. Kallifatides on kuitenkin kiinnostava tuttavuus, joten en pidä mahdottomana ajatusta siitä, että lukisin vielä joskus lisää hänen kirjojaan.

Viimeinen kesäyö

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö

9 h 25 min., Tammen äänikirja 2019

alkup. 2006

lukija: Satu Paavola

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit lukeutuvat äänikirjasuosikkeihini, joten nyt kun minulla on Storytelin kokeilujakso käytössä, etsin sieltä uutta kuunneltavaa Lehtolaiselta. Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia on novellikokoelma, joka kesäisestä nimestään huolimatta sopii mielestäni hyvin kuunneltavaksi myös näin joulun aikaan.

Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia pitää sisällään erilaisia rikosnovelleja. Osassa niistä tavataan jo muista kirjoista tuttuja poliiseja, kuten Maria Kallio, Pekka Koivu ja muut jaoston jäsenet. Myös uusia tuttavuuksia on kosolti ja pidinkin tässä kokoelmassa siitä, että sisällöissä on mukavasti vaihtelua: huvilapalo, juhannusmurha, vuosikymmeniä vaiettu salaisuus, kriitikon murha ja monta muuta erilaista keissiä. Osasta novelleista löytyy poliisityön ja jännityksen lisäksi myös ripaus romantiikkaa sekä huumoria.

Lehtolainen onnistuu novelleissaan luomaan tarkkaa ihmiskuvausta sekä kiinnostavia miljöitä ja tapahtumaketjuja. Teos viihdyttää ja novelleista osa jää vahvasti mieleen, koska niiden kokonaisuuksissa olisi aineista laajemmiksikin teksteiksi. Kokonaisuutena sanoisin, että tämä kokoelma on taattua Lehtolaista.

Sarah Andersenin sarjakuvia

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

109 s., Sammakko 2017

alkup. Adulthood is a Myth, 2016

suom. Aura Nurmi

***

Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio

126 s., Sammakko 2018

alkup. Big Mushy Happy Lump, 2017

suom. Aura Nurmi

Sarah Andersen: Herding Cats

Andrews McMeel publishing 2018 

 

Marraskuussa viihdyin Sarah Andersenin sarjakuvien parissa. Instagramin stooreissa on aina säännöllisin väliajoin tullut vastaan Andersenin sarjakuvastrippejä, jotka ovat mielestäni olleet hyvin osuvia. Innostuin tutustumaan Andersenin sarjakuviin enemmänkin ja lainasin kaikki saatavilla olevat kirjat. Oma suosikkini taitaa olla Aikuisuus on myytti, mutta muissakin kirjoissa oli tosi hyvä sisältö.

 

Sarah Andersenin sarjakuva-albumit eivät ole missään määrin omaelämäkerrallisia. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Sarjakuvissa esiintyy nuori nainen, joka viihtyy kissojen seurassa, on sosiaalisesti epävarma, lukee mielellään kirjoja ja joka sykertyy mielellään peittojen sisään pyöriäkseen netissä vaikka koko päivän. Näistä sarjakuvista tulee teemoiltaan hieman mieleen Kris Keräsen Ahistunu pupu, josta pidän kovasti. Ei siis ollut sinänsä yllätys, että Anderseninkin sarjakuvat veivät mennessään.

 

Andersenin sarjakuvissa on minua huvittavaa itseironiaa. Lisäksi sarjakuvissa näkyvät aiheet - kissat, kirjat ja peittojen sisällä keidastaminen (=keitaan muodostaminen peitoista, tyynyistä, käden ulottuviin sijoitetuista juomista ja ruuista ja esim. kaukosäätimisestä ja puhelimesta, lähde: Jonnapedia) - ovat minulle läheisiä. Piirrostyylikin on miellyttävä ja tietynlaisessa vähäeleisyydessään hyvinkin värikäs. Suosittelen tutustumaan.

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

133 s., Siltala 2012

alkup. La contadora de películas

suom. Terttu Virta

kansi: Wil Immink Design & Getty Images

 

En ole hetkeen aikaan saanut yhtäkään uutta maata Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen, mutta nyt lopulta haaste etenee yhden maan verran. Koska posti on lakossa eikä kirjastoon tule lehtiä, kaipasin tauoille lukemista. Silmäilin hyllyjä ja nappasin luettavakseni ohuen ja helppolukuiselta vaikuttavan Elokuvankertojan, jonka luettuani saan merkitä Chilen valloitetuksi.

 

Elokuvankertoja sijoittuu Chilen pampalle salpietarikaivoksen kupeeseen. Kaivoskylän aaltopeltihökkelissä elää päähenkilö María Margaritan perhe, jonka perhe kerää kaikki kolikkonsa kasaan voidakseen lähettää tytön elokuviin. Elokuvan nähtyään Marían tehtävä on kertoa elokuva perheelleen. Tyttö tuntuu olevan siinä luonnonlahjakkuus, sillä hän pystyy kuvailemaan elokuvat hämmästyttävän tarkasti. Pian koko kylä istuu lumoutuneena kuuntelemassa hänen kerrontaansa.

 

María on vasta nuori tyttö, jonka perheen elämä mullistui äidin jätettyä heidät. Elokuvia kertoessaan hän tuntuu löytävän oman paikkansa ja kaikeasta ympäröivästä puutteesta huolimatta hän oppii unelmoimaan. Lopulta Elokuvankertoja muodostuu aika surulliseksi tarinaksi kohtalon iskettyä perhettä vähän liiankin monta kertaa. Lumoava tarina tämä kuitenkin oli. Nopealukuisuudestaan huolimatta tämä herätti myös erilaisia mietteitä elämän käänteistä ja erilaisten sattumien vaikutuksesta kohtaloon.