Missä maa murtuu

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu

Gummerus 2025

alkup. Broken Country

suomentanut Outi Järvinen

kansi: Jenni Noponen

Clare Leslie Hallin romaanin Missä maa murtuu takakannessa on nostettu esille kova suositus: tämä kirja sopii hyvin niille, jotka ovat pitäneet kirjoista Suon villi laulu ja Minne virta kuljettaa. Täällä bingo! Lukemisen aloitettuani olinkin tästä alkuun yhtä lumoutunut kuin niistäkin, mutta lopulta minulle jäi vähän lattea fiilis.

Missä maa murtuu sijoittuu 1960-luvun lopun Etelä-Englantiin. Beth ja Frank ovat nuori aviopari, jotka pyörittävät Frankin kotitilaa yhdessä tämän Jimmy-veljen kanssa. Elämä maatilalla kulkee omissa uomissaan, rauhallisesti päivästä toiseen tilan töitä tehden. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta pinnan alla kaihertaa suru, josta Bethin ja Frankin on vaikea puhua.

Rauhallinen elämänmeno kuohahtaa yli äyräiden, kun Bethin nuoruudenrakastettu Gabriel ilmaantuu heidän mailleen. Kohtaaminen yllättää heidät kaikki, sillä Gabriel on vuosien poissaolon jälkeen palannut kotikartanoonsa. Mukanaan hänellä on poikansa Leo, joka kiintyy nopeasti Bethiin ja Beth häneen.  Gabrielin paluu on omiaan horjuttamaan paitsi Bethin ja Frankin myös heidän koko lähipiirinsä elämää jopa niin pahasti, että tilanteen kärjistyminen johtaa henkirikosta käsittelevään oikeudenkäyntiin.

Ympäröivä Etelä-Englannin maaseutu tarjoaa tarinalle upeat puitteet. Voin sieluni silmin nähdä vanhan tammen alla pidetyt kutsut, niityillä laiduntavat lampaat ja lähiseudulla häämöttävän valtavan maalaiskartanon sekä peribrittiläisen pikkukylän pubeineen. Kodikasta, rauhallista ja mukavaa. Välähdykset oikeussalista sekä takautumat Bethin, Frankin ja Gabrielin nuoruudesta tarjoavat toisenlaista tunnelmaa, henkilöstä riippuen jopa glamouria ja säihkettä.

Tässä kirjassa on tosi paljon hyvää. Psykologisesti tämä on vahva, ajatuksia herättävä romaani. Beth on kiinnostava päähenkilö, mutta en oikein halua kuvailla häntä enempää, etten paljasta liikaa. Tarina tempaisee mukaansa heti alkumetreiltä, se etenee hyvin ja pitää mielenkiinnon yllä. Jotenkin silti tuntuu, että jossain kohtaa tunnelma lässähtää ja lumous rapisee. Siinä paljastuu ehkä hieman liian melodramaattisia salaisuuksia, jotka vievät viehätyksen mennessään.

Eloonjääneet tytöt

Riley Sager: Eloonjääneet tytöt

WSOY 2022

alkup. Final Girls, 2017

suomentanut Laura Liimatainen

Luin pari vuotta sitten Riley Sagerin kauhuelementeillä maustetun jännärin Kotiin ennen pimeää. Päätin jo silloin, että sopivan jännärinnälän iskiessä luen myös Eloonjääneet tytöt. Tässä ei ollut kauhuelementtejä, mutta tämä oli kuitenkin mielestäni näistä kahdesta mukaansatempaavampi ja jännittävämpi teos, vaikka pidinkin paljon myös tuosta aiemmin lukemastani kirjasta.

Quincy Carpenter jäi ainoana henkiin 10 vuotta aiemmin tapahtuneesta verilöylystä, jossa hänen ystävänsä saivat surmansa ulkopuolisen henkilön toimesta syrjäisellä metsämökillä. Lehdistö nimitti hänet "eloonjääneeksi tytöksi", aivan kuten asuntolamurhista ainoana selvinneen Lisan ja motellissa yövuoroa tehneen Samin.

Quincy on pyrkinyt rakentamaan elämäänsä aktiivisesti eteenpäin, hänellä on vakaa parisuhde ja leivontabloginsa. Näennäisesti kaikki on siis hyvin, eikä Quincy halua ajatella metsämökin tapahtumia. Hänen on kuitenkin pakko kohdata traumansa  vielä kerran, kun Lisa löytyy kuolleena ja Sam ilmestyy Quincyn kynnykselle. Vaikka kunkin tapauksen syylliset saatiin jo aikanaan selvitettyä, alkaa näyttää siltä, että joku on eloonjääneiden tyttöjen kannoilla.

Eloonjääneet tytöt on mielestäni varsin puhdasverinen jännäri, joka ammentaa tiiviin tunnelmansa menneisyydestä, ihmismielen muistin oikullisuudesta ja psykologiasta. Kaikki nuo ovat asioita, jotka mielestäni ovat jännäreissä kaikkein jännittävintä: arkiset asetelmat kääntyvät päälaelleen ja tuttu ei enää välttämättä olekaan aivan turvallista tai ainakaan sitä, miksi sitä luuli. Sager marssittaakin esiin melkoisia juonenkäänteitä, jotka onnistuvat yllättämään. Jos siis etsit mukaansatempaavaa jännäriä, se on tässä.

Auringon sisar

Lucinda Riley: Auringon sisar

Seitsemän sisarta, osa 6

Bazar 2020

alkup. The Sun Sister, 2019

suomentanut Hilkka Pekkanen

Työvoitto! Sain lopultakin luettua Auringon sisaren, jota aloitin jo viime kesänä ja jonka kanssa en silloin päässyt alkua pidemmälle. Syykin on selvä, sillä Electra on sarjan sisaruksista minulle vähiten mieluisa hahmo eikä hänen sekoilunsa päihteiden kanssa luonut kovinkaan miellyttävää alkuasetelmaa tarinalle. Nyt tartuin kirjaan uudelleen ja olihan Electran suvun tarina lopulta mielenkiintoinen, vaikka ei tämä mielestäni ole läheskään sarjan paras kirja.

Uraa mallina luonut Electra on sisarussarjan nuorin. Työnsä kautta hänestä on tullut hyvin kuuluisa, mutta kuuluisuudella ja suosiolla on varjopuolensa, joita itsensä aina hieman yksinäiseksi tuntenut Electra turruttaa päihteillä. Elämää New Yorkissa sävyttävät paitsi työ myös juhlinta, mutta lopulta on tullut aika kohdata tosiasiat, hankkiutua eroon päihteistä ja ottaa selvää omista juuristaan. Siinä auttaa Electran elämään yllättäen tupsahtanut isoäiti Stella, joka kertoo hänelle suvun tarinan.

Toisessa aikatasossa liikutaan Keniassa ja New Yorkissa 1930-luvulta alkaen. Varakkaan perheen tytär Cecily on juuri saanut kokea haaveidensa kariutuvan, sillä kihlaus ensirakkauden kanssa on purkautunut. Vanhemmat lähettävät Cecilyn kummitätinsä luo Keniaan, jotta hän voisi kääntää uuden lehden elämässään. Niin siinä käykin, sillä Keniassa Cecilyn elämä muuttuu peruuttamattomasti ja alkaa kokonaan uusi vaihe.

Pidin tässä kirjassa paljon Cecilyn hahmon kehityksestä ja Keniasta kertovista osuuksista. Toinen maailmansota heitti varjonsa myös siirtomaavaltoihin eikä siten edes Afrikassa vältytty sodan seurauksilta. Miljöön kuvaus oli kiehtovaa, joskin olisin mielelläni kurkistanut enemmänkin alkuperäiskulttuurien maailmaan. Sieltä saadaan kuitenkin alkujuuri Electran suvulle. Odotinkin koko ajan, että Electra matkustaisi sukunsa syntysijoille, mutta tarina kuljettikin niin Cecilyn kuin Electrankin Harlemiin eli ei kovin kauaksi Electran nykyisestä kodista. Sinänsä hauska ja yllättävä twisti sarjassa, jossa on tottunut siihen, että kukin sisarus matkaa juurilleen ympäri maailmaa.

Suurin haaste tässä kirjassa oli varmaan se, että tässä kesti aika pitkään päästä asiaan. Kirja onkin paksu, noin 900 sivua, ja siinä olisi mielestäni ollut hieman varaa tiivistää, sillä toisinaan mielenkiinto hieman herpaantui. Ei tosin Keniassa, mutta muuten.

Lukupiirikirja: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Gummerus 2016

alkup. Das Herzenhören, 2002

suomennettu englanninkielisestä uudistetusta laitoksesta The Art of Hearing Heartbeats

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukupiirimme jää kesätauolle ja halusin kevään viimeistä kokoontumista varten luettavaksi jotain ihanaa. Valitsin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus, jota olin kuullut kehuttavan, mutta joka silti yllätti minut melko totaalisesti. Itse asiassa sain tämän kirjan alunperin ennakkokappaleena blogin myötä, mutta lukematta jäi ja lopulta se päätyi poistoon kirjahyllystäni. En olisi arvannut, että kyseessä on näin mukaansatempaava ja hieman jännittäväkin tarina!

Burmasta kotoisin oleva juristi Tin Win katoaa lähdettyään aivan tavalliseen tapaan töihin kotoaan New Yorkista, mutta ei koskaan saavu työpaikalleen. Se aamu on viimeinen kerta, kun perhe kuulee hänestä mitään. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut jollekin burmalaisnaiselle. Epätietoisuus isän kohtalosta vaivaa Juliaa siinä määrin, että hän päättää pakata matkalaukkunsa ja matkustaa kirjeessä mainittuun burmalaiskylään ottaakseen selvää isästään.

On oikeastaan hyvä, että tämä kirja säästyi minulla luettavaksi vasta nyt, sillä en ole lainkaan varma olisinko 8 vuotta sitten ymmärtänyt tarinan kauneutta tällä tavalla. Teksti on todella kaunista, mistä kuuluu kiitos myös suomentajalle. Kerronnassa on herkkyyttä, mutta se ei missään kohtaa johda kovasti kavahtamaani tekotaiteellisuuteen. Tin Winin nuoruudessaan kokema rakkaustarina, ja olosuhteet joissa se versoi, vievät mukanaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus välittää kuvan Burmasta, jossa uskotaan ennustuksiin ja astrologiaan. Juuri tuo usko tuo monelle lohtua, mutta myös johtaa siihen, että ihmisille tulee pakonomainen tarve puuttua oletettuun kohtaloonsa. Mistään muusta välittämättä ihmiset ovat valmiita tarttumaan ties minkälaisiin konsteihin, jotka uskovat pelastusrenkaikseen. Astrologia vaikuttaa myös Tin Winin elämänpolkuun monessa kohtaa, mutta ei koskaan hänen omasta tahdostaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on lumoava tarina. Haluan lukea myös Burma-trilogian kaksi myöhempää osaa, jotka toivottavasti ovat yhtä hyviä kuin tämäkin.

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 2021

ilmestyi suomeksi 1988

alkup. An Artist of the Floating World, 1986

suom. Helene Bützow

lukija: Jussi Puhakka

Kazuo Ishiguro on kirjailija, jolta olen lukenut vasta kolme kirjaa, mutta jonka voisin silti sanoa olevan yksi monista lempikirjailijoistani. Pidän hänen monipuolisuudestaan, sillä hän kirjoittaa hienovireisiä historiallisia romaaneja siinä missä tulevaisuudenkuviakin. Yhteiskunnallinen tarkastelu, miljööt ja sosiaalisten suhteiden kuvaus ovat olleet jokaisen lukemani kirjan kohdalla onnistuneita.

Menneen maailman maalari sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Maata jälleenrakennetaan ja amerikkalaistuminen näkyy monessa. Vanha taiteilija, aikanaan hyvin arvostettu Masuji Ono asuu rapistuvassa talossaan tyttärineen. Taiteilijan maine on rapistunut kuin talo jossa hän asuu, sillä hänen taiteensa oli luotu palvelemaan Japanin imperialismia ja militariaa. Saavutuksistaan ylpeän taiteilijan on vaikea niellä sitä, että hänen teoksensa mielletään propagandaksi ja nuorempi sukupolvi pitää hänen taidettaan häpeällisenä. Tyttärensä avioliittoneuvottelujen edetessä Ono joutuu tarkastelemaan menneisyyttään uudella tavalla, sillä on vaarana, että neuvottelut kariutuvat nimenomaan hänen taiteensa vuoksi.

Menneen maailman maalari on jotenkin haikea teos. Ono palaa muistoissaan arvostuksen ja kunnian päiviin, nuoruuteensa ja elinvoimaisuuteen. Nyt hän on vanha mies muuttuvassa maailmassa, paljon menettänyt ja paikkaansa hakeva. Ono näyttäytyy välillä melko itsepäisenä ja kaikkitietävänä isähahmona, mitä tulee suhteessa tyttäriin, vävyyn ja lapsenlapseen. Hän ei huomaa, miten aika ja tavat ovat muuttuneet, eikä ehkä aina oikein haluakaan sopeutua. Ono on hyvin ylpeä eikä halua nöyrtyä muiden edessä.

Sitä toivoo, että jokainen voisi katsoa menneitä valintojaan ja tekojaan lempeästi ja ymmärryksellä siitä, että silloiset asiat on tehty sillä hetkellä vallinneen parhaan tiedon ja käsityksen valossa. Ihmistä ei pitäisi kurittaa sellaisista asioista, jotka olivat täysin hyväksyttyjä tapahtumahetkellään, mutta niin tapahtuu Onolle ja niin on tapahtunut maailman sivu monille muille ihmisille, kun poliittiset ja uskonnolliset arvot muuttuvat ja ohjaavat yhteiskuntaa uusiin suuntiin. Se on aika pelottavakin ajatus.

Kotiin ennen pimeää

Riley Sager: Kotiin ennen pimeää

381 s., WSOY 2023

alkup. Home Before Dark, 2020

suom. Laura Liimatainen

Kotiin ennen pimeää vaikutti niin houkuttelevalta kauhuelementein varustetulta psykologiselta jännäriltä, että oli pakko lainata se palautuskärrystä. Todella hyvä tämä olikin, välillä minulle melkeinpä liiankin tehokkaasti ihon alle menevä.

Kirja kertoo Maggiesta, joka perii isältään Baneberry Hallin, talon, jossa perhe asui lyhyen aikaa Maggien lapsuudessa. Maggie ei edes tiennyt, että isä omisti edelleen talon, joka tunnetaan kaikkialla Kauhujen talona isän kirjoittaman kirjan mukaan.  Perhe nimittäin pakeni talosta yön selkään vain muutamaa viikkoa muuttonsa jälkeen, sillä jokin talossa ei antanut heille rauhaa. Isä kirjoitti siitä kirjan, joka on leimannut niin Maggien kuin hänen vanhempiensa elämää siitä lähtien.

Isänsä viimeisistä varoituksista ja äitinsä estelyistä huolimatta Maggie päättää palata Baneberry Halliin. Goottilaistyylinen valtava talo on seissyt 25 vuotta asumattomana, mutta alalla työskentelevä Maggie ottaa remontoimisen haasteena. Hän haluaa kohdata menneisyytensä ja selvittää mitä talossa todella tapahtui, sillä hän ei muista tapahtuneen mitään sellaista, mistä hänen isänsä kirjoitti.

Kotiin ennen pimeää on todella koukuttavasti kirjoitettua kauhua ja jännitystä. Tarina etenee luku luvulta kuvaten vuorotellen nykyhetkeä ja menneisyyttä. Nykyhetkessä Maggie on juuri asettunut taloon, menneisyyttä puolestaan kuvataan Maggien isän kirjan kautta. Lukija jää koukkuun, kun Maggie kertaa menneisyyden vaiheita ja kohtaa samantyyppisiä asioita myös nykyhetkessä. Sitä alkaa pitää mahdollisena, että Maggien isän kuvailemat kauhut olisivat todellakin piinanneet perhettä, vaikka järki sanookin muuta. Kylmät väreet olivat taattuja, kun tätä kotona yksin illalla luki.

Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

8h 33min., Otava 2023

lukija: Maria Jyrkäs

kansi: Piia Aho

Luin muutama vuosi sitten Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaanin Paperijoutsen, joka oli minulle silloin vuoden parhaita kirjoja. Siinä on muuten hyvin mieleenpainuva kansi, yksi kauneimmista mielestäni.  Nyt sille kirjalle on ilmestynyt itsenäinen jatko-osa Myrskylasi, jossa palataan Paperijoutsenen maisemiin heti sotien jälkeisessä ajassa. Keskiössä on omaa identiteettiään etsivä Ellen, joka palaa kesäksi Korpivuorelle maataloustöihin.

Sotavuodet ovat jättäneet jälkensä Korpivuorellakin vähän joka kolkkaan. Lydian mies kärsii sotatraumoistaan, Gunhildin vanhin poika ja kartanon perilliseksi aiottu Ilmari kaatui sodassa eikä nuorempi poika oikein osaa nousta veljensä varjosta. Ellen on Gunhildille kuin taivaan lahja, taitaa maataloustyöt ja on vahva ja toimelias. Ellenin on vaikea löytää paikkansa maailmassa, hän on erilaisuudessaan niin yksin. Kotiin ei ole menemistä, mutta Korpivuorella hänellä ja hänen osaamisellaan on paikkansa. Hän kelpaa kaikkien muiden paitsi Gunhildin nuoremman pojan Valden silmissä.

Ellen ja Valde ovat kumpikin jääneet loukkuun jonkin toisen varjoon. Ellen menneisyytensä, Valde veljensä. Sen voisi kuvitella yhdistävän, mutta tilanne on pikemminkin päinvastoin. Linna-Aho kuvaa mielestäni kauniisti ihmisiä haavoineen, ja aivan erityisesti Ellenin ulkopuolisuuden tunne on kuvattu hienovireisesti ja koskettavasti. Myös sivujuonteena kulkeva Lydian ja Sashan tilanne on sellainen, että saa pohtimaan sodan haavoja uudella tavalla. Miksei mielensä haavoittaneille myönnetty samalla tavalla sotainvaliditeettia kuin ruumiiseen haavoittuneille, jos hekään eivät kerran työhön enää pystyneet?

Olen odottanut Linna-Aholta uutta kirjaa jo Paperijoutsenesta lähtien ja kyllä tämä odotukset lunastaa. Myrskylasi on mahdollista lukea itsenäisenä kirjana, mutta itse suosittelen kuitenkin lukemaan Paperijoutsenen ensin. Toivottavasti tämä saa myös jatkoa jossain vaiheessa, sillä minä ainakin haluaisin tietää minne Ellen ja Valde tahoillaan päätyvät.

Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

779 s., Bazar 2020

alkup. The Moon Sister, 2018

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Olen parina kesänä napannut aina kulloinkin vuoroaan odottaneen Seitsemän sisarta -sarjan kirjan lomakirjakseni. Nyt olin pääsiäisen jälkeen lomalla ja päätin ottaa seuraavan osan jo hieman etukäteen luettavakseni. Kuun sisar on sarjan 5. osa ja pidin tästä kyllä todella paljon.

Kirja kertoo Tiggysta eli Taygetesta, joka on aina tuntenut vahvaa hoivaviettiä ja suojelunhalua eläimiä kohtaan. Hän työskentelee Skotlannin ylängöillä Kinnairdin tilan villieläinhoitajana. Siellä hän tapaa hämmentävän Chilly-vanhuksen, joka tuntuu tietävän paljon sellaistakin, mitä hänen ei oikeastaan pitäisi tietää. Skotlannin lumisissa maisemissa Tiggy yllättäen löytää jäljet sukujuuriensa pariin Espanjan Granadaan.

Teoksen toisessa aikatasossa kerrotaan Tiggyn isoäidin, kuuluisan flamencotanssija La Candelan tarina. Köyhästä romaniyhteisöstä ponnistanut Lucia niitti mainetta ympäri maailman aina New Yorkin parrasvaloja myöten. Hän syntyi vuonna 1912 ja hänen nuoruusvuosiinsa mahtui myös Espanjan sisällissota, joka muutti koko tiiviin ja värikkään romaniyhteisön elämän.

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä. Skotlannin ylängöillä ja Espanjan auringon alla viihtyi yhtä hyvin. Ehkä erityisen kiehtovaa oli romaniyhteisön asuinsijojen kuvaus, sillä perheet asuivat vuorenseinämään louhituissa luolissa, joista oli tehty koteja keittiöineen, ovineen ja ikkunoineen. Myös hahmoissa oli monta mukavaa tyyppiä, kuten Cal ja Angelina, joiden parissa viihtyi hyvin. Tiggyn hahmosta pidin myös, sillä hänessä on herkkyyttä ja päättäväisyyttä samassa paketissa. Tähti on ollut tähän mennessä suosikkini ja samoin hänestä kertova teos Varjon sisar, mutta kyllä tämä teos ja Tiggy aika lähelle pääsevät.

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina

Seitsemän sisarta 4

732 s., Bazar 2019

alkup. The Pearl Sister 2017

suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 

Seitsemän sisarta 3

733 s., Bazar 2019

alkup. The Shadow Sister, 2016

suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Kettumäki

Alice Hoffman: Kettumäki

271 s., Book studio 1998

alkup. Here on Earth, 1997

suom. Renne Nikupaavola

 

Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa lukupiirissämme reilut pari vuotta sitten. Tiesin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää hänen kirjojaan, ja vaikka lainasinkin Kettumäen jo edelliselle kesälomalleni, niin nyt vasta kirjaan tartuin. Tyyliltään Kettumäessä ei mielestäni ole Punaisen puutarhan upeaa taianomaisuutta, mutta pidin kyllä tästäkin teoksesta paljon.

 

March Murray on nelikymppinen nainen, joka palaa kotikaupunkiinsa osallistuakseen perheensä entisen taloudenhoitajan hautajaisiin oltuaan poissa 20 vuotta. Mukanaan hän tuo teini-ikäisen tyttärensä, joka tuntuu viihtyvän äitinsä kotikaupungissa oikeinkin hyvin. Entisessä kotitalossaan Kettumäessä majaileva March huomaa, että menneisyyttään ei lopulta pääse pakoon minnekään. Siellä hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa ja lankeaa jälleen. Menneisyys ja intohimo pitävät Marchia otteessaan niin, että ympärille on vaikea nähdä.

 

Kettumäki valikoitui Hoffmanin tuotannosta luettavakseni melko sattumalta. Teos osoittautui tematiikaltaan hyvin kiinnostavaksi, sillä teoksessa käsitellään epäsovinnaista rakkautta useammallakin eri tavalla. Jotenkin teoksen miljöö ja hahmot vievät mennessään, vaikka suomennos onkin mielestäni paikoitellen hieman ontuvaa. Menneisyyden valinnoilla on huikean kauaskantoisia vaikutuksia myös niiden ihmisten elämiin, joihin yksittäiset asiat eivät suoranaisesti liity. Teoksessa on paljon synkkiä väreitä, mutta lopussa itää myös toivo paremmasta huomisesta.

 

♠♠♠♠

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina

734 s., Bazar 2018

alkup. The Storm Sister, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock

Seitsemän sisarta, osa 2

 

Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.

 

Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.

 

Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.

 

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.

 

Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  

 

En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

677 s., Bazar 2017

alkup. The Seven Sisters, 2014

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.

 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.

 

Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.

 

Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.

 

♠♠♠♠

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

200 s., Tammi 2018

kansi: Markko Taina

Finlandia-ehdokas 2018

 

Myönnän, että Jari Järvelän Kosken kahta puolta olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta, jos se ei olisi päässyt Finlandia-ehdokaskirjojen joukkoon. En ollut oikeastaan edes tietoinen kyseisen kirjan olemassaolosta ennen sitä. Kirjallisuuspalkinnoista voi tietysti olla montaakin eri mieltä, mutta minua ne kiinnostavat siksi, että niiden kautta voi nousta esiin sellaisia teoksia, joita en muuten noteeraisi. Kosken kahta puolta oli nopealukuinen kirja Jari-pojan kahdesta kesäpäivästä kahdessa eri mummilassa kosken eri puolilla.

 

On vuosi 1977. 7-vuotias Jari viettää kesäpäiviä mummiensa luona. Aino asuu vanhanaikaisessa puutalossa kosken toisella puolella, Sofian koti toisella puolella taas on prameampi. Elämänmeno mummiloissa on erilaista. Koski jakaa kaupungin ja mummit punaisten ja valkoisten puolille. Molemmat olivat lapsia sisällissodan aikaan, mutta siitä huolimatta molempien mieliin iskostui kaksi eri totuutta siitä, kuka oli pahantekijä ja miksi kaikki meni niin kuin meni. Jari on taitava tekeytymään näkymättömäksi ja kuulee siksi paljon sellaista, mitä ei oikeastaan olisi hänen korvilleen tarkoitettu.

 

Kirjailija Jari Järvelä on ammentanut tähän kirjaan aineksia omista lapsuusmuistoistaan sekä sukunsa historiasta. Hänen omat isoäitinsä olivat kirjan Jari-pojan mummien tavoin sisällissodassa eri puolilla ja teoksessa on todellisuuteen pohjaavia yksityiskohtia. Teos on aidosti mielenkiintoinen, mutta jotenkin en silti kunnolla saanut otetta juoneen. Tapahtumat tuntuvat lipuvan ulottumattomiin ja mummien sisällissotakokemukset rakentuvat pala palalta Jarin kuulemista sirpaleisista tarinanpätkistä. Keneenkään ei oikein pääse kiinni, vaikka silti etenkin Aino tuntuu hahmona tarinan kantavalta pilarilta. Tunnelmassa on jotain leppeän kesäpäivän unenomaisuutta, joka saa tuntemaan, ettei mitään oikeastaan tapahdu ja silti takaumien kautta tapahtuu paljonkin.

 

Kosken kahta puolta on ensimmäinen lukemani kirja Järvelän tuotannosta. Pidin teoksen sujuvalukuisuudesta ja hyvästä kielestä, mutta muuten lukukokemus oli mummien tarinoista huolimatta melko mitäänsanomaton. Tunnetilat eivät välittyneet minulle asti kunnolla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, olisin kuitenkin lukenut mieluusti lisääkin Ainon ja Sofian lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ylipäätäänkin. Ehkä se johtuu siitä, miten vaivatonta tätä oli lukea.

 

 ♠♠♠½

Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

284 s., WSOY 2018

kannen maalaus: Manuela Bosco

 

Juuri kun vuosi 2018 oli vaihtumassa uuteen ja raketit räiskyivät kiivaimmillaan, luin viimeiset sivut Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleesta uutuusteoksesta Rose on poissa. Lukuvuoden 2018 viimeiseksi jäänyt kirja on minulle yksi viime vuoden vahvimmista, vaikka ihan alkuun tuntuikin hieman vaikealta tottua teoksen rehevään kieleen.

 

Lempi on fintiaani, suomalaisen miehen ja intiaaninaisen tytär, joka lähti reservaatista nuorena tyttönä 45 vuotta sitten. Hänen äitinsä Rose oli juuri kadonnut ja isänsä Ettu menetti muistinsa. Vasta nyt, yllättävän puhelinsoiton saatuaan, Lempi palaa reservaattiin. Muistot lapsuudesta hyökyvät yli. Niistä ja yllättäen löytyneistä Rosen Lempille vuonna 1973 kirjoittamista kirjeistä alkaa muodostua kokonaisuus, joka alkaa vihdoin ehjätä Lempiä. Kovin sirpaleinen Lempi nimittäin on ollut, kuten elämänsäkin, sillä valkoisten keskuudessa hänestä on yritetty pestä pois intiaania eikä hän ole tuntenut oloaan koskaan täysin tervetulleeksi intiaanienkaan keskuudessa.

 

Teos rakentuu kirjeistä, joista osa on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja osa elokuussa 2018. Ensimmäiset kirjeet ovat Rosen kirjeitä Lempille, Pikku Käpälälle, jälkimmäiset puolestaan ovat Lempin kirjeitä Jim Harmaaturkille.  Rosen katoamisen arvoitus on vaivannut etenkin muistinsa menettänyttä Ettua, mutta ei se ole muidenkaan muistista päässyt unohtumaan. Rosen kirjeiden löytyminen paljastaa lopulta Lempille mitä hänen äidilleen todella tapahtui, mutta Ettua tieto ei enää kykene tavoittamaan. Omissa kirjeissään Lempi purkaa sydäntään Jimille, joka työskentelee poliisilaitoksella, mutta joka ennen kaikkea on mies, josta olisi kerran voinut tulla Lempin polkukumppani.

 

Rosen tapaus ei ole ainoa katoamistapaus intiaanireservaatissa, sillä joukko muita intiaaninaisia ja -lapsia on myös poissa. Kukaan ei kuitenkaan tutki niitä kunnolla. Rosen katoamisen taustalta löytyykin jotain paljon suurempaa kuin mitä aluksi ajattelisi. Se osoittaa, että Rosen sydän oli suurempi kuin kenelläkään muulla ja oikeudentuntonsa korkealla. Katja Kettu yllättää lukijansa - tai ainakin minut - kun juonensäikeet punoutuvat yhdeksi ja paljastavat totuuden.

 

Katja Kettu on vahva kirjailija ja hänen tuotannostaan etenkin Kätilö on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sen olenkin lukenut peräti kahdesti. Rose on poissa on mielestäni yhtä väkevä teos kuin Kätilö. Se vangitsee otteeseensa pihtien lailla ja kuljettaa mukanaan intiaanireservaattiin, jonka miljöö tuntuu niin todelliselta, että sinne melkein sulautuu mukaan. Vahva suositus!

 

♠♠♠♠♠

Elävät ja kuolleet

Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet

275 s., Tammi 2008

kannen valokuva: Keskusrikospoliisi / Rikosmuseo

 

Lukupiirimme joulukuun aiheeksi valikoitui Hannu Mäkelän teokset, joista valkkasin kaksi vaihtoehtoa valittavaksi - tai tietysti sai lukea vaikka molemmat, jos halusi. Piirin vetäjänä luin molemmat, jotta pystyisin keskustelemaan molemmista. Toinen vaihtoehto oli kanssabloggaajien suosituksesta Äiti, jonka luin jo marraskuussa, ja toiseksi vaihtoehdoksi valitsin ihan takakannen perusteella Elävät ja kuolleet.

 

Kirjan kannessa oleva valokuva on aito rikospaikkakuva Keskusrikospoliisin arkistosta. Hannu Mäkelä näki sen esillä Rikosmuseon valokuvanäyttelyssä ja kuva jäi kiinnostamaan häntä. Kuva on vuodelta 1928 ja siinä on kaksi kuollutta, mies ja nainen. Mitä heille on tapahtunut? Sitä arvoitusta Mäkelä lähti ratkomaan paitsi kuvan myös tiedossa olevien faktojen kautta. Tiedossa oli tapahtumapaikka ja henkilöiden nimet. Nainen oli Matilda, mies Yrjö.

 

Teoksen ensimmäinen puolikas koostuu Mäkelä luomasta tarinasta, jonka hän muodosti faktojen ympärille. Tuo tarina on niin todentuntuinen, että sitä lukiessa unohti lukevansa fiktiota eikä faktaa. Tarinan lukeminen oli miellyttävää ja kuvan ihmiset heräsivät siinä jälleen eloon: millaisia he ovat olleet, mistä he ovat ehkä haaveilleet ja mitä ihmettä heille oikein tapahtui, jotta he päätyivät kuolleena poliisin rikospaikkakuvaan.

 

Teoksen toinen puoli on faktaa, tutkimustyötä. Saatuaan fiktiivisen tarinansa kirjoitetuksi, Mäkelä ryhtyi selvittämään mitä Matildasta ja Yrjöstä voisi todella saada selville. Tutuiksi hänelle tulivat erilaiset arkistot, joista joskus löytyi jotain kiinnostavaa, joskus taas tutkimus päättyi vesiperään. Lopulta molemmista muodostuu tosiseikkoihinkin nojaava tarina kuvitelman rinnalle. Hetken oli vaikea uskoa, että ensimmäinen tarina ei ole tosi, vaan tämä jälkimmäinen on. Ensimmäinen oli melkeinpä parempi. Mielikuvituksella on mahtava voima.

 

Elävät ja kuolleet on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin romaani, koska siinä yhdistyy kaksi puolta eli fakta ja fiktio. Tämä teos osoittaa sen, miten perusteellista kirjailijan työ voi olla ja miten paljon vaivaa nähdään, jotta teoksesta saataisiin aidon tuntuinen. Tutkimuksen seuraaminen on myös mielenkiintoista, mutta mielestäni Mäkelä olisi voinut säästää lukijansa diaarinumeroiden toistelulta ja terminologisilta selityksiltä tekstissä ja liittää ne asiat sitten vaikka lähdeluetteloksi kirjan loppuun. Hän myös eksyy henkilöistä maalailemaan ajankuvaa ja paikkaa, mikä toisaalta rakentaa viitekehyksen henkilöille, mutta on siinä mittakaavassa jopa hieman puuduttavaa.

 

Mäkelä on kirjoittanut tämän kirjan ollessaan vielä naimisissa Anna Kortelaisen kanssa. Kortelainen tunnetaan tutkijana, taidehistorioitsijana ja kirjailijana, ja uskon hänen olleen merkittävä tuki tämän kirjan synnylle. Mäkelä myös kirjoittaa menneensä vaimonsa kanssa erilaisiin arkistoihin ja saaneensa tältä käytännön neuvoja. Olisiko tämä kirja voinut jäädä jopa syntymättä ilman asiantuntevaa tsemppiä? Niin tai näin, mutta tutkijamainen ote kirjan loppupuolella on selvä.

 

Kahden kirjan ja muista kuulemani perusteella näyttää siltä, että Mäkelä antaa teoksiinsa ainakin palan myös omasta itsestään. Äiti-kirjassa se on ihan selkeää, tässä taas viittaukset kotiin ja arkielämään ovat näennäisesti pienessä roolissa, vaikka niiden merkitys onkin keskeinen myös hänen työnsä kannalta.

 

♠♠♠♠

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

180 s., Tammi 2016

alkup. God Help the Child, 2015

suom. Kaija Sivill

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Toni Morrison on jo aiemmin lunastanut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa, mutta Luoja lasta auttakoon sinetöi hänen asemansa entistä tiukemmin. Tähän mennessä lukemistani Morrisonin teoksista tämä uusin teos osoittautui ylivoimaisesti ajatuksia herättävimmäksi ja otteessaan pitävimmäksi teokseksi, vaikka olin jo ajatellut, että Morrison tuskin voi enää laittaa kovin paljon paremmaksi - niin korkealla rima jo oli. Luoja lasta auttakoon on teos, joka kosketti ja kauhistutti sisällöllään ja ilahdutti mainiolla kertojanotteellaan ja selkeydellään.

 

Bride on hieman yli 20-vuotias mustaakin mustempi nuori nainen. Tytön ihonväri oli kauhistus jo hänen äidilleen Sweetnessille, joka hänkin on tummaihoinen. Äitiä tyttären ihonväri inhotti niin paljon, että lopulta heidän välilleen oli kasvanut syvä kuilu, jonka ylittämiseen Bride oli pikkutyttönä valmis tekemään mitä tahansa. Hän tekee ison virheen, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan vuosien jälkeenkään. Ihonväriään Bride ei kuitenkaan enää häpeä, vaikka hänen poikkeuksellisen tumma ihonsa herättääkin edelleen huomiota. Hänestä on kuitenkin kuoriutunut poikkeuksellinen kaunotar, jonka ulkokuoren alle monikaan ei vaivaudu katsomaan. Kulkuriluonteinen Booker kuitenkin pääsee Briden lähelle, mutta hänelläkin on omat kipupisteensä. Luoja lasta auttakoon on matka erilaisiin lapsuuksiin: Briden, Bookerin ja muutaman muun.

 

Tämän teoksen keskeisin teema on selkeästi lapsuuden vaikutus ihmisen myöhempiin vaiheisiin ja ajatusmalleihin. Morrison kuvaa kiinnostavasti sitä miten lapsuuden traumaattiset tapahtumat tai erilaisten temperamenttien yhteentörmäykset voivat ratkaisevasti vaikuttaa koko ihmisen minäkuvaan ja ajatuksiin. Morrison ei kiertele tai kaartele, vaan hän kuvaa raadollisesti niitä asioita, joita lapsi voi kohdata ja jotka jättävät jälkensä. Yksi isoimmista asioista on lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka kuvaaminen saa kenet tahansa normaalisti tuntevan ihmisen vavahtamaan paitsi kauhusta niin myös inhosta. Morrison ei vähättele myöskään lapsen tarvetta kokea hyväksyntää, sillä jokainen ihminenhän sitä kaipaa - aina.

 

Luoja lasta auttakoon on pieni kirja, jossa on hyvin tiivis tunnelma ja paljon asiaa. Tuttuun tapaansa Morrison kirjoittaa siten, että lukijalle jää voimakkaita mielikuvia, vaikka kirjailija ei välttämättä kuvailekaan tilanteita, ympäristöä tai henkilöitä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Morrison osoittaa jälleen kykynsä kirjoittaa tiiviisti, mutta mieleenpainuvasti ja vivahteikkaasti isoista asioista. Mielenkiintoni ei herpaantunut missään vaiheessa ja vielä viimeiselläkin sivulla pakkaa sekoitettiin ihan pienellä jutulla. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket

727 s., Bazar 2015

alkup. The Distant Hours 2010

suom. Natasha Vilokkinen

kansi: Getty Images & Satu Kontinen

 

Kun alkukesästä hoksasin, että syksyllä on tulossa uusi suomennos Kate Mortonin teoksesta, olin ihan täpinöissäni. On mahtavaa, että Mortonin teoksia on nyt havahduttu suomentamaan, sillä Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011 ja seuraavaa suomennosta saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2014, jolloin Hylätty puutarha ilmestyi. Pidin niistä kummastakin paljon, eikä tämä tuore suomennos Kaukaiset hetket muodostanut siihen mitään poikkeusta. Kate Morton on todellakin lumonnut minut.

 

Kaukaiset hetket kertoo rapistuvassa Milderhurstin linnassa asuvien kolmen siskoksen tarinan. Percy ja Saffy Blythe ovat kaksoset, joista ensimmäinen on määrätietoisempi ja vahvempi, jälkimmäinen taas mukautuvampi ja pehmeämpi. Linnassa asuu myös heidän nuorempi sisarpuolensa Juniper Blythe, joka on menettänyt järkensä tultuaan nuorena kihlattunsa hylkäämäksi. Kaukaiset hetket kuvaa myös äidin ja tyttären suhteen vahvistumista ja lähentymistä. Meredith Burchill evakuoitiin nuorena tyttönä pois sodan jaloista ja hänet sijoitettiin Milderhurstin linnaan. Hänen tyttärensä Edith saa tietää asiasta vasta sitten, kun äidille saapuu 50 vuotta kadoksissa ollut kirje.

 

Sattuman oikusta Edith päätyy tutustumaan Milderhurstin linnaan ja sen talonväkeen, ja vähä vähältä hänen mielessään alkaa rakentua paitsi kuva sisaruksista ja heidän kuuluistasta isästään, joka kirjoitti Edithin lapsuuden suosikkikirjan, myös kuva omasta äidistään nuorena. Edithille alkaa valjeta, että jokaisella linnan asukilla tuntuu olevan omat salaisuutensa, joiden paljastumista he haluavat kaikin tavoin varjella. Helppoa ei ole myöskään ottaa kontaktia etäiseen äitiin, johon menneisyys on myös jättänyt jälkensä.

 

Kaukaiset hetket etenee siis kahdessa aikatasossa limittäin ja lomittain. Välillä kuvataan linnan vaiheita 1910-1940-luvuilla, välillä taas palataan teoksen nykyhetkeen eli vuoteen 1992. Kumpikin aikataso on yhtä kiehtova, mutta tuo 1910-1940-lukujen aikataso oli siinä mielessä kiinnostavampi, että sen miljöönä toimi lähes koko ajan Milderhurstin linna. Menneisyys ja sen näyttämönä toimiva mysteerinen linna on luonnollisesti kaltaiseni historiafanin mieleen.

 

Pidin kovasti tämän teoksen tunnelmasta. Vanhan linnan rapistuneisuudessa ja menneisyyttä varjelevassa ilmapiirissä oli tietynlaista romantiikkaa, joka vetoaa minuun. Ikivanhat kiviseinät ja se mitä kaikkea ne ovatkaan vuosien saatossa kuulleet ja nähneet, on kiehtova ajatus. Lisäksi menneisyyden arvoituksellisuus, jota valotetaan pala palata, tekee tästä todella ahmittavan teoksen, jota en meinannut malttaa laskea käsistäni. Salaisuudet ovat paljon isompia kuin arvasinkaan, ja niiden paljastuminen ja etenkin loppuvaiheen tapahtumien rakentuminen lähes hengästyttävän ja tuskastuttavan jännittävissä paloissa nappasi huomioni täysin. Morton osaa todellakin kuljettaa juonta!

 

Miljöön lisäksi henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Erityisen kiehtovana koin Percy Blythen, jolle suvun linna tuntuu olevan rakkaampi kuin mikään muu asia maailmassa. Percylläkin on kuitenkin herkkä puolensa ja hänen suojeluviettinsä on välillä lähes hämmästyttävän voimakas. Pidin myös Edithin eli Edien hahmosta, sillä hän näyttäytyy jotenkin tasaisen vakaana hahmona, joka on kuin luotu ratkomaan arvoituksia. Ediessä on jotain hyvin miellyttävää.

 

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olen jaksanut odottaa Mortonin teoksien suomentamista, sillä en ole ollenkaan varma, että olisin nauttinut näistä näin paljon, jos olisin ne englanniksi lukenut. Puhun ja kirjoitan suhteellisen sujuvaa englantia, mutta ainakin suomennoksen perusteella kuvittelisin, että jotain teoksen vivahteikkaasta kielestä olisi mennyt minulta hukkaan englanniksi luettuna. Kiitos siis myös suomentajalle, jonka työ osaltaan teki Kaukaiset hetket todella miellyttäväksi lukukokemukseksi.

 

♠♠♠♠♠