Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

264 s., Otava 2020

alkup. Normal People 2018

suom. Kaijamari Sivill

kansi: Henn Kim & gray318

 

Sally Rooney on ampaissut nopeasti kirjailijaksi, jonka teokset näkyvät Instagram-postauksissa tiheään tahtiin. Jo hänen teoksensa Keskusteluja ystävien kesken herätti kiinnostukseni, mutta aloitin kuitenkin tällä uudemmalla teoksella Normaaleja ihmisiä. Itselleni jäi hieman ristiriitainen olo tästä kirjasta. Toisaalta pidin tästä paljon, mutta jotenkin jäi sellainen olo kuin jotakin puuttuisi - enkä edes tiedä mitä.

 

Normaaleja ihmisiä kertoo Connellista ja Mariannesta. Connell on suosittu nuori ja taitava jalkapalloilija, mutta kukaan ei ehkä oikein kunnolla tunne häntä. Marianne on hyljeksitty varakkaan perheen tytär, joka on kaikessa rauhassa sitä mitä on. Hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell ja Marianne ovat päällepäin epätodennäköinen pari, mutta heidän välilleen kuitenkin muodostuu kaikilta salaa vahva yhteys. Yliopistossa osat vaihtuvat. Mariannesta tulee häikäisevän suosittu ilman sen kummempia kikkailuja, kun taas Connell on vain yksi muiden joukossa. He kohtaavat muita ihmisiä, mutta heidän välisensä yhteys vetää heidät toistensa pariin kerta toisensa jälkeen.

 

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on "haikea valssi". En oikein etukäteen tiennyt miten suhtautua luonnehdintaan, mutta nyt kirjan luettuani voin todeta, että se on aika osuva määritelmä. Teoksessa tuntuu koko ajan olevan tietynlainen haikeuden ja luopumisen tunnelma, jota tehostaa se vetovoima, joka tuo Connellin ja Mariannen jatkuvasti takaisin toistensa luo. Tämä eipäsjuupastelu heidän välillään tekee teoksesta toisaalta hyvin ennalta-arvattavan, mutta jotenkin mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä. Ehkä se johtuu siitä, että tästä teoksesta henkii tietynlainen nuoruuden raikkaus, toiveikkuus ja toisaalta epävarmuuskin.

 

Yle Areenassa on tällä hetkellä katsottavissa tähän kirjaan perustuva sarja. Se on ilmeisesti noussut hyvin suosituksi ja olen itsekin ajatellut katsoa sen. En kuitenkaan taida aloittaa aivan heti, sillä jotenkin tämä Connellin ja Mariannen tanssima "haikea valssi" tuo sellaisen olon, että siitä pitää hetken vetää henkeä.

♠♠♠½

Vedet silmissä

 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika

224 s., WSOY 2018

alkup. Silverpojken, 2014

suom. Pekka Marjamäki

kansi: Sami Saramäki

 

Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.

 

Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.

 

Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.

 

Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.

 

Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 

 

♠♠♠½

Tolvana

Reijo Mäki: Tolvana

13 h 14 min., Otavan äänikirja 2019

lukija: Ville Tiihonen

 

Jotenkin olen alkanut elää siinä ajatuksessa, että olisin kuunnellut kovinkin monta Vares-dekkaria, mutta todellisuudessa tämä on vasta kolmas kuuntelemani (neljän kaikkiaan). Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna tuli jo ihan automaattiajatuksena, että uusi Vares ilmestyy ja kuuntelen sen sitten äänikirjana. Moni sanoo, että Vares alkaa olla jo nähty, mutta itselleni Vares on vielä sen verran tuore tuttavuus, että samanlaista leipääntymisen tunnetta ei ole tullut. Tolvana olikin siis oikein sujuvaa ja viihdyttävää kuunneltavaa.

 

Eletään jälleen Turun kesää. Jussi Vares tekee yksityisetsivän hommia, istuu iltaa kantabaarissaan ja tapaa naisen. Tai oikeastaan tällä kertaa Vareksen ympärillä pyörii kolmekin naista, joista yksi on tuttu jo menneisyydestä. Turun kaduilla sen sijaan pyörii niin hieman kaidalta polulta eksyviä bisnesmiehiä kuin venäläisiä mafiamiehiäkin.

 

Pidin tästä kirjasta, mutta välillä sen pääjuonesta oli mielestäni hieman hankala pitää kiinni. Mitä Vares oikein tutkiikaan, miten tuo tyyppi liittyikään tuohon ja mikä yhteys bisnesmiehellä ja venäläisellä mafiosolla oikein on? Kysymyksiin tulee kyllä vastaukset, mutta tietyllä tavalla mielestäni kirjan fokus luiskahtelee välillä sinne ja tänne. Viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli ja sitä odotinkin, joten olen tyytyväinen. Pidän myös Ville Tiihosesta lukijana paljon, mielestäni hän antaa todella hyvin äänen Varekselle!

♠♠♠½

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. Djupgraven 2016

suom. Tuula Kojo

lukija: Mirjami Heikkinen

 

Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.

 

Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.

 

Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

Nopeasti piirretyt pilvet

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

334 s., Otava 2019

kansi: Päivi Puustinen

 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet on noussut viime viikkoina useasti esiin blogeissa ja niiden Instagram-sivuilla. Kirjaa on kehuttu vuolaasti ja kyllä myös minun täytyy sanoa, että pidin kirjasta. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään erityisen ihmeellisenä, vaikka sen lukeminen olikin mukavaa.

 

Nopeasti piirretyt pilvet sijoittuu Isoonkyröön vuosiin 1909-1926. Sen päähenkilönä nähdään Koskiluhdan Liisa, jota isä kuolinvuoteellaan pyytää yrittämään pitää tila suvussa. Liisa lupaa ja kaikin tavoin hän yrittääkin lupauksensa pitää, kiinnittää nuoren elämänsä Koskiluhtaan. Omalta kylältä löytyy puolisokin, Koiviston Kalle, joka tulee isännäksi Koskiluhdan tilalle. On Liisaa jo ennen rippikouluikää toinenkin kylän poika kosinut, mutta Kalle vei jalat alta. Siinä missä Liisa pitää isälleen antamansa lupauksen, ei Kalle pidä Liisalle antamaansa lupausta pysyä aina eikä koskaan hylätä. Mies lähtee Amerikkaan ja Liisa jää yksin lasten kanssa.

 

Paula Nivukoski on mielestäni lupaava uusi kirjailijanimi ja Nopeasti piirretyt pilvet on hyvä kirja. Pidin sen pohjalaismiljööstä ja -murteesta, sillä pohjalaisena ne ovat itselleni läheisiä. Pidin myös Liisasta, jossa on pohjalaisnaisen sitkeyttä ja vakautta. Muutkin hahmot on taitavasti tehty, mutta heihin en aina oikein saanut otetta. Tunteita herättävin hahmo itselleni oli epäilemättä Liisan äiti, joka ei kyllä olemuksellaan millään tavalla tukenut tytärtään.

Vaikka teoksen aihe, pohjalainen sinnikkyys, tilanpito ja amerikanleskeys, ovat itsessään kiinnostavia, ei teos kuitenkaan säväyttänyt minua mitenkään erityisesti. Jossain vaiheessa alkoi jopa tympiä se, että Liisan elämä oli todella yhtä sinnittelyä kaikin tavoin. Teoksen kaunis, hieman runollinen kielikään ei peitä sitä, että juoni ei lopulta oikein innosta. Täytyy kai vain todeta, että ei ollut oikein minun kirjani tämä, vaikka tällä ansionsa onkin. Ehkä myös muiden arvioiden lukeminen oli nostanut odotuksia hieman liian korkealle. Ihan jees kirja kuitenkin, ei harmita että luin.

♠♠♠½

Unikkoja ikkunassa

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa

7 h 51 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2002

lukija: Eva Lönnblad

 

Enni Mustosen Koskivuori-sarjan viimeinen osa Unikkoja ikkunassa oli mielestäni onnistunut päätös mukaansatempaavalle sarjalle. Alussa tosin tuntui, että kertojia olisi voinut olla vähemmän. Aiemmissa osissa keskiössä on ollut aina kaksi henkilöä, mutta nyt heitä on peräti neljä. Lopulta siihen kuitenkin tottui ja teos vei mennessään.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuoteen 1968. Koivikon Sirkka on palannut Sahakylään teini-ikäisen tyttärensä kanssa jäätyään leskeksi. Hän asettuu asumaan kylän vanhaan kouluun, jonka tilaviin luokkahuoneisiin tehdään hänen omistamansa Koivuneuleen työtilat. Samaan aikaan Koskivuoren kartanossa Eeva Someri-Tibor yrittää kirjoittaa romaaniaan ja kasata itsetuntonsa rippeitä alkoholin voimalla. Heidän lisäkseen keskeisiksi hahmoiksi nousevat Eevan ylioppilaskirjoituksissa reputtanut serkku Satu, joka on Kristiinan tytär, sekä Sanna Harakka, joka Koivikon torppaan asettuneiden Hannan ja Paavon tytär.

 

Unikkoja ikkunassa sijoittuu vuosiin, jolloin hahmojen elämissä eletään monilla tavoin uuden kynnyksellä. Itse kukin joutuu pohtimaan omaa paikkaansa ja sitä, missä hän todella haluaa olla. Ja miten kehittyy Sahakylä? Koulu on jo lakkautettu, mutta onnistuvatko uudet yritykset, kuten Sirkan Koivuneule, puhaltamaan kylään uutta elämää? Hahmojen kohtalot ovat paikoin aika riipaiseviakin.

 

Teos oli muuten oikein mukavaa kuunneltavaa, mutta muutama asia särähti pahasti korvaan. Ensinnäkin Leo Somerista käytettiin Satuun nähden isoisään viittaavaa sanaa, vaikka hän on Satun Anna-tädin mies. Lisäksi Sannan kertojaosissa Satun veljestä Ilmari Pirttisalon sukunimi muuttui (muistaakseni) Pirttivuoreksi tai joksikin vastaavaksi. Mustonen on kompastunut vastaaviin juttuihin mm. Pohjatuulen tarinoissa. Ehkä itse takerrun liiaksi tällaisiin virheisiin, mutta kyllähän ne hieman antavat kömpelön kuvan.

 

Koskivuori-sarja on kokonaisuutena ollut mukava sarja, jonka parissa olen viihtynyt hyvin. Se on toisinaan liikuttanut minua jopa siinä määrin, että kyyneleitä on kihonnut silmiin. Kiitos siitä kuuluu myös lukija Eva Lönnbladille, joka on tulkinnut tekstiä mielestäni hyvin onnistuneesti.

 

♠♠♠½

Kielon jäähyväiset

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

10 h 27 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 2000

 

Vasta parisen viikkoa sitten kirjoitin blogiin Enni Mustosen Ruiskukkaseppeleestä, joka on Koskivuori-sarjan toinen osa. Kirjoitin toivovani, että pian saataisiin loputkin sarjasta Ellibsiin äänikirjoina. Toive toteutui nopeammin kuin arvasinkaan ja Ellibsiin ilmestyi kaikki kolme jäljellä olevaa osaa samalla kertaa. Kerrankin ehdin ensimmäisenä uutuuksien kimppuun ja lainasin heti kaikki kolme. Mustosesta siis tulee riittämään juttua lähiaikoina!

 

Kielon jäähyväiset sijoittuu vuosiin 1939-1945. Siinä päähenkilöinä nähdään Koskivuoren kartanon nuorempi tytär Kristiina ja hänen lapsuuden leikkitoverinsa Hanna. Vuodet ovat heittäneet Kristiinan ja Hannan erilleen. Kristiina on lotta ja mukana Kannaksen linnoitustöissä kesällä 1939. Hanna työskentelee tarjoilijana Helsingissä. Entiset ystävykset ovat niin eri tilanteissa, että kun he sattumalta törmäävät toisiinsa, ei heillä ole oikein mitään sanottavaa. Vaan sitten syttyy sota ja jälleen koskivuorelaiset ja koivikkolaiset yhdistävät voimansa taistellakseen elämän puolesta. Niin Kristiina ja Hannakin.

 

Vaikka Kielon jäähyväiset sijoittuvat sotavuosiin, ei teos ollut tunnelmaltaan mielestäni yhtä koskettava kuin Ruiskukkaseppele oli. Isoja käänteitä tähänkin mahtui, mutta jostain syystä tunnelma jäi valjuksi. Ehkä se johtuu siitä, että välillä teos meni aika nopeasti ajallisesti eteenpäin. Mielelläni tätäkin kuitenkin kuuntelin ja vauhdillahan kuuntelu sujui, kun tarina kuitenkin pienestä valjuudestaan huolimatta vei mennessään.

 

♠♠♠½

Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

12 h 46 min., Otava 2018

lukija: Krista Putkonen-Örn

alkup. The Mitford Murders 2017

suom. Laura Beck

 

Viime aikoina kirjaston Ellibs-e-kirjastoon on tullut mukavasti uutta kiinnostavaa kuunneltavaa ja olenkin jonossa useampaankin kirjaan. Mitfordin murhat sain kuunneltavakseni nopeasti ja vikkelään sujui myös kuuntelu, sillä Krista Putkonen-Örnin ääntä oli miellyttävä kuunnella jälleen. Kirjasta itsestään sen sijaan jäi hieman ristiriitainen olo.

 

Mitfordin murhat sijoittuu vuoden 1920 paikkeille. Se kertoo Louisa Cannonista, joka pyrkii pois ilkeän setänsä ulottuvilta ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin maalaisaateliseen perheeseen. Mitfordeilla on kartano maalla ja siitä tulee Louisan turvapaikka. Kartanossa hän ystävystyy perheen esikoisen, 16-vuotiaan Nancyn, kanssa. Molempien uteliaisuutta kutkuttaa taannoin tapahtunut junamurha, jossa surmansa sai kuuluisan Florence Nightingalen kummitytär. Louisa ja Nancy ajautuvat puolivahingossa keskelle murhan tutkintaa.

 

Mitfordin murhissa on oikeastaan montakin eri juonilinjaa, joista varsinainen murha jää välillä täysin toissijaiseksi. Kirjassa seurataan Louisan eloa Mitfordeilla, perheen arkea, junapoliisin toimintaa ja junapoliisi Guy Sullivanin ja Louisan orastavaa tuttavuutta. Tapahtunut murha kutkuttaa Nancyn mielikuvitusta ja nousee säännöllisesti esiin hänen puheissaan. Guy tutkii tapausta osaltaan ja Louisa toimii eräänlaisena linkkinä kertoen Nancyn pohdinnoista Guylle.

 

Mitfordin murhat on kerronnaltaan aika hidastempoista ja leppeää. Tuntuu, että edes murha ei järisytä tasaista rullausta. En juuri kokenut jännitystä ja usein tuntui kuin kuuntelisin jotain ihan muuta kuin dekkaria. Kartanoelämän ja Mitfordien perheen kuvaus sen sijaan oli ihan kiinnostavaa ja mielenkiintoni sai ihan uudenlaisen sykäyksen, kun tajusin Mitfordin perheen olleen ihan todella olemassa ja junamurhankin olevan todellinen ratkaisematta jäänyt rikos. Mitfordeista löytyikin kiinnostava artikkeli Wikipediasta. Mielenkiintoa jäi myös jossain vaiheessa tutustua Mary S. Lovellin teokseen Mitfordin tytöt: sodassa ja rakkaudessa.

 

Mitfordin murhat aloittaa uuden sarjan, jossa pureudutaan tosielämän selvittämättömiin rikoksiin. Ajatus on kiehtova, mutta toteutus voisi olla vetävämpi. Mielestäni tässä kirjassa olisi ollut aineksia parempaankin kuin keskivertoon dekkariin ja keskivertoon aateliselämän kuvaukseen. Nyt tuntui, että kumpikaan ei päässyt oikein kunnolla kuvatuksi, kun yritettiin keskittyä molempiin.

 

♠♠♠½

Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

200 s., Tammi 2018

kansi: Markko Taina

Finlandia-ehdokas 2018

 

Myönnän, että Jari Järvelän Kosken kahta puolta olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta, jos se ei olisi päässyt Finlandia-ehdokaskirjojen joukkoon. En ollut oikeastaan edes tietoinen kyseisen kirjan olemassaolosta ennen sitä. Kirjallisuuspalkinnoista voi tietysti olla montaakin eri mieltä, mutta minua ne kiinnostavat siksi, että niiden kautta voi nousta esiin sellaisia teoksia, joita en muuten noteeraisi. Kosken kahta puolta oli nopealukuinen kirja Jari-pojan kahdesta kesäpäivästä kahdessa eri mummilassa kosken eri puolilla.

 

On vuosi 1977. 7-vuotias Jari viettää kesäpäiviä mummiensa luona. Aino asuu vanhanaikaisessa puutalossa kosken toisella puolella, Sofian koti toisella puolella taas on prameampi. Elämänmeno mummiloissa on erilaista. Koski jakaa kaupungin ja mummit punaisten ja valkoisten puolille. Molemmat olivat lapsia sisällissodan aikaan, mutta siitä huolimatta molempien mieliin iskostui kaksi eri totuutta siitä, kuka oli pahantekijä ja miksi kaikki meni niin kuin meni. Jari on taitava tekeytymään näkymättömäksi ja kuulee siksi paljon sellaista, mitä ei oikeastaan olisi hänen korvilleen tarkoitettu.

 

Kirjailija Jari Järvelä on ammentanut tähän kirjaan aineksia omista lapsuusmuistoistaan sekä sukunsa historiasta. Hänen omat isoäitinsä olivat kirjan Jari-pojan mummien tavoin sisällissodassa eri puolilla ja teoksessa on todellisuuteen pohjaavia yksityiskohtia. Teos on aidosti mielenkiintoinen, mutta jotenkin en silti kunnolla saanut otetta juoneen. Tapahtumat tuntuvat lipuvan ulottumattomiin ja mummien sisällissotakokemukset rakentuvat pala palalta Jarin kuulemista sirpaleisista tarinanpätkistä. Keneenkään ei oikein pääse kiinni, vaikka silti etenkin Aino tuntuu hahmona tarinan kantavalta pilarilta. Tunnelmassa on jotain leppeän kesäpäivän unenomaisuutta, joka saa tuntemaan, ettei mitään oikeastaan tapahdu ja silti takaumien kautta tapahtuu paljonkin.

 

Kosken kahta puolta on ensimmäinen lukemani kirja Järvelän tuotannosta. Pidin teoksen sujuvalukuisuudesta ja hyvästä kielestä, mutta muuten lukukokemus oli mummien tarinoista huolimatta melko mitäänsanomaton. Tunnetilat eivät välittyneet minulle asti kunnolla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, olisin kuitenkin lukenut mieluusti lisääkin Ainon ja Sofian lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ylipäätäänkin. Ehkä se johtuu siitä, miten vaivatonta tätä oli lukea.

 

 ♠♠♠½

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

11 cd-levyä, Tammi 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

277 s., WSOY 2017

 

Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.

 

Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.

 

Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.

 

En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.

 

♠♠♠½

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

252 s., Otava 2017

kansi: Kirsti Maula

 

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.

 

Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.

 

Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.

 

Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.

 

♠♠♠½

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017

kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

176 s., Karisto 2017

kansi: Saana Nyqvist

 

Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.

 

Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.

 

Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.

 

Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.

 

 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

Risteily

Mats Strandberg: Risteily

517 s., Like 2016

alkup. Färjan, 2015

suom. Stella Vuoma

kansi: Kim Petersen

 

En yleensä juurikaan lue kauhukirjallisuutta, mutta nyt jostain syystä Mats Strandbergin Risteily herätti huomioni. Teoksen perusajatus tuntui kiinnostavalta: laivalla kehkeytyy ennennäkemätön katastrofi, jonka mittasuhteet osoittautuvat hyvin laajaksi, avun saaminen on vaikeaa ja pakoon ei pääse. Strandbergin teoksella on monia ansioita, mutta minua tämä ei kuitenkaan onnistunut erityisesti kauhistuttamaan. Nokkelasti hän on kuitenkin kehitellyt juonen ja loppuratkaisu on hyvin yllättävä, mutta jotenkin sellainen todellinen kauhun tuntu puuttui.

 

Baltic Charisma on varustamonsa entinen tähtialus, joka on vuosien kuluessa jäänyt uusien alusten varjoon. Kuitenkin matkustajia edelleen riittää ja niin on nytkin, kun tulevasta katastrofista autuaan tietämättömät ihmiset odottavat laivaan astumista: joillekin kyse on toiveikkaasta retkestä, joku taas haluaa vain hetkeksi pakoon arkitodellisuuttaan, toiset puolestaan haluavat viettää yhteistä aikaa perheensä kanssa. Pian kaikilla erilaisista taustoista tulevilla risteilymatkustajilla on paljon enemmän yhteistä kuin kukaan osasi odottaa. Kauhu täyttää mielet ja kuolemanpelko jyskyttää ajatuksissa. Laivaan on astunut myös nainen ja tämän poika, jotka molemmat tuntuvat muihin matkustajiin verrattuna hyvin erilaisilta, ehkä hieman pahaenteisiltäkin. Ennen kuin pojan äiti huomaakaan, katastrofi on jo saanut alkunsa.

 

Risteily on moniääninen romaani, jossa ääneen pääsee useita risteilymatkustajia ja laivan työntekijöitä. Kerrontaratkaisun ansiosta lukijalle syntyy laaja kokonaiskuva kaikesta mitä laivalla tapahtuu. Vähitellen paljastuu miten katastrofi etenee, miten joku välttää täpärästi sen tielle astumisen ja miten joku toinen taas joutuu sen pyörteisiin aivan sattumalta. Strandbergin hahmot tuntuvat jotenkin helposti lähestyttäviltä ja ehkä samaistuttaviltakin, sillä heistä kukin kaipaa milloin rehellisyyttä, muutosta parempaan, rakkautta, seikkailua tai edes hetken unohdusta. Sen on kai tarkoitus tehdä heidän kohtaloistaan tai laivalla riehuvasta katastrofista entistä ravistelevampi, tavallaan herättää lukijan empatiat ja sympatiat ja kauhistuttaa lukijaa sitä kautta. Minun mielestäni siinä ei kuitenkaan oikein onnistuttu.

 

Risteily on kirjoitettu sujuvalla kielellä, mikä tekee lukemisesta oikeinkin nautittavaa (kiitos myös suomentajalle), mutta pelkkä sujuvuus tai juoni-idean kekseliäisyys ei riitä. Miljöökin on loistavasti valittu, sillä risteilyissä ja risteilyaluksissa on monille tuttuja juttuja ja monella on selkeä käsitys siitä millaisia risteilyalukset tuppaavat olemaan sisältä. Itselleni ainakin tuli selkeitä mielikuvia autokannen alle jäävistä hyteistä, jollaisessa olen joskus itsekin yöni laivalla viettänyt, samoin taxfree ja buffet ovat tuttuja juttuja. Kaikesta tästä tuttuudesta huolimatta mielestäni tämä teos osoittautuu jotenkin ehkä hieman liian yliluonnolliseksi tai epäuskottavaksi. Minua laivalla riehunut katastrofi ei kauhistuttanut, lähinnä vain seurasin mielenkiinnolla mitä seuraavaksi tapahtuu. En oikestaan kokenut edes suurempaa jännitystä tätä lukiessani. Loppuratkaisu on kuitenkin yllättävä ja siitä annan kiitosta, joskin minua jäi hieman vaivaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä lopun uhkakuvat antavat lukijan mielikuvitukselle runsaasti tilaa. 

 

Kokonaisuutena oikeastaan pidin lukemastani enkä ajattele aikani menneen hukkaan, vaikka en kauhunväreitä saanutkaan. Kuitenkin ehkä hieman peräänkuulutan sitä, että jos kyse on kauhukirjallisuudesta, niin kyllä minä sitten todella odotan ihoni nousevan edes kerran kananlihalle. Nyt niin ei käynyt.

♠♠♠½

Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

Petri Sarjanen: Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

205 s., Revontuli 2014, 4. uud. nidottu painos 

Sain tämän kirjavinkin sellaiselta ihmiseltä, jolta ei ole kyllä taatusti kirjavinkkejä ennemmin tullut: isältäni. Hän oli saanut tämän kirjan joltakulta työkaveriltaan, jonka kanssa oli tullut puheeksi sotahistoria ja tunnettu suomalainen tarkka-ampuja Simo Häyhä, ja luettuaan tämän hän antoi kirjan minulle. Kieltämättä tämä teos oli mielenkiintoista luettavaa, mutta mielestäni Simo Häyhä jäi osittain lähes sivuhenkilön rooliin, kun kuvattiin talvisodan vaiheita ja hänen komppaniansa värikkäitä upseereita. 

Kirjailija Petri Sarjanen kuvaa teoksessaan aluksi Simo Häyhän lapsuus- ja nuoruusvuosien vaiheita, mutta siirtyy sitten Häyhän kannalta keskeiseen ajanjaksoon eli talvisotaan. Rautjärvellä vuonna 1905 syntyneestä maanviljelijäperheen pojasta kehkeytyi talvisodassa hyvin tehokas tarkka-ampuja, jonka nimi tunnetaan myös Suomen ulkopuolella.  Häyhä haavoittui talvisodan lopussa pahasti kasvojen alueelle eikä siitä syystä päässyt mukaan jatkosotaan, vaikka itse anoikin siihen pääsyä.

Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tarkemmin tutustumaan siihen, millaisesta miehestä kehkeytyi maamme tunnetuin tarkka-ampuja, sillä kuten teoksen loppupuolella pohditaan, liittyy tarkka-ampujan toimenkuvaan sodassakin ehkä hieman erilaista problematiikkaa kuin tavan sotilaan kohdalla: tavallinen sotilas ei pääse valikoimaan uhrejaan, tarkka-ampujan taas pitää noudattaa tiettyä ohjesääntöä ja hän saattaa joutua tarkkailemaan kohdettaan kauankin. Petri Sarjanen onkin ottanut teokseensa monipuolista näkökulmaa, mikä on tietysti ajatuksia herättävää. Minä olisin kuitenkin kaivannut tältä teokselta enemmän nimen omaan Simo Häyhän henkilökuvaa, jota teoksen nimikin suoraan lupaa. Tässä teoksessa kerrottiin hyvin paljon mm. Marokon kauhuksi nimetyn upseerismies Aarne Juutilaisen vaiheista, mikä ei mielestäni liity millään tavalla Simo Häyhän tarinaan.

Vaikka teos sinänsä onkin mielenkiintoinen, ei tämä silti mielestäni mitään kirjallista ilotulitusta ollut, sillä teksti tuntui välillä vaikeaselkoiselta ja kömpelöltä. Siitä syystä mielenkiinnon yllä pysyminen oli pitkälti kiinnostavan henkilöhahmon (tai oikeastaan hahmojen) ansiota. Sarjanen on kuitenkin tehnyt tärkeää työtä tallettaessaan kansien väliin sotahistorian kannalta merkittävän henkilön vaiheita. Hän on mm. haastatellut tämän kirjan ensimmäistä painosta varten itseään Simo Häyhää, mikä tietysti antaa autenttisen vaikutelman, vaikka se ei mielestäni juurikaan tekstissä näy.

♠♠♠½

Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo

229 s., WSOY 1982, 10. tark. p.

alkup. Peril at End House, 1932

suom. O.A. Joutsen, tark. Kirsti Kattelus

kansi: Tom Adams

Joka ikinen kesä minulle tulee hinku lukea jokin Agatha Christien dekkari. Käytännössä toteutan kuitenkin ajatuksen erittäin harvoin. Joskus mietinkin, että mikä oikein mahtaa olla syynä, kun en vaan kerta kaikkiaan kuitenkaan tartu hänen kirjoihinsa, vaikka mielikuvissani yhdistän Christien dekkarit erityisesti kesälukemisiin. Tänä kesänä päätin oikeasti ryhtyä tuumasta toimeen ja aloitin lukemaan kahdeksatta Poirot-tarinaa, jonka nimi on Vaarallinen talo. Luin kirjaa töissä tauoilla, mutta lukeminen edistyi hitaanlaisesti enkä välillä päiväkausiin ottanut kirjaa edes esiin. KonMari-projektini yhteydessä halusin vähentää kirjastolainojani ja ajattelin, että nyt luen Poirotin lopultakin loppuun ja sen myös tein.

Vaarallinen talo kertoo Poirotin ja kapteeni Hastingsin lomasta, joka muuttuu kuitenkin etsiväntyöksi Poirotin kuullessa, että Tien Pään talossa asuvan nuoren Nick-neidin henki on ollut jo useasti vaarassa. Lopullisen sysäyksen jutun tutkimiselle antaa murhayritys, joka tapahtuu aivan Poirotin silmien edessä. Nick vähättelee vaaraa ja pitää kaikkea sattumana, mutta Poirot ottaa jutun vakavasti. Näyttää siltä, että murhayritysten motiivina olisi Nickin rahat. Poirot tekee listan epäillyistä ja alkaa selvittää kuka neidin kuolemasta voisi hyötyä. Vaan vielä ehtii tapahtua kaikenlaisia onnettomuuksia ja yksi murhakin ennen kuin Poirot oivaltaa kuka kaiken takana on.

Vaarallinen talo on taattua Christietä: nokkelaa, perinpohjaista ja viihdyttävää. Hercule Poirot on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani, sillä pidän hänen hieman omahyväisestä luonteenlaadustaan ja tinkimättömyydestään. Hahmo on omahyväisyydessään välillä hyvinkin huvittava, mutta samaan aikaan tinkimätön oikeudentaju ja ajoittain esiinpuskeva empaattisuus tekevät Poirotista hahmon, jonka etsiväntyötä jaksaa seurata. Tämän kirjan kertojahahmona nähdään kapteeni Hastings, jonka kuvaamana Poirot näyttäytyy toisinaan jopa entistäkin huvittavampana tyyppinä. Itse tapauksen selvittäminen on kuitenkin keskiössä ja tässäkin teoksessa syyllisen paljastuminen yllättää. Juonenkuljetus on ihan sujuvaa, vaikka välillä olisin toivonut hieman enemmän menoa ja meininkiä - ja sitä sitten joissain kohdissa todella löytyikin. Kokonaisuus on kuitenkin tasalaatuinen ja välillä myös tasainen: mielestäni tietyistä käänteistä huolimatta tässä ei oikein ollut sellaisia huippukohtia, vaikka epäilemättä murha ja muut onnettomuudet oli sellaisiksi tarkoitettu. Kiinnostavuudessaan tämä ei siis ihan ole Christietä parhaimmillaan, mutta hyvää kumminkin!

♠♠♠½

Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2003

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Return of the King, 1955

suom. Kersti Juva ja Panu Pekkanen

Niin saapui se päivä, jolloin sain kuunnelluksi loppuun Tolkienin hienon trilogian Taru sormusten herrasta. Jälleen kerran lähdin äänikirjan matkaan elokuvien luomilla mielikuvilla. Muistelin, että pidin Kuninkaan paluusta paljon - ehkä jopa eniten koko elokuvatrilogiasta - mutta samalla muistelin sen olleen aika väkivaltainen ja täynnä taistelukuvauksia ja kaikenlaisia yhteenottoja. Siksi tämä kirja yllättikin, sillä vaikka tapahtumat ovat toden teolla vyöryneet kohti avointa sotaa, ei tässä juuri ollut taistelukuvauksia, vaan pikemminkin keskityttiin kertomaan tilanteesta ennen ja jälkeen taisteluiden. Melko maltillista siis, eikä se ole lainkaan huono asia, vaikkakin taistelu olisi voinut tuoda enemmän menoa ja meininkiä tähän. Kuninkaan paluu olikin mielestäni melko vaisu teos, vaikka siinä Frodo sai suuren tehtävänsä päätökseen ja tapahtui kaikenlaisia isoja asioita.

Sormusta viemään lähtenyt retkikunta on edelleen hajaannuksen tilassa. Tapahtumien keskiössä on eri armeijoja rohanilaisista gondorilaisiin, jotka Aragorn - kuningas, joka palaa - kokoaa yhdeksi armeijaksi taistelussa Sauronia vastaan. Sillä välin, kun Aragorn vetää vihollisen huomiota itseensä, on Frodolla ja Samilla kiperät paikat örkkien keskellä. He kuitenkin onnistuvat jatkamaan matkaansa tulivuorelle, jossa sormus on määrä tuhota, sillä Aragorn on onnistunut harhautuksessaan. Myös Klonkku osoittautuu hyödylliseksi olennoksi, kun viimeisiä ratkaisuja tehdään.

Yks kaks yllättäen reissut onkin sitten reissattu, tehtävä täytetty, uudet miehet asetettu valtaan edesmenneiden jälkeen ja on aika palata takaisin Kontuun.  Palatessaan Frodo, Sam, Merri ja Pippin joutuvat kuitenkin huomaamaan, että heidän rakas Kontunsa ei ole säilynyt muuttumattomana kaikessa myllerryksessä eikä heillä siis vielä ole aikaa lepoon ja loikoiluun. Tuntuu hassulta, että niin se yhteinen tieni Frodon ja kumppaneiden kanssa nyt katkesi. Olen tosin alkanut kuunnella Hobittia, mutta se kertookin tapahtumista ennen tätä trilogiaa.

Tämän teoksen kohdalla olin hieman pettynyt siitä, miten tarina etenikin yhtäkkiä ryminällä suureen huipentumaan ja sen jälkeiset tapahtumat eivät sitten oikein enää herättäneet kiinnostusta. Oli toki ihan kiva saada tietää mitä tutuille hahmoille tapahtui sen jälkeen, kun tehtävä oli täytetty, mutta ne vaiheet eivät tuntuneet enää niin huikeilta kuin matka, jonka kukin tahoillaan oli vaeltanut. Minusta tuntuu jopa hieman siltä, että tämä päätösosa ja etenkin sen loppupuoli oli todellinen lässähdys muuten mahtavassa tarinassa, jossa on riittänyt niin paljon ihasteltavaa miljööstä juonenkuljetukseen ja hahmoihin saakka. Näyttää myös vähän siltä, että kirjana Kuninkaan paluu ei nouse samalla tavalla suosikikseni kuin elokuvissa, vaikka olikin kiva tutustua myös tähän kirjatrilogiaan kokonaisuudessaan.

♠♠♠½

DIMIMY - Kaipaan

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

375 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Miss You?, 2016

suom. Sirpa Parviainen

 

Vaikka Estelle Maskamen kirjoittaman trilogian toinen osa DIMINY - Tarvitsen ei lunastanutkaan täysin odotuksiani ja olin jopa hieman pettynyt, odotin mielenkiinnolla päätösosaa DIMIMY - Kaipaan. Valitettavasti tämäkin teos tuntui jotenkin lattealta verrattuna trilogian avausosaan, joka antoi odottaa paljon. Ei tämäkään huono teos ole, mutta mielestäni Maskame ei ole pystynyt pitämään yllä samaa tasoa kuin ensimmäisessä osassa.

 

On jälleen kulunut noin vuosi siitä, kun Eden Munro näki Tyler Brucen. Avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneet nuoret olivat viettäneet ikimuistoisen kesän New Yorkissa, ja kun heidän salasuhteensa paljastui heidän ystävilleen, he päättivät kertoa itse asiasta perheelleen. Vastaanotto ei ollut kaikilta osin lämmin ja Tyler lähti yllättäen omille teilleen jättäen Edenin selviytymään yksin heihin kohdistuneiden negatiivisten kommenttien keskelle. Eden jaksoi pitää yllä toivoa, että Tyler ottaisi yhteyttä ja selittäisi, mutta kun kuukaudet vierivät, hän päätti luovuttaa ja keskittyä opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesälomalla Santa Monicaan palannut Eden ei kuitenkaan ole ainoa, joka on tullut takaisin - myös Tyler on palannut.

 

DIMIMY kuvaa melko pitkälti paitsi Edenin ja Tylerin myös koko heidän perheensä yhteisiä välienselvittelyjä. Edenin ei ole helppo antaa Tylerille anteeksi sitä, että tämä lähti eikä edes ilmoittanut minne. Edenin isän taas ei ole helppo antaa anteeksi sen paremmin Edenille kuin Tylerillekaan sitä, että nämä menivät rakastumaan toisiinsa. Myöskään Tylerin veli Jamie ei suhtaudu tilanteeseen sopuisasti. Koko perhe on täysin sekaisin, eikä Tyler tunnu käsittävän millaisen myrskyn hän jätti taakseen lähtiessään.

 

Mielestäni DIMIMY ei ollut läheskään yhtä kiinnostava juonikuvioiltaan kuin etenkään ensimmäinen osa. Maskame onnistuu välittämään sinänsä hyvin perheriitojen turhauttavuuden, mutta jotenkin tuntui typerältä lukea kaikista uusista mutkista matkassa, kun kuitenkin koko ajan oli jotenkin ilmeistä, että kaikki asiat tulevat selviämään. Erityisesti Edenin ja Tylerin suhteen oli paikoin jopa pitkäveteistä lukea miten asiat eivät osa sujuakseen, kun kuitenkin koko ajan aavisteli, että kyllä se sopu vielä löytyy. Minua häiritsi myös Tylerin naiivius, sillä tyyppi tuntui vain odottaneen, että Eden odottaisi häntä vuoden ihan rennosti ja kaikki olisi ennallaan.

 

Jos minua häiritsi juonikuvioiden junnaavuus ja joidenkin hahmojen käytös, häiritsi minua myös  tekstissä vilisevät ylisanat. Kaikki on niin täydellistä koko ajan: täydelliset hampaat, täydellinen kroppa, täydellinen hymy (joka paljastaa täydelliset hampaat, tietenkin). En voi olla ihmettelemättä miten Maskame on jämähtänyt toistelemaan samantyyppisiä kuvauksia läpi kirjan, kun aikaisemmin hän on mielestäni kirjoittanut värikkäämmin.

 

Kokonaisuutena DIMIMY - Kaipaan oli ihan sujuvahko kirja, mutta kyllä tästä puuttui sitä kipinöintiä ja jännitystä, jota aikaisemmissa osissa on ollut. Olen kyllä tyytyväinen, että Edenin ja Tylerin tarina "päättyy" tähän, sillä välillä tuntui, että Maskamella ei enää ole hirveästi annettavaa heidän tarinalleen. Vaan kun trilogiaa ajattelee kokonaisuutena, niin kyllähän tämä oli selkeästi kahden nuoren kasvutarina, jossa heistä tuli aikuismaisia ja vastuullisia, joten sinänsä sama punainen lanka jatkuu kautta linjan.

 

♠♠♠½