Hupparizombi

Eve Hietamies: Hupparizombi

Pasasen pojat, osa 5

Otava 2025

Eve Hietamiehen rakastettu Pasasen pojat -sarja on edennyt jo viidenteen (ja kenties viimeiseen?) osaansa. Tämä sarja on yksi suosikeistani eikä Hupparizombi ole siihen mikään poikkeus. Paavo Pasanen on varttunut teini-ikään eivätkä he enää asu kahden Antti-isän kanssa. Hääkellot kilkattavat Antille ja Ennille, joka tyttärensä Tertun kanssa on tuonut Pasasen poikien arkeen monta ihmeellistä asiaa.

Kuten kuvitella saattaa, teini-ikäisten vanhemmuus ei ole yhtään sen helpompaa kuin taaperon kasvattaminen. Paavo vetäytyy hupparinsa uumeniin eikä pahemmin puhu asioistaan, Terttu taas tuntuu vihaavan Anttia, mikä pakottaa Antin etsimään netin syövereistä vinkkejä, joilla "saat tyttäresi rakastamaan sinua". Jaksamisen rajat venyvät äärimmilleen, kun Paavo kokeilee päihteitä, Tertun poikaystävä on epäilyttävän oloinen velttoilija ja Enni saa romahduttavan suru-uutisen. Onneksi on Antti.

Hietamiehen sujuvasanainen kerronta tempaa lukijan helposti mukaan Pasasten perhe-elämän pyörteisiin. Aiemmista osista tutut tilannekomiikka, naseva dialogi ja musta huumori ovat edelleen läsnä niin, että välillä nauroin ääneen. Hietamies taitaa kuitenkin myös herkkävireisemmän kerronnan. Mielestäni hän kuvaa surevaa ihmistä hyvin ja sanoittaa tuntemuksia osuvasti. Hietamiehen henkilöhahmot ovatkin aitoja ja sympaattisia.

Hupparizombi oli mukaansatempaavaa ja Pasasten arkihuolista huolimatta viihdyttävää luettavaa. Jos et ole vielä tutustunut sarjaan, niin kannattaa kyllä!

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka

468 s., Otava 2022

kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½

Teräsmiehen morsian

Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian

186 s., Otava 1995

Teräsmiehen morsian on jälleen osoitus siitä, että Eve Hietamies todella osaa kirjoittaa ja hänellä on sana hallussa. Olen jo jonkin aikaa halunnut lukea tämän ja kun sopivasti on menossa Avioliittojuonia -haastekin, niin tuleepa siinä sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Teräsmiehen morsian kertoo 8 vuotta naimissa olleista Iiriksestä ja Istosta, jonka välejä hiertää yksi sun toinenkin asia. Eniten eripuraa aiheuttaa siivoaminen ja ainainen kysymys "miksi aina minä" ja "mikset sä koskaan tee mitään". Ja ah niin ihanilla sukulaisilla on tietysti sanansa sanottavana. Lisäksi Iiriksen perheen menneisyydessä on kipeitä asioita, joita hänen ei anneta unohtaa. Isto ei koskaan asetu Iiriksen puolelle muita vastaan.

Mielestäni tämä teos on hyvä kuvaus siitä, millaista parisuhteessa voi olla, jos asioita ei puhuta selviksi ja pyöritetä arkea yhteisten pelisääntöjen mukaan. Se miten asiat voivat kärjistyä, tulee tässä hyvin esiin. Minun ainakin tuli Iiristä surku ja kiehuin kiukusta Istoa kohtaan, sillä pitäisihän tämän nyt vaimoaan puolustaa epäoikeudenmukaiselta kohtelulta, jestas sentään! Istossa ärsytti myös se, miten hän vieritti kaiken Iiriksen niskaan ja syytti tätä kaikesta olemattomastakin. Olisi tehnyt mieli mennä paikan päälle ja karjua Istolle, että tajua nyt hyvä mies jotakin! Kuten tästä voi päätellä, epäoikeudenmukaisuus on yksi asia, joka minua ärsyttää kovasti. Ainakin Hietamies onnistuu hyvin saamaan lukijansa mukaan tarinaan.

Vaikka onhan Istossakin jotakin hyvää. Hän puolusti Iiristä pari kertaa joskus menneinä vuosina. Ja tuo kaupasta Ilta-Sanomat, banaaneja ja viinimarjamehua, jos Iiris on kipeä. Mikä sitä rakkautta sitten on, teos kysyy. Onko se pieniä-suuria tekoja ja näkyykö se aina arjen tiimellyksessä? Voiko unohtaa sen, että joutuu huolehtimaan kaikesta, jos toinen vie joskus roskat? Onko kaikki ongelmat sillä kuitattu? Näitä kysymyksiä Iiris pohtii mielessään.

Tämä teos ei ole kovin kevyt kirja siis, mutta ei liian raskaskaan siitä huolimatta, että tempauduinkin voimakkaasti mukaan Iiriksen puolelle. Tässä on eräänlaista arjen komiikkaakin ja Iiris osaa kyllä antaa täyslaidallisia takaisin, hänen rohkeutensa ja suoruutensa on ihailtavaa. Tietyllä tavalla hän on siis hyvin vahva nainen. Mielestäni loppuratkaisu on jotenkin vapauttava ja oikea, näytön paikka. Silloin Iiris on lopullisesti itsenäinen henkilö, ei enää kiinni Istossa.

♠♠♠♠

Tarhapäivä

Hietamies, Eve: Tarhapäivä

447 s., Otava 2012

Vihdoin ja viimein sain tämän Eve Hietamiehen Tarhapäivän käsiini, on sitä odotettukin jo toukokuusta lähtien. En ole oikeasti ikinä joutunut kotikirjastossani jonottamaan teosta kahta kuukautta pidempään: niin paitsi tietysti nyt. Luin Yösyötön toukokuussa ja olin aivan myyty. Annoin sille silloin jopa viisi pistettä viidestä. Nyt minulla on sitten ongelma pisteytyksessä, sillä Tarhapäivä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä!

Tarhapäivä kertoo Antti Pasasesta, 5-vuotiaan Paavon yksinhuoltajaisästä, jonka elämässä aina jokin asia aiheuttaa hankaluuksia. Kun Antti on nyt viimeinen saanut paletin suhteellisen toimivaksi kokonaisuudeksi, astuu kuvioon yllättävä lisätekijä: 5-vuotias Terttu muuttaa Pasasen poikien luo asumaan. Ja siitä sitten vasta seuraakin kaiken näköistä.

En oikeasti edes tiedä kuinka monta kertaa nauroin ääneen tätä lukiessani. En kyllä tiedä sitäkään, että mikä kirja olisi viimeksi naurattanut minua näin paljon. Vaikka Hietamies kirjoittaa vaikeistakin asioista, hän tekee sen taiten ja lempeästi huumorilla höystäen. Teoksessa on vakavampiakin pätkiä, mutta pääsääntöisesti sen yleisvire on huumorilla kuorrutettu. Vakavat pätkät tuovat teokseen uskottavuutta, kaikkea ei siis ole lyöty leikiksi ja asioihin osataan suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella.

Mielestäni tämä teos on ehkä etäisesti sukua Tuomas Kyrön mielensäpahoittajille, sillä Antti Pasanenkaan ei itse huomaa olevansa hauska: hänelle vain aina sattuu ja tapahtuu. Hahmojen välillä on toki paljonkin eroa, mutta jokin niitä mielestäni yhdistää.

En usko, että Eve Hietamies enää jatkaa Pasasista kertovaa sarjaa, sillä kirjan loppu antaa mielestäni viitteitä siihen. Teoksen loppu on mielestäni hyvinkin vakavamielinen verrattuna sen yleisvireeseen, mutta samalla se vakuuttaa, että "kyllä Antti pärjää". Jos tästä jatko-osa vielä tulee, niin en tiedä miten suhtautua siihen: tämän paremmaksi kun ei mielestäni enää voi laittaa.

♠♠♠♠♠ + ♠ :)

Puolinainen

Hietamies, Eve: Puolinainen

318 s., Otava 2002

Joku ehkä muistaakin, että tuossa jokin aika sitten hehkutin Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Siksi tartuinkin melko kovin odotuksin tähän Puolinainen -teokseen, jonka luin Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

 Teos kertoo liki nelikymppisistä Ilonasta ja Iivarista, joilla tuntuu nyt olevan kaikki, vain lapsi puuttuu. He kokevat pettymyksen toisensa jälkeen ja molemmat käsittelevät niitä eri tavoilla: vaikka suru on yhteinen, se lyö kiilaa heidän välilleen.

Ensiksi voin todeta, että en pitänyt tästä teoksesta läheskään niin paljon kuin Yösyötöstä. Ehkä se johtuu siitä, että tämän teoksen aihe on raskaampi: lapsettomuus ja keskenmenot, naisen kaipuu tulla äidiksi. Tätä teosta ei ole sävytetty huumorilla samalla tavoin kuin Yösyöttöä, mutta sen kyllä ymmärtää, kun miettii aihetta.

Mielestäni tämä teos ei myöskään tekstin kannalta soljunut eteenpäin yhtä vaivattomasti kuin Yösyöttö. Se jotenkin junnasi paikoillaan ja kelasi samoja asioita koko ajan: lukuisia keskenmenoja. Toisaalta se tuo menetyksen ja kaipuun tuskalle lisää pontta ja vaikutusta, mutta silti olisin toivonut hieman jotakin tempoa teokseen.

Keskenmenot ovat aina kamala asia koko lähipiirille, niin kuin tässäkin teoksessa on. Silti aiheesta ei kauheasti puhuta, tai ei ainakaan teoksen ilmestymisaikaan puhuttu. On hienoa, että Hietamies on ottanut vaikean ja kipeän aiheen käsittelyyn.

 

♠♠♠

Yösyöttö

Hietamies, Eve: Yösyöttö

383 s., Otava 2010

Olen myyty. Eve Hietamiehellä on samanlainen sanankäytön taito kuin äidillään Laila Hirvisaarella ja olen todella vaikuttunut. Pidin Yösyötöstä paljon, se on ihanan vaivatonta luettavaa. Henkilöhahmot on luotu samanlaisella otteella kuin Hirvisaarenkin kirjoissa, ja jokaisessa hahmossa on jotakin mieleenpainuvaa.

Yösyöttö kertoo nelikymppisestä Antti Pasasesta, joka jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan. Pojan äiti ottaa hatkat ja kärsii psykoosista. Sillä välin Antti yrittää opetella lastenhoitoa ja päntätä päähänsä tietoja lastentaudeista, vaatetuksesta ja muusta oleellisesta. Seurauksena on hulvattomia kommelluksia, kun Antti vähitellen kehittyy taidoissaan. Kirja on sikäli mieleenpainuva juoneltaan, että tässä nainen jättääkin lapsen, sillä yleensähän mies kuvataan jättäjän roolissa.

En oikein osaa tarkasti määrittää mistä pidin teoksessa eniten vai pidinkö kaikesta yhtä paljon. Kielellinen ilmaisu on ensinnäkin omaa luokkaansa, se todella herättää mielikuvia ja ajatuksia. Minua huvitti suunnattomasti ajatus siitä, että pikkulapsi "rähisi". En aikaisemmin mieltänyt sitä termiä pikkulapseen, joten se tuntui hauskalta. Huumoria on käytetty taitavasti eikä vakavaa aihetta ole löyty leikiksi. Sillä aihehan on sinänsä vakavahko: toinen vanhempi jättää lapsen ja puolison. Huumorin ansiosta kirjasta ei muodostu painavaa ja uuvuttavaa luettavaa.

Minusta tuntuu, että Eve Hietamies lunasti tällä teoksellaan paikkansa suosikkikirjalijoitteni joukosta. Mainio tarinankertoja kerrassaan.

♠♠♠♠♠