Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

230 s., WSOY 2013

 

Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.

 

Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.

 

Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.

 

Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.

 

Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

Sodan särkemä arki

Anssi Männistö & Ville Kivimäki: Sodan särkemä arki

239 s., WSOY 2016

 

Anssi Männistön ja Ville Kivimäen tietoteos Sodan särkemä arki sisältää runsaasti sotavalokuvaajien ottamia autenttisia kuvia sotavuosilta. Vaikka jo teoksen nimi antaa ymmärtää, että tässä käsitellään äärimmäisen kipeitä asioita, en osannut odottaa tämän olevan niin pysäyttävä teos kuin miksi tämä osoittautui. Mielestäni Männistöllä ja Kivimäellä on vahvasti tietokirjallinen ote kaikkine faktoineen, mutta tästä välittyy silti etenkin valokuvien kautta myös tunnepuolta. Sangen kiinnostava kokonaisuus siis.

 

Sodan särkemä arki jakautuu osiin, jossa käsitellään erikseen kotirintamaa ja varsinaista sotatannerta. Oman osionsa saa myös mm. väkivalta, joka oli minulle kaikkein pysäyttävin osuus. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa tajusin kunnolla sotavammojen monipuolisuuden ja kauheuden, vaikka elokuvat ja kirjat sekä osittain myös media ovat luoneetkin mielikuvia aiheesta. Samassa osiossa lukija saa katsauksen myös aseiden tuhovoimasta: "Osuessaan luoti alkoi vaappua, pyöriä ja silpoa kehoa, se saattoi hajota kappaleiksi ja pirstoa luunpaloja laajasti ympärilleen." Lisäksi kuvataan myös tykinkranaattien ja ilmapommien tuhovoimaa. Sirpaleiden luonnehdinta särmikkäiksi ja hehkuvan kuumiksi metallinpaloiksi aiheutti pahoinvointia. Miksi tuollaisia kauheita aseita on edes koskaan kehitetty?

 

Tämä teos herätti minut myös pohtimaan sodan sattumanvaraisuutta: joihinkin perheisiin sota osui kipeämmin, jotkut säästyivät tyystin henkilökohtaisilta menetyksiltä. Usein olen ajatellut esimerkiksi kotirintamaolojen olleen jokseenkin samanlaiset kaikkialla, vaikka toki olen tiedostanut kaupungissa ja maaseudulla vallinneet elintasoerot, kun maaseudulla pystyttiin harjoittamaan omavaraisuutta toisin kuin kaupungeissa. Nyt kuitenkin heräsin ajattelemaan, että olosuhteet ovat kuitenkin voineet olla kovin erilaisia ja eri talouksissa sota kosketti eri tavoin. Sodalla on monet kasvot.

 

Kun katselin teoksen kuvia, mykistyin monta kertaa. Erityisesti hätkähdin kuvaparia, jossa ensin mies esittelee seurassaan olleelle toiselle miehelle rintamasuuntaa. Mies näyttää elinvoimaiselta ja jotenkin innostuneelta. Seuraavassa kuvassa tuo linjojen suuntaan viittonut mies makaa kaatuneena samaisessa juoksuhaudassa. Aikaa kuvien välillä on vain pieni hetki. Silmänräpäyksessä kaikki voi olla toisin. Minua kosketti kovasti ajatus siitä, että tuo mies koki sillä hetkellä olevansa turvassa, mutta silti viimeinen yllätys tuli.

 

Ssain tästä teoksesta paljon uutta faktatietoa, sillä Männistö ja Kivimäki ovat tehneet perusteellista työtä kuvatessaan sodan todellisuutta. Ote säilyy läpi linjan mielestäni tiukan tietokirjallisena, ja aluksi pidin sitä jopa hieman kuivakkana, mutta ajatuksia heräsi silti valtavan paljon. Teoksen takakannessa kerrotaan tämän teoksen olevan olemassa, ettei sodan todellisuus unohtuisi. Mielestäni kirjoittajat ovat onnistuneet tavoitteessaan, sillä uskon tämän teoksen jäävän jokaisen sen lukeneen ihmisen mieleen. Minuun tämä ainakin jätti jäljen.

Tappava säde

Leena Lehtolainen: Tappava säde

10 cd-levyä, 9 h 47 min

Tammen äänikirja 2003

lukija: Erja Manto

Jälleen kerran on vuorossa yhden työmatkojani täyttäneen äänikirjan esittely. Tällä kertaa lainasin Leena Lehtolaisen Tappavan säteen, jonka takakannen vähän puolihuolimattomasti lukaisin ja kuvittelin kyseessä olevan yksi Maria Kallio -dekkareista. Näin ei kuitenkaan ollut ja Kallio esiintyy teoksessa vain sivuosassa, mutta mielestäni tämä oli kyllä virkistävä kuuntelukokemus ja viihdyin tämän teoksen parissa ihan yhtä hyvin kuin Maria Kallio -äänikirjojenkin.

Tappavan säteen päähenkilö on 35-vuotias sosiaalityöntekijä Säde Vasara. Hän työskentelee turvakodissa, johon hakeutuu perheväkivaltaa kokeneita naisia. Säde on varsin omistautunut työlleen, mutta myös silmäpuoli Sulo-kissa ja kuoroharjoitukset rytmittävät hänen arkeaan. Säde on aina ollut hiljainen, taustalla pysyttelevä ja muita tukeva persoona, mutta nyt kaikki muuttuu. Hänen silmänsä avautuvat, kun yksi turvakodin asiakkaista menehtyy perheväkivallan seurauksena, ja se saa hänet kyseenalaistamaan työpaikkansa toimintatavat ja aloittamaan oman kapinansa, joka ei paljon rajoja tunne. Säde nimittäin kokee, että hänellä ei ole mitään menetettävää, joten yhtä hyvin hän voi yrittää jopa kyseenalaisin keinoin auttaa asiakkaitaan.

Mielestäni Säde Vasara on mielenkiintoinen henkilöhahmo, sillä hän muuttuu teoksen edetessä paljon. Alussa Säde on tasainen ja muiden sanelemiin sääntöihin mukautuva, mutta sitten hänestä kehkeytyy todella lujatahtoinen ja rohkea oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleva nainen, joka ei tunnu pelkäävän mitään. Jossain vaiheessa hieman aavistelinkin mistä hänen pelottomuutensa saattaisi johtua ja osuin kuin osuinkin oikeaan. Säde on kuitenkin yllätyksellinen hahmo, enkä oikein osaa sanoa pidänkö hänestä vai en. Säde onkin melko kahtiajakoinen tyyppi, sillä toisaalta hän on kipunoivan rohkea ja toisaalta taas surkuteltavan arka. Ainakin minun oli vaikea muodostaa hänestä tarkkaa mielipidettä, mikä on taas yhteistä Säteen ja Maria Kallion hahmoille.

Tappava säde osoittautui yhtä hyvin otteessaan pitäväksi teokseksi kuin Maria Kalliosta kertovat dekkarit. Oli virkistävää vaihteeksi kuunnella jokin sellainen dekkari, jossa tapahtumia tarkastellaan jostain muusta kuin poliisin näkökulmasta, ja mielestäni tästä teoksesta välittyikin hyvin sellainen eräänlainen voimattomuus, jota virkavaltaan kuulumaton saattaa kokea vaikeissa paikoissa. Teoksen aihe olikin mielestäni jotenkin raskaampi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani Lehtolaisen kirjat ja vaikutelmaa tuntui tehostavan entisestään se, että tällä kertaa poliisi oli sivuroolissa. Kyllä tämä taattua Lehtolaista on, joten tutustukaa ihmeessä!

♠♠♠♠

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

7 CD-levyä, n. 8 h 30 min

Tammen äänikirja 2013

lukijana Peter Franzén

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä on ollut lukulistallani oikeastaan heti ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi siihen tutustua. Aihe on tuntunut niin raskaalta, että en ole oikeastaan tavallaan edes halunnut ottaa teokseen tutustumista asiakseni. Nyt sitten äänikirjainnostukseni vallassa päätin tutustua teokseen äänikirjana, mutta en tiedä oliko se sittenkin väärä valinta. Tumman veden päällä osoittautui hyvin voimakkaaksi ja iholle hiipiväksi teokseksi, joka uskoakseni äänikirjana tuli vielä kiinteämmin iholle ja kokemuspiiriin, niin että välillä tuntui suorastaan ahdistavalta tuntea teoksen piirtyvän tajuntaani. Äänikirjaa oli myös hyvin vaikea keskeyttää, ja kuuntelinkin sitä lähes hypnoottisen tarkasti, vaikka kuinka olisi ahdistanut. Silloin koko ajan odotti, että koska tilanne laukeaa ja voi ottaa pienen breikin tarinaan.

Tumman veden päällä on osittain Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuudenkuvaus Pete-pojasta. Pete on kouluiän kynnyksellä oleva poika, joka joutuu nuoresta iästään huolimatta näkemään järkyttäviä asioita kuten perheväkivaltaa, kun isä viinapäissään pahoinpitelee äitiä, tai kun isä rankaisee poikaa suhteettomissa määrin tämän virheistä tai tottelemattomuudesta. Pete, Suvi-sisko ja äiti elävät alituisessa pelossa. On hyviä aikoja, jolloin kaiken pahan voi unohtaa. Sitten tulee taas se yö, jolloin he joutuvat pakenemaan mummolaan yöpukusillaan. Kun kaikki lopulta muuttuu, ei pelko silti hellitä täysin otettaan.

Takakansi toteaa, että kyseessä on "herkkä ja riemastuttava kasvukuvaus". En nyt ihan ensimmäiseksi menisi kuvailemaan tätä teosta riemukkaaksi, sillä minä koin tämän ennen muuta vavahduttavana ja ahdistavana, ja minua suorastaan kylmäsi ajatella, mitä seuraavassa hetkessä voisi tapahtua. Herkkä teos tämä kuitenkin todella oli, ja kasvukuvauksena mielestäni tavoittaa hienosti lapsen näkökulman asioihin. Franzén kuvaa hyvin kaikkia niitä asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, ja välittää taidokkaasti lapsen tunteita eri tilanteissa. Se onkin merkittävin syy siihen, miksi tämä teos tulee niin iholle ja nappaa huomion osakseen kaikeasta ahdistavuudesta huolimatta. Franzénin ääni on toinen syy sille, miksi teos pitää hyvin mielenkiinnon yllä. Olen aina pitänyt Franzénin äänestä, sillä se on jotenkin sävyisä ja kuunneltava. Hän lukee teoksensa vivahteikkaasti, mikä entisestään taas lisää tunnetta siitä, että teos tulee todella lähelle.

Tiedän jo nyt, että Tumman veden päällä tulee ehdottomasti olemaan minulle sellainen teos, joka jättää syvän muistijäljen. Minua kiinnostaisi tutustua myös Franzénin toiseen teokseen Samoilla silmillä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tuntuu, että kaipaan jotain hieman kevyempää luettavaa, eräänlaisen hengähdystauon.

♠♠♠♠♠

Lopettajat

Päivi Alasalmi: Lopettajat

138 s., Gummerus 1990

kansi: Liisa Holm

Kuten olen jo aikaisemmin blogissani todennut, Päivi Alasalmi on sellainen kirjailija, jonka tuotannon pariin palaan yhä uudelleen, vaikka useimmissa teoksissa jokin minua hiertääkin. Pidän kuitenkin Alasalmen tyylistä noin yleensä ja siksi Lopettajatkin pääsi luettavakseni, vaikka takakansi ei minua erityisesti houkutellut.

Lopettajien keskiössä on Karita ja Sami, nuori väkivaltaan taipuvainen pariskunta. Väkivalta ei ole vain heidän välistään, vaan purkautuu myös ulkopuolisiin jo pelkän liian pitkän katseen tai vahinkotönäisyn vuoksi. Erityisesti tämä teos kuvaa yhtä tiettyä kesää, jolloin tapahtumat saivat entistä rajumman käänteen ja tekivät railon toisistaan kaikesta huolimatta välittäneen parin välille. Lopettajien kantavia teemoja ovat väkivaltaisuus, alistaminen ja viha, jolle ei aina edes ole olemassa konkreettista suuntaa tai syytä.

Odotin tästä jotain väkivallalla mässäilevää kaikkitietävän kertojan kuvaamaa nykyhetkitarinaa, enkä tosiaan odottanut sitä innolla. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin, että tässä teoksessa on kolme kertojaa rinnakkain. He ovat Karitan paras ystävä Annika, Karitan äiti Erika ja Sami. Heidän kertomuksistaan muodostuu selkeä kuva siitä, miksi kaikki loppujen lopuksi meni niinkuin meni. Samalla tulee luoduksi selkeä henkilökuva Karitasta, siitä millainen nuori nainen hän on ja ehkä osittain myös miten hänestä on sellainen tullut. Karita on ehdottomasti päähenkilö, muut vain "tulkitsevat" häntä.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, että vaikka tässä teoksessa olikin läsnä väkivaltaa ja myös sanallisia tappeluita, niin tässä oli myös hetkellisesti valoa ja iloa. Jotenkin silti Karitan resuinen elämäntapa oli aika surullista luettavaa, vaikka en tätä erityisen raskaana teoksena kokenutkaan. Ajatuksia tämä kuitenkin herätti ja ehkä teki olon hieman levottomaksikin, kun seurasi hahmojen apaattista räpiköintiä eteenpäin. Kun kuitenkin heti alussa oli selvää mitä tulee tapahtumaan, pohti väkisinkin, että missä kohtaa he olisivat voineet tehdä toisin.

♠♠♠½

Hohto

Stephen King: Hohto

513 s., WSOY 1985

alkup. The Shining 1977

suom. Pentti Isomursu

Stephen Kingin Hohto edustaa toista mukavuusalueeltani poistumisista, jotka kerroin tekeväni maaliskuun aikana. (Ensimmäinen oli George Orwellin Vuonna 1984.) Kirjallisuuden genrejen kurssille piti valita eri listoista kirjoja luettavaksi. Päätin olla rohkea ja tutustua sellaisiin genreihin, joista yleensä pysyttelen etäämmällä. Kauhugenren pariin astumiseen todella tarvittiin rohkeutta, sillä Stephen Kingin Hohto todella täyttää genren tunnusmerkit!

Kirja kertoo Torrancen perheestä, johon kuuluu isä Jack, äiti Wendy ja 5-vuotias poika Danny. Perhe on ajautunut ahdinkoon, mutta sitten isä saa työpaikan vanhasta vuoristoalueella sijaitsevasta kartanohotellista. Koko perhe muuttaa talvikaudeksi hotelliin, joka uinuu tuolloin talviuntaan: hotelli on suljettuna talvisin, sillä ennen pitkää lumisateet katkaisee kulkuyhteydet.

Perheen poika Danny on erikoislaatuinen lapsi. Hän näkee unenomaisia näkyjä, osaa lukea ajatuksia ja tietää mitä tulee tapahtumaan. Kuvat eivät ole aina kovin selkeitä ja lapsen on joskus sangen vaikea käsitellä aiheita, kuten alkoholismia ja väkivaltaisuutta, joiden ymmärtämiseen tarvittaisiin aikuisempaa näkökulmaa. Overlook-hotellilla Danny aistii jotakin pahaa ja voimakasta ja unikuvien uhkaavuus alkaa voimistua huomattavasti. Stephen King tuo onnistuneesti tehoa näille kauhistuttaville näyille ja tuleville tapahtumille sen seikan avulla, että kaiken keskiössä on puolustuskyvytön lapsi. Se herättää lukijassa (ainakin minussa) epätoivoa ja kauhistusta, eräänlaista voimattomuutta jonkin suuremman ja mahtavamman edessä. Sillä perhe ei todellakaan ole Overlookissa yksin, vaikka siltä näyttääkin.

Teoksessa ilmenevä kauhu on kaksitasoista. Tarkoitan sillä sitä, että toisaalta kauhuntunteiden aiheuttajana on realistisia asioita, sellaisia joita voi oikeasti tapahtua (kuten esimerkiksi mielenterveyden vakavat häiriöt seurauksineen). Toisaalta kauhua nostattaa yliluonnollisten ilmiöiden, näkyjen ja tunnelmien kuvaus, asiat joita sinänsä ei oikeasti voi terveellä järjellä ajateltuna tapahtua, mutta joiden olemassaolosta tai -olemattomuudesta ei sittenkään voi olla ihan varma. Kingin luoma psykologisen jännityksen ja kauhun verkko asettaa lukijan ajatusmaailman kyseenalaiseksi, mikä tekee teoksesta vieläkin hiuksianostattavamman.

Olen joskus aikaisemminkin lukenut Kingiltä pari teosta, joista Uinu, uinu lemmikkini jäi hyvin mieleen. Pidin Kingin tyylistä kirjoittaa, hänen tekstinsä eteni sujuvasti ja loogisesti. Siinä suhteessa Hohto oli pettymys, sillä mielestäni suomennos on paikoitellen hyvin kömpelöä etenkin lauserakenteiden kohdalla. Se seikka ehkä hieman himmensi lukukokemustani, mutta Kingin tekstin sisältö todellakin huikaisi. Vaikka Hohto olikin mielenkiintoinen teos ja oli mukavaa lukea välillä jotakin erilaista, niin kauhu ei ole ihan minun juttuni kumminkaan. Teos oli minulle jopa hieman liian jännittävä ja pelottava. Genrellä (ja Kingillä) on kuitenkin ansionsa, sitä ei käy kiistäminen!

♠♠♠♠½

Kirjoitin tästä myös koulun blogiin käyttäen alkuperäisen tekstini suoria lainauksia. Jos yhteneväisyyteen törmäätte, ei kyse ole plagiaatista, mikäli kirjoittajana nähdään minut. 

Rakas lapsi

Fredriksson, Marianne: Rakas lapsi

271 s., Otava 2002

suom. Marja Kyrö

alkup. Älskade barn 2001

Olen lukenut joskus aikaisemmin Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna -teoksen, jossa jokin tihkaisi. Olen joidenkin blogiarvioihin kyseisestä kirjasta kommentoinutkin, että minua ei oikein tuo Fredriksson innosta. Siksi tartuin tähän teokseen Rakas lapsi hieman pitkin hampain, mutta yllätyin onneksi positiivisesti. Meillä on kirjallisuuspiirissä seuraavan kerran aiheena Fredrikssonin teokset, joista sitten piti valita yksi ja lukea.

Voin heti alkuun todeta, että mielestäni tämä on parempi teos kuin Anna, Hanna ja Johanna. Oikeastaan pidin tästä teoksesta hyvinkin paljon: jopa niin paljon, että voisin laittaa tämän melkein suosikkikirjojeni listalle. Miksi tämä sitten oli niinkin hyvä? No siksi.

Rakas lapsi kertoo Katarinasta, itsenäisyydestä nauttivasta "menokengästä", joka kuitenkin kaipaa rakkautta ja läheisyyttä. Yllättäen Katarina huomaakin olevansa raskaana ja haluavansa pitää lapsen. Uutisen kuultuaan lapsen isä hakkaa Katarinan sairaalakuntoon: suhde kun ei ole mitenkään syvä. Toipilaana ollessaan Katarina oivaltaa jotakin olennaista omasta lapsuudenperheestään ja äitinsä valinnoista. Takakannessa kysytään se olennainen kysymys, jota tämä kirja käsittelee: "Miksi miehet lyövät, miksi naiset antavat lyödä?".

Mielestäni ehkä parasta tässä kirjassa oli sen levollinen tyyli, rikas kieli ja jouheva eteneminen. Kieli ei ole liian runollista ja nokkelaa, pikemminkin rikkaus syntyy kerrontatyylin ja sanavalintojen yhteistyöstä. Kahmaisin tästä eilen jo 170 sivua, niin hyvin tämä kirja pitää otteessaan. Fredriksson kirjoittaa hyvin aidontuntuisesti väkivaltaa kohdanneiden naisten tuntemuksista sekä asioista väkivaltaisuuden taustalla. Samalla Fredriksson kertoo kolmen erilaisen naisen tarinaa, kuvaten yhtäaikaa sitä, miten naiset tukevat toisiaan.

Tämä teos nostaa esille mielestäni hyvin olennaisia asioita väkivaltaisuudesta ja sen taustoista ja seurauksista. Fredriksson tuo esiin nykyäänkin monien naisten vaikeneman asian, mutta hän ei retostele ja paisuttele: hän on aito. Tämä teos on myös tavallaan ja pieneltä osin muistutus siitä, miten väkivalta voi synnyttää lisää väkivaltaa ja tehdä lähtemättömät arvet monien ihmisten sieluun: myös sivustaseuraajien. Tämä on hieno ja erilainen romaani.

♠♠♠♠½

Perintö

Forsgren, Carita: Perintö

287 s., Otava 2012

Olen lukenut koko Carita Forsgrenin romaanituotannon, enkä oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä hänen tuotannostaan tai tyylistään kirjailijana. Pidin kovasta kahdesta ensimmäisestä teoksesta Kolmen kuun kuningatar ja Auringon kehrä, mutta Jänistanssista en sitten pitänyt laisinkaan. Perintö putoaa näiden ääripäiden väliin.

Mielestäni Forsgren kirjoittaa hyvin historiallista kaunokirjallisuutta, eikä tällainen nykyaikaan sijoittuva kerronta ole niin lennokasta kuin historiaan sijoittuva. Jotenkin minun oli aluksi hyvin vaikea löytää tarttumapintaa Perintö -teoksen juoneen ja henkilöhahmoihin, mutta teoksen edetessä tajusin juonen olevan melko etevästi rakennettu. Se paljasti pala palalta sen asian, minkä ympärille kaikki tapahtumat kietoutuvat.

Henkilöhahmot ovat mielestäni turhan kliseisiä: toraiset vanhemmat, huomaamaton lapsi, suosittu lapsi, vaativa äiti ja niin edelleen. En oikein osaa luonnehtia heitä, mutta ymmärtänette ehkä mitä tarkoitan. Juonipaljastuksia! Myös tapahtumat ovat mielestäni uskomattomia: kaikki "vanhat aikuiset" kuolevat, toinen ottaa syyt niskoilleen rikoksesta mitä ei ole tehnyt, annetaan yrityssalaisuuksia eteenpäin vapaaehtoisesti ynnä muuta. Ei niin vain tapahdu oikeasti, siis ei ainakaan yhden perheen sisällä. Juonipaljastukset loppuvat!

Kun kirja saavutti tietyn pisteen, olin utelias lukemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Aluksi teos on kuitenkin sangen puuduttava ja tylsähkö, sekavakin ehkä jollakin tavalla. Vaikka välillä kerronnassa on nähtävillä selkeä huippu, ei se kumminkaan vakuuta. Kerronnan pitää olla mielestäni hyvää alusta loppuun saakka.

♠♠