Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus 2024

alkup. One True Loves

suomentanut Päivi Pouttu-Delière

äänikirjan lukijana Rosanna Kemppi

Miten ihana ja kamala tarina samaan aikaan!

Vain kahdesti elämässä kertoo Emmasta, joka löysi rakkauden ja onnellisen loppunsa jo lukiossa. Jessen kanssa hän lähtee opiskelemaan ja rakentamaan aikuista elämäänsä Los Angelesiin, mahdollisimman kauas pikkuisesta kotikaupungistaan ja vanhempiensa kirjakaupasta, jonka jatkajiksi he tyttäriään toivovat. Seikkailuntäyteinen elämä Jessen rinnalla päättyy kuitenkin äkisti, kun Jesse katoaa onnettomuudessa heidän ensimmäisenä hääpäivänään.

Niin Emma joutuu alkaa rakentamaan loppuelämäänsä uudelleen yksin. Pidin hänen hahmonsa kehittymisestä ja siitä, miten hän alkoi ymmärtää mitkä asiat hänelle itselleen lopulta ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Juuri kun Emma tuntuu löytäneen paikkansa ja on alkanut kokea taas olonsa turvalliseksi, uskaltanut jopa rakastua vanhaan ystäväänsä Samiin, selviää että Jesse onkin elossa.

Nautin tästä kirjasta tosi paljon aina siihen saakka, kunnes Jesse löytyi elossa ja Emma joutui ikään kuin kahden vaiheille. Se tilanne oli kerta kaikkiaan raastava ja tukala! Mielestäni Emman tarina ja rakastuminen ensin Jesseen ja sitten Samiin oli kerrottu kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikka ennalta tiesi miten Emmalle ja Jesselle tulee käymään, se oli helppo unohtaa, kun kuvattiin heitä nuorina lukiolaisina. Kun Jesse sitten löytyi, minua ahdisti Emman puolesta ja tuntui pahalta etenkin Samin puolesta, sillä olihan Jesse Emman ensirakkaus. Kaiken kaikkiaan kolmikon tilanne oli laadultaan sellainen, että eihän siitä kolhuitta voi selvitä.

Vaikka pidin Emman hahmosta, niin en kyllä voinut ymmärtää hänen kaikkia ratkaisujaan. Hahmot olivat kaikenkaikkiaan todella mieleenpainuvia, samoin kuin itse tarinakin. Mielestäni tässä oli monia todella viisaita ajatuksia ihmissuhteista ja elämän merkityksellisistä asioista, mutta en valitettavasti saanut äänikirjasta poimittua niitä talteen. Tämä on niin ihanuudessaan kuin kamaluudessaankin paljon parempi kuin kirjailijan aiempi teos Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joten toivottavasti lukijat löytävät tämänkin.

Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

8 cd-levyä, 9 h 33 min.

Otava 2015

lukija: Kirsti Valve

 

Kyselin joitakin aikoja sitten bloggaajakollegoilta mikä kevyempi romaani tai jopa suoranainen viihdekirja voisi olla hyvä lukupiirikirja. Moni suositteli Eppu Nuotion teosta Mutta minä rakastan sinua, joten ehdotin sitä lukupiirimme tammikuun kirjaksi. Täytyy myöntää, että ilman kirjan saamia suosituksia ja ilman lukupiiriä olisin tuskin tähän kirjaan tarttunut ihan lähitulevaisuudessa, sillä kirjan aihe - keski-ikäisten rakkauskiemurat - ei tunnu itselleni tällä hetkellä läheiseltä. Alkuun päästyäni kuitenkin kuuntelin kirjan nopeaan tahtiin, joten ennakkoajatuksistani huolimatta teos onnistui pitämään kiinnostukseni yllä. Odotan mielenkiinnolla huomista, jolloin pääsen kuulemaan millaisia mietteitä tämä teos on muissa piiriläisissä herättänyt.

 

Mutta minä rakastan kertoo viisikymppisistä Karinista ja Laurista, jotka kohtaavat sattumalta asuntonäytössä. Molemmissa syttyy kiinnostus toista kohtaan ja puhelinnumeroitakin vaihdetaan, mutta molemmmilla on taustalla omat kipeät pettymyksensä parisuhteessa: historianopettaja Karinin opettajamies lähti nuoremman kollegan matkaan ja myös insinöörinä Laurin liitto päättyi samantyyppisissä olosuhteissa. Vähä vähältä he kuitenkin uskaltavat luottaa toisilleen salaisuuksiaan, mutta elämänpolkujen muuttuminen yhteiseksi tieksi ei oikein ota syntyäkseen, kun Lauriin yksipuolisesti jo vuosia rakastunut Kaari heittelee kapuloita rattaisiin ja Karinin mielen täyttää paitsi ulkomailla asuvan tyttären parisuhdekriisi myös hänen entisen miehensä vakava sairaus.

 

Mutta minä rakastan sinua on hidastempoinen ja tunnelmissa viipyilevä kirja. Paikoitellen se tuntuu hyvin eleettömältä ja samalla lempeältä, mitä varmasti tehostaa Kirsti Valveen leppeä tapa kertoa tarinaa. Joku saattaisi luonnehtia tarinaa jopa tylsäksi, mutta minä en. Myönnän kuitenkin, että itse luettuna tarina olisi voinut jäädä joissain olosuhteissa kesken. Sitten kun tutustuu etenkin Kariniin, haluaa todella tietää saako rakkaudessa pahasti pettynyt, hieman omiin oloihinsa vetäytynyt nainen kohdata jälleen onnen. Karinista on helppo pitää, vaikka hän onkin lähes kliseisellä tavalla hyvä ja tavallinen keski-ikäisen eronneen historianopettajan stereotyyppinen edustaja.

 

Niin, kyllä tämä teos sopii hyvin luettavaksi myös alle 30-vuotiaallekin lukijalle, vaikka tuskin kovin moni ikätovereistani tähän kuitenkaan takakannen lupaamien keski-ikäisten suhdekiemuroiden perusteella tarttuu. Ehkä joku ennakkoluuloton ja rohkea kuitenkin, ja hyvä niin, sillä mielestäni tämä teos voi puhutella ketä tahansa, joka joskus on tuntenut syvästi toista ihmistä kohtaan. Tässä teoksessa nousee myös hienovaraisesti esiin teemoja paitsi muiden myös itsensä hyväksymisestä sekä rohkeudesta luottaa toiseen ihmiseen.

♠♠♠♠

Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

250 s., Gummerus 1983

alkup. Kungens Anna, 1982

suom. Kaija Kauppi

 

Lukupiirissämme käsitellään huomenna Ulla-Lena Lundbergin tuotantoa ja hieman meinasin piirin vetäjälle jo tulla hiki: ehdinkö sittenkään lukemaan kirjaa, aloitinko liian myöhään? Minua hirvitti myös se, että vaikka olenkin pitänyt Jäästä ja Marsipaanisotilaasta, on niistä jälkikäteen muodostunut päässäni jotenkin työläitä kirjoja. Mielikuva liittyy varmaankin kyseisten kirjojen paksuuteen, mutta sen tiedostaminen ei silti helpottanut lukemisen aloittamista. Vaan mitä vielä: eilen illalla pääsin toden teolla tarinan makuun ja luinkin kirjan loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Mikä ihana tunne olikaan lukea vetävää kirjaa yön tihetessä ympärillä!

 

Kuninkaan Anna kertoo Kökarin saarella elävistä ihmisistä ja etupäässä Annasta, joka varttuu Kuningas-nimisessä torpassa. Torppa on saanut nimensä siitä, että se on kylän pienin. Annan tapaturmaisesti kuollut isä kantoi nimeä aina kunnialla, ja samaa suoraselkäisyyttä on myös Annassa. Anna on pidetty hahmo saarella, sillä on paitsi reipas myös alati hyväntuulinen niukasta elämästä huolimatta. Vaan Annakin sisimmässään etsii paikkaansa, ja kun kesävieraaksi saapuu tukholmalaistaiteilija Staffan, huomaa Anna kiinnostuvansa miehestä. Tunne on molemminpuolinen, mutta voiko Anna jättää sukunsa vuosisataisen elämäntavan ja lähteä Staffanin mukana Tukholmaan kesän päätyttyä? Voiko rakkaus pehmittää elämänmuutoksen karujen luotojen tytöstä kaupunkilaisnaiseksi?

 

Minä pidin tästä romaanista ihan valtavasti, sillä siinä on jotain todellista tenhoa. Olen monesti blogissani tuonut esille sen, että en ole millään muotoa meri-ihminen. Kuitenkin tätä romaania lukiessa meri, kalliot ja karu luonto piirtyivät silmieni eteen turvallisena ja kodikkaana maisemana. Juoni on sinänsä melko ennalta-arvattava tietyiltä osin ja tekstin suomennos tuntuu paikoin kömpelöltä puuttuvien välimerkkien ja lauserakenteiden vuoksi, mutta lukeminen oli kaikesta huolimatta miellyttävää. Olen jopa taipuvainen pitämään tätä tietyllä tapaa parempana kuin muita lukemiani Lundbergin teoksia, vaikka lajityypiltään tämä edustaakin viihteellisempää kirjallisuutta.

 

Lukiessani olin hämmästynyt miten tarina kuroutuu välillä odottamattoman eroottiseksi Annan kasvaessa tytöstä naiseksi. Olin kuvitellut lukevani tarinan viattomasta rakkaudesta raikkaassa saaristossa, joten eroottiset kohtaukset tulivat vähän yllätyksenä. Lundberg kuvaa aika rohkeastikin Annan kasvua tytöstä naiseksi, ja se oli virkistävää. Minulle jäi tämän kirjan luettua jotenkin tosi hyvä fiilis ja aion todellakin lukea myös sen jatko-osan, Kökarin Annan, heti kun vain suinkin ennätän. Hieman harmitti, että sitä ei minulla jo ollut lainassa, sillä olisin varmaan aloittanut sen yöllä jo heti tämän perään.

 

♠♠♠♠

Nainen, jonka nimi on Nathalie

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie

268 s., Gummerus 2011

alkup. La Délicatesse, 2009

suom. Pirjo Thorel

 

Mainitsin jo Onnen koukuista kirjoittaessani, että minulla on kesken myös jokin muu ranskalainen kirja, jonka olin ajatellut kirjallisuuspiiriimme lukea, mutta en sitten ehtinytkään. Se toinen kirja on David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie. Olen nähnyt samannimisen elokuvan aikaisemmin ja pääpiirteissäni muistin sen tapahtumat. Loppuratkaisu oli kuitenkin hämärtynyt ja hyvä niin, sillä sen lukemisesta tuli jotenkin kotoisa tai tuttu olo, vaikka samalla luin sen kuin uutta asiaa.

 

Nathalie on nuori nainen, jonka elämä tuntuu sujuvan upeasti. Hän on tavannut jo nuorena tulevan aviomiehensä Francoisin, joka vain yhtenä päivänä päätti olla erityisen spontaani ja alkoi jutella kiinnostavalta vaikuttavalle naiselle - siis Nathalielle. Parin suhde on onnea, auvoa ja intohimoa. Nathalie menestyy myös opinnoissaan ja valmistuttuaan hän pääsee töihin ruotsalaiseen firmaan, jossa hänen uransa osoittautuu nousujohteiseksi. Kaiken onnen kuitenkin romuttaa yksi sunnuntaipäivä, jolloin kumpikin uppoutui omaan mieliharrastukseensa: Nathalie lukemiseen ja Francois juoksemiseen. Tuona tavallisena sunnuntaina Francois sai surmansa kesken juoksulenkin sattuneessa onnettomuudessa eikä Nathalien maailmassa mikään enää ole kohdallaan.

 

Elämä kuitenkin kantaa näennäisesti, sillä lopulta Nathalie palaa töihin. Siellä häntä on vastassa empaattisten työtovereiden joukko, joista erityisesti johtaja Charles on pyrkinyt koko ajan osoittamaan Nathalielle ystävällisyyttä ja ymmärtämystä. Charles ei kuitenkaan ymmärrä Nathalien erikoislaatuista luonnetta ja suuren menetyksen jättämiä arpia. Toisin on mitättömän oloisen ruotsalaistaustaisen Markuksen laita. Sitkeästi ja empatialla Markus ryhtyy tekemään tuttavuutta esimiehensä (tai tässä tapauksessa esinaisensa) kanssa, kun tämä on ensin yllättävässä puuskassa suudellut häntä ja sitten unohtanut koko jutun.

 

Nainen, jonka nimi on Nathalie on jotenkin sykäyksittäin etenevä teos, jonka juonenkäänteissä on kuitenkin helppo pysyä mukana. Teksti tuntui myös sujuvalta luettavalta ja lukeminen maistui muutenkin, vaikka mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen mukaansatempaava teos. Nathalien tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että kirja oli luettava loppuun. Tässä teoksessa on myös paljon kiinnostavia huomioita paitsi sattuman vaikutuksesta tapahtumien saamiin käänteisiin niin myös ihmissuhteista, surusta ja jos ei ihan sielunkumppanuudesta niin ainakin toisen ymmärtämisestä ja empatiasta.

 

♠♠♠♠

Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

128 s., Otava 2001

alkup. Pervaja ljubov, 1860

suom. Martti Anhava

 

Luin helmikuussa kirjallisuuspiiriä varten Ivan Turgenevin Aateliskodin ja sanoin jo tuolloin, että haluan lukea lisää hänen teoksiaan. Kuvittelin aloittavani omasta hyllystänikin löytyvästä Valkamasta, mutta päädyinkin lainaamaan pienen ja sievän Ensirakkauden kirjastosta.

 

Ensirakkaus on pienoisromaani, jossa Vladimir Petrovitsh muistelee ensirakkauttaan, jonka hän koki 16-vuotiaana. Vladimir eli Volodja on jäänyt päivälliskutsujen jälkeen vielä istumaan iltaa isännän ja toisen vieraan kanssa, kun isäntä pyytää miehiä kertomaan ensirakkauksistaan. Toinen vieras kieltäytyy, koska on ollut rakastunut vain pikkupoikana lastenhoitajaansa, eikä isännän omassakaan rakkaustarinassa ole mitään erityistä kerrottavaa. Niinpä Volodja kertoo omista kokemuksistaan.

 

16-vuotiaan Volodjan perhe tapasi viettää kesiä poissa kaupungista, ja niin oli myös sinä kesänä, jolloin nuori mies kohtasi ensimmäistä kertaa Zinaidan. Volodjan perheen kesäpaikan naapuriin muuttaneen köyhän ruhtinattaren kaunis tytär lumosi kokemattoman pojan täydellisesti, mutta hän ei ollut ainoa - myös muut lähiseudun nuoret tai vähän varttuneemmatkin miehet pyörivät Zinaidan ympärillä suosiota tavoitellen. Zinaida osaa ottaa huomiosta kaiken ilon irti, ja nuori Volodja tunteekin välillä palavan rakkauden ja ihailun sijaan epätoivoa, mustasukkaisuutta, surua ja katkeruutta.

 

Mielestäni Turgenev on onnistunut kirjoittamaan sangen viehättävän pienoisromaanin, josta saatoin aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirin kokoontuessa vallitsevan jännittyneen odotuksen. Pidin miljöön kuvauksesta kovasti, mutta tapahtumien kulku sen sijaan välillä turhautti, sillä mielestäni Zinaida ei ollut kovin mukavan oloinen ihminen. Pidin myös siitä, että päähenkilö Volodjan tunteet välittyvät teoksesta todella hyvin ja erityisesti hänen tuskastuneisuutensa ja epävarmuutensa hetket tuntuvat vahvoilta. Kokonaisuutena pidinkin tästä teoksesta, jota voisin luonnehtia tiivistunnelmaiseksi. Tässä teoksessa näkyy sama kerronnan selkeys, joka miellytti minua Aateliskodissa, ja on kiva huomata, että kyse ei ole ollut vain ainutkertaisesta tapauksesta. Aion jatkaa matkaani Turgenevin parissa taas sopivan tilaisuuden tullen.

 

♠♠♠♠

 

Tästä teoksesta on kirjoittanut myös Kirjan pauloissa -blogin Paula. 

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Professori

Charlotte Brontë: Professori

331 s., Tammi 2009

alkup. Professor 1857

suom. Inkeri Koskinen

 

Charlotte Brontën teos Professori on ollut lukulistallani jo hyvän tovin. Ajattelin lukea sen jo huhtikuun lopussa, kun Brontën syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta, mutta aikatauluni petti oikein kunnolla. Professori on Brontën ensimmäinen romaani, joka tosin julkaistiin vasta pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

 

Professori on miesnäkökulmasta kirjoitettu teos. Sen päähenkilö on William Crimsworth -niminen nuori mies, joka on vastikään valmistunut yliopistosta. Koettuaan kylmäkiskoista kohtelua niin veljensä kuin muidenkin sukulaisten taholta, hän päättää lähteä Brysseliin koetellakseen siipiään opettajana eli professorina. Liikemiestä hänestä ei ainakaan tulisi, sen hän huomasi lyhyenä aikana veljensä leivissä. Nuori Crimsworth ei kuitenkaan uppoudu pelkästään työntekoon, vaan hänen elämäänsä astuu myös rakkaus.

 

Inkeri Koskisen kirjoittamassa esipuheessa todetaan, että teoksesta löytyy teoksen ajalle ominaisia ajatuksia muun muassa ihmisten henkisten ja älyllisten piirteiden heijastumisesta ihmisen ulkomuotoon. Teoksessa onkin runsaasti henkilöiden kuvailuja, joissa ruoditaan tarkasti esimerkiksi otsan muodosta heijastuvaa henkistä tasoa. Teos on muutenkin mielestäni yllättävänkin ulkonäkökeskeinen ja toisinaan koin huomiot etenkin eri kansalaisuuksien vahvoista piirteistä jopa ilkeiksi. Usein kuvailuilla ei mielestäni edes ollut mitään merkitystä pääasialliseen juoneen, etenkään Brontën kuvatessa sivuhenkilöitä melko tarkasti.

 

Elän siinä käsityksessä, että Professori on Brontën vähiten suosittu teos ja siinä vieroksutaan erityisesti miesnäkökulman käyttöä. Kieltämättä Kotiopettajattaren romaani on mielestäni jotenkin sujuvamman oloinen, mutta kyllä Professorikin ihan kiinnostava ja sujuva romaani on. Kerronta on mielestäni tasaista, joskin turhat kuvailut välillä vähän väsyttävät ja jotkin juonelliset käänteet tuntuvat hieman äkkinäisiltä. Kokonaisuutena Professori on kuitenkin lukemisen arvoinen teos ja mielestäni Brontë onnistuu ihan riittävän hyvin miesnäkökulman käytössä.

 

♠♠♠½

DIMINY - Tarvitsen

Estelle Maskame: DIMINY - Tarvitsen

384 s., Gummerus 2016

alkup. Did I Mention I Need You?, 2015

suom. Sirpa Parviainen

 

Kun helmikuussa luin Estelle Maskamen esikoisteoksen DIMILY - Rakastan, sen jatko-osa pääsi heti eniten odottamieni kevään uutuuskirjojen joukkoon. Täytyy myöntää, että odotukseni tätä seuraavaa osaa kohtaan olivat tosi korkealla. Tästä syystä minä kyllä hieman petyin, sillä mielestäni tämä jatko-osa ei yltänyt ensimmäisen osan tasolle kiinnostavuudessa tai juonenkuljetuksessa.

 

On kulunut vuosi siitä, kun kalifornialaistunut Eden Munro hyvästeli New Yorkiin vuodeksi lähtevän Tyler Brucen. Vuosi on ollut pitkä aika selvitellä mitä Eden oikeastaan tuntee velipuoltaan kohtaan. Kun Tyler kutsuu Edenin kesällä kuudeksi viikoksi New Yorkiin, Eden ei epäile suostua - ei, vaikka poikaystävä ei suhtaudu viikkokausien eroon kovin myönteisesti. Vaikka Eden seurustelee ja Tylerkin on muuttunut vuoden aikana paljon, on varsin pian molemmille selvää, että mikään ei ole muuttunut heidän välillään. Niin Eden kuin Tylerkin joutuvat pohtimaan voisiko heidän jutullaan koskaan olla tulevaisuutta, sillä epäilemättä sen julkitulo saisi aikaan kohun huolimatta siitä, että heistä sisarpuolia tekee vain Tylerin äidin ja Edenin isän välinen vihkisopimus.

 

New York on Edenin haaveiden kaupunki, jonne hän todella on odottanut pääsevänsä. Kaupunki onkin keskeinen osa kirjaa, sillä sen eri paikkoja metroasemista kahviloihin mainitaan useasti ja luodaan samalla ikäänkuin kaupungin karttaa, jotta lukijakin tietäisi missä päin ja kuin lähellä Tylerin asuntoa mikäkin paikka on. Miljöön kuvausta ei mielestäni kuitenkaan ole liikaa, vaan juuri sopivasti antamaan puitteet tarinalle ja välittämään Edenin ihastusta kaupunkia kohtaan. Tässä asiassa Maskame onnistuukin mielestäni yhtä hyvin kuin trilogian avausosassa.

 

Juoni sen sijaan ei mielestäni ole tässä teoksessa niin vetävä kuin ensimmäisessä osassa. Toki Edenin ja Tylerin välinen kipinöinti tuo mukavaa värähtelyä tarinaan ja heidän suhteensa onkin tarinan keskeinen juttu, mutta mielestäni jotenkin juoni oli tässä teoksessa pitkän aikaa aika pysähtynyt. Ensimmäisessä osassahan päästiin seuraamaan heidän suhteensa kehitystä pala palalta, nyt vain seurataan pitkään miten mukavaa heillä toistensa seurassa on. Kunnolla alkaa tapahtua oikeastaan vasta sitten, kun kaupunkiin pelmahtaa Santa Monicasta kalifornialaiskolmikko, jonka yhden jäsenen näkemisestä ei ilahdu Eden sen enempää kuin Tylerkaan. Silloin alkaa kuohua eikä se kuohunta lopu ennen kuin kirjakaan loppuu. Teoksen loppupuoli sisältääkin melkoisesti epätietoisuutta, itkua, rohkeutta, helpotusta ja ehkä turtumustakin.

 

Kokonaisuutena DIMINY - Tarvitsen oli myös ihan kiva lukukokemus, vaikka minun odotukseni eivät oikein täyttyneetkään. Toivottavasti trilogian kolmas osa olisi sitten hieman kiinnostavampi ja vetävämpi, sillä aion edelleen lukea sen, vaikka tähän osaan hieman petyinkin. Täytyyhän minun saada selville miten Edenille ja Tylerille käy!

 

♠♠♠♠

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Kätilö

Katja Kettu: Kätilö

348 s., WSOY 2011, Bon-pokkari

 

Heti kun olin saanut luettua Katja Ketun uusimman teoksen Yöperhonen, päätin ottaa luettavakseni Kätilön. Olen kyllä lukenut Kätilön jo aikaisemmin ja pidin siitä paljon, mutta nyt halusin lukea sen uudelleen, sillä olen menossa katsomaan siihen perustuvan, juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan.

 

Joidenkin kirjojen kohdalla muistaa aina sen tunteen tai tunnelman, joka niitä lukiessa tuli. Kätilö on yksi niistä kirjoista. Muistan, kuinka luin sitä suorastaan henki salpautuen ja levottomana, sillä tarina tuli hyvin lähelle ja hahmojen tunteet välittyivät hienosti. Ketun käyttämä kieli lumosi minut myös, ja se onkin varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi hahmojen mielialat välittyvät lukijalle niin hyvin. Rikas murteellinen kieli on jotenkin niin täyteläistä, että jo se riittää hengästyttämään, kun silmät kiitävät pitkin sanoja.

 

Kätilö kertoo 36-vuotiaasta elämän kolhimasta naisesta, jota on syljetty ja syrjitty koko hänen elämänsä ajan. Hänen asemansa kätilönä on ehkä hieman parantanut hänen asemaansa, mutta yhtä kaikki hän on edelleen vikasilmä, punikkiäpärä ja maho. On vuosi 1944 ja saksalaisia sotilaita vilistää pitkin Lappia tukemassa sotivaa Suomea. Kätilö rakastuu saksalaiseen luutnantti Johann Angelhurstiin ja on valmis tekemään mitä vain saadakseen miehen itselleen. Hän hakeutuu töihin saksalaisten johtamalle vankileirille ja saa vihdoin kaipaamaansa arvostusta, mutta sitten Suomen ja Venäjän välille solmitaan rauha eikä mikään ole enää hyvin. Kätilö on paitsi kuvaus muuttuvista olosuhteista ja sodan hurjuudesta rintamalinjojen takana, niin myös rakkaustarina, joka saa järkyttäviä piirteitä.

 

Tällä toisella lukukerralla huomasin näkeväni kätilön ja Johanneksen hahmot eri tavalla kuin ennen. Huomasin, että kätilö on iästään ja elämänkokemuksistaan huolimatta kovin lapsellinen, sillä niin häpeämättömästi hän suorastaan jumaloi Johannesta. Naiivi hän on myös, sillä kyselemättä hän ryhtyy täyttämään ties minkälaisia määräyksiä tajuamatta ollenkaan mitä niiden taustalla on. Minua välillä suorastaan hävetti kätilön puolesta hänen lapsellisuutensa ja suoranainen typeryytensä, vaikka eipä hän saamalleen kasvatukselle tietenkään itse mitään voi. Ja Johannes ei ollutkaan sellainen järkevä ja älykäs nuorimies kuin kuvittelin. Hänen hahmonsa ominaispiirteet on hyvin selkeästi nähtävissä ja luettavissa, mutta jotenkin en aiemmin kiinnittänyt sniihin niin paljon huomiota. Johannes on heikompi kuin luulinkaan, ja kaiken lisäksi melkoisen kopea ja oikea naistenmies. Kätilö olisi ansainnut jotain paljon parempaa, mutta hän halusi Johanneksen keinolla millä hyvänsä.

 

Vaikka pidin Kätilöstä heti ensisivuilta lähtien, minulle jäi loppujen lopuksi sellainen tunne, että minulta saattoi mennä jotakin ohi tai etten tajunnut aivan kaikkea. Nyt toisen lukukerran jälkeen minusta tuntuu, että olen oivaltanut jotakin olennaista tästä teoksesta ja sen hahmoista. Kokonaiskuva tästä teoksesta on nyt paljon eheämpänä mielessäni. Oloni on sangen voitonriemuinen ja odotan mielenkiinnolla näkyykö juuri kokemani oivallukset elokuvasta kuinka selkeästi. Pidin tästä kirjasta tällä toisella lukukerralla entistä enemmän, vaikka luulin, ettei se olisi mahdollista: niin paljon pidin tästä alunperinkin.

 

♠♠♠♠♠

Sattumalta sinun

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

249 s., Tammi 2015

 

En ole aikaisemmin lukenut Veera Vaahteran teoksia, sillä en ole uskonut niiden kykenevän viihdyttämään minua. Chick lit ei ole genrenä ykkössuosikkini, mutta Sattumalta sinun herätti kuitenkin kiinnostukseni ja ajattelin antaa Vaahteralle tilaisuuden. Sattumalta sinun -teoksesta on julkaistu varhaisempi versio Akateemisesti sinun jatkokertomuksena Me naiset -lehdessä vuonna 2013.

 

Sattumalta sinun kertoo kolmikymppisestä Karoliinasta, joka tuntuu aina murehtivan jotakin asiaa. Nyt yksi huolenaihe näyttäisi kuitenkin väistyvän, sillä eläkeviran saaminen yliopistolta on lähempänä kuin koskaan. Sitä ennen hänen täytyy vain osoittaa kykenevyytensä työhön, mutta projektityö filosofian laitoksella on omiaan hälventämään varmuuden yhtään mistään: työstä, ihmissuhteista ja koko tulevaisuudesta. Laitoksella työskentelevä sivari Matias kiehtoo Karoliinaa, mutta soppaa hämmentää entinen avopuoliso Ville, joka käyttäytyy kuin eroa ei olisi koskaan tullutkaan. Karoliina yrittää irtautua stressistä, mutta tässä tilanteessa se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi.

 

Alunperin minusta tuntui, että ei tämä tarina nyt oikein tempaa minua mukaansa, mutta loppujen lopuksi Sattumalta sinun onnistui kutkuttelemaan nauruhermojani jopa siinä määrin, että nauroin ääneen tätä lukiessani. Karoliinan kommellukset olivat välillä sangen hulvattomia ja Vaahteran sanavalinnat ja tarinankerronta tekivät tarinasta vielä viihdyttävämmän lukukokemuksen. Sattumalta sinun on mielestäni oikein hyvä kesäkirja, ja tätä oli mukava lukea auringonpaisteessa rannalla. Karoliinan alituinen stressi voi tuntua ahdistavalta ajatukselta, mutta mielestäni tämä osoittautui oikeaksi hyvän mielen kirjaksi. Ja kuten chick litissä on tapana, asiat kyllä järjestyvät kommelluksista huolimatta: siihen matkalle vain mahtuu kaikenlaisia käänteitä ex-anopin kostoiskuista epäonneen juhlapuvun kanssa.

 

 ♠♠♠♠

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

340 s., WSOY 2013

alkup. The Fault in Our Stars 2012

suom. Helene Bützow

John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ilmestyi tänä kesänä myös valkokankaalle, mikä luonnollisesti nosti kirjan tunnettavuutta siinä sivussa. Valitettavasti "siinä sivussa", sillä alkuperäinen tarina eli kirja oli ainakin minulle totaalisen tuntematon ennen kuin elokuva nosti sen esiin. Tästä kirjasta on viime aikoina kirjoitettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti mielipiteet ovat olleet positiivisia ja kehuvia. Itse olen kuitenkin ehkä hieman eri linjoilla.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, joka sairastaa parantumatonta syöpää. Hänen perheensä mielestä Hazelin tulisi elää tavallisen teinin elämää ja saada sosiaalisia kontakteja, joten hänet patistetaan vertaistukiryhmään. Ryhmässä hän tapaa Augustuksen, 17-vuotiaan luusyövästä selvinneen nuoren miehen.

Hazel ja Augustus ystävystyvät ja rakastuvat, vaikka Hazel yrittääkin torjua rakkauden syttymisen. Hänen äitinsä ja isänsä joutuvat joka tapauksessa kohtaamaan tyttärensä kuoleman joskus, mutta Hazel ei halua aiheuttaa menettämisen tuskaa kenellekään, jonka ei ole pakko olla siinä osallisena. Niin kuin vaikka Augustuksen. Mutta Augustus pysyy hänen rinnallaan ja yhdessä he tekevät unohtumattoman matkan Amsterdamiin ottaakseen selvää, mitä muuan arvoituksellisesti kesken jääneen romaanin hahmoille sen jälkeen tapahtui.

Syöpänuorten maailma on rujo ja rajallinen, sillä oman kehon fyysiset rajoitteet ovat läsnä joka päivä. Mutta samalla Green kuvaa heidän ajatusmaailmansa sitäkin rikkaammaksi ja syvällisemmäksi. Sekä Hazel että etenkin Augustus ovat jokseenkin filosofisia, sillä he pohtivat kaikenlaista maan ja taivaan välillä. He ovat myös ironisia, sillä he todellakin tietävät, että elämä on rajallinen ja ettei sitä kannata käyttää murehtimiseen.

Moni on sanonut itkeneensä tätä kirjaa lukiessaan. Kyllä, tämä oli eittämättä liikuttava teos, mutta ei herkistänyt minua kyyneliin asti. Jotenkin tämä ei vain loppujen lopuksi kuitenkaan tuntunut eroavan muista syöpäkirjoista, sillä ainahan niissä kyyneleet valuvat ja joku jää surunsa kanssa kahden. Tässä oli kyllä aika yllättävä käänne, jota ainakaan minä en osannut odottaa, mutta ei sekään tehnyt tästä kirjasta minulle mitenkään poikkeuksellista. Nokkela dialogi ja mielenkiintoiset ajatuksenjuoksut jäävät kyllä mieleen, samoin juonen peruskaava. Kuitenkaan tämä teos ei jätä minua tuntemaan erityisesti mitään, mikä tuntuu hieman tyhmältä: pitäisihän tästä nyt jokin tunnetila jäädä, kun kyseessä on kuitenkin tunneskaalaltaan monivivahteinen teos. Vaan ei niin ei.

♠♠♠

valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

175 s., Karisto 2011

kansi: Tuija Kuusela/Stiili

Minuun iski yllättäen valtava hinku lukea jokin nuortenkirja, joten lainasin niitä kirjastosta kaksi. Oli ihana tunne mennä tutulle nuortenosastolle ja etsiä hyllyistä arpapelillä luettavaa, sillä poikkeuksellisesti en suunnitellut lainojani mitenkään. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa, jota olen tietoisesti hieman kartellutkin. Luin joskus Huotariselta Siljan laulun, enkä kauheasti pitänyt siitä. valoa valoa valoa jätti samanlaisen tunteen: ihan ok, mutta ei ole mun kirjani ollenkaan.

Tämä teos kertoo kesästä ja alkusyksystä 1986. Tuolloin tapahtui Tsernobylin ydinräjähdys, josta kirjailija on ottanut "vaikutteita" ja johon hän usein viittaa kirjan sisällössä. Pääasiallinen sisältö on kuitenkin kahden 14-vuotiaan nuoren naisen välinen rakkaussuhde ja sen eteneminen, molempien taustat ja tunteet. Kesä on nuorille vapauden ja rajojen etsimisen aikaa.

Huotarinen on kirjoittanut kirjan toisen päähenkilön, Mariia Ovaskaisen, näkökulmasta. Hän käyttää tajunnanvirtaa ja teksti on välillä asemoitukin sen mukaisesti. Hän sukeltaa sangen hyvin nuoren tytön ajatuksiin, mutta minä en saa niistä oikeastaan mitään irti. En pidä kaoottisuudesta, jota paitsi kirjan tapahtumat myös tajunnanvirtaisuus merkitsevät. Lisäksi odotin tältä kirjalta jotakin paljon mullistavampaa ottaen huomioon sen, miten paljon tätä kirjaa on ylistetty joka puolella.

Huotarisen kirjan perusajatus on hyvä, mutta ei silti iske minuun. Hänellä on sana hyvin hallussaan ja hän käyttää jopa hieman persoonallisiakin kerrontatapoja, mutta sekään ei tee minuun riittävää vaikutusta. Kuten heti alussa totesin, tämä ei ole minun kirjani. Siispä:

♠½

Tunteita ja toilauksia: Amor Ankkalinnassa

Iines: Tunteita ja toilauksia - Amor Ankkalinnassa

256 s., SanomaMagazines 2006

suom. Katja Kärkkäinen sekä Aku Ankan taskukirjan ja Roope-setä -lehden toimitukset

toim. A. Hulkkonen, J. Kovanen, R. Perälä & K. Valli

Suhteeni Ankkalinnaan ja kaikkiin Aku Ankka-, Mikki Hiiri-, Roope-setä ym. sarjakuviin on hyvin selkeä: en tykkää. Ankronikka oli kiva tv-sarja ennen ja siitä tykkäsin kovasti, mutta nämä sarjakuvaversiot eivät oikein iske. Tämä esittelemäni teos "Iines: Tunteita ja toilauksia" on poikkeus, sillä tästä olen pitänyt kovasti. Sain tämän kirjan joskus SistersClub -kirjakerhosta ja olen lukenut tämän useampaan otteeseen, vaikka viime kerrasta onkin vierähtänyt jo vuosia.

Tämä sarjakuvateos on tehty ja koottu ystävänpäivää ajatellen, sillä se sisältää kaikenlaisia lemmentarinoita Ankkalinnasta: Mortti ja Vertti ihastuvat, Roope-setä rakastuu ja Aku ja Iines nyt ovat vain Aku ja Iines. Olen ehkä pitänyt näistä sarjakuvista niin paljon siksi, että kaikissa on sama teema ja niitä käsittääkseni harvemmin on mukana lehdissä tai taskukirjoissa. Tämän kokoamisen idea välittyy lukijalla hyvin.

Oikeastaan vasta nyt kiinnitin minkäänlaista huomiota tämän teoksen piirrostyyleihin. Ne ovat osasta hyvinkin moderneja verrattuna alkuperäiseen piirrostyyliin. En oikein tykkää tästä modernimmasta versiosta, se on jotenkin niin pyöristettyä ja särmätöntä. Se ei nyt kuitenkaan juuri lukukokemusta haittaa, mutta pisti vain silmään tällä kertaa. Vaikka en pidäkään muista Aku Ankoista jne., niin silti sanon, että alkuperäinen tyyli toimii kaikkein parhaiten. Sellaisilta niiden hahmojen vain kuuluu näyttää!

Mielestäni nämä tarinat ovat hauskoja ja nostavat esiin eri puolia tutuista ankkalinnalaisista. On kiva lukea muunkinlaista heistä kertovaa sarjakuvaa kuin sellaista, jossa Roope on itara vanha kärtty ja Aku tunaroi aina kaiken. Lisäksi tykkään tästä varmaan siksikin, että tässä on enemmän naishahmoja mukana ja tämä on suunnattu nimen omaan tytöille. Mukavaa on myös, että Roopen entiset rakastetut pääsevät esiin ja pojista Mortti ja Verttikin ovat mukana tässä sarjakuvassa. Kuten tästä käy ilmi, olen lukenut joskus Roope-setiä ja Aku Ankkoja, vaikken niistä ole tykännytkään enemmin.

Suosittelen tätä teosta ennen kaikkea kaikille näiden hahmojen ystäville. Ymmärtääkseni tämä on harvinaisempi teos siinä mielessä, että se on kai ollut saatavilla vain SanomaMagazinesta. En toki ole tästä varma, mutta tätä ei ihan välttämättä löydy joka kirjastosta tai mistään kirjastosta, jos tämä todellakin on ollut vain jonkin kerhon oma juttu. Mutta jos saatte tämän käsiinne, niin lukekaa ihmeessä.

♠♠♠♠

Häräntappoase

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase

316 s., Seven 2008, 6. p.

1. p. Otava 1984 

Anna-Leena Härkösen esikoisteos Häräntappoase on kuulunut suosikkikirjoihini jo vuosia, aina siitä lähtien kun 15-vuotiaana sen ensimmäisen kerran luin. Olen lukenut tämän kirjan useampaan otteeseen ja nähnyt siitä tehdyn tv-sarjankin monesti (ja taidankin sen lainata taas kirjastosta).

Häräntappoase kertoo Allusta, joka joutuu kesälomallaan rengiksi Torvenkylään sukulaistensa Takkisten heinäpelloille. Allu on hyvin pessimistinen kaiken maalaiselämään liittyvän suhteen, mutta hän löytääkin Torvenkylästä jotakin odottamatonta: rakkauden.

Pidän teoksesta erityisen paljon sen rikkaan ja hauskan kielen vuoksi. Härkönen on onnistunut luomaan hyvin onnistuneen minäkertojahahmon, jonka ajatuksiin on helppo upota. Minäkertoja Allun ironisuus, ivallisuus, pessimistisyys ja silti samanaikainen pehmeys ovat hykerryttävä yhdistelmä. Allun ajatukset saavat nauramaan väkisinkin. Härkönen käyttää hauskoja sanavalintoja ja kuvailee hyvin.

Ainoa asia, mistä en hirveästi teoksessa pidä on se, että loppuosa kirjasta alkaa edetä huimaa vauhtia ja tapahtumissa viipyy kummallinen lopullisuuden tuntu: samalla tavalla kuin syksyllä tajuaa kesän jääneen taakse. Loppuratkaisu ei myöskään hirveästi iske, mutta toisaalta se on uskollinen kirjan "yllättävyydelle" ja ehkä joka ironiseksi luonnehdittavalle asetelmalle: aluksi Allu ei halua maalle ja sitten ei halua sieltä enää pois.

Pystyn näkemään terävästi tapahtumien miljöön eikä se tunnu lainkaan kaukaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minusta ei ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että minusta filmatisointi on sangen onnistunut ja tapahtumien puolesta hyvinkin uskollinen teokselle.

♠♠♠♠♠

Ruman tytön rakkaus

Haakana, Anna-Liisa: Ruman tytön rakkaus
134 s., Gummerus 1989

Anna-Liisa Haakana on minulle täysin uusi tuttavuus. Täytyy sanoa, että olen oikein iloisesti yllättynnyt törmättyäni sattumalta näin hyvään teokseen.

Ruman tytön rakkaus on siitä erikoinen teos, että tässä pienoisromaanissa ei henkilöhahmoilla ole ollenkaan nimiä. Kaikkia kutsutaan heidän asemansa perusteella, päähenkilö on tyttö, hänellä on pikkusisko ja kaunis sisar, äiti sekä vanhatäti ja nuoritäti. Vaikka nimiä ei käytetä, teosta on helppo seurata. Nimettömyys on tavallaan hyvin olennainen ja tärkeä osa teoksen rakennetta.

Päähenkilö ei ole mikään kaunokainen eikä hänellä ole lainkaan hyvä itsetunto. Kotona äiti olettaa, että pojat olisivat kiinnostuneita hänen tyttärestään, mikä tuntuu tytöstä kamalta. Tyttö pitää itseään rumana, sellaisena jota kukaan ei halua. Kun tyttö sitten rakastuu, hän tajuaa kelpaavansa ja kaikki kipeät ajatukset tuntuvat luisuvan pois. Rakkaus siis tavallaan parantaa.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään jonnekin pohjoiseen. Romaanissa on luonto vahvasti läsnä, sillä suuri osa tapahtumista sijoittuu juuri luonnon helmaan. Kyläyhteisö on melko ahdistava, sillä on tiettyjä odotuksia, mutta sitten kun niihin "vastaa", ei sekään ole hyvä. Ihmisillä on uskomuksia siitä, että naimaton nainen ei voi heilastella miehen kanssa liian läheisesti. Ei helppoa ole myöskään naapurinpojallakaan, tyttöpojalla.

Ajallisesti en osaa tapahtumia täysin sijoittaa, mutta veikkaisin 1940-1950-lukujen taitetta, koska tytön isä on kuollut sodassa ja nyt noin 19-vuotias tyttö kuitenkin muistaa isänsä. Teos siis kuvastaa samalla myös sodanjälkeistä ilmapiiriä: pyrkimystä elämän jatkamiseen ja arjen normalisoitumiseen vallitsevissa oloissa.

Pidin tästä teoksesta todella paljon, enemmän kuin olin odottanutkaan. Suosittelen lukemaan tämän teoksen, se hieno hyvä kuvaus nuoren naisen ajatuksista, tavallaan tietynlainen kasvutarina.

♠♠♠♠½

Kätilö

Kettu, Katja: Kätilö
344 s., WSOY 2011

Kun kuulin tästä teoksesta ensi kerran, tiesin heti, että tämä on pakko lukea. Suhtauduin kirjaan kuitenkin pienellä varauksella, koska luin viime kesänä Katja Ketun Surujenkerääjän ja teos oli sangen erikoinen. Tämä teos oli kuitenkin erinomainen lukuvalinta.

Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.

Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.

Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.

Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.

Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.

♠♠♠♠♠