Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

6 cd-levyä, n. 5 h 50 min

WSOY äänikirjat 2012

lukija: Pertti Sveholm

Lainasin työkaverini suosituksesta työmatkoilla kuunneltavaksi Rosa Liksomin Hytti nro 6. En ole oikeastaan missään vaiheessa aikonut lukea kyseistä teosta, mutta päätin antaa äänikirjalle mahdollisuuden, sillä siinähän se menisi työmatkojen lomassa sopivasti. Pertti Sveholmin ääntä olikin miellyttävän tasainen kuunnella, mutta kuten olin hieman jo ounastellut, tarina itsessään ei minua erityisesti miellyttänyt.

Hytti nro 6 kertoo tytöstä, joka matkustaa junalla halki laajan Neuvostoliiton. Samassa hytissä hänen kanssaan matkustaa hänelle tuntematon mies, joka hoitaa lähes kaiken puhumisen, ruokahuollon ja junan pysähdysten aikaiset reissut. Tytöllä, joka oikeastaan on aikuinen nainen ja jota vain puhutellaan tytöksi, on salaisuuksia ja hän tuntuu pakenevan jotakin. Mies puolestaan kertoo estoitta kaiken mahdollisen itsestään ja hänen keskeisimmät huvinsa ovatkin vodkan juonti ja kaksimieliset jutut sekä jatkuvasti toistuva seksin vonkaaminen tytöltä.

Kuten sanoin, tarina ei minua erityisesti miellyttänyt. Yksi syy on se, että teoksessa ei oikein tapahtunut mitään. Juna kolkkasi eteenpäin, välillä pysähdyttiin, välillä mies oli tytön ylintä ystävää, sitten taas kauhea vonkari ja tyttö pakeni pois hytistä, sitten taas oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja sama toistui. Muutaman kerran tosin nousi esiin muutamia kiinnostavia pilkahduksia tytön syistä lähteä matkaamaan halki maan sekä hänen menneisyydestään. Kokonaisuutena en kuitenkaan saanut tästä teoksesta oikein mitään irti ja välillä jopa ihan suosiolla kuuntelin radiota, kun ei tämä tarina oikein pitänyt erityistä mielenkiintoa yllä.

Toinen syy, miksi teos ei oikein miellyttänyt minua, on teoksessa vilisseet jatkuvat kirosanat sekä hyvin suorasukaiset viittaukset huoriin, seksiin, sukupuolielimiin ja niin edelleen. En koe olevani mikään kukkahattutäti, mutta liika on kumminkin liikaa. Ei sitä koko ajan jaksa kuunnella sellaisia juttuja, etenkin kun mies palaa aiheeseen toistuvasti. Äitini ilme oli muuten näkemisen arvoinen, kun hän istahti kyytiini ennen kuin olin ottanut levyn pois soittimesta. Kyseisessä kohdassa mies muistaakseni kuvasi jotain huorissakäyntikokemustaan.

Kiteytettynä voin siis todeta, että tulipahan kuunneltua, vaikka en tästä nyt oikein mitään irti saanutkaan. Ehkä voin kuitenkin nyt todeta sivistäneeni itseäni, kun kuuntelin Finlandialla palkitun teoksen!

♠

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Peer Gynt

Henrik Ibsen: Valitut draamat 3 / Peer Gynt

249 s., WSOY 1963

suom. Otto Manninen

alkup. Peer Gynt 1867

Vihdoin sain tämän Henrik Ibsenin tunnetun näytelmän Peer Gynt luetuksi. Odotin tältä teokselta suhteellisen paljon, sillä olen lukenut lukiossa kirjallisuusdiplomiini Ibsenin Nukkekodin ja pidin siitä valtavasti: vaikka en olekaan näytelmiä ihan mahdottoman paljon lukenut, niin voin listata sen vaikuttavimpien lukemieni näytelmien joukkoon. Peer Gynt ei yllä samalle tasolle mitenkään.

Näytelmä kertoo Peer Gynt -nimisen miehen elämänvaiheista ja hänen kohtaamistaan seikkailuista, joissa oikeastaan vain mielikuvitus on rajana. Näytelmässä edetään Gyntin nuoruudesta vanhuuteen ja miljöönä on Norjan vuoristometsien lisäksi myös maat merten takana.

En tiedä mikä tässä teoksessa oikeastaan eniten tihkaisi, sillä mielestäni kankeus syntyy monen tekijän yhteissummasta. Ensiksiksin tämähän on pitkä näytelmä luettavaksi: pisin lukemani näytelmä. Toiseksi repliikit on kirjoitettu hyvin runomuotoisesti ja kolmanneksi jotkut repliikit ovat niin pitkiä, että puolessa välissä unohtaa mitä alussa on koukeroisella kielellä sanottu. Jopa Shakespearea on mielestäni helpompi lukea. Enkä kyllä ymmärtänyt tämän näytelmän rivien välisiä merkityksiä ja teemojakaan, loppukin oli aivan hämärä. En siis ilmeisesti ymmärtänyt juuri mitään, jos tässä nyt oikein rehellisiksi heittäydytään.

Oikeasti tämä olisi varmasti hyvin mielenkiintoinen näytelmänä nähtynä eikä luettuna. Muistan, kun joskus ala-asteella kuunneltiin musiikin tunnilla Peer Gyntiin sävellettyä musiikkia, joka ainakin oli hyvin voimallista ja mieleenpainuvaa. Olisi mielenkiintoista myös nähdä esittääkö Peer Gyntiä useampi henkilö eri ikäkausina, sillä etenkin hänen hahmollaan oli todella pitkät repliikit ja minua mietyttääkin, että miten kukaan voisi muistaa niitä kaikkia ulkoa. Toisaalta Ibsen on käsittääkseni lyhentänyt tätä näytelmää musikaalityyppiseksi ja tämä versio ei ole alun perin edes aiottu näyttämölle eli tällaisenaan sitä ei varmaan siellä näkisi.

♠

Mitä tapahtuu todella

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella

50 s., Otava 1962

Nyt kun kerran runouden pariin taas palasin, niin jatketaan vielä hieman samoilla linjoilla. Kansikuvaa Saarikosken hyvin tunnetusta runoteoksesta Mitä tapahtuu todella ei nyt ole, koska siinä ei ole mitään kuvattavaa, pelkkä ruskea kansi.

Olen kuullut tästä Pentti Saarikosken teoksesta paljonkin, pääasiassa tätä yleistä "tunnettu runoteos" ja "loistava lajissaan". Niin ja kukapa ei olisi kuullut siitä, miten mainiosti Saarikoski käsittelee yhteiskunnallisia asioita runoissaan. Mutta minua nämä eivät sytyttäneet kyllä millään tavalla. En edes kirjoittaisi tästä varmaan mitään, ellei teos olisi TBR100-listallani.

Saarikosken runot ovat mitaltaan moderneja samoin kuin niiden asettelukin. Tietyllä tavalla nämä runot ovat ehkä hieman kuin tajunnanvirtaa, mutta eivät täysin sitäkään. Ne käsittelevät politiikkaa ja yhteiskunnallisia virtauksia. Itse kun en edelleenkään ole oppinut pitämään moderneista runoista, niin eipä tämäkään tässä nyt pahemmin kolauttanut. Yhteiskunnalliset teemat ovat selkeästi nähtävissä ja tunnistettavissa, ja jokin asia saattaa jopa kolkuttaa muistin perukoita historiantunneilla opitun asian muistuessa mieleen.

Tässä teoksessa oli yksi ja ainoa runo, josta oikeasti pidin paljonkin. Juuri sen olen tästä teoksesta kuullut monesti aikaisemminkin, joten se harhaanjohti minut luulemaan, että muutkin runot olisivat yhtä herkkiä ja hyviä, tietyllä tavalla hyvin tunnelmallisia. Tässä se tulee kokonaisuudessaan:

minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata/kalliota ja siltaa/niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta/minä kävelen sinua kohti maailmassa/ilmakehien alla/kahden valon välistä/minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

♠

Rata

Tuuri, Antti: Rata

207 s., Otava 2010, 3. p.

Halusin lukea tähän väliin jonkin ohuen ja "helpon" kirjan, joten nappasin hyllystäni Antti Tuurin teoksen Rata. Ostin tämän joskus viime keväänä seurakunnan järjestämästä kirjamyynnistä, jossa jokainen kirja maksoi euron. Eipä tästä olisi kannattanut enempää maksaakaan. Siispä sanon teille: älkää tuhlatko aikaa tähän. Tai vastaavasti: jos joskus tulee univaikeuksia, niin kannattaa lukea tätä, sillä unen tulo on taattu.

Rata kertoo tammikuusta 1942, jolloin tehdään tuhoamisretki Muurmannin radalle. Kaksi pataljoonaa miehiä ja yli 250 hevosta matkaavat kovissa pakkasissa läpi tiettömien erämaiden kohti rataa, aikeinaan katkaista se ja pysäyttää venäläisten kuljetukset. Takakansi lupaa seuraavaa: "-- mestarillisesti hän kertoo vuoden 1942 tuhoamisretkestä äärimmäisissä olosuhteissa". Itse en nähnyt tässä mitään erityisen mestarillista.

Oikeasti en vieläkään ole selvillä siitä kuka tämä minäkertoja-päähenkilö oikeastaan on. Välillä tuli tunne, että onko se Tuuri itse, mutta se ei ole mahdollista: hän on syntynyt vuonna 1944. Teoksessa ei mainittu kuin korkeampiarvoisten sotilaiden nimiä, muut olivat nimetöntä massaa, mikä on mielestäni jotenkin aika tylsää.

Mitä tässä kirjassa sitten oikeasti tehdään. No hiihdetään, hiihdetään ja vielä kerran hiihdetään. Ja lepotauollakin tämä päähenkilö haluaa katsomaan toisessa pataljoonassa kulkevaa veljeään ja hiihtää tämän luo vapaaehtoisesti, vaikka juuri oli ollut niin rättipoikki. Hienoinen ristiriita vai? Niin ja sitten miehet palelevat ja syövät jäätynyttä sissimuonaa aika usein. Niin on juu varmasti ollut, mutta eikö tekstiä olisi voinut jotenkin elävöittää eikä vain "todeta" joka asian. Ja lisäksi en ymmärrä miksi juuri tämä päähenkilö muka joutuu miltei jokaisena yönä (jolloin tulenteko sallitaan) kipinämikon hommiin, jos omassa joukkueessa on miehiä hieman enemmän kuin yön tunneiksi tarvittaisiin.

Mielestäni tähän teokseen olisi voinut liittää kartan, koska ainakin minun on hyvin vaikea hahmottaa alueita ja paikkoja, jossa pataljoonat kulkevat. En ole koskaan ollut mikään huippuhyvä maantiedossa ja on aika tylsää, kun ei osaa arvioida missä tämän teoksen tapahtumat tapahtuvat.

Jos tässä teoksessa on jotain hyvää, niin Tuuri todella saa lukijansa tuntemaan sen kylmyyden ja pakkasen, jossa miehet palelevat. Sen osion hän on kuvannut siis melko mainiosti. Lisäksi hän nostaa esiin suomalaisten venäläisten varalle asentamien miinojen ja ansojen käyttöä, joka ainakin minua hieman kylmää. Se tuo esiin sodan raadollisuuden, sen että todella haluttiin tappaa puolin ja toisin.

Teos loppuu mielestäni kuin kanan lento, eikä viimeisestä osasta saa selkoa: miksi näin toimittiin ja mitä siitä seurasi. Teos vain loppuu. Tämän teoksen luettuani en oikein ymmärrä miksi Antti Tuuri on niin suosittu. Minulla on TBR100 -listallani toinen Tuurin teos, joten tulen vielä sen joskus lukemaan: mutta en kyllä odota sitä mitenkään innolla.

♠

Neljä kertaa Tsehov

Tsehov, Anton: Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkatarha.

312 s., Otava 1999

suom. Martti Anhava

alkup. Tsaika (1896), Djadja Vanja (1899?), Tri sestry (1901), Visnjovyi sad (1904)

Urakka on takana ja olo on kuin väsyneellä olympiavoittajalla. Selvisinpäs. En ymmärrä miksi Anton Tsehovin näytelmiä niin kehutaan, sillä minä en osaa arvostaa niitä. Jotenkin kaikki lukemani venäläinen kirjallisuus on ollut jotakin sellaista, etten ymmärrä mistä sille niin suuri kunnioitus tulee. Tämän näytelmien yhteisniteen halusin lukea, koska ajattelin näiden näytelmien tuntemisen olevan hyödyksi yleissivistyksen kannalta.

Ihan pakko on sanoa, että en löytänyt Lokista ja Kirsikkatarhasta mitään komediallisia piirteitä, mutta komedioita ne nyt kumminkin ovat olevinaan. Kirsikkatarha on kuitenkin mielestäni paras näistä näytelmistä. Kaikkia näytelmiä vaivaa jo ensimmäiseksi henkilöhahmojen runsaus. Moni varmaan tietääkin, että venäläisillä on usein lempinimiä ja heitä kutsutaan useilla eri nimillä. Se vaikeuttaa huomattavasti näidenkin näytelmien seuraamista, kun joutuu muistelemaan, että kuka kukin olikaan. Näytelmät ovat mielestäni epäuskottavia juoneltaan ja joiltakin osin jopa tönkköjä. Hahmojen käytös on välillä omituista.

Takakannen teksti on mielestäni liioiteltua: "Tsehovilainen suru kauneuden katoamisesta, rakastamisen vaikeus ja henkilöiden avuttomuus kouraisevat yhä syvältä.". Minua näytelmät eivät liikuttaneet tippaakaan, enkä löytänyt sieltä kovin paljon surua kauneuden katoamisestakaan. No, makunsa kullakin.

Yhteisniteestä lienee vielä paikallaan mainita, että kaikki näytelmät on suomennettu Neuvostoliitossa vuonna 1980 julkaistujen painosten perusteella: näin ollen suomennosta ei ole tehty alkuperäisteoksista.

♠

Nukkuu lapsi viallinen

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen

165 s., Robustos 2010

Kamala ja typerä. Kamalantyperä. Siinäpä sanat, jotka ensimmäisinä tulevat tästä Siiri Enorannan teoksesta mieleen.

Teoksen päähenkilö on 10-vuotias Sonia, joka sairastuu tuberkuloosiin. Hän ei kerro sairaudesta kenelläkään, vain isoveli Topias tietää. Hän ei halua huolestuttaa äitiä, joka on ollut sotien jälkeen murheissaan eikä hän halua itsekään uskoa sen olevan mitään vakavaa. Yskä johtuu vain siitä, että hän on saanut ehdot laskennosta.

Oikeasti en usko, että on olemassa yhtäkään äitiä, joka ei saman katon alla asuessaan tajua, että tyttärellä on paha yskä ja tuberkuloosi. Tai ylipäätään, että kukaan talon aikuisväestä ei tajua missä mennään: saman katon alla asuu Topiaksen ja Sonian lisäksi isä, äiti ja setä. Asetelmassa on jotain sangen mielenkiintoista kylläkin, olin lukevinani rivien välistä hieman muuta kuin annetaan suoraan näkyä.

Enkeli hakee Sonian ja tyttö siirtyy välitilaan, matkaa kuolemanenkelin mukana noutamaan kuolevia lapsia. En pidä kuvasta, jonka Enoranta maalaa enkeleistä ja kuolemasta. Kaikki on liian ankeaa tai muuten vain typerää. Toisaalta mikä minä olen sanomaan, että joku aiheeseen liittyvä on typerää, kun ei kukaan tiedä siitä faktoja. Mutta se silti tuntuu minun näkökulmastani väärältä ja typerältä.

Suoraan sanoen en pitänyt teoksesta enkä löydä siitä oikeastaan mitään hyvää. Paitsi ehkä sen, mitä olin rivien välistä lukevinani. Odotin tältä teokselta jotain muuta eikä se vain kolahtanut.

♠

Myrsky

Tiilikka, Elina: Myrsky
249 s., Gummerus 2011

Elina Tiilikka kohahdutti vuonna 2010 ilmestyneellä osittain omakohtaisella teoksellaan Punainen mekko. Teos jakaa mielipiteitä, osa pitää siitä ja osa inhoaa sitä syvästi. Olen itsekin lukenut teoksen, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti. Itkin jopa sitä lukiessani, tosin en päähenkilön vaan hänen kissansa vuoksi. Noh, odotukseni siis olivat kohtalaiset Myrskyn suhteen eikä se lunastanut niitä.

Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.

Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.

Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.

Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.

Mietinpä tässä juuri, että miksi ylipäätään kahlasin tämän teoksen loppuun.
♠