Punainen noita

Jenna Kostet: Punainen noita

Aula & co. 2024

äänikirjan lukijana Mimosa Willamo

Luin noin 2,5 vuotta sitten Jenna Kostetin romaanin Margaretan synti, joka nostatti vankisellin kylmänkosteuden lukijankin iholle asti. Mielestäni romaani ei ollut vetävin mahdollinen, mutta jätti positiivisen kuvan Kostetista kirjailijana. Siksi päätinkin nyt kuunnella hänen uusimman romaaninsa Punainen noita, joka kertoo fiktiivisen mutta kuitenkin tosipohjaisen tarinan noitana tuomitusta Valpuri Kinnistä (Kynistä). Valpuri eli Suomessa 1600-luvulla ja hän on tiettävästi ainut Suomessa noituudesta syytettynä vesikokeeseen joutunut henkilö.

Punainen noita on hurjan mielenkiintoinen kirja! Tarina alkaa vuoden 1627 Tukholmasta, jonne Kinnin perhe on asettunut väliaikaisesti asumaan matkallaan kohti Suomea. Suomessa odottaa vanha tila, johon Valpurin Tuomas-veljellä on perintöoikeus. Valpurin suhde äiti Mariaan on vaikea, vaikka heitä yhdistääkin verenperintönä tullut parantamisen taito. Velikään ei ole helpoin mahdollinen ihminen, sillä hän on aina valmis uskomaan äidistään ja sisarestaan kaikkein pahinta. Hän häpeää heidän taitojaan, mutta onhan toisaalta sellainen aika, jolloin mikä tahansa erityislaatuinen kyky saattoi johtaa noituussyytöksiin. Ehkä Tuomas myös pelkää.

Elämänsä aikana Valpuri joutui monta kertaa syytetyksi noituudesta ja hän sai ankaria tuomioita, myös kuolemantuomion, jolta kuitenkin välttyi. Perimätiedon mukaan hänet lopulta poltettiin noitana Hämeenlinnassa 1660-luvulla. Kostetin tarinassa Valpuri näkee etiäisiä kohtalostaan ja osaa aavistaa pahaa, mutta siitä huolimatta hän astelee vakaasti parantajan tietä, jonka kokee kutsumuksekseen ja kohtalokseen, ihan kuten äitinsäkin.

Mielestäni kirjassa on todella onnistuneet ajankuvaus ja henkilökuva. Tarina on mukaansatempaava ja tarina tarjoaa monta pysäyttävää hetkeä. Kirjassa kuvataan kauniisti Valpurin erityinen yhteys eläimiin ja harvinaiseksi jäävä ystävyyssuhde Liisan kanssa. Pidin myös siitä, miten vaikea äitisuhde tarjoaa heille molemmille kuitenkin myös ymmärrystä: ei toista parantajaa voi ymmärtää kuin toinen samanlainen, joka joutuu jatkuvasti olemaan vähän varuillaan. Niin harvinaiseksi jäävä hyvyys kuin myös pelosta kumpuava ilkeämielisyys jäävät mieleen. Valpurin tarina on hyvä osoitus siitä, miten julmiin lopputuloksiin epätietoisuus ja pelko voivatkaan johtaa.

Muualla blogeissa:

Amman lukuhetki

Kirjojen kuisketta

Poltetun miehen tytär

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

282 s., Johnny Kniga 2018

kansi: Martti Ruokonen

 

Kysyin lukupiiriläisiltä aihetoiveita ja yksi ehdotuksista oli Tapio Koivukarin tuotanto. Se sai kannatusta, joten päätin valita kirjan hänen tuotannostaan. Valitsin meille luettavaksi Poltetun miehen tyttären, koska sitä oli helposti saatavilla ja aiempien aiheiden (Ulla-Lena Lundbergin tuotanto ja Sally Salmisen Katrina) vuoksi en halunnut taas ottaa saaristolaiskirjaa. Jotkut olivat jättäneet kirjan kesken, kuten melkein arvasin aloitettuani itse kirjaa lukemaan, mutta saatiin aikaan kiinnostavaa keskustelua kuitenkin.

 

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Se kertoo Hyväniemen talon Manga-tyttärestä sekä hänen isästään Thórdurista, joka sai noituussyytteen ja joutui roviolle. Pirunkujeet eivät kuitenkaan päättyneet Thórdurin kuolemaan, joten katseet kääntyivät Mangaan. Jos on noidan tytär, täytyy olla noita itsekin, pääteltiin yleisesti. Myös hänet haluttiin oikeuden eteen tuomittavaksi.

 

Poltetun miehen tyttären luettuani minulle jäi hieman ristiriitainen olo. Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta taas en. Kyseessä on hidaslukuinen, sillä teksti vaatii paljon keskittymistä ja rönsyilee. Vieraan tuntuiset islantilaiset nimetkin tuntuivat aluksi hankalilta ja olivat vaarassa sekoittua toisiinsa. Kuitenkin teksti on jollain tavalla myös nautinnollista luettavaa, sillä sen kielessä on runollisuutta ja kauneutta. Teos on myös tempoltaan hidas ja aihekin tuntuu jäävän valjuksi, sillä asioissa ikään kuin venytään ja vanutaan ja kaikki virtaa ilmeettömänä eteenpäin. Olisin kaivannut hieman räväkämpää otetta, sillä teoksen aiheesta voisi ammentaa jotain säväyttävämpääkin.

Poltetun miehen tyttären hahmot jäivät minulle aika kasvottomiksi. Juuri kenestäkään heistä ei oikein missään vaiheessa paljastu mitään kovin henkilökohtaista eikä heitä esimerkiksi juurikaan kuvailla sen enempää ulkonäön kuin luonteenkaan osalta. Pienet muruset kerätään itse tarinasta. Hahmoihin on vaikea samaistua, koska heiltä tuntuu puuttuvan kaikenlaiset tunnereaktiot: missä on ilo, riemu, suru ja pelko? Tuntuu, että hahmot alistuvat kaikessa korkeampaan tahtoon täysin turtina. Esimerkiksi Manga ja hänen sisaruksensa tuntuvat pitävän ihan selvinä, että heidän isänsä onkin yhtäkkiä noita ja vastuussa oudoista tapahtumista. Hahmojen tekemisissä riittäisi paljonkin pohdittavaa, mutta en halua niistä tässä kirjoittaa, etten spoilaa ketään.

Tässä teoksessa on kiinnostavaa muinaisten uskomusten ja kristinuskon rinnakkaiselo. Myös Islannin historia ja kulttuuri välittyi teoksesta mukavasti, vaikka miljöö jäikin muuten hieman ohueksi. Koivukari kuitenkin selvästi tuntee Islannin ja teos tuntuu aidolta. Jotkut piiriläisistä ovat aiemmin lukeneet muita Koivukarin kirjoja ja heidän mukaansa tämä on hänen teoksistaan rankimmasta päästä. Ehkä jonain päivänä testaan jotain muutakin Koivukarilta, sillä ainakin Ariasman: Kertomus valaanpyytäjistä jäi kiinnostamaan, kun tässä kirjassa sivuttiin sen aihetta lyhyesti.

Poltetun miehen tytär muissa blogeissa: Kirja vieköön!, Annelin lukuvinkit ja Kirjat kertovat.

Tämän kirjan parissa saavutin Islannin Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671

277 s., WSOY 2013

kansi: Mika Tuominen

Noitanaisen älä anna elää on intensiivinen sukellus etenkin Ahvenanmaan noitavainoihin vuosien 1666-1671 välillä, vaikkakin kirja käsittelee hieman pidempää ajanjaksoa pohjustaen vainojen aikaa ja pesten niiden jälkipyykkiä. Taiteen lisensiaatti Leena Virtanen on paneutunut aiheeseensa todella hyvin, sillä lukijalle ei juuri herää kysymyksiä siitä, miksi jotain tehtiin ja miten asiat hoidettiin noitavainojen aikaan.

Koska Leena Virtasella tuntuu olevan todella paljon informaatiota annettavanaan, meinasin välillä jäädä tietoaallon alle. Koko ajan esiin pomppaa uusia nimiä, termejä ja noitasyytöksiä, joissa en etenkään aluksi tahtonut pysyä perässä. Lisäksi Virtanen liikkuu koko ajan tapauksesta ja ajasta toiseen, mikä ei todellakaan parantanut lukijan mahdollisuutta pysyä mukana. Jonkinlaista parempaa jäsennystä ja selkeyttä olisin siis todellakin kaivannut, sillä siten olisin voinut paneutua paremmin itse aiheeseen, joka todella on mielenkiintoinen.

Plussaa Virtaselle voidaan antaa siitä, että hän kirjoittaa todella kansantajuisesti eli hän ei jatkuvasti viljele outoja termejä ja sivistyssanoja, mikä tuo näiden kansannaisten elämänkohtaloihin todenmakua ja eräänlaista rouheutta. Näin ollen hän säilyttää aiheen perimmäisen ajatuksen, joka minun mielestäni on antaa ääni näille naisille, jotka kokivat suurta vääryyttä niin päättäjien kuin kanssaihmistensäkin taholta. Tämä kirja onkin hyvin onnistunut siinä mielessä, että Virtanen avaa uusia näkökulmia tuon ajan ajatusmaailmaan syyllistämättä erityisesti ketään. Hän vertaa tuon ajan ja meidän aikamme ajatusmaailmoja siten, että nykyihmisen on kuitenkin jollakin tavalla helppo käsittää noitavainojen syitä, vaikka ne tuntuvatkin hyvin kaukaisilta tänä päivänä.

Tällä kirjalla on siis heikkouksiensa lisäksi myös vahvuutensa, jotka parantavat kirjan loppuvaikutelmaa. En siltikään voi mitään sille, että mielestäni kirjan lopetus on turhan pitkänsitkeä ja aihe jäi loppujen lopuksi hieman kaukaiseksi minulle, vaikka Virtanen pystyykin käyttämällään kielellä tuomaan tarinoita lähelle lukijaa.

♠♠♠½