lauantai 19. syyskuuta 2020

Lukupiirikirja: Nyt sinun täytyy

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy
366 s., Otava 1975
alkup. Nu måste du, 1974
suom. Jukka Kemppinen
kansi: Erkki Ruuhinen


Syyskuussa käsittelimme lukupiirikirjana Jörn Donnerin teosta Nyt sinun täytyy. Kyseessä on Andersin suku -sarjan avausosa. Jörn Donnerin tuotantoa ehdotettiin aiheeksi keväällä ennen kuin koronavirus katkaisi lukukauden, joten toiveaiheella oli hyvä aloittaa. Itsellä meni lukeminen taas ihan viimetippaan, mutta aika pitkään jatkuneen alkukankeuden jälkeen teos vei kyllä ihan mukavasti mennessään.

Angela Anders kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, jonka omistama Yhtynyt Metalli on merkittävä yritys alallaan. Yhtiötä johtaa periaatteessa Angelan eno, Vuorineuvos, mutta käytännössä yhtiön toiminnasta vastaa Angelan Karin-tädin mies Gabriel Berggren. Vaikka Angelalla ja Gabriella on yli 20 vuotta ikäeroa, on heidän välilleen kehkeytynyt salasuhde. Tapahtumat keskittyvät pääosin sotia edeltäneeseen kesään 1939.

Vaikka teos  vaikutti alkuunsa kuivalta ja kuvailevan tekstin vähyydestä johtuen myös hieman vaikeasti seurattavalta, lopulta kuitenkin pidin tästä teoksesta. Donnerin terävät huomiot, yhteiskunnalliset piikit ja toisinaan jopa huomaamatta humoristiseksi kiertyvä dialogi osuivat ja upposivat. Nyt sinun täytyy on mielestäni kerrassaan mainio kuvaus paitsi tietynlaisesta vauraiden ja "parempien" ihmisten elämäntavasta, mutta myös siitä miten maailma alkaa heilahtaa raiteiltaan sodan uhkan leijuessa Euroopan ja Suomen yllä. Teoksen hahmot tuntuvat olevan toinen toistaan karikatyyrisempiä, vaikka toisaalta heihin on vaikea saada otetta. Mikä esimerkiksi vetää nuorta ja elämänjanoista Angelaa sekä tylsähköä teollisuusmies Gabrielia yhteen? Se jäi lukupiiriläisillekin hieman arvoitukseksi.

Yksi asia, jota piirissäkin pohdittiin, on teoksen nimi. Lausahdus "nyt sinun täytyy" toistuu teoksessa ja on kyllä kuvaava, sillä oikeastaan kaikkia keskeisiä hahmoja tuntui ohjaavan velvollisuuksien taakka - kenellä on velvollisuutensa sukua ja kenellä yritystä kohtaan. Teos on myöhemmin julkaistu suomeksi nimellä Viimeinen kesä, joka on sekin osaltaan kuvaava, mutta silti on aina kiinnostavaa pohtia miten kirjan nimi osaltaan voi vaikuttaa suurestikin siihen, millaisena teoksen lopulta aistii. Itse koen, että alkuteoksen Nu måste du mukainen Nyt sinun täytyy on nimenä kuvaavampi.

Olen jälleen kerran iloinen, että lukupiirin ohjaaminen sai minut tarttumaan teokseen, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi. Tammikuussa menehtynyt Jörn Donner oli todellinen kulttuurin moniottelija ja selvästikin hyvin älykäs mies. Minulla on ehkä ollut hänestä hieman ylimielinen ja ärsyttävä kuva, mutta ainakin kirjailijana hän voitti minut puolelleen. Taidan jossain kohtaa jatkaa tämän sarjan parissa.

tiistai 8. syyskuuta 2020

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

204 s.,  Sammakko 2018, 2. p.

alkup. milk and honey, 2015

suom. Riikka Majanen

 

Luin Rupi Kaurin toisen runoteoksen Aurinko ja hänen kukkansa viime marraskuussa. Teos puhutteli minua paljon, joten odotin tältä teokselta myös aika paljon. Kuitenkin kävi niin, että Maitoa ja hunajaa ei oikein puhutellut minua. En oikein saanut teokseen tarttumapintaa, mutta oli siinä joitakin runoja, joiden äärelle pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jopa palasin uudelleen.

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osaan, jotka ovat satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Se kertoo rakkaudesta, menettämisestä, hyväksikäytöstä ja parantumisesta, erilaisista traumoista ja niistä eheytymisestä. Teosta on luonnehdittu feministiseksi, ja sitä se minunkin ymmärtääkseni on. Sitä on kuvailtu myös voimaannuttavaksi, mutta itse en tätä teosta osaa oikein sellaisena nähdä, koska se ei suuremmin puhutellut minua.

On toki syytä muistaa, että Maitoa ja hunajaa on käännösteos, mikä voi vaikuttaa paljonkin lukukokemukseen. Itse koen kuitenkin, että teoksen aihepiirit on se syy, miksi tämä ei oikein puhutellut. Toisaalta, kun sen tunnistaa, niin ei sitä voi laskea teokselle itselleen miinukseksi. Kaurilta on ilmestynyt englanniksi kolmaskin runoteos, jonka suomentamista odotan - olkoon runojen alkukieli mikä tahansa, niin suomi on kuitenkin minulle sydämen kieli, joten haluan senkin teoksen lukea suomeksi.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Tinder-päiväkirja

Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja, 213 s., Docendo 2020, kansi: Jyri Alanne


Sanna Kiiski on mediasta tuttu hahmo, sillä hän on työskennellyt pitkään toimittajana ja juontajana. Tinder-päiväkirjassa Sanna Kiiski kertoo rehellisesti kokemuksistaan deittisovellus Tinderissä. Tässä kirjassa on mielestäni ehkä kiinnostavinta se, että tämä tarjoaa ihan todella autenttista ajankuvaa pariutumismarkkinoilta. Kiiski kirjoittaa todella sujuvasti, osuvasti ja paikoin hyvinkin hauskasti. Toki Tinderin yltäkylläisessä maailmassa törmää myös tyyppeihin, joiden käytös ja toiminta ei sinänsä huvita millään tavalla, mutta toisinaan Kiisken kommentit tilanteisiin sen kyllä tekevät.

Kun Sanna Kiiski latasi Tinderin, hän alkoi samalla pitää päiväkirjaa kokemuksistaan. Hän asetti itselleen takarajan poistaa Tinder viimeistään vuoden kuluttua liittymisestä ellei tilanne muuten edellytä sitä jo ennemmin. Lopulta Kiiski vietti Tinderissä täyden vuoden ja aikamoinen vuosi se olikin, sillä siihen mahtui niin positiivisia tapaamisia, uuden kaverin löytyminen, ghostaamisia, epämiellyttäviä treffejä ja ei-toivottuja peniskuvia. Omien kokemuksiensa ohella Kiiski kuvaa myös hyvin aikamme ilmiöitä siitä, miten verkossa käyttäydytään miten sattuu, rajattomilla markkinoilla ei kauaa edellistä mietitä ja aina vain etsitään jotain hieman parempaa diiliä.

Kiiskin kokemukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta valitettavan tuttuja monille tinderöijille. Oman kokemukseni mukaan Tinder voi olla ihan jees, jos siihen ei suhtaudu liian vakavasti. Itse olen sen kautta käynyt ihan mielenkiintoisia keskusteluita, kokenut joitakin ghostaamisia ja löytänyt ihmisen, josta on tullut kaverini. Koen olevani voiton puolella, vaikka kumppania sieltä ei olekaan löytynyt.

Kaiken kaikkiaan Tinder-päiväkirja oli sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tämä teos sopii oikein hyvin myös niille, jotka eivät Tinderiä ole käyttäneet, sillä kuten sanottu, ajankuvana tämä on osuva teos.

 

lauantai 8. elokuuta 2020

Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä


Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä
190 s., Atena 2020
kansi: Sanna Mander
 
Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää suorasukaisesti käsittelevät Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita sekä Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja ovat herättäneet minussa kahtalaisia fiiliksiä. Mielikuvituspoikaystävä oli mielestäni hieman kohahduttamishaluinen teos, mutta Bikinirajatapauksessa puhutteli minua vakavilla sinkkuuspohdinnoillaan. Lähdinkin lukemaan Määmatkaa tietoisena siitä, että vastassa saattaa olla mitä tahansa. Ilokseni huomasin, että Määmatkan kirjoittanut Henriikka Rönkkönen on selvästi kasvanut ihmisenä paljon sitten Mielikuvituspoikaystävän.
 
Määmatkalla sukelletaan Tinder-deittailun maailmaan, kohdataan pettymyksiä ja tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä. Rönkkönen kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi eikä tekstistä enää välity kohahduttamisen halu. Tätä lukiessa tuli tunne, että Rönkkönen on oppinut tiedostamaan omat rajansa ja asettamaan itsensä etusijalle miellyttämishalun sijaan. Se jotenkin kolahti minuun, sillä ise olen viime kuukausina pohtinut paljon omia rajojani suhteessa muihin ihmisiin yleensä, ei vain parisuhdemarkkinoilla. Pohdinnat parisuhdemarkkinoiden karikoista ja kutkuttavan jännittävistä innostuksen hetkistä tuntuvat niin ikään aidoilta.
 
Luin Määmatkan jo heinäkuussa enkä tehnyt kirjasta sen tarkempia muistiinpanoja, mutta voin kuitenkin sanoa pitäneeni tästä kirjasta. Ihan hirveän tarkasti tämä ei mieleen jää pyörimään, mutta mukaansatempaava kirja tämä kuitenkin oli ja tuntui sopivan kevyeltä kesäkirjalta minulle. Voisin rohkaisuksi sanoa niille, jotka ovat pitäneet etenkin Mielikuvituspoikaystävää liian roisina kirjana, että ei kannata sen perusteella suoraan tyrmätä Määmatkaa.
 
♠♠♠♠

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Viimeiset

Salla Simukka: Viimeiset
179 s., WSOY 2005
kansi: Elina Warsta
 
Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija jo ihan teinivuosien ajalta, mutta olen lukenut hänen kirjojaan aika harvakseltaan. Lainasin kesälomalle luettavaksi muutamia nuortenkirjoja ja niiden joukkoon valikoitui Simukan varhaisempaan tuotantoon kuuluva Viimeiset. Se kertoo 18-vuotiaista kaveruksista, jotka tekevät yhteisen sopimuksen: neitsyydestä on päästävä eroon jouluun mennessä.
 
Teoksen päähenkilöt Rauha, Venla ja Milja ovat keskenään niin erilaisia, että ihme kun he ylipäätään ovat kavereita keskenään. Rauha on nimensä vastakohta, menevä ja rohkea, eräänlainen nuori kapinallinen. Venla on  harkitsevainen järjestöaktiivi, fiksu ja aikaansaava. Milja on älykäs lukutoukka, jolle sosiaaliset tilanteet ja lähelle päästäminen ovat vaikeita. Erilaisuudestaan huolimatta nämä kolme ovat lukiossa löytäneet toisensa ja muodostaneet tiiviin kolmikon. Yhteinen haaste alkaa kuitenkin tehdä juopaa heidän välilleen, sillä kukin tahoillaan joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan. Voiko tällaiseen haasteeseen edes ottaa osaa ja voiko sanoa ääneen, että ei pidä sitä hyvänä ideana?
 
Viimeiset nostaa esiin erilaisten nuorten äänet hyvin todentuntuisesti. On helppo uskoa, että tällaisia pohdintoja varmasti käydään läpi. Aihepiiri on sinällään tärkeä, sillä neitsyyden menettämisen ei pitäisi olla sellainen päätösasia, josta jos ei nyt suoranaisesti lyödä vetoa niin tehdään haaste. Simukka kirjoittaa aiheesta luontevasti ja vaikka teos on ilmestynyt jo 15 vuotta sitten, tuntuu se silti olevan ajan hermolla ja istuvan myös tämän hetken maailmaan.

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä
264 s., Otava 2020
alkup. Normal People 2018
suom. Kaijamari Sivill
kansi: Henn Kim & gray318
 
Sally Rooney on ampaissut nopeasti kirjailijaksi, jonka teokset näkyvät Instagram-postauksissa tiheään tahtiin. Jo hänen teoksensa Keskusteluja ystävien kesken herätti kiinnostukseni, mutta aloitin kuitenkin tällä uudemmalla teoksella Normaaleja ihmisiä. Itselleni jäi hieman ristiriitainen olo tästä kirjasta. Toisaalta pidin tästä paljon, mutta jotenkin jäi sellainen olo kuin jotakin puuttuisi - enkä edes tiedä mitä.
 
Normaaleja ihmisiä kertoo Connellista ja Mariannesta. Connell on suosittu nuori ja taitava jalkapalloilija, mutta kukaan ei ehkä oikein kunnolla tunne häntä. Marianne on hyljeksitty varakkaan perheen tytär, joka on kaikessa rauhassa sitä mitä on. Hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell ja Marianne ovat päällepäin epätodennäköinen pari, mutta heidän välilleen kuitenkin muodostuu kaikilta salaa vahva yhteys. Yliopistossa osat vaihtuvat. Mariannesta tulee häikäisevän suosittu ilman sen kummempia kikkailuja, kun taas Connell on vain yksi muiden joukossa. He kohtaavat muita ihmisiä, mutta heidän välisensä yhteys vetää heidät toistensa pariin kerta toisensa jälkeen.
 
Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on "haikea valssi". En oikein etukäteen tiennyt miten suhtautua luonnehdintaan, mutta nyt kirjan luettuani voin todeta, että se on aika osuva määritelmä. Teoksessa tuntuu koko ajan olevan tietynlainen haikeuden ja luopumisen tunnelma, jota tehostaa se vetovoima, joka tuo Connellin ja Mariannen jatkuvasti takaisin toistensa luo. Tämä eipäsjuupastelu heidän välillään tekee teoksesta toisaalta hyvin ennalta-arvattavan, mutta jotenkin mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä. Ehkä se johtuu siitä, että tästä teoksesta henkii tietynlainen nuoruuden raikkaus, toiveikkuus ja toisaalta epävarmuuskin.
 
Yle Areenassa on tällä hetkellä katsottavissa tähän kirjaan perustuva sarja. Se on ilmeisesti noussut hyvin suosituksi ja olen itsekin ajatellut katsoa sen. En kuitenkaan taida aloittaa aivan heti, sillä jotenkin tämä Connellin ja Mariannen tanssima "haikea valssi" tuo sellaisen olon, että siitä pitää hetken vetää henkeä.

♠♠♠½

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Sisar hento Martikainen

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen
sarjan 4. osa
 193 s., Karisto 2020
kansi: Kati Rapia
 
Miia Martikaisesta kertova nuortenkirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Odotin tätä kirjaa paljon, sillä olen todella tykästynyt sarjaan ja Hietalan kirjoitustyyliin. Mukavan viihdyttävä tämä kirja olikin, vaikka mukana on tuttuun tapaan aineksia ja pohdintaa myös vakavammista aiheista.
 
Miia viettää välivuottaan ja on monenlaisten valintojen edessä. Pitäisi ratkaista mille alalle haluaisi hakeutua eli siis mihin kouluun hakisi opiskelemaan, mutta toisaalta pitäisi myös selvittää itselleenkin, millaiseksi haluaa suhteen Jereen muodostuvan. Onko kyseessä ihan oikea seurustelusuhde vai jotain vähemmän vakavaa? Miia suhtautuu elämään yleisesti letkeän avarakatseisesti, mutta tässä osassa on ehkä aiempaa enemmän vastuunkantoa ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä kuin aiemmin.

Teoksen nimi Sisar hento Martikainen viittaa Miian löytävän kutsumuksensa hoitoalalta. Teoksessa on aika paljon pohdintaa ammattien samanarvoisuudesta, mikä on toisaalta aika kiinnostavaa, mutta en tiedä saiko se ehkä vähän liikaakin painoarvoa: en tiedä moniko nuori pohtii tienaamismahdollisuuksia ja ammatin kohtaamaa arvostusta hakiessaan kouluihin. Ammatillisten pohdintojen ohella Miia ottaa kantaa myös häirintään ja kiusaamiseen. Kokonaisuutta tasapainottaa teoksen humoristinen puoli, joka nousee esiin paitsi juonenkäänteissä myös Hietalan mainion kirjoitustyylin ansiosta. Odotan mielenkiinnolla vieläkö Hietala jatkaa tätä sarjaa. Itseäni ainakin kiinnostaisi lukea miten Miian tarina jatkuu.

♠♠♠♠

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä
263 s., Karisto 2020
kannen kuva: Petri Jauhiainen
kannen suunnittelu: Saana Nyqvist
Jylhäsalmi, osa 4
 
Kirsi Pehkosen ihana maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Pidän tästä sarjasta todella paljon eikä tämäkään osa ollut pettymys. Jylhäsalmen sydänkesä on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista ja mielestäni tämä sarja onkin mitä oivallisinta kesälukemista. Jos et ole vielä lukenut, niin suosittelen tekemään sen!
 
Jylhäsalmella sijaitseva Reunamäen talo on ollut jo vuosikausia tyhjillään, sillä perikunta ei ole oikein päässyt sopimukseen siitä, mitä talolle tehtäisiin. Nyt jonkinlainen ratkaisu on syntynyt ja suvun nuoret naiset Maiju ja Henna lähetetään Reunamäelle raivaamaan paikkoja myyntiä varten. Serkusten urakka ei ole kuitenkaan todellakaan niin helppo kuin voisi olettaa, ja välillä mielenkiinto karkaa Reunamäen fiksauksesta kylän kesärientoihin ja etenkin kylän poikamiehiin.
 
Jylhäsalmen sydänkesän keskiössä on serkuksista tasaisempi ja harkitsevaisempi Maiju. Pidin hänen hahmostaan paljon ja oli jälleen mukava kuulla tuttujen jylhäsalmelaisten kuulumisia. Mikäli käsitin oikein ja muistan edellisen osan tapahtumat oikein, niin tämä kirja sijoittuu osittain samaan ajankohtaan sen kanssa. Aika kiinnostava veto ja toisaalta sarjan jatkokehittelyn kannalta ehkä myös jokseenkin tarpeellinen, jos ei haluta viedä (muissa osissa keskeisien) hahmojen asioita eteenpäin vauhdilla. Myös kerrontaratkaisussa oli sikäli uutta tyyliä, että tässä teoksessa oli kaksi aikatasoa, jotka punoutuivat yhteen ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.
 
Jylhäsalmen kesä tempaisi minut jälleen mukaansa ja olisin mielelläni viipyillyt sen maisemissa pidempäänkin. Nyt ei auta kuin jälleen alkaa odottaa uutta kirjakevättä, jos silloin pääsisi taas palaamaan uusien kuvioiden myötä Jylhäsalmelle!
 
♠♠♠♠½

maanantai 25. toukokuuta 2020

Kettumäki

Alice Hoffman: Kettumäki
271 s., Book studio 1998
alkup. Here on Earth, 1997
suom. Renne Nikupaavola
 
Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa lukupiirissämme reilut pari vuotta sitten. Tiesin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää hänen kirjojaan, ja vaikka lainasinkin Kettumäen jo edelliselle kesälomalleni, niin nyt vasta kirjaan tartuin. Tyyliltään Kettumäessä ei mielestäni ole Punaisen puutarhan upeaa taianomaisuutta, mutta pidin kyllä tästäkin teoksesta paljon.
 
March Murray on nelikymppinen nainen, joka palaa kotikaupunkiinsa osallistuakseen perheensä entisen taloudenhoitajan hautajaisiin oltuaan poissa 20 vuotta. Mukanaan hän tuo teini-ikäisen tyttärensä, joka tuntuu viihtyvän äitinsä kotikaupungissa oikeinkin hyvin. Entisessä kotitalossaan Kettumäessä majaileva March huomaa, että menneisyyttään ei lopulta pääse pakoon minnekään. Siellä hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa ja lankeaa jälleen. Menneisyys ja intohimo pitävät Marchia otteessaan niin, että ympärille on vaikea nähdä.
 
Kettumäki valikoitui Hoffmanin tuotannosta luettavakseni melko sattumalta. Teos osoittautui tematiikaltaan hyvin kiinnostavaksi, sillä teoksessa käsitellään epäsovinnaista rakkautta useammallakin eri tavalla. Jotenkin teoksen miljöö ja hahmot vievät mennessään, vaikka suomennos onkin mielestäni paikoitellen hieman ontuvaa. Menneisyyden valinnoilla on huikean kauaskantoisia vaikutuksia myös niiden ihmisten elämiin, joihin yksittäiset asiat eivät suoranaisesti liity. Teoksessa on paljon synkkiä väreitä, mutta lopussa itää myös toivo paremmasta huomisesta.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Varotoimia

Nelli Hietala: Varotoimia
167 s., Karisto 2020
kansi: Emmi Kyytsönen
 
Odotellessani nuortenkirjasarja Miia Martikaisen uutta osaa, päätin lukea Nelli Hietalan uuden aikuisten romaanin Varotoimia. Se kertoo Taimista, joka varautuu elämässään kaikkiin mahdollisiin vaaroihin ja elää ainaisessa valmiustilassa. Vakuutusmyyjänä hän tietää kaiken riskeistä ja jakaa ihan mielellään vinkkejään eteenpäin.
 
Tarina alkaa, kun Taimi matkustaa bussissa takaisin kotiinsa vietettyään viikonlopun ystävänsä luona. Bussissa hänen viereensä istuutuu komea mies. Muuallakin olisi tilaa, joten Taimi ei voi olla miettimättä miehen motiiveja. Koska Taimi ei halua juuttua bussin ahtaaseen vessakopperoon, hän ryntää asemalla vessaan. Kun hän tulee ulos, bussi menee menojaan ja sekä hän että komea muukalainen ovat jääneet bussista. Siitä alkaa huikea seikkailu, johon riskeistä kaiken tietävä kaappaa miehen mukaansa suojellakseen tätä kamalalta kohtalolta.
 
Varotoimia oli ihan hyväntuulinen kirja, nopealukuinen ja paikoin hyvinkin hauska. Pidin siitä, miten varovainen Taimi lopulta alkaa uskaltautua heittäytymään. Jotenkin kuitenkin tämän yhden aikuisten kirjan perusteella haluaisin kyllä sanoa, että Hietala on vahvimmillaan nuortenkirjoissa. Tässä kirjassa oli kyllä jotain samaa henkeä kuin Miia-kirjoissa, mutta aikuiselämän kontekstiin siirrettynä Taimin purkkatemppu esimerkiksi tuntui lähinnä tosi typerä. Vähän siis jäi sellaiset fifty-fifty -fiilikset tästä kirjasta.
 
♠♠♠

tiistai 5. toukokuuta 2020

Maalis- ja huhtikuun luetut

Hei vaan pitkästä aikaa kuulumisten ja lukukoontien merkeissä! Kun huhtikuu alkoi edetä jo puoleen väliin ja minulta ehti jo hämärtyä käsitys siitä, mitä kirjoja luinkaan maaliskuun puolella ja mitä huhtikuun alussa, päätin jättää erillisen koonnin tekemättä ja tehdä tuplakoonnin huhtikuun jälkeen.

Minunkin elämäni on ollut maalis-huhtikuussa yhtä poikkeuksellista kuin kaikkien muidenkin. Kirjastot meni kiinni ja sitä myöten työpäivien sisältö muuttui aika isosti. Onneksi eilen saimme valtioneuvostolta linjauksia kirjastojen avaamiseksi, sillä kyllä tämä jatkuva kokoelmatyö alkaa jo tuntua tylsältä ja asiakkaita on oikeasti ikävä. Koronan takia opiskelukuvionikin muuttuivat melkolailla, mutta onnistuin kuitenkin kääräisemään gradun valmiiksi ja viimeiset tehtävät tehdyiksi. Ne ovat nyt arvioitavana, joten en voi kuin odotella mitä tuleman pitää.

Jos koronan piti joskus näin laajasti Suomi (ja maailma) pysäyttää, niin täytyy sanoa, että onneksi se tapahtui keväällä. Olen saanut itse valtavasti voimaa siitä, että ulkona on valoisaa, nyt alkaa kevään merkkejä näkyä ja ulkoilumahdollisuudet ovat mitä mainioimmat. Jos koronarajoitteet olisivat iskeneet syksyn pimeimpään aikaan, luulen, että minä ja varmaan aika moni muukin voisi huomattavasti nykyistä huonommin. Totta kai kaipaan elokuvateattereita, kahviloita, kahvakuulatreenejä, liikkumisen vapautta ja normaalia kirjastotyöskentelyä, mutta toisaalta itselleni on hyvä, että tämä aika on pakottanut hidastamaan tahtia.

Maalis-huhtikuussa ehdin lukemaan yllättävänkin paljon kirjoja, kun ottaa huomioon tiivistyneen opiskelutahdin ja muuttuneiden olosuhteiden tuoman yleisen stressin. Kirjat ovat toimineet minulle pakona kaikesta ja tarjonneet mahdollisuuden nollata ajatuksia. Olenkin kirjastojen asteittaisesta avautumisesta iloinen myös siksi, että tämä mahdollisuus tarjoutuu sen myötä ihan kaikille.

Kahden kuukauden luetut ovat tässä, hieman satunnaisessa järjestyksessä postattuna:
Josie Silver: Tule takaisin 
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
Minna Maijala (toim.): Minna Canth - Ihmisen kuvia 
Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino 
Reetta Niemensivu: Maalarisiskot 
Sari Näre: Sota ja seksi 
Eeva Vekki & Risto K. Järvinen (toim.): Päiväkirjaklubi 
Orvokki Autio: Viistotaival 
Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua 
Lucinda Riley: Myrskyn sisar 
Beth O'Leary: Kimppakämppä 

Nyt kun tätä listaa katsoo kokonaisuutena, niin huh kun ehdinkin lukemaan paljon. Ja tähän vielä opintomateriaalit/-kirjallisuus päälle! Näihin kahteen kuukauteen mahtui kyllä todellisia lukusukkuloita, mutta myös ei niin itseä puhuttelevia teoksia. Aloitin jo listaamaan suosikkejani tähän, mutta kun tajusin, että voisin listata lähes koko litanian, päätin jättää sen tekemättä. :-D

Toukokuu on lähtenyt kivasti liikkeelle niin kirjojen kuin muunkin elämän suhteen. Olo on ihanan energinen, on tämä kevät ja alkukesä vain niin mun aikaa vuodesta. Palataan taas pian uusien kirjojen parissa! :)

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kimppakämppä

Beth O'Leary: Kimppakämppä
13 h 45 min., WSOY 2020
alkup. The Flatshare, 2019
suom. Taina Wallin
lukijat: Kati Tamminen ja Anssi Niemi
kansi: Andy Bridge
 
Joskus maalis-huhtikuun vaihteessa, muistaakseni, kuuntelin Nextorystä Beth O'Learyn kovasti kehutun Kimppakämpän. Kirja oli minulla jo lainassa perinteisenä kirjana, mutta kun kahden lukijan tulkitsemaa äänikirjaversiota kehuttiin Instagramissa, päätin sittenkin kuunnella kirjan. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä toteutus oli tosiaankin onnistunut. Pidin myös kirjan juonesta, jonka perusasetelma oli kiinnostavalla tavalla ihan uudenlainen.
 
Kustannustoimittajana työskentelevä räiskyvä ja värikäs Tiffy jää vaille asuntoa Lontoossa. Samaan aikaan yöhoitajana työskentelevällä Leonilla on on huutava rahantarve ja yöaikaan vapaa sänky. Tiffy tarttuu Leonin asuntoilmoitukseen ja päätyy tämän vuokralaiseksi siten, että asunto on tiettyinä kellonlyöminä Tiffyn ja toisina Leonin. Tiffy nukkuu heidän vuoteessaan yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.
 
Kerronta etenee vuoroin Tiffyn ja vuoroin Leonin näkökulmasta. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta Leonin asunto on heille molemmille koti ja elämän kiintopiste. Tiffyn aloitteesta he alkavat kommunikoida jättämällä toisilleen viestejä post-it -lapuille. Tilanne alkaa mutkistua, kun viestin välitykselläkin ilmassa alkaa väreillä kiinnostusta. Kun sitten koittaa se vääjäämätön hetki, jolloin Tiffy ja Leon tulevat tapaamaan toisensa, alkaa asumisjärjestely mennä mielenkiintoiseksi.
 
Pidin tästä kirjasta, sillä tämä on jotenkin sellaista pehmeää viihdettä. En oikeastaan ole ihan varma mikä tässä teoksessa niin puhutteli. Ehkä se oli se ymmärtäväisyyden, auttamisen halun ja ystävällisyyden ilmapiiri, joka alunperin kietoi vaippaansa. Teokseen myöhemmin tuleva romanttinen väre ja suojelevuus olivat myös ihania asioita. Huumoriakin teoksessa pilkahtaa, vaikka mikään hersyvä kirja tämä ei mielestäni ollut. Aika symppis kirja kaiken kaikkiaan!
 
♠♠♠♠

lauantai 2. toukokuuta 2020

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina
734 s., Bazar 2018
alkup. The Storm Sister, 2015
suom. Hilkka Pekkanen
kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock
Seitsemän sisarta, osa 2
 
Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.
 
Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.
 
Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.
 
Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.
 
Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  
 
En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠

torstai 30. huhtikuuta 2020

Hei ethän unohda minua

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua
13 h 2 min., HarperCollins Nordic 2019
alkup. Don't You Forget About Me, 2018
suom. Hanna Arvonen
lukija: Sanna Majuri
 
Olen jälleen siinä tilanteessa, että minulla ei ole käytössä mitään maksullista äänikirjasovellusta edes kokeilujaksolla, joten etsin kuunneltavani kirjaston Ellibsistä. Jos korona-ajassa on jotain hyvää, niin se on sitten se, että kirjasto on kasvattanut e-aineistotarjontaansa hurjasti ja kirjoista on hankittu aiempaa useampia lisenssejä paikkaamaan kasvanutta kysyntää. Olenkin nyt bongaillut yllättävänkin hyvin kuunneltavaa Ellibsin kautta. Ensimmäisenä otin kuunteltuun Mhairi McFarlanen teoksen Hei ethän unohda minua.
 
Minulla ei ollut mitään aikaisempaa tuntumaa McFarlanen kirjoihin, mutta tiesin niiden kiertävän jonkin verran lainalla meidän kirjastossa. Yllätyinkin ihan positiivisesti, sillä tämä oli monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Viihdyin kirjan matkassa hyvin ja minulle jäi jopa tunne, että voisin kuunnella McFarlanen kirjoja lisääkin, sillä ainakin tämä vei tehokkaasti mukanaan ihan muihin maisemiin.
 
Hei ethän unohda minua kertoo Georginasta, josta povattiin lukion vuosikirjassa todennäköisintä menestyjää. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Georgina on kuitenkin juuri potkut saanut surkean ravintolan tarjoilija, jolla ei ole sen enempää loppututkintoa, omistusasuntoa kuin nousujohteista uraakaan. Potkujen ansiosta Georgina pääsee kuitenkin irti surkean työpaikan ympyröistä, ja samaan aikaan toinenkin oravanpyörä pysähtyy, kun hän löytää poikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa.
 
Uudet tuulet siis puhaltavat Georginan elämässä ja kuljettavat hänet uuteen työhön vastikään avatussa pubissa. Yllättäen Georgina oivaltaa, että toinen pubin johtajista on poika, johon hän rakastui lukiossa. Lucasista on tullut se menestyjä, jota Georginasta povattiin. Hän on luonut kokonaisen ravintolaimperiumin veljensä kanssa. Vuosien varrella Georgina ei ole kyennyt unohtamaan Lucasia oikeastaan koskaan, ja ainoastaan Georgina tietää totuuden heidän välirikkoonsa johtaneiden tapahtumien taustoista.
 
Hei ethän unohda minua oli siis huomattavasti monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Juonessa on omat ennalta-arvattavuutensa, mutta paljon käsitellään myös niitä paineita, joita Georginaan kohdistetaan. Hänen ikäisellään naisella pitäisi olla vakaa työ, asiallisia jakkuja vaatekaapissa, omistusasunto ja mielellään myös vakaa parisuhde vakavasti otettavan miehen kanssa. Georginan ja Lucasin välirikkoon johtaneiden tapahtumien taustalla on myös sellaisia juonenkäänteitä, jotka pääsevät yllättämään. Viihteellisyydestään ja tietynlaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tämä teos ei ollut ihan niin täyttä pumpulihöttöä kuin alkuun epäilin. 
 
♠♠♠

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival
250 s., Kirjayhtymä 1980
Pesärikko 1
 
Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.
 
Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.
 
Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.
 
Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.
 
Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Elämää eteisessä, Miia Martikainen

Nelli Hietala: Elämää eteisessä, Miia Martikainen
212 s., Karisto 2019
kansi: Kati Rapia
 
Nelli Hietalan nuortenkirjasarja lukiolaistyttö Miia Martikaisesta on edennyt jo kolmanteen osaansa saakka. Olen pitänyt sarjan aiemmista osista eikä tämä kolmaskaan ollut pettymys. Nyt odotankin jo innokkaasti pian ilmestyvää neljättä osaa, sillä viihdyn Miian seurassa oikein hyvin!
 
Miia Martikainen pääsee ylioppilaaksi ja hänestä tuntuu, että nyt maailma on hänelle auki. Parhaan ystävän Annan kanssa on suunniteltu kesälle huikeita seikkailuita ulkomailla, mutta kaikki muuttuu heidän osallistuttua Maailma pulassa -festareille, joita Miian poikaystävä Taneli on mukana järjestämässä. Festareilla hillitty ja hallittu Anna tapaa karkkikojussa työskentelevän Eduardon, johon hän ihastuu. Eduardon ilmestyttyä kuvioihin Miian ja Annan suunnitelmat tekevät täyskäännöksen, joka vaikuttaa myös Annan Jere-veljeen.
 
Elämää eteisessä, Miia Martikainen on yhtä hyväntuulinen teos kuin sarjan aiemmatkin osat, vaikka Miia pohtiikin sitoutumista tosissaan. Pitäisikö vasta ylioppilaaksi päässeen nuoren sitoutua johonkuhun ihan tosissaan ja mistä tietää, että valitsee oikein? Miian tunteet vetävät häntä kahtaalle, sillä Tanelin kanssa on hyvä olla, mutta samaan aikaan Jere on jo pidempään herättänyt väristyksiä vatsanpohjassa. Miia on viimeistään nyt astumassa aikuisuuden maailmaan ja edessä on isoja valintoja.
 
Mielestäni Miian hahmosta on hirveän helppo pitää. Hän on omaa paikkaansa etsivä nuori nainen, joka ei epäröi yrittää. Hän ei arastele mennä kohti päämääriään, vaikka matkalla joskus tulisikin pettymyksiä.  Vaikka Miialle sattuu ja tapahtuu vähän kaikenlaista, niin ei hän mikään koheltaja ole. Hän on itse asiassa aika fiksu tyyppi, joka osaa perustella kantansa ja ajatella asioista laajasti. Roolimalliaineista.
 
♠♠♠♠

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen (toim.): Päiväkirjaklubi
365 s., Nemo 2019
kansi: Piia Aho
 
Päiväkirjaklubi, jonne kuka tahansa voi tulla lukemaan omia nuoruuden päiväkirjojaan, perustettiin vuonna 2014. Päiväkirjaklubin illoissa on jaettu kaikenlaisia tarinoita noloista ja koomisista traagisiin ja liikuttaviin. Eeva Vekin ja Risto K. Järvisen toimittamaan teokseen Päiväkirjaklubi on koottu parhaita paloja. Niistä henkii vahvaa ajankuvaa ja nuoruuden itsetietoisuutta. Lukijan on mielestäni helppo tempautua mukaan näihin todellisiin tarinoihin, jotka ehkä toistavat kaikuna jotain omasta nuoruudesta.
 
Voi Päiväkirjaklubi millaisiin muistojen syövereihin minut sinkautitkaan! Luin tätä kirjaa ahmien ja osa teksteistä meni todella ihon alle: nauroin ääneen teini-iän paatokselle, samaistuin nuoruuden suuriin draamoihin ja ihastelin sitä avoimuutta ja vilpittömyyttä, joka päiväkirjan sivuille vuodatetuista teksteistä heijastuu. Minulle Päiväkirjaklubi tuntui kaikin puolin hyvin vahvalta ja vahvistavalta lukukokemukselta. Sen myötä kävin lopultakin hakemassa kotikotoa vanhan huoneeni yläkaapeista vanhat päiväkirjani itselleni ja sen jälkeen olen palannut niihin jo muutamaan otteeseen.
 
Kun jälkikäteen mietin yläasteaikojani, minusta tuntuu kuin olisin aina ollut värkkäilemässä jotain vihkojeni kanssa. Joihinkin liimailin kuvia ja lehtijuttuja, tein listoja ja jopa piirtelin, mikä ei ole minulle oikein luonteenomaista aktiviteettia, joskus kirjoitin pidempiä tekstejä päiväkirjamaisesti. Kun kävin keräilemässä vanhat vihkoni ja päiväkirjani, hämmästyin miten vähän niitä oli ja miten moni oli jäänyt suurelta osin tyhjäksi. Kuitenkin niissä oli riittävästi kaikkea sellaista, mikä sai minut virnistelemään typeränä. Muistot vyöryivät ylitse ja se oli aika ihanaa, vaikka jotkin kohdat muistuttivat mieleen kirpaiseviakin hetkiä, joita olin paperille purkanut. Oli myös kiinnostavaa huomata, että olin kirjoittanut tosi paljon kirjastokäynneistä, lainaamistani kirjoista ja kirjoista, joita haluaisin lukea.
 
Olen ollut päiväkirjailijana kausiluonteinen. Alakoululaisena kirjoittelin lähinnä tarkkoja tapahtumakuvauksia, mutta niitä vihkoja en enää löytänyt. Luulen kuitenkin, että ne ovat edelleen tallessa, en vain tiedä missä. Yläasteikäisenä alkoi tulla pohdiskelevampaa sävyä. Muistan kokeneeni oloni hyväksi, kun sain purkaa ajatuksiani paperille, mutta jotenkin se sitten vain taas jäi. Vähän yli 20-vuotiaana aloitin uudelleen pariksi vuodeksi ja kirjoitinkin paljon ja avoimesti. Luin nekin päiväkirjat uudelleen, mutta se ei tuntunut niin hyvältä kuin yläasteaikaisten muistojen verestäminen.
 
Olin nuorempana Demi-lehden ahkera lukija ja edelleenkin saatan napata sen kahvitauolle mukaan, jos olen kaikki "aikuisten" lehdet jo lukenut. Vaikka kätköistäni löytyi vain kaksi Demi-lehden kalenteria, niin muistan miten olevinaan coolilta tuntui hankkia sellainen ja alkaa kirjoitella päivittäin jotain pientä ylös. Yhdistän nuo kalenterit aina yläastevuosieni kesälomien hyvällä tavalla tylsiin, aurinkoisiin ja pysähtyneisiin hetkiin. Niistä löytyi monia hykerryttäviä tekstipätkiä, ja ajattelinkin jakaa niitä ja vähän muidenkin vihkojeni antia Päiväkirjaklubin hengessä tähän loppuun. Kirjoitusasut ovat sellaisia kuin päiväkirjoissanikin.
 
15.4.2005
Tuli luettua tänään 2 kirjaa; Enkeliyöt 119.s. ja Montonen ja yks enkeli 123.s. -- Kello on about 11.00. illalla. -- Olispa jo aamu, että pääsis kirjastoon.
 
25.5.2005
Kattoin tänään Kyllä isä osaa -sarjan. Se on vuodelta 1994. Se on tosi hauska. Se isä on sellanen höntti. -- Kerran se poltti naamansa aurinkolampulla. 
 
14.7.2005
Ei mitää erikoista. Saldosta tuli täyteen 75 % 
(Oi aikoja, jolloin vielä puhelinliittymissä oli saldorajat!) 
 
28.7.2005
Perheemme oli rattoisalla kesälomareissulla, jonka huipensi ikimuistoinen majapaikka. Kyllä, muistan sen elävästi ilman tätä tekstiäkin:
Piti herätä  varhain, koska me lähdettiin siitä "mökistä" hippulat vinkuen. Se arvon "mökki", jossa piti olla pesutila olikin vain parakki, jossa oli kirpun kokoinen lavuaari. Ja koko hökkeli oli vinos, täynnä hämähäkin seittiä ja, jossa oli koin syömät lakanat." 
 
29.8.2006
Tänään satoi vettä. :P Meillä oli Ki*********lla liikuntaa. Nar***** laittoi mut ja Katsun meneen ylimääräisen kierroksen, ku me ei oltu juostu muka tarpeeksi.
(Jätetään loppu paljastamatta, mutta nähtävästi tilanne oli koettu suurena vääryytenä.)
 
31.8.2006
Meillä oli tänään koulukuvaus. Mä jouduin eturiviin istumaan. Vähä ärsytti. Noh, tuskin se kovin kauhee on.
(Kyllä se muuten oli :-D)
 
4.10.2006
Oli kemian koe. En osannu yhtää mitää.
(Enkä ikinä oppinutkaan.)
 
26.6.2007
Äsken tuli O.C.:n vipa jakso. Se oli jotenkin niin surullista. Ei enää koskaan uusia jaksoja.
(Nuorempana tämmösiäkin jaksoi sureksia :D)
 
ajoittamaton
Mä sain just luettua uusimman Harry Potterin. (puoliverinen prinssi)
Se loppu oli aika kenma ku Dumbledore kuoli. Ja sitte ku Harry ei aio enää palata tylypahkaan. KEEKOA! 
 
Nuorempana olisi ollut ihan täydellinen kauhistus, jos joku olisi päässyt näitä päiväkirjoja ja muistivihkoja lukemaan, mutta nyt tuntuu ihan sopivalta jakaa ainakin näitä kevyempiä kohtia kaikelle kansalle. On niissä kyllä edelleen sellaisia asioita, joita en olisi valmis altistamaan muiden katseille, mutta vuodet ovat tuoneet etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Olen iloinen, että olen säästänyt näitä, sillä niissä on niin paljon nostalgiaa ja sellaisiakin tapahtumia, joita ei muuten enää muistaisi. Olen kuullut monien hävittäneen teinivuosien kirjoituksiaan, koska eivät halua kenenkään lukevan niitä. Kuka tietää mikä näidenkin kohtalo aikanaan on, mutta ainakin vielä pidän kiinni ajatuksesta, että nämä ovat liian ainutkertaisia hävitettäväksi. Ehkä näinä poikkeuksellisina aikoina (mikä kulunut fraasi) tekisi hyvää taas aloittaa tämä harrastus uudelleen, jotta saisi ajatuksia purettua kunnolla.
 
Suosittelen Päiväkirjaklubia etenkin kaikille niille, jotka ovat joskus päiväkirjaa pitäneet. Uskon, että tämä on teille erityinen lukukokemus, vaikka on tässä tarttumapintaa ihan jokaiselle, joka on joskus nuoruuden myrskyissä etsinyt rauhallisempia vesiä. Tykkäsin hurjasti tämän kirjan ideasta!

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
10 h 22 min., Gummerus 2020
alkup. The Little Shop of Happy Ever After, 2016
suom. Paula Takio
lukija: Anniina Piiparinen

Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja tuntuu olevan yksi viihdekirjallisuuden isoista nimistä vuonna 2020. Se on näkynyt ahkerasti Instagramin feedissä, mutta oikeastaan kirja herätti mielenkiintoni jo ennakkoon, sillä kirja sijoittuu kirjastojen, kirjakauppojen ja kaikenlaisen kirjallisuuspöhinän maailmaan. Yksi sellainen, kiitos!

Nina on kirjastonhoitaja, joka joutuu jättämään rakkaan työnsä, kun hänen työpaikkansa, pikkukirjasto Birminghamissa, suljetaan. Keskuskirjastossa avautuu pari paikkaa, joista jokainen työpaikkansa menettänyt tietysti kilvoittelee. Ninakin hakee paikkoja, vaikka tietääkin, ettei se työ ole häntä varten. Hän arvostaa perinteistä, kirjojen ja asiakaskohtaamisten ympärille kiertyvää kirjastotyötä eikä koe suurta keskuskirjastoa omakseen. Nina päättää kääntää elämänsä suunnan tässä taitekohdassa ja pian hän onkin pakettiauton onnellinen omistaja ja aloitteleva kirjakauppias. Työpaikan lisäksi vaihtuu asuinpaikka, kun skotlantilainen pikkukylä vetää kiertävää kirjakauppiasta puoleensa.

Pidin tästä kirjasta, vaikka en ihan niin paljon kuin etukäteen oletin. Teoksen alku ei oikein innostanut minua, mutta viihdyin todella Skotlannissa Ninan matkassa. Miljöö oli jotenkin tosi kiva, samoin kirjallisuuden ja kirjaskenen ympärille rakentuva aihe. Pidin myös teoksen romanttisesta väreestä, joka oli tosin kovin ennalta-arvattava, mutta silti tosi kiva. Ninan kyky kääntää vastoinkäymiset voitokseen teki tästä kirjasta oikean hyvänmielen kirjan. Onneksi hänen tarinansa saa jatkoa, sillä englanniksi on jo viime vuonna ilmestynyt The Bookshop on the Shore ja tänä vuonna on tulossa 500 Miles from You. Ainakin Nextoryssä Colganin tuotantoa oli hyvin tarjolla, mutta taidanpa odottaa suomennosta. Uskon, että sellainen on varmaan pian tämän ensimmäisen osan suomentamisen myötä tulossa!

♠♠♠♠

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Sota ja seksi

Sari Näre: Sota ja seksi
10 h 40 min., Tammi 2020
alkup. 2016
lukija: Toni Kamula
 
Suomen sotavuosista kerrotaan usein yhdenlaista kuvaa. On kotirintamalla kaiken jaksavat naiset ja rintamalla maata henkensä uhalla puolustavat miehet, on järkyttäviä vammautumisia, sankarihautajaisia ja pulaa kaikesta. Sari Näre on ottanut tarkasteluunsa sotavuosien vaikutuksen seksuaalisuuteen ja suomalaiseen sukupuolikulttuuriin. Tutkimuksessaan Näre on käyttänyt autenttisia korsuperinneaineistoja, joiden kautta kuuluu sotavuosien ihmisten ääni. Aiheen lisäksi tuo seikka on omiaan tekemään teoksesta hyvin intiimin kuvauksen.
 
Millaista oli elää sotavuosina erossa puolisostaan tai rakentaa omaa seksuaali-identiteettiään, kun mahdollisuuksia seksuaaliseen kanssakäymiseen ei oikeastaan ollut ja tuota puutetta paikattiin härskeillä kertomuksilla. Millaista oli elää rintamalla olosuhteissa, joissa yksilöllä ei ollut juuri minkäänlaista yksityisyyttä. Millaista oli naisena kaksinaismoralismin paineessa, kun heiltä edellytettiin siveystalkoita ja miehet kaipasivat fyysistä läheisyyttä. Näistä ja monesta muusta aihetta koskettavasta asiasta tämä kirja kertoo monipuolisesti tutkivalla otteella.
 
Oli mielenkiintoista, mutta myös aika hämmentävää kuunnella tätä kirjaa. Nykyaikana seksuaalisuudesta puhutaan hyvin avoimesti ja sukupuolikulttuuri ja seksi ovat mediassa näkyvästi läsnä. Tietenkin ne ovat asioita, joita on ollut jo vuosikymmeniä sitten, mutta oli jotenkin oudon hämmentävää kuulla näistä asioista aivan erilaisessa ajassa ja kontekstissa. Aika paljon oma ajatus sotavuosista muuttui tämän myötä. Joku voisi ehkä ajatella, että mitä tätä aihetta nyt tutkia, mutta minä ajattelen, että jo oli aikakin. Jos tämän aiheen konkretisoituminen nykyihmistä hämmentää, on jo todellakin korkea aika, että aiheesta on tehty ja julkaistu tutkimus. Mielestäni Näre on tehnyt hyvää työtä.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
363 s., Otava 2017
alkup. In a Dark, Dark Wood, 2015
suom. Oona Nyström
 
Synkän metsän siimeksessä on ensimmäinen Ruth Waren kirja, jonka olen itse lukenut, kaikki muut olen kuunnellut äänikirjoina. Vaikka Ruth Ware lukeutuu suosikkijännärikirjailijoini, olen vierastanut ajatusta lukea tämä äänikirjana julkaisematon kirja itse, sillä olen vain kerta kaikkiaan todella huono jännärien ja dekkareiden lukija. Onneksi maaliskuussa lopulta ryhdistäydyin, sillä mielestäni Synkän metsän siimeksessä lukeutuu Waren parhaimpiin teoksiin.
 
Synkän metsän siimeksessä on eräänlainen suljetun paikan draama, jossa päähenkilö Nora matkustaa syrjäiselle vapaa-ajan asunnolle viettämään ystävänsä Claren polttareita. Tai oikeastaan pitäisi sanoa entisen ystävänsä, sillä Nora ei ole ollut Claren kanssa tekemisissä vuosikausiin ja kutsu oli todellinen yllätys. Polttareissa kuitenkin jokin menee kuolettavasti vikaan, eikä Noran temppuileva muisti tahdo millään loksauttaa palasia paikoilleen. Kiduttavassa epävarmuudessa Nora yrittää pinnistellä muistiaan saadakseen selville totuuden tapahtumien kulusta.
 
Synkän metsän siimeksessä oli minulle hyvin jännittävä lukukokemus, joka vei hyvin mukanaan. Teoksen asetelmassa oli jotain hyvin samankaltaista kuin Waren viimeisimmässä teoksessa Lukitut ovet. Siinäkin päähenkilö kertaa menneisyyden tapahtumia ja lukija solahtaa täydellisesti niihin mukaan, kunnes palataan jälleen nykyhetken tilanteeseen ja lukija jää pohtimaan missä oikein mennään ja mitä ihmettä on tapahtunut. Mielestäni tässä kerrontaratkaisu oli todella onnistunut ja omiaan koukuttamaan lukijansa.
 
Synkän metsän siimeksessä on monia arvioituksia alkaen päähenkilön menneisyydestä ja ilmeisen varjelluista salaisuuksista ja jatkuen varsinaisen tapahtumamiljöön hyytävyyksiin ja erikoisiin henkilöhahmoihin. Mielestäni kokonaisuudessaan tämä kirja oli todella onnistunut jännäri, joka sai minut odottamaan, että koskahan Warelta mahtaa ilmestyä jälleen uutta lukemista!
 
♠♠♠♠½

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella
7 h 37 min., WSOY 2017
alkup. Turtles All the Way Down, 2017
suom. Helene Bützow
lukija: Anna Saksman
 
Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.
 
Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.
 
Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.
 
En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.
 
♠♠♠