sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Kaapin henki: Tavaravaivaisen tunnustuksia



Laura Honkasalo: Kaapin henki - Tavaravaivaisen tunnustuksia
248 s., Kirjapaja 2019
kansi: Anna Makkonen

Laura Honkasalo tuntuu toistuvasti tarttuvan aiheisiin, jotka kiinnostavat minua. Luin viime vuonna hänen teoksensa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, jossa hän käsittelee rahankäyttöään ja tarjoaa samalla nuukailuvinkkejään eteenpäin. Myös hänen teoksensa Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on mielestäni todella hyvä. Ei siis ihme, että olin aika täpinöissäni, kun viime vuonna kuulin, että Honkasalolta ilmestyy uusi teos, joka käsittelee tavarasuhdetta. Jälleen minua kiinnostava aihe! Kun lopulta pääsin tätä kirjaa lukemaan, tuntui niin ihanalta, kun tiesi saavansa lukea kirjan, joka paitsi sulkee lukusukkulaan myös aivan varmasti herättää ajatuksia.

Laura Honkasalo kertoo keräilleensä lapsuudesta asti erilaisia aarteita, mutta sittemmin hän on alkanut miettiä tavaroiden sitovuutta. Kirjassaan hän pohtii tavarasuhdettaan ja samalla myös kuluttamista, jota käsiteltiin laajemmin jo Nuukaillen -kirjassa. Hän avaa kaappiensa ovet ja päästää lukijan mukaan rakkaiden muistojen syövereihin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka ovat Tunnetavaraa ja Minimalismiunelmia.

Olen aina ollut taipuvainen materialismiin. En ole välttämättä niinkään shoppailija, vaikka jotenkin kotiini on kertynyt tavaraa, joihin olen jollain tasolla kiintynyt. Sisimmässäni taitaa asua myös pala pula-ajan ihmisen sielua, sillä minun on ollut haastavaa luopua tavaroista siksikin, että kaikkea voi joskus vielä tarvita. Viime vuosina tavarasuhteeni on alkanut muuttua järkiperäisemmäksi, mutta edelleen on sellaisia ihan satunnaisiakin esineitä, joista en tunnesyistä luopuisi. Honkasalo kirjoittaa (s. 156), että "Muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista ja käsittämään omaa elämäntarinaa". Se on mielestäni hyvin kiteytetty. Joskus tosin on vain kovin vaikea päättää, mitkä muistoesineet oikeastaan ovat säilyttämisen arvoisia - asia, jota Honkasalokin on omalla kohdallaan pohtinut. Honkasalo sivuaa kirjassaan minimalismi- ja kodinraivausoppaita, mutta hän ei tunnu niinkään kokevan niiden oppeja omikseen. Se on meille yhteistä ja onkin mielenkiintoista lukea siinäkin suhteessa samanmielisen ihmisen ajatuksia materiasta.

Tämä kirja sai minut tekemään listaa siitä, mitä kaikkea olen näiden vuosien varrella keräillyt. Olen keräillyt ainakin Pokémon-kortteja, superpalloja, lehmäaiheisia esineitä, geelikyniä, muumimukeja, Disneyn klassikkopiirrettyjä ja Happy Cat -viinipulloja, joskaan en niin tosissani ja tavoitteellisesti kuin ehkä jotkut tosikeräilijät. Kissapullot koristavat kotiani edelleen, muumimukit ovat käyttöesineitä ja niitä saan silloin tällöin lahjaksi ja Disneyn piirrettyjä ostan harvakseltaan alesta ja kirppiksiltä, jos satun löytämään, mutta Pokémon-korttieni ja superpallojen sijainti on minulle arvoitus, lehmäaiheisia esineitä taas on varastossa pahvilaatikot väärällään. Geelikynät lienevät jo aikoja sitten kärrätty kaatopaikalle, mutta niitä oli kyllä ihana keräillä ala-asteikäisenä. Oli hienoa, jos löysi jonkin ihan uuden värisen kynän ja jossain vaiheessa tuli tuoksullisiakin geelikyniä, joita minullakin oli useampia. Ah turhuutta!

Honkasalon kirja oli minulle lopulta aika hidaslukuinen kirja, koska se herätti niin paljon ajatuksia. Olen nyt tammikuun alusta alkanut pitämään kirjaa siitä, mitä esineitä kotiini hankin ja mitä sieltä tavalla tai toisella poistan. Tämä kirja oli siis minulle juuri sopiva juuri nyt, ja samalla sain intoa pohtia tavaroita laajemmassakin mittakaavassa. Jos kaipaat apua tavarasuhteesi tarkasteluun, lue tämä kirja.

torstai 16. tammikuuta 2020

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
23 h 7 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Lethal white, 2018
suom. Ilkka Rekiaro
lukija: Eero Saarinen
Cormoran Strike, osa 4.

Robert Galbraithin - siis J.K. Rowlingin, mainio Cormoran Strike -sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Olen kuunnellut sarjaa läpi aika hiljakseen, mutta nyt nämä kaksi viimeisintä olen kuunnellut aika tiheässä tahdissa Storytel-kokeilujakson tiimoilta. Valkoinen kuolema ei ollut minusta ihan niin hyvä kuin aikaisemmat osat, mutta myönnän auliisti, että kokemukseen saattoi vaikuttaa se, että jouduin kuuntelemaan kirjaa aika vilkasta tahtia ennen kuin kokeilujakso päättyisi.

Edellinen osa Pahan polku päättyi kutkuttavasti kohtaukseen, jossa Cormoran Strike saapuu apulaisensa Robin Ellacottin häihin auttamattoman myöhässä ja kaataa kukkatelineen. Mitä sitten tapahtui? Siihen saadaan vastaus tässä neljännessä osassa, jossa takaumien kautta palataan vuoden takaisiin häihin. Häidensä jälkeen Robin työskentelee edelleen Striken apulaisena ja jälleen heillä on edessään melkoinen vyyhti selvitettäväksi, sillä kumpikaan ei aavista miten isoon kokonaisuuteen kuuluu sekavan oloisen nuoren miehen Strikelle tekemä pyyntö selvittää vuosikymmeniä sitten näkemänsä henkirikos. Samaan aikaan huomiota vie poliittiset koukerot, kun Robin soluttautuu toimeksiantajan pyynnöstä parlamenttiin saadakseen lisää tietoja erinäisistä kytköksistä ja suhmuroinneista.

Periaatteessa Valkoinen kuolema on juonenkuljetukseltaan yhtä hyvä teos kuin edellisetkin osat, mutta toisaalta nyt minua alkoi hieman tympiä se, miten Robin tuntuu aina ajautuvan vaaraan. Minua tympii myös se, että Striken ja Robinin välinen epämääräinen jännite ei vain ota selvitäkseen. Toisaalta se tuo lisäulottuvuuttta sarjaan, sillä he ovat epäilemättä hyvät ystävät, mutta voisivatko he olla jotain muutakin? Sitä mahdollisuutta roikotetaan lukijan edessä, mutta mitään ei tapahdu. Jos tuolle juonenhaaralle ei lähdetä, niin voisiko sen ehkä antaa jo vähitellen painua taka-alalle?

♠♠♠♠½

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Lukupiirikirja: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
417 s., Bazar 2013
alkup. The Snow Child, 2012
suom. Marja Helanen
kannen kuvitus: Alessandro Gottardo
 
Jos joskus, niin nyt luulen osuneeni oikein todella nappiin lukupiirikirjaa valitessani. Emme olleet sopineet tammikuulle aihetta, mutta koska meillä on tapana saada seuraavan kerran kirja aina kokoontumisesta mukaan, tein jälleen omavaltaisen valinnan ja tarjosin piiriläisille Eowyn Iveyn Lumilasta tammikuun kirjaksi. Jonkin verran olen asiakaspalvelussa saanut piiriläisiltä kommentteja tästä kirjasta ja he ovat pitäneet siitä. Odotan huomiselta kokoontumiselta kiinnostavaa keskustelua.
 
Lumilapsi sijoittuu 1920-luvun Alaskaan. Ikääntyvä aviopari Jack ja Mabel ovat jättäneet kotiseutunsa taakseen ja päättäneet aloittaa alusta uudisraivaajina kaukana Alaskassa. Jackilla ja Mabelilla on suuri suru lapsettomuudestaan, ja tuo suru on ajamassa heitä erilleen. Jack raataa pelloilla repiäkseen ruuan talveksi, kun Mabel hoitaa pientä mökkiä ja yrittää taistella yksinäisyyttä vastaan. Kun lumi valaisee synkän syksyn, Jack ja Mabel innostuvat rakentamaan lumiukon - tai pieni lumilapsi siitä tulee. Aamulla se on poissa, mutta pihapiirissä alkaa sen sijaan liikkua pieni tyttö, todellinen metsän lapsi.
 
Vähitellen lapsi alkaa tottumaan pariskuntaan ja Jack ja Mabel alkavat tuntea lapsen tavat.  Vähitellen heidän ja lapsen välille alkaa rakentua kiintymys, sillä puolin ja toisin he tuovat toistensa elämiin asioita, joita he ovat kaivanneet. Tyttö, jonka nimeksi paljastuu Faina, tuo Jackille ja Mabelille hoivaamisen ja kiintymyksen kohteen, he taas tuovat tytölle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Mutta kuka Faina oikein on ja mikä hänen tarinansa on?
 
Lumilapsi on taianomainen tarina, josta todella voi aistia Alaskan äärimmäiset olosuhteet, uudisraivaajien kovan työn ja lumen taikapiirin. Oli mielenkiintoista vähitellen rakentaa kuvaa Fainasta, sillä mukana kulkee vanha satu, jonka Mabel muistaa lapsuudestaan. Tietty mystisyys ja myyttisyys on kiehtovaa, mutta kiinnostavaa oli lukea ihan tavallisesta uudisraivaaja-arjestakin. En voi sanoa erityisesti pitäneeni Mabelista, mutta Jackista pidin, ja loppua kohti Mabelkin alkoi muuttua niin, että taisin lopulta pitää hänestä hieman enemmänkin kuin Jackista.
 
Minusta tuntuu, että haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Joskus vain pitää jostakin kirjasta niin paljon, ettei sitä osaa selittää edes itselleen. Näyttää siltä, että Lumilapsi on sellainen minulle. Jokin kirjan tunnelmassa toi mieleen Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, jota niin ikään olemme käsitelleet lukupiirissä. Jos pidit siitä, pidät tästäkin - ja päin vastoin. 

♠♠♠♠½

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Joulukuun luetut ja vuoden 2019 lukutilastot

Joulukuun luetut 
 
Joulukuu oli osaltani yllättävänkin kirjarikas. Siinä missä minun oli vaikea päästä joulufiilikseen, kirjat kyllä veivät minut tehokkaasti mennessään. Otin joulukuussa käyttöön Storytelin, josta oli saatavilla 30 päivän kokeilujakso. Päätin ottaa siitä maksimaalisen hyödyn irti ja kuuntelinkin todella monta äänikirjaa. Minulla on vielä yksi äänikirja kesken ja yritän saada sen kuunneltua ennen kuin kokeilujakso päättyy eli viimeistään huomenna pitäisi saada kirja kuunnelluksi loppuun.

Olen ajatellut, että alkuvuonna testaisin muutaman muunkin äänikirjasovelluksen ja katson sitten, jos ottaisin jonkin niistä pysyvästi käyttöön. Olen tietyissä asioissa hyvinkin nuuka ihminen enkä mieluusti maksa sellaisesta, jonka voin saada jostain ilmaiseksi. Nyt kun Storytelin kokeilujakso on lopuillaan, ei paluu kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kiinnostavia äänikirjoja oikein houkuta. Minulla ei ole vielä kokemusta muista maksullisista äänikirjasovelluksista kuin Storytelistä, mutta siinä olen kyllä pitänyt sen helppokäyttöisyydestä ja hyvästä valikoimasta. Olen koko ajan löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa ja monta jää vielä kuuntelematta niistä, joita kirjahyllyyni siirtelin alkuinnostuksen huumassa.

Joulukuussa luin tai kuuntelin kaikkiaan 14 kirjaa, mikä tekee siitä epäilemättä viime vuoden huippukuukauden kirjojen suhteen. Tässä on lista niistä kirjoista:

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Robert Galbraith: Pahan polku
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö 
Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä
Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus
Melba Escobar: Kauneussalonki
Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat
Nura Farah: Aurinkotyttö
Maja Lunde: Lumisisko
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Nais Mason: Toivo

Jos jotain, niin ainakin joulukuun lista on ihanan kansainvälinen. Sain huikean loppukirin saattelemana suoritettua Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen ja keräsinkin viime metreillä 9 puuttuvaa maata haasteeseen. Aion tarttua myös tänä vuonna Seinäjoen lukuhaasteeseen, mutta se vaikuttaa aika-teemallaan maahaastetta helpommalta. 

 Puolivuotiskatsaus loppuvuoden lukemisiin

Vuoden loputtua ryhdyin tekemään kokonaistilastoa viime vuoden lukemisistani. Kesäkuun loppuun mennessä olin lukenut 56 kirjaa ja loppuvuonna kulutin kirjoja vielä hieman tuotakin vikkelämmin. En ole näihin tilastoihin laskenut satutuokioita varten luettuja ja valikoituja kuvakirjoja tai kirjavinkkauskirjoja, joten todellisuudessa luku olisi vieläkin suurempi.

Heinäkuusta vuoden loppuun luin 59 kirjaa, joista
- 24 oli äänikirjoja
- 6 tietokirjaa
-  kaunokirjallisia teoksia luin siis 53

Kertomakirjallisuudessa olen lukenut useampaakin eri genreä, mutta erityisen iloinen olen siitä, että olen kirjojen myötä seikkaillut ympäri maailmaa paljon tavallista enemmän ja löytänyt todella kiinnostavia kirjailijoita ja miljöitä. Loppuvuoden parhaita kirjoja minulle olivat mm. Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen, Antti Tuurin Lakeuden kutsu, Mari Mannisen Yhden lapsen kansa ja niin monien ihastelema Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko.

Kokonaisuudessaan viime vuonna luin siis 115 kirjaa, joista 44 oli äänikirjoja. Olen todella alkanut rakastaa sitä, että saan aamulla napata puhelimesta äänikirjan päälle tai muuten kotona puuhastellessa kuunnella hyviä tarinoita. Ilman äänikirjoja en ehtisi tutustua läheskään niin moneen kirjaan kuin tahdon ja vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä, että äänikirjojen kuuntelu ei ole oikeaa "lukemista", niin kyllä niiden kautta voi nauttia tarinasta ihan samalla tavalla. Toki se voi vaatia eri tavalla keskittymistä, mutta minulle se toimii. 

Mitä tapahtuu vuonna 2020

Ennustan, että alkuvuosi 2020 on osaltani aika kiireinen, sillä minun täytyy ihan tosissani saada gradu valmiiksi ja tehdä viimeinen tentti pois kuleksimasta. Usein kuitenkin paineen alla myös muut kirjat alkavat vetää minua puoleensa - olkoon se sitten sijaistoiminnon etsimistä tai yleistä kirjamaailmaan vihkiytymistä sen kaikissa ulottuvuuksissaan.

Osallistun Seinäjoen kirjaston aikamatkailuhaasteeseen, yritän saada oman hyllyn lukemattomia kirjoja luetuiksi ja osallistun klassikkohaasteisiin. En ole mitään näistä haasteista vielä suositellut sen tarkemmin, mutta varmasti kivoja kirjoja on taas tämäkin vuosi täynnä!

Blogini täytti muuten jo 8 vuotta 28.12.2019. Alan olla jo kirjabloggaamisen "veteraani", mutta edelleen tämä on kyllä tosi kiva harrastus! :)

lauantai 4. tammikuuta 2020

Toivo

Nais Mason: Toivo
235 s., Gummerus 2012
alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009
suom. Mervi Ovaska
 
Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.
 
Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.
 
Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.
 
Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.
 
♠♠♠

perjantai 3. tammikuuta 2020

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
11 h 56 min., WSOY äänikirja 2017 (suomennettu 2014)
alkup. The Husband's Secret, 2013
suom. Helene Bützow
lukija: Meri Nenonen
 
Jotta sain Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen uuden maan, valitsin Storytelistä kuunneltavakseni Liane Moriartyn teoksen Hyvä aviomies. Moriarty on australialainen kirjailija ja sinne tämä teoskin sijoittuu. Teoksessa tarkastellaan avioliittoja ja ihmissuhteita useammankin pariskunnan kautta.
 
Cecilia on kiireinen perheenäiti, joka on mukana monessa, huoltaa tyttärensä ja kotinsa säntillisesti, toimii Tupperware-konsulenttina ja suhteesta aviomies John Pauliinkin löytyy vielä kipinää. Eräänä päivänä Cecilia löytää sattumalta miehensä arkistopapereiden joukosta kirjekuoren, joka pitää sisällään kohahduttavan salaisuuden. Toisaalla Tess kuulee miehensä ja serkkunsa rakastuneen toisiinsa. Tilanne on käsittämätön ja Tess päättää lähteä. Rachel puolestaan on leski, joka kuulee, että hänen poikansa aikoo muuttaa perheineen New Yorkiin. Tuska edessä olevasta erosta pojanpoikaan on kipeä, mutta niin on yli 20 vuotta sitten murhatun tyttären kuolemakin. Tess tosin arvelee saaneensa syyllisen selville. Cecilian, Tessin ja Rachelin elämänpolut kohtaavat Sydneyssä.
 
Hyvä aviomies on kirja, jossa arki särkyy ja hakee uusia uomiaan. Teoksessa esitellyt aviomiehet ovat hyviä aviomiehiä omalla tavallaan, sellaisia joista puolisot haluavat pitää kaikesta huolimatta kiinni. Alkuteoksen nimi "Aviomiehen salaisuus" on myös kuvaava, sillä kullakin aviomiehellä on myös omat salaisuutensa, juuri ne, joista huolimatta puolisot haluavat pitää heistä kiinni.
 
Olen joskus aloittanut kuuntelemaan Moriartyn teosta Tavalliset pikku pihajuhlat, joka jäi minulta kesken. Suhtauduinkin tähän teokseen hienoisella jännityksellä, sillä en luottanut siihen, että teos lähtisi viemään mennessään. Niin kuitenkin kävi sangen nopeasti ja pidin tästä teoksesta paljon. Tässä on mielenkiintoisia ihmissuhdekoukeroita, sopivasti jännitystä, huumoria ja paljon tunnelatausta, joka välittyy siitäkin huolimatta, että Meri Nenonen lukee tämän teoksen aika ilmeettömästi.

♠♠♠♠