tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Metsän ja meren suku, osa 3. 
11 h 41 min., Otavan äänikirja 2018
lukija: Petriikka Pohjanheimo
 
Metsän ja meren suku -sarjan 3. osa Kaukosaarten Aino nostaa keskiöön Itämeren Aurin nuorimman pojan. Kohtalo kuljettaa paikkaansa vielä etsivän Iki-Kuuran Färsaarille, jossa Pohjolan tietäjien opit tunteva nuorukainen kohtaa druidimystiikan. Färsaaret näyttäytyvät Iki-Kuuralle karuina seutuina, joilla ei muita ihmisiä juuri tapaa. Hyljenaisen hän kuitenkin kohtaa heti haaksirikkouduttuaan saarille. Kuka hyljenainen oikeastaan on ja onko hänen elämänpolkunsa tuleva punoutumaan Iki-Kuuran elämänpolkuun?

Minun täytyy sanoa, että en oikeastaan sanottavammin pitänyt tästä kirjasta. Tämä oli mielestäni valitettavan tapahtumaköyhä ja tylsäkin teos, sillä vaikka teoksessa kuvataankin Iki-Kuuran päässä moneen suuntaan risteileviä ajatuksia ja tuodaan esille Pohjolan ja druidien mystiikkaa, ei teoksessa oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ankean kosteaa meri-ilmaa, vähän ruoan haalintaa talven varalle ja satunnaisia pilkahduksia hyljenaisesta. Minun oli kieltämättä vaikea pitää mielenkiintoani yllä.

Pidin tämän sarjan avausosasta Itämeren Auri, mutta seuraava osa Linnavuoren Tuuli ei oikein enää ottanut tuulta alleen. Tämä teos otti mielestäni vielä vähemmän tuulta alleen, joten nyt teoksen kuunneltuani en tiedä haluanko enää jatkaa sarjan parissa, kuten olin alunperin ajatellut. Olen huono jättämämään sarjoja kesken, mutta nyt voi olla sen hetki.

♠♠♠

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina
512 s., Gummerus 2019
alkup. Just Don't Mention It, 2018
suom. Sirpa Parviainen
 
Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.
 
Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.
 
Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.
 
Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.
♠♠♠♠♠

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Erakot: Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita

Milla Peltonen: Erakot - Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita
7 h 10 min., Into Kustannus 2020
lukija: Jari Nissinen
 
Kuuntelin parisen viikkoa sitten Milla Peltosen teoksen Erakot. Kirjassaan Peltonen kertoo suomalaisten erakkojen elämäntarinoita, mutta myös kysyy mitä erakkous lopulta oikein on. Hän pohtii miksi erakot ovat valinneet eristäytyneen elämäntyylin. Kuten tämä kirja osoittaa, syitä voi olla moninaisia tai joskus syitä ei pysty edes nimeämään.
 
Tässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan niin Lapin kullanhuuhtojaerakkoihin kuin eteläisen Suomen erakkoihinkin. Itselleni jo lehtien palstoilta tuttu henkilö on Mörkökorven erakkona tunnettu Marketta Horn, joka pyrkii elämään mahdollisimman ekologisesti. Hornin erakkouden motiivi on siis ekologisissa asioissa, kun taas jotkut pakenivat lain kouraa tai jotkut kokivat erakkouden itselleen luontaisimmaksi elämäntavaksi. Erakot eivät siis ole mikään ominaisuuksiltaan yhteneväinen ryhmä, vaikka niin voisi helposti erakkouteen liitettyjen stereotypioiden perusteella luulla.
 
Täytyy myöntää, että odotin tältä kirjalta mielenkiintoisempaa sisältöä, sillä lopulta tämä oli aika kuivakka kirja. Erakoista löytyi toki mielenkiintoisia persoonia, mutta jotenkin kerrontatyyli oli vain jotenkin kuiva. Teos ei tuntunut mieleenpainuvalta eikä aihetta oltu mielestäni lähestytty kovinkaan innostavasti. Sinänsä aihe on kuitenkin niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Minna Canth: Ihmisen kuvia - novelleja
toimittanut Minna Maijala
299 s., Gummerus 2019
kansi: Sanna-Reeta Meilahti
arvostelukappale kustantajalta
 
Viime vuonna vietettiin Minna Canthin juhlavuotta. Silloin ilmestyi useampiakin Canthin tuotantoa käsitteleviä teoksia sekä tämä Minna Maijalan toimittama valikoima Canthin novelleja. Pyysin ja sain tästä teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta jo viime vuonna, mutta nyt vasta tulin teoksen lukeneeksi. Toisaalta Canth tuntuu olevan ajankohtainen aina, ei vain juhlavuotenaan, joten en ole arvostelukappaleen lukemisen siirtymisestä erityisen pahoillani.
 
Minna Canth on, kuten olen monesti blogissani tuonut esiin, yksi suosikkikirjailijoistani. Tutustuin hänen teoksiinsa ensikertaa noin 16-vuotiaana ja Canth on säilyttänyt asemansa suosikkieni joukossa siitä pitäen. Suosikkeihini Canthin tuotannosta kuuluvat itseoikeutetusti näytelmät Anna Liisa ja Työmiehen vaimo, novellien puolelta Kauppa-Lopo taas on ollut parhaiten mieleen jäänyt. Ne ovatkin Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta tähän nyt käsillä olevaan uuteen valikoimaan Minna Maijala on poiminut Canthin tuntemattomampia novelleja.
 
Tässä teoksessa oevat novellit ovat Kuoleva lapsi, Epäluulo, Lääkäri, Ystävykset, Agnes, Kauppias Roller, Missä onni?, Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina. En ole ihan varma montako näistä olen lukenut aiemminkin, mutta ainakin Agnesin olen lukenut ja melko varmasti myös Epäluulon, Ystävykset ja Kauppias Rollerin. Nuorempana luin Canthia suorastaan ahmimalla, joten tulin tutustuneeksi hänen tuotantoonsa melko laajasti. Tästä kokoelmasta suosikkinovellini oli Agnes, kun sen sijaan Epäluulo ja Ystävykset jostain syystä ärsyttivät. Minusta novellien päähenkilöiden hysteerisyys tai käytöksen muut piirteet olivat jokseenkin luotaantyöntäviä. Voi olla, että nämä koronaviruksen poikkeusolotkin vaikuttavat tuntemukseeni - ihmisten käytös kun on saanut juuri sen kaltaisia piirteitä kuin Epäluulon päähenkilökin käytös.
 
Canth tutki novelleissaan usein ihmisyyden eri puolia ja etenkin sitä, mitä reaktioita käytöksen poikkeavuudet herättivät muissa ihmisissä. Juuri näitä aiheita tämänkin valikoiman novelleissa käsitellään. Novellit ovat kiinnostavia, sillä Canthin ajatukset tuntuvat nykylukijastakin ajankohtaisilta. Novellien ansiot on helppo tunnistaa, mutta kieltämättä taisin nyt valita hieman väärän ajankohdan Canthin tuotannon lukemiselle - enkä todellakaan uskonut, että jokin ajankohta voisi olla Canthille väärä. Kuten jo edellä viittasin, koronaviruksen myötä media on täynnä ahdistavia ennusteita ja hysteriaa, poikkeusolot näkyvät kaikkialla ja oman mielenmaltin säilyttäminen on tyynimmältäkin ihmiseltä joskus työn takana, Canthin novellit eivät varsinaisesti tarjoa pakoa yhteiskunnallisesta kriisistä.
 
Mielestäni Minna Maijala on onnistunut valikoimaan tähän teokseen kiinnostavia tekstejä ja erityisen mukavaa minusta oli se, että tähän oli otettu mukaan myös aikaisemmin ilmeisesti täysin julkaisematon teos Hullu suutari. Canthin teoksista on tehty monia kokoelmia, mutta tälle teokselle on todellakin paikka lähinnä tunnetuimpia teoksia kokoavien teosten joukossa.
 
Tiedän, että tulen varmasti jossain vaiheessa palaamaan Canhin tuotantoon ja epäilemättä tarttumaan tähänkin kokoelmaan uudelleen. Nyt on kuitenkin aika sulatella lukemaani ja valita seuraavaksi jotain vähän kevyempää lukuvuoroon. Joka tapauksessa oikein hyvää Minna Canthin, tasa-arvon ja kirjastojen päivää näin hieman jälkijunassa!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Maresin voima

Maria Turtschaninoff: Maresin voima - Punaisen luostarin kronikoita 3
11 h 30 min., Tammi 2018
alkup. Breven från Maresi, 2018
suom. Marja Kyrö
lukija: Anni Kajos
 
Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden avausosa Maresin jo alkuvuonna 2015, mutta jatko-osiin tutustuminen sai odottaa niiden ilmestymisen jälkeenkin vielä hyvän tovin. Olen vuoden sisään kuunnellut peräti kolme Turtschaninoffin kirjaa äänikirjoina, viimeisimpänä nyt tämän Maresin voiman, ja olen pitänyt niistä paljon. Jos et ole tutustunut hänen tuotantoonsa, suosittelen lämpimästi. Turtschaninoffin fantasiakirjat ovat todella todentuntuisia ja niiden miljöö kutsuva ja uskottava, niin että oikeastaan ne voisivat olla melkein kuin oikeaa historiaa.
 
Punaisen luostarin kronikoiden kolmannessa ja viimeisessä osassa palataan trilogian avausosasta tutun Maresin pariin. Naondel kuvaa Punaisen luostarin syntyyn johtaneita vaiheita, joten periaatteessa sen voisi lukea ensimmäisenä ja sitten vasta nämä kaksi muuta putkeen. Tässä teoksessa Maresi palaa luostarin suojatuista ja turvatuista olosuhteista takaisin puutteesta kärsivään kotikyläänsä, jota hallitsijan mielivalta kurittaa. Luostarissa Maresi on oppinut uusia tietoja, taitoja ja toimintatapoja, joten kotiinpaluu ei kaikilta osin ole täysin kitkatonta.
 
Maresi ei missään nimessä ole enää se sama tyttö, joka aikoinaan lähetettiin nälänhätää pakoon. Hänestä on tullut vahva ja itsenäinen, vaikka kyllä hänelläkin vielä kasvun paikkoja ja oppimista riittää. Kun hänen kotikyläänsä uhkaa uusi vaara, hän oppii itsestään paljon uutta. Hän oppii tunnistamaan voimansa ja jaksamisensa rajat. Voi siis sanoa, että tämä tarina on paitsi huikea seikkailu myös kasvutarina.
 
Minä pidin tästä teoksesta paljon. Maresin hahmo on hyvin pidettävä, mutta pidin myös esimerkiksi viisaasta ja harkitsevaisesta puunhakkaajasta, Maresin ymmärtäväisestä isästä ja lopulta myös Maresin äidistä, jotka alkuun hieman karsastin. Kuuntelin teoksen reipasta tahtia, koska teoksen miljöössä ja hahmojen parissa vain yksinkertaisesti viihtyy.
 
♠♠♠♠♠

torstai 12. maaliskuuta 2020

Tule takaisin

Josie Silver: Tule takaisin
13 h 9 min., Otavan äänikirja 2020
alkup. The Two Lives of Lydia Bird, 2020
suom. Hilkka Pekkanen
lukija: Kati Tamminen

Kuuntelin marraskuussa Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun. Pidin kirjasta kovasti, sillä se viihdytti ja vei mukanaan. Sanoisin, että se on omassa genressään oikein hyvä teos. Koska Ole minun oli niin hyvä, otin tietysti kuunteluun tämän uuden teoksen Tule takaisin. Tälläkin kirjalla oli hetkensä, mutta toisaalta tästä kirjasta oli hieman vaikea saada otetta.

Lydia Bird on ollut yhdessä kihlattunsa Freddie Hunterin kanssa jo vuosikaudet. Heillä on hääpäivä lukittuna ja elämä mukavasti uomissaan, kun Freddie kuolee auto-onnettomuudessa. Onnettomuus suistaa Lydian elämän raiteiltaan, mutta nukahtamislääkkeiden avulla tuntuu pääsevän elämään kuin kahta elämää. Unimaailmassa elämä Freddien kanssa jatkuu normaalisti, kun taas todellisuudessa kaikki on muuttunut.

Pidin tässä kirjassa sujuvasta juonenkuljetuksesta ja Lydian hahmosta, mutta jotenkin tuo kahden todellisuuden välillä tasapainottelu oli mielestäni jotenkin keinotekoista. Tietyllä tavalla tämä teos toi mieleeni Cecelia Ahernin bestsellerin P.S. Rakastan sinua, jossa Hollyn aviomies kuolee, mutta mies on jättänyt Hollylle viestejä, joita hän saa säännöllisin väliajoin. Niiden kautta muistot tulvivat mieleen, mies on ikään kuin hetken elossa, mutta sitten taas poissa. Siihen verrattuna tämä Silverin versio surullisesti päättyvästä rakkaustarinasta tuntuu epätodelliselta ja toisaalta kerronnallisesti vähän kömpelöltäkin, vaikka pääjuoni vetääkin hyvin.

Parasta antia tässä oli mielestäni "todellisuuden juonikuviot" ja Lydian selviytymistarina surusta vähitellen takaisin jaloilleen. Mikään kevyt kirja tämä ei ollut eikä tätä voi aihepiirinsä takia oikein viihdyttäväksikään luonnehtia, mutta ihan mielenkiinnon ylläpitävä kuunneltava tämä teos oli. Aion varmaan jatkossakin lukea tai kuunnella Silverin teoksia, mikäli hän jatkaa kirjoittamista.

♠♠♠

torstai 5. maaliskuuta 2020

Helmikuun luetut

Helmikuu ei näyttäytynyt meidän lakeuksilla tänä vuonna kovinkaan talvisena, vaan pikemminkin tuli jotenkin pääsiäisen aika mieleen pajunkissojen ja auringonpaisteen myötä. Helmikuussa en tainnut tehdä mitään kovin erikoista: kävin töissä, kirjoitin gradua (nyt on pallo hallussa todellakin!), liikuin ja löhöilin. Ja tietysti luin! Vietin helmikuussa myös syntymäpäivääni, joten herkkujakin tuli syötyä aika tavalla. Tällä hetkellä naamani on myös sen näköinen, että herkkuja on tullut syötyä, sillä aikuisiän akneni ei suorastaan riemuitse runsaasta sokerin, vaaleiden viljojen ja maitotuotteiden kulutuksesta. Hyvää oli kuitenkin! Sain muuten synttärilahjaksi Niina Laitisen sukkakirjan Villasukkien uusi vuosi, ihan kuten toivoinkin. Nyt kun vielä ennättäisi jotain mallia kokeilemaan, niin kivaa olis. :-)

Helmikuussa ehdin lukemaan 9 kirjaa, mikä tuntuu yllättävänkin paljolta äänikirjojen kuunteluni jäätyä hetkeksi tauolle Storytelin kokeilujakson päätyttyä. Nyt minulla onkin sitten testissä hieman pidempi kokeilujakso Nextorya, joten äänikirjojen kuuntelu sujuu taas mukavasti ja bongailenkin koko ajan uutta kuunneltavaa. Storytelin ja Nextoryn väliin jäävällä tauolla opin itsestäni sen, että äänikirjat ovat tulleet minun elämääni jäädäkseen, joten todennäköisesti käytyäni eri vaihtoehdot läpi, otan jonkin sovelluksista käyttööni. En vain enää osaa ja halua jonotella kirjaston suppeasta kokoelmasta kuunneltavaa, kun sovellukset ovat tarjonneet mahdollisuuden aloittaa heti vaikka minkä kiinnostavan teoksen kuuntelu.

Helmikuussa lukemani ja kuuntelemani kirjat olivat seuraavat:
Ruth Ware: Lukitut ovet 
Kristina Ohlsson: Hopeapoika 
Veera Vaahtera: Vedet silmissä 
Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina
Cormac McCarthy: Tie (lukupiirikirja) 
Antti Heikkinen: Kehveli (lukupiirikirja) 
Louisa M. Alcott: Pikku naisia 

Mielenkiintoista helmikuun luetuissani on se, että niistä yli puolet on käännöskirjoja. Se ei todellakaan ole minulle ominaista. Seinäjoen kirjaston viimevuotinen nojatuolimatkailuhaaste vei minut 25 eri maahan, ja olenkin ilahtuneena huomannut lukumakuni ehkä hieman laajentuneen haasteen myötä. Tällä hetkellä olen lukenut 8 kirjaa tammikuussa startanneeseen Seinäjoen kirjaston aikamatkailuhaasteeseen, joka vaikuttaa olevan minulle helpompi haaste. Olen ihan intoa täynnä lukemassa haastekirjoja ja kaikkea muutakin. Tuntuu kuin kirjallinen elämäni olisi juuri nyt erittäin eloisaa.

Mukavaa ja kirjarikasta maaliskuuta kaikille!

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia
293 s., Art House 2004
alkup. Little Women, 1868
suom. Sari Karhulahti
kansi: Jukka Murtosaari
 
Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.
 
Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.
 
Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.
 
Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.
 
On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Lukupiirikirja: Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli
256 s., WSOY 2018
kansi: Martti Ruokonen
Olen kerrankin lukupiirikirjan kanssa oikein hyvissä ajoin asialla, sillä lukupiirimme maaliskuun kokoontuminen on vasta 9.3. ja kirja tuli luettua jo nyt helmikuun viimeisellä viikolla. Lukupiiriläiset ehdottivat kevätkaudelle yhdeksi aiheeksi Antti Heikkisen tuotantoa. Olen lukenut häneltä joskus edelliseen lukupiiriin kuuluessani Pihkatapin ja silloin taisin vähän yllättyäkin miten hyvä se oli. Koska helmikuun lukupiirikirjana oli Cormac McCarthyn aika rankkakin Tie, olin valinnut meille maaliskuulle kepeän Kehvelin. Kirjan kansi ei ole mielestäni maailman houkuttelevin, mutta kirja itsessään oli oikein mukaansatempaava ja täynnä humoristisia pilkahduksia.

Kehveli syntyy Hyväjärven rovastin ja ruustinnan nuorimmaksi pojaksi, jonka he seurakuntalaisten kauhuksi saavat "vanhoilla päivillään" nelikymppisinä. Poika osoittautuu jo nuorena hyvin sukkelaksi ja supliikiksi, ja häntä aletaankin kutsua Kehveleksi. Elämänsä varrella Kehveli ehtii sotaan ja karkaamaan sieltä. Uskomattomien sattumien ja kehvelin luonteensa vuoksi hän selvittää tilanteen parhain päin tuolloin ja elämässä muutenkin. Itse asiassa tuosta karkureissusta alkaa melkoinen tapahtumasarja, joka mullistaa koko Suomen valtion tarinan ja kääntää asiat päälaelleen yhden jos sun toisenkin asian tiimoilta.

En etukäteen oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta, sillä en ole mielestäni veijaritarinoita koskaan lukenut. Olin siis uuden asian äärellä ja viihdyin oikeastaan erittäinkin hyvin, sillä Heikkinen on taitava sanankäyttäjä. Juoni oli kyllä hyvin mielikuvituksekas ja vauhti vaan kiihtyi loppua kohti, mutta kuitenkaan ei menty ihan niin överiksi, että olisi lakannut viihdyttämästä ja huvittamasta. Yhden kerran tyrskähdin oikein kunnolla nauruun, se oli kohta jossa Paasikiven tekohampaat tippuivat naurispeltoon. Vieläkin naurattaa, en tiedä mikä siinä oli niin hirveän koomista!

Tässä vaiheessa ennen lukupiirikokoontumista mietin, että miten saamme tästä keskusteltavaa ja jutunjuurta irti, sillä tämän kirjan luonne ei ehkä ole lukupiirikirjaksi sopiva. Lukukokemuksena kuitenkin oikein noin niin kuin muuten kiva. Heikkisen Mummo oli jossain vaiheessa lukusuunnitelmissani, mutta se vähän jäi. Ehkä voisin sitä jossain vaiheessa palautella listalleni.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista - Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
8 h 12 min., Art House 2019
lukija: Antti L. J. Pääkkönen
alkup. This Is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor
suom. Ari Jaatinen
 
Otin nyt helmikuun loppupuolella kokeilujakson Nextorystä. Ensimmäiseksi kuunneltavakseni valitsin Adam Kayn muistelmat Kohta voi vähän kirpaista, sillä olen kuullut sitä kehuttavan monesti. Teos olikin sujuvaa kuunneltavaa ja nokkela kirjoitustyyli onnistui huvittamaan minua muutaman kerran ihan naurahteluun asti, mutta lopulta ei tämä kirja mitenkään erityinen ollut.

Adam Kay on brittiläinen koomikko, joka opiskeli alunperin lääkäriksi ja tekikin lääkärin töitä vuosia. Hänen erikoisalaansa oli gynekologia ja hän työskenteli eri sairaaloissa synnytysosastoilla. Hän kirjoitti uransa aikana muistiinpanoja sattumuksista työpaikoillaan kollegoiden ja potilaiden kanssa. Vuosiin mahtui monta kommellusta, mutta myös oppimisen ja oivaltamisen hetkiä. Yhden ihmisen työuran kuvauksen lisäksi Kohta voi vähän kirpaista on mielenkiintoinen kurkistus brittiläiseen sairaalaelämään ja lääkärin arkeen. Uskon ja toivon, että Suomessa lääkäreistä ei tiristetä kaikkia mehuja irti kuten tämä kirja antaa ymmärtää Britanniassa tapahtuvan sangen säännönmukaisesti.

Kohta voi vähän kirpaista onkin yleissävyltään humoristinen, mutta on siinä myös vakavia paikkoja. Muutamat kohdat oli kuvattu oikein huvittavasti, mutta toisaalta enemmän kuin huvittumista tunsin tätä kirjaa kuunnellessani myötätuntoa äärimmilleen venytettyä nuorta lääkäriä kohtaan. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on Kayn subjektiivinen näkemys tapahtumista, mutta siitä huolimatta teoksesta välittyy kiire ja stressi. 
 
Kirja ei loppujen lopuksi tuntunut mitenkään erityiseltä kokemukselta, mutta kuunteleminen sujui lupsakkaasti. En varmaan olisi jaksanut lukea tätä kirjaa itse loppuun, mutta ei minua mitenkään jäänyt harmittamaan, että käytin kokeilujaksostani tähän joitakin tunteja.

torstai 27. helmikuuta 2020

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie
245 s., WSOY 2008
alkup. The Road, 2006
suom. Kaijamari Sivill
 
Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.
 
Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.
 
Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.
 
Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!
 
♠♠♠

tiistai 25. helmikuuta 2020

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina
229 s., Docendo 2020
kansi: Jarkko Lemetyinen
 
Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.
 
Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.
 
Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.
 
Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Vedet silmissä

Veera Vaahtera: Vedet silmissä
207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
224 s., WSOY 2018
alkup. Silverpojken, 2014
suom. Pekka Marjamäki
kansi: Sami Saramäki
 
Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.
 
Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.
 
Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.
 
Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.
 
Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 
 
♠♠♠½

lauantai 15. helmikuuta 2020

Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet
10 h 33 min., Otava 2020
alkup. The Turn of the Key, 2019
suom. Antti Saarilahti
lukija: Karoliina Niskanen
 
Tutustuin Ruth Waren jännäreihin ensikertaa viime vuoden maaliskuussa, kun kuuntelin äänikirjana hänen sen hetken uusimman teoksensa Rouva Westaway on kuollut. Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja olenkin kuunnellut kaikki muut hänen teoksensa paitsi Synkän metsän siimeksessä, jota ei ole saatavilla äänikirjana. Kun aloin kuuntelemaan Lukittuja ovia, odotin kirjalta paljon. Aluksi kirja ei oikein ottanutkaan mukaansa, se lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle eikä kummitustalomainen miljöökään oikein toiminut. Siitä tuli itse asiassa vähän vaivaantunut olo, vaikka en oikein tiedä miksi.
 
Rowan on nuori nainen, joka omaksi hämmästyksekseen saa hyväpalkkaisen lastenhoitajan pestin skotlantilaisen arkkitehtipariskunnan kotoa. Täysi ylöspito ja huikea palkka tuntuvat vähän liiankin uskomattomalta onnenpotkulta, mitä ne sitten ovatkin. Useimmat aiemmat lapsenvahdit ovat lähteneet nopeasti tehtävistään, sillä huhutaan, että perheen kunnostamassa vanhassa talossa tapahtuu outoja. Rowan saa pian huomata, että outouksia tosiaan tapahtuu, mutta pahin on vielä edessä.
 
Teos alkaa siitä, kun vankilassa murhaoikeudenkäyntiä odottava Rowan ryhtyy kirjoittamaan kirjettä asianajajalle kertoakseen mitä todella tapahtui ja vakuuttaakseen syyttömyyttään. Vähitellen Rowan saa puettua kokemuksensa sanoiksi. Hän tunnustaa että hän ei ole joka suhteessa ihan puhdas pulmunen, mutta murhaa hän ei ole tehnyt. Se tarkoittaa, että oikea murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.
 
Tässä kirjassa on pyritty yhdistämään perinteistä kummitustalojännitystä psykologisine vivahteineen ja isoveli valvoo -tyyppistä painostavaa tunnelmaa. Mielestäni ne eivät oikein toimi yhteen. Miljöössä oli kyllä sellaisiakin elementtejä joista pidin, mutta suurimmaksi osaksi se ei vain oikein toiminut minulle. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikka lopussa juonenkulun kiemurat avautuivatkin lukijalle ja moni asia sai selityksensä. Luin jonkin arvion, jossa teoksen sanottiin loppuvan kuin vailla kunnollista selitystä siitä, mitä todella tapahtui. Mielestäni loppuratkaisu on kuitenkin selkeä ja lukijan on helppo päätellä mitä sen jälkeen tapahtui.
 
Lukitut ovet ei ole mielestäni Waren vahvimpia jännäreitä, mutta kyllä tämän kuitenkin ihan mielellään kuunteli tietyistä seikoista huolimatta. Vaikka Ware onkin suosikkijännärikirjailijani, on hänen kirjojensa taso mielestäni vaihdellut aika paljon todella hyvästä kohtalaiseen. Oma suosikkini Valhepeli oli todella koukuttava, kun taas suljetun paikan trilleri Nainen hytissä 10 ei oikein sykähdyttänyt. Lukitut ovet meneekin sen kanssa aikalailla tasoihin.
 
♠♠♠

maanantai 10. helmikuuta 2020

Lauma

Jouni Tikkanen: Lauma - 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
4 h 52 min., Otavan äänikirja 2019
lukija: Aarne Linden
 
Jouni Tikkasen Lauma alkoi kiinnostaa minua jo siinä vaiheessa, kun olin tekemässä hankintoja kirjaston kokoelmaan. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi, kunnes instagramissa joku kehui kirjan äänikirjatoteutusta hyväksi ja jännittäväksi. Sama henkilö kertoi kuitenkin, että aikoo tutustua teokseen vielä ihan kirjanakin, jotta pääsee näkemään kuvat ja taulukot. Minäkin siis päädyin kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mutta lainasin kirjan siihen ohelle, jotta sain entistä selkeämmän kuvan teoksesta.
 
1880-luvulla sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Aiheesta kirjoitettiin lehdissä ja susikannoista nousi keskustelunaihe, joka johti lopulta todelliseen susivihaan. Tuon ajan tapahtumat ja asennemuutokset vaikuttavat yhä meidän päivinämme 140 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Tikkasen kirjassa tarkastellaan lastensurmia ajan ja ympäristön kontekstissa, avaa suden elämän perusteita ja tarkastelee lapsensurmista kertovia dokumentteja tutkivalla otteella.
 
Tikkasen kirja on mielestäni hyvä perusteos ihmiselle, joka haluaa ymmärtää mistä susivihassa on kysymys ja mitä ovat ne lastensurmat, joihin edelleenkin vedotaan aika ajoin kiivaanakin käyvässä susikeskustelussa. Ei ole pitkä aika, kun bongasin jostain Facebook-keskustelusta kuvan 1880-luvun lapsensurmauutisesta, mikä kertoo siitä, että asia elää edelleen vahvasti ihmisten muistissa. 
 
Tikkanen ei tässä kirjassa asetu kenenkään puolelle, vaikka voisin kuvitella, että ehkä joitakin saattaisi ärsyttää se, miten Tikkanen hakee susien toiminnalle selityksiä tapahtuma-ajan ja -ympäristön kontekstissa. Tutkivaa otetta saattaa joku pitää susien puolustamisena, vaikka enemmän Tikkanen on tutkijana puolueeton tarkkailija. Lauma on paikoin aika jännittäväkin teos, sillä Tikkanen on kuvannut tapahtuneita lastensurmia aikalaisten kertomusten valossa. Historia muuttuu eläväksi. Tämän kirjan jälkeen ymmärrän paremmin mitä nykypäivänkin susikeskustelun taustalla on.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Tammikuun luetut

Kirjavuosi 2020 lähti liikkeelle sangen rikkaasti, sillä tammikuun aikana ehdin lukemaan ja kuuntelemaan kaikkiaan 13 kirjaa. Se on yllättävänkin paljon, sillä tammikuu tuntui myös aika kiireiseltä ja samanlainen olo jatkuu edelleen, mutta yritän olla pingottamatta liikaa. Olen nimittäin ollut melko stressaantunut, vaikka stressi puolestaan johtuu siitä, että minun on ollut tammikuun alussa olleen loman jälkeen vaikea saada mitään aikaan graduni suhteen. Loma itsessään oli tuotteliasta aikaa ja tuolloin huomasin, että minulle sopisi parhaiten opiskelu illalla ja yöllä, mutta arkena se ei oikein käy, sillä minulla on muutenkin ihan tarpeeksi vaikeuksia repiä itseni sängystä ylös aamuisin... :-D

Tammikuuhun mahtui kuitenkin kaikkea kivaakin stressistä ja kiireen tunnusta huolimatta. Lomaviikolla junailin Tampereelle graduseminaariin ja kuljeskelin mm. Kalevankankaan hautausmaalla. Se oli todella kaunis paikka ja kerrankin Tampere-päivääni suosi myös auringonpaiste, joten muotisanaa käyttääkseni koin oloni voimaantuneeksi. Kirjojen parissa koin myös hyviä hetkiä ja löysin itseni aiempaa useammin liikuntaharrastusten parissa, mikä tuntui myös hyvältä. Liikkuessa ja itseään äärirajoille venyttäessä saa kyllä tehokkaasti päätä nollattua stressistä.

Tammikuussa luin ja kuuntelisin siis kaikkiaan 13 kirjaa. Aloitin joulukuun alussa 30 päivän kokeilujakson Storytelissä ja kalenteriini tekemän virhemerkinnän ansiosta tilaukseni jatkuikin vielä 30 päivää maksullisena. Toisaalta olin ihan tyytyväinen virheeseen, sillä menojen karsimistavoitteista huolimatta sain jatkaa kuuntelua rikkomatta tahallisesti tavoitettani vastaan. Nyt jakso on oikeasti loppumassa ja taidanpa ottaa testiin jonkin muun sovelluksen, koska en vain osaa enää ajatella meneväni kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kirjoja, jotka sen valikoimasta minua jollain tapaa kiinnostaisivat. Äänikirjat ovat nousseet kyllä todella tärkeäksi osaksi lukuharrastustani.

Tammikuun lukemistoni oli seuraavanlainen:
Eowyn Ivey: Lumilapsi
Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu
Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Heidi Köngäs: Mirjami
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

Viereisessä kuvassa on hyllynlämmittäjäpinoni tälle vuodella. Kuten listasta näkyy, yhden niistä jo ehdinkin lukemaan. Silti olen kyllä kokolailla varma, että tuskin tulen koko pinosta selviytymään tämän vuoden puolella, vaikka tavoitteena onkin vain 6 kirjaa omasta hyllystä. Houkutteleva pino on mielestäni joka tapauksessa! 

Nyt helmikuussakin olen ehtinyt pari kirjaa kuuntelemaan, joten niistä kirjoittelen tässä lähipäivinä. Pari ihan perinteistä kirjaa on myös kesken. Viime viikonloppuna oli ihanaa, kun ehdin ottamaan kirjakuvia  valoisaan aikaan, joten haluaisin jo ihan siitäkin ilosta päästä pian kirjoittelemaan monestakin kirjasta tänne! Hauskaa helmikuuta, muistakaa ottaa rennosti ja kuunnella itseänne. :)

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Viktor Kärppä -dekkarit 2-5


Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli
5 h 43 min., Gummerus 2018, alkup. 2003
lukija: Jarmo Mäkinen
***
Ystävät kaukana
5 h 51 min., Gummerus 2018, alkup. 2005
lukija: Jarmo Mäkinen
***
Isä, poika ja paha henki
5 h 57 min., Gummerus 2011, alkup. 2007
lukija: Jukka-Pekka Palo
***
Tuliaiset Moskovasta
6 h 10 min., Gummerus 2011, alkup. 2009
lukija: Jukka-Pekka Palo

Luin reilut 5 vuotta sitten Matti Röngän paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovan sarjan avausosan. Ensikosketukseni sarjaan kuitenkin oli Samuli Edelmannin, Martti Suosalon ja Ville Haapasalon tähdittämä Tappajan näköinen mies -tv-sarja, jonka olen sittemmin katsonut useampaan otteeseen. Tv-sarjassa pidin sen konstailemattomuudesta ja samanlaisia ovat nämä kirjatkin. Tv-sarja perustuukin hyvin vahvasti näihin kirjoihin, joten sinänsä kirjojen kuuntelu ei juurikaan tarjonnut jännitystä juonenkäänteistä.

Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän tekee monenlaista bisnestä ja liikkuu vähän lain molemmin puolin. Hänellä on vahvat siteet Venäjälle, mutta toisaalta hänellä on luottomiehensä myös Suomessa. Entinen neuvostoliiton upseeri ei tunnu pääsevän menneisyydestään eroon, ja vaikka hän joskus niin haluaisikin, niin on menneisyydessä luoduista kontakteista usein myös hyötyä.

Näissä kuuntelemissani kirjoissa Viktor Kärppä yrittää rakentaa vakaata parisuhdetta Marjan kanssa, pitää ataripoliisi Teppo Korhosen tyytyväisenä siinä missä Venäjän mafiankin ja pyörittää mahdollisimman laillista ja menestyvää bisnestä. Kärppä ei tunne olevansa kotonaan missään, sillä Sortavala on muuttunut niin paljon hänen lähtönsä jälkeen, mutta toisaalta ei koti ole oikein Suomessakaan.

En lähde kuvailemaan teosten juonia sen kummemmin, sillä yksittäisissä teoksissa ei mielestäni sinänsä ole mitään ikimuistettavaa ja erityisesti mainitsemisen arvoista, vaikka siis minä pidän näistä kirjoista. Ne ovat sujuvia, nopeasti kuunneltavia dekkareita ja henkilöhahmot ovat toimivia ja kiinnostavia. Juonikuvausten sijaan haluan kuitenkin mainita, että mielestäni Jarmo Mäkinen on ollut loistava valinta äänikirjojen lukijaksi, sillä hänen tyylinsä ja äänensä sopivat kirjojen tunnelmaan oivallisesti. Jukka-Pekka Palosta en sen sijaan voi sanoa samaa, vaan hänen tavassaan lukea nuo kaksi kirjaa oli jotain jopa ihan ärsyttävää. Nämä kirjat on tehty äänikirjoiksi eri aikoina, mikä selittää eri lukijat, mutta toteanpa vaan, että onneksi Jarmo Mäkinen on otettu myöhemmin äänitettyihin kirjoihin lukijaksi.

Aion mahdollisesti jatkaa tämän sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt siihen tulee ainakin toviksi tauko, sillä Storytel-tilaukseni on päättymäisillään. Luulenpa, että sarjan pariin on kuitenkin helppo palata koska tahansa myöhemmin, sillä ei tässä tuo reilun viiden vuoden tauko avausosan lukemisen jälkeenkään yhtään haitannut. 

perjantai 31. tammikuuta 2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10: Runotyttö maineen polulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 10. kierrokselleen. Tiesin hyvissä ajoin olevani mukana eikä kirjan valintakaan lopulta ollut vaikeaa, sillä viime kesänä luin klassikkohaasteeseen Montgomeryn Pienen runotytön ja nyt tuntui sopivalta lukea sen jatko-osa tähän klassikko-haasteeseen. Löysin alakuvassa olevan niteen kirjaston vaihtopisteeltä vuosi sitten ja viehätyin kovin sen kannesta, mikä onkin yksi syy sille, miksi olen kirjan halunnut lukea. Kiire kuitenkin tuli, mutta se on toisaalta minun lukemisilleni ihan ominaista - olipa kyseessä sitten haasteluku tai lukupiirikirjan lukeminen.
 
***
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
415 s., WSOY 1948
alkup. Emily climbs, 1925
suom. I.K. Inha
 
Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, lähdin googlaamaan tätä teosta ottaakseni selville sen alkuperäisen julkaisuajankohdan. Tietoa metsästäessäni hämmästyin, sillä sain todeta, että olen onnistunut löytämään vaihtopisteeltä suomenkielisen laitoksen ensipainosta olevan kirjan - ja tunnen nyt kuin käsissäni olisi uskomaton aarre! Tämä kirja viehätti minua esineenä jo alkujaankin, mikä onkin syynä siihen, että kirjan alunperin mukaani poimin, mutta nyt koen tehneen todella hienon löydön. Rahallista arvoa teoksella ei liene, mutta siitä huolimatta tuntuu merkittävältä, että sain tarjota tälle niteelle uuden kodin.
 
Emilia Byrd Starr ei ole enää ihan lapsi, vaikka sukulaiset tahtovat häntä sellaisena kohdella. Taiteellisen ja sielukkaan nuoren tytön maailmankuvaa on vaikea ymmärtää, kun Murrayn suvun perinnäistavat vaativat vaalimistaan. Kouluun Emilia sentään lähetetään lisää oppia saamaan, mutta ankara Elisabet-täti kiristää tytöltä lupauksen olla kirjoittamatta "juttujaan" niinä kolmena vuotena, jotka Emilian on määrä oppia saada. Kouluvuosinaan Ruut-tädin valvovan silmän alla Emiliasta varttuu nuori nainen, joka alkaa vähitellen kerätä niin yhteisön kuin sukunsakin arvostusta kirjallisilla kyvyillään. Pidin siitä, että Emilia varttuessaan alkoi yhä selkeämmin piirtää omia rajojaan eikä antanut kenenkään lannistaa häntä. Tunteikkaasta tyttösestä kuoriutuu tässä teoksessa nuori nainen, joka pystypäin katsoo tulevaan - vaikka on hänellä luontainen herkkä puolensa edelleenkin.
 
Siinä missä Pieni runotyttö -kirja sai minut kiristelemään hampaitani kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, joka Emiliaa kohtasi sukulaisten taholta. Sama asia nousi aivan uusiin sfääreihin tässä teoksessa, joskin ärtymystä aiheutti tällä kertaa ensisijaisesti Ruut-täti, joka ei antanut Emilialle mitään mahdollisuuksia oikaista asioita. Miten raivostuttavaa aliarvioimista! Tietysti tiedostan, että teoksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen - mutta siitä huolimatta epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta.

Pidin tästä kirjasta, vaikka jotenki nse tuntui lähtevän aika hitaasti liikkeelle. Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin tarinaan kunnolla sisälle, mutta viihdyin lopulta hyvin ja lukeminen oli jouhevaa. Lukiessani kuitenkin hämmästelin sitä, miten pisteliäitäkin arvioita niin Emiliasta kuin muistakin hahmoista käytettiin. Milloin joku ei ollut sievä, toisinaan joku taas oli vallan "inhoittavan" näköinen. Yritäpä siinä sitten vaalia tervettä itsetuntoa. Emiliakin olisi voinut lannistua monta kertaa ja heittää kaikki haaveensa, mutta hänpä olikin poikkeuksellisen sisukas. Sitä seikkaa selitetään Murrayden erinomaisella sukuperinnöllä, mutta tuskin mikään sukuperintö voisi ketään kovettaa kaikelta arvostelulta.

Minulle jäi tästä kirjasta samanlainen kahtalainen fiilis kuin Pienestä runotytöstäkin. Toisaalta pidin tästä kirjasta paljon, sillä Emilia hahmona on minulle ihan mieluinen, mutta toisaalta tässäkin kirjassa on paljon sellaista, mistä en voi mitää edes asettamalla asiat oman aikakautensa kontekstiin. Jälleen kuitenkin odotan jopa innokkaana Emilian seuraavien vaiheiden lukemista. Lieneekö niiden aika sitten seuraavassa klassikkohaasteessa vai kenties jo ennen sitä, sen aika näyttää.

torstai 30. tammikuuta 2020

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami
347 s., Otava 2019
kansi: Anna Lehtonen
 
Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.
 
Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.
 
Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.
 
 ♠♠♠♠♠

tiistai 28. tammikuuta 2020

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015
alkup. 2013
lukija: Miia Selin
 
Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.
 
Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.
 
Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.
 
Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.