Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila

342 s., WSOY 1997

kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

Erätarinoita

A.E. Järvinen: Erätarinoita

6 cd-levyä, WSOY 2007

lukija: Esa Saario

Luin pari vuotta sitten A.E. Järvisen kirjan Tervaksentuoksuinen erämaa. Vierastin tuolloin hieman yksityiskohtaisia metsästyskuvauksia, mutta toisaalta lukemisen jälkeen jäi mieleen vahva kuva erämaassa liikkumisesta, luontosuhteesta ja raikkaasta ilmasta. Siitä syystä halusin palata A.E. Järvisen tuotannon pariin tämän äänikirjan muodossa.

Erätarinoita sisältää lukuisia novelleja, joissa kertojat osittain vaihtelevat. Toisinaan novellien kuunteleminen osoittautui hieman haastavaksikin kertojien vaihtelun vuoksi, mikäli ei heti hoksannut uuden novellin alkaneen. Tätä kuunnellessa piti olla siis koko ajan hyvin keskittynyt kuunteluun. Mielikuva teoksesta on kuitenkin kokonaisuutena hyvä. Novelleissa kuvataan erämaaluontoa mielestäni enemmän kuin Tervaksentuoksuisessa erämaassa, mutta kyllä tästäkin metsästyskertomuksia löytyy. Kuitenkin tuo luontoympäristön näkyvämpi kuvaus oli minulle mieluista ja tasapainotti teosta mukavasti.

On jännä huomata, että vaikka en ole mikään metsissä liikkuja, pidän ajatuksesta olla lähellä luontoa. Järvisen novellit toivat jälleen kerran tunteen, että luonto on lähellä ja turvallinen huolimatta siitä, että novelleissa liikkuu myös petoeläimiä. Järvisen novelleissa luonto näyttäytyy tärkeänä osana ihmisen elämää, ja se on viehättävä ajatus urbanisoituvassa yhteiskunnassamme.

Tervaksentuoksuinen erämaa

A.E. Järvinen: Tervaksentuoksuinen erämaa

222 s., WSOY 1984, 2.p.

1.p. 1948

kansi: Urpo Huhtanen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin aiheena tänään eräkirjallisuus. Kyseinen genre on minulle hyvin vierasta maaperää, joten siinä mielessä on ihan hyvä, että kirjallisuuspiirin kautta tulee nyt tutustuttua edes yhteen teokseen ja kuultua sitten juttuja muiden lukemista kirjoista. Sain bloggarikollegoilta vinkkejä siitä, mitkä eräkirjat voisivat olla tutustumisen arvoisia. Lainasin useampiakin teoksia, mutta A.E. Järvisen tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten päädyin lukemaan Tervaksentuoksuisen erämaan.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa on novellikokoelma, joka sijoittuu Lappiin. Novellien aiheena on useimmiten suden-, karhun- tai ahmanmetsästys. Välillä tuntuu, että novellit etenevät keskenään jokseenkin samalla tavoin, mutta jotenkin kirjailija aina onnistuu loihtimaan niihin edes pientä vaihtelua. Lisäksi parissa novellissa on eläinnäkökulma, joka oli melkoisen kiinnostava ja jopa ehkä hieman riipaisevakin.

 

Olisin kaivannut näihin novelleihin hieman lisää luontokuvausta, jota kyllä kaikissa oli, mutta toisinaan vain hieman kuriositeettina. Useimmissa novelleissa luontokuvauksesta jäi lähinnä mieleen havuvuoteet, ladut, rakovalkeat ja tervakset, joten luontoa olisi voinut kuvata hieman laajemminkin. Metsästyskuvausta novelleissa sen sijaan oli melko runsaasti ja vaikkei Järvinen kuvannut mitään nylkemisiä ja muita mitenkään yksityiskohtaisesti, niin en silti niistä oikein pitänyt aiheen vuoksi.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa ilmestyi ensikerran vuonna 1948, jolloin Lapin sodan vaikutukset näkyivät alueen kasvistossa, eläimistössä ja ihmisissäkin. Joissakin novelleissa Järvinen käsittelee hyvin suoraan aihetta ja ehkä tietyllä tavalla ottaa kantaakin aiheeseen, sillä olihan Järvinen siviiliammatiltaan metsänhoitaja. Tuo kantaaottavuus oli mielestäni hyvin mielenkiintoista ja toi vaihtelua ja syvyyttä kokoelman tarinoihin.

 

Järvisen kerronta on mielestäni sujuvaa ja lukeminen tuntui vaivattomalta, vaikka en genreä kohtaan mitään erityistä mielenkiintoa tuntenutkaan. Voisin joskus mahdollisesti lukea lisääkin Järvisen erätarinoita, jos minuun yhtäkkiä iskee kipinä eräkirjallisuutta kohtaan. Ihan kelpo tuttavuus siis!