sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Lady Churchill

Marie Benedict: Lady Churchill
10 h 53 min., Sitruuna Kustannus Oy 2022
lukija: Hannamaija Nikander
alkup. Lady Clementine, 2020
suom. Hanni Salovaara

Kuuntelin noin vuosi sitten Marie Benedictin ensimmäisen suomennetun teoksen Rouva Einsteinin. Oli kiinnostavaa kurkistaa todellisuudessa eläneen ihmisen tarinaan ja Benedict oli mielestäni onnistunut juonellisesti oikein hyvin. Kun silloin tutkin Benedictin tuotantoa, oli ilo huomata, että hän on kirjoittanut useampiakin teoksia. Toivottavasti niitäkin suomennetaan, sillä Lady Churchill oli Rouva Einsteinin tavoin kiehtova kirja.

Lady Churchill kertoo Winston Churchillin Clementine-vaimon tarinaa. Esiin piirtyy kuva määrätietoisesta ja vahvasta naisesta, jolla myös oli epävarmuutensa etenkin äitiyteen liittyen. Hän taisteli naisen roolin kapeutta vastaan kulkemalla rohkeasti miehensä rinnalla kaikista puheista ja kuiskutteluista huolimatta. Hän tuki miestään täysin, joskus jopa äitiyden kustannuksella, mutta hän ponnisteli myös muiden asioiden puolesta. Erityisesti heikompiosaisten puolustaminen oli Clementine Churchillin sydäntä lähellä.

Marie Benedictillä on taito kirjoittaa historia eläväksi. Lukija pääsee sukeltamaan Britannian poliittisen ilmapiirin keskiöön Clementinen ja hänen miehensä kautta, ennen kaikkea kuitenkin Clementinen näkökulmasta, mikä oli todella kiinnostavaa. Erityisen hyvä juttu on juurikin tuo naisnäkökulma, kun hieman varjoon jäänyt nainen saa suunvuoron ja hänen todellinen vaikutuksensa tulee huomatuksi.

sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo
5h 57 min., Siltala 2022
lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.


keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään
9h 8min., Aula & Co 2020
alkup. There There, 2018
suom. Jussi Korhonen
lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen
kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.

maanantai 26. syyskuuta 2022

Sininen huvila

 Eva Frantz: Sininen huvila
7h 42 min., Kustantamo S&S 2018
suom. Ulla Lempinen
lukija: Anna Saksman

Kuuntelin loppukesästä lomalla olessani jonkin verran äänikirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut blogiini. Yritän purkaa sumaa nyt syksyn mittaan.

Sininen huvila on ensimmäinen Frantzilta lukemani/kuuntelemani aikuisille suunnattu jännäri. Se avaa komisario Anna Gladista kertovan sarjan, mitä en itse asiassa etukäteen tiennyt tai ollut noteerannut. Kuuntelin kirjan aika nopeaan tahtiin, joten tietyllä tavalla se piti minut otteessaan, vaikka ei kiehtonutkaan samalla tavalla kuin nuorille suunnatut Ruukin salaisuus ja Osasto 23.

Becca on suosittu bloggaaja, joka kirjoittaa lifestyle-blogia nimeltä Sininen huvila. Suosiolla on kääntöpuolensa, sillä myös vihapostin määrä on valtaisa. Kun Beccan pieni Bruno-poika löydetään harhailemasta keskellä yötä autiolla tiellä, löytävät häntä kotiin saattavat nuoret Beccan vakavasti pahoinpideltynä ja henkitoreissaan keittiön lattialta. Poliisikomisario Anna Glad saa tapauksen selvitettäväkseen.

Sininen huvila on dekkari, joka sai ainakin minut kuuntelijana pohtimaan tapausta Anna Gladin mukana ja miettimään mahdollista motiivia. Loppuratkaisu yllätti, vaikka teos lopulta jäikin jotenkin etäiseksi. Luultavasti en tule tämän sarjan parissa jatkamaan, mutta nuortenkirjoja voisin kyllä lukea lisääkin.

tiistai 20. syyskuuta 2022

Lukupiirikirja: Silloin en koskaan ole yksin

 Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin - Lukemisen taidosta
272 s., Tammi 1999
alkup. Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst, 1999
suom. Kaarina Sonck

Merete Mazzarellan teos Silloin en koskaan ole yksin - Lukemisen taidosta oli syyskuun lukupiirikirjamme ja samalla uuden "lukuvuoden" aloituskirjamme. Mazzarella tuli toiveaiheena piiriläiseltä ja valitsin hänen tuotannostaan tämän, koska ajattelin, että minulla ei välttämättä ole ohjaajana paljon annettavaa ikääntymistä käsitteleviin kirjoihin liittyen. Menetyksistä kertovia kirjoja taas en oman elämäntilanteeni takia halunnut lukea.

Silloin en koskaan ole yksin on eräänlainen mietelmäteos, joka sisältää välillä hyvinkin tajunnanvirtaiselta tuntuvaa kirjallisuuspohdiskelua ja analyysiakin. Itse koin etenkin teoksen alkupuolen vaikeasti seurattavaksi, vaikka toisaalta juuri alkupuoleen kirjaan kiinnitin post it -lappusia muistuttamaan ajatuksia herättäneistä kohdista. Lukemista oli ollut helpompi jäsennellä ja luettua ymmärtää, jos teos olisi jaoteltu etenkin aihealueisiin. Loppupuoli tuntui kuitenkin selkeämmältä ja tekstin mukaan saattoi lähes uppoutua.

Minua hieman hirvitti saammeko tästä teoksesta kunnollista keskustelua aikaan, sillä pelkona oli, että muutkin ovat kokeneet tämän yhtä vaikeaselkoiseksi kuin minä. Niin kyllä olivatkin, mutta toisaalta jokainen oli löytänyt myös mieleenpainuvia kohtia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia, joista keskustelu lähti rönsyilemään laajemminkin lukemisen ja kirjojen maailmaan. Lopulta kirjavalinta oli siis sangen hyvä, vaikka tämän kirjan lukeminen olikin hieman pakkopullaa.

ps. minulle ensikosketus Mazzarellaan tuli alakouluikäisenä Glorian Antiikki -lehden kolumnien kautta. En niistä paljonkaan ymmärtänyt, ja ehkä se mielikuva oli tietyllä tavalla edelleen minulla ennakko-odotuksena, kun tätä kirjaa lähdin lukemaan. Kyseisestä lehdestä sen sijaan pidin paljon ja pidän edelleenkin!

lauantai 17. syyskuuta 2022

Korvapuustikesä

 Maija Kajanto: Korvapuustikesä
320 s., WSOY 2022
kansi: Laura Noponen

Maija Kajannon romanttinen viihderomaani Korvapuustikesä avaa kahvila Koivusta kertovan sarjan. Avaus on mielestäni todella onnistunut, sillä vaikka kirjassa onkin viihderomaanin perinteisiä aineksia, onnistuu se yllättämään. Korvapuustikesässä nähdään kyllä onnellisia loppuja, mutta ei liian ilmeisellä tavalla.

Helsingissä asuva Kristiina Kivimaa saa tarpeekseen hektisestä arjesta ja työnantajansa alati kasvavista vaatimuksista, pakkaa laukkunsa ja matkaa mummonsa luo Pyhävirralle. Rakkaus hyvään ruokaan ja leivontaan on heille yhteinen piirre, ja pian Kristiina jo hääriikin mummonsa kahvilan tiskin takana. Pienen paikkakunnan tiivis yhteisö, lukiovuosien muistot ja kahvilan uudistaminen tempaavat Kristiinan mukaansa. Romantiikkaakin on ilmassa, mutta samalla pintaan alkaa nousta menneisyyden tapahtumat ja kipeät menetykset, joiden käsittely ei ole helppoa. Kun Kristiina saapuu Pyhävirralle, se on tarkoitus olla vain lyhyt piipahdus. Aika pian hän kuitenkin alkaa pohtia ruuhka-Suomesta irtautumista pysyvänä ratkaisuna

Korvapuustikesä on ihana kirja. Leppoisa, mukaansatempaava ja lempeä. Samalla kertaa se on myös syvällisempi kuin osasin odottaakaan, siinä käsitellään isojakin asioita Kristiinan etsiessä paikkaansa odotusten ja omien toiveiden ja pelkojen ristitulessa. Tarinankerronta on lämmintä ja inhimillistä. Pidin myös miljööstä. Tuli ihan tunne, että olisipas hauska piipahtaa Kristiinan ja mummon kahvilassa ja tutustua Pyhävirtaan. Onneksi sinne pääsee vielä uudelleen, kun Korvapuustikesälle joskus ilmestyy jatkoa!

keskiviikko 24. elokuuta 2022

The Hundred and One Dalmatians

Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians
286 s., Egmont London 2015 
alkup. 1956
kuvitus: Alex T. Smith

Koin keväällä jonkinlaisen 101 dalmatialaista ja Cruella de Vil -buumin, jonka seurauksena luin Cruellasta kertovia kirjoja, katsoin elokuvia ja päädyin lainaamaan myös Dodie Smithin alkuteoksen The Hundred and One Dalmatians, jota tosin ryhdyin lukemaan vasta kesälomalla.

101 dalmatialaista on varmasti monille tuttu tarina ennen kaikkea Disneyn klassikkoanimaatiosta, jossa Pongo ja Perdita lähtevät etsimään Cruellan kaappaamia pentujaan ja tulevat takaisin kotiin omiensa ja muutaman kymmenen muun pennun kanssa. Sinänsä Disneyn animaatio on melko uskollinen alkuteokselle, mutta erojakin luonnollisesti on.

Dalmatialaiset Pongo ja Missis Pongo asuvat lemmikkiensä herra ja rouva Dearlyn kanssa hienossa talossa Lontoossa. Pongo ja Missis saavat 15 pentua, joten löytökoira (ja niin ikään dalmatialainen Perdita) auttaa imetyksessä. Heidän lähinaapurustossaan asuu turkkurin kanssa naimisissa oleva ja turkiksiin täysin hurahtanut Cruella de Vil, joka ihastuu ajatukseen dalmatialaisturkista. Katala Cruella kaappaa pennut. Ihmisten ollessa neuvottomia koirat tarttuvat toimeen. Hämyhaukun (Starlight Barking) avulla he saavat vihjeitä pentujen olinpaikasta ja pelastusoperaatio alkaa hahmottua.

Mielestäni alkuperäisteoksesta välittyy selvästi 1950-luvun ajankuva niin hyvässä kuin pahassakin. Itselleni jotenkin pisti silmään se, miten naishahmot koiria myöten kuvattiin hieman höperöinä ja typerinä, sellaisina joita miesten tulee suojella. Etenkin pentujen äiti Missis kuvattiin kauniina koirana, joka ei erota oikeaa vasemmasta eikä ymmärrä monimutkaisia kuvioita. Muutenkin teoksesta nousee esille tietynlaisia asenteita, joita en enää nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen pysty erittelemään kunnolla, mutta jotka lukuhetkellä tuntuivat särähtävän esiin. Lähinnä kyse oli siitä ajatuksesta, että enää lastenkirjoissa ei puhuttaisi niin ja esitettäisi asioita näin.

Oli ihan kiinnostavaa tutustua lastenkirjallisuuden klassikkoon alkuperäiskielellä. Harvoin luen kirjoja englanniksi, mutta se on kivaa vaihtelua ja lasten- ja nuortenkirjat ovat harjaantumattomalle mitä parhain tapa aloittaa. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin lukea buumiini liittyen!

Ps. fun fact oon oikeasti täysin kissaihminen, vaikka koiratkin on kivoja. Mutta jos valita pitää, niin kissat. Fun fact 2 sanon mun kissoja dalmatiankissoiksi, koska kumpikin on valkoisia ja kummallakin on yksi laikku päässä (ja toisella myös selässä ja jalassa). Tiedotus päättyy.

maanantai 8. elokuuta 2022

Passio

Pirkko Saisio: Passio
24h 28min., Siltala 2021
lukija: Pirkko Saisio
graafinen suunnittelu: Elina Warsta 

Kuten olen monesti sanonut, en enää oikein osaa tai pysty tarttumaan tiiliskivikirjoihin. Pirkko Saision Passiokin olisi luultavasti jäänyt minulta kokematta, jos teosta ei olisi jollain sometilillä kehuttu Sinuhe egyptiläisen kaltaiseksi nautittavaksi lukukokemukseksi. Lainasin teoksen ihan kirjana, koska arvelin etten saa sitä koskaan kirjaston e-äänikirjojen jonosta. Sain kuitenkin ja kuuntelin lumoutuneena.

Passio on laaja romaani, joka kantaa 1500-luvulta meidän päiviimme asti. Maantieteellisesti matkataan Italian Firenzestä Puolan ja Venäjän kautta aina Suomeen asti. Matkalla kohdataan monenlaisia persoonia, joita kaikkia yhdistää elämän merkityksen etsintä ja ideologisuus, kenellä uskonnon ja kenellä poliittisen aatteen sävyttämä. Nämä erilaiset, eri aikojen ihmiset sitoo yhteen erikoinen koru, jonka ruhtinatar Vasari on saanut mieheltään lahjaksi ja johon tuntuu liittyvän aina raskas taakka. Matkalla koru muuttaa muotoaan monestikin, mutta merkityksettä se ei milloinkaan jää.

Kun aloin kuuntelemaan Passiota, jouduin jonkinlaisen kirjahurmoksen valtaan, niin nautittavaa kuunneltavaa se oli. Laitoin kirjan pyörimään mennessäni keräämään viinimarjoja. Ajattelin kerätä vain yhden pensaan tyhjäksi, mutta pakko oli kerätä toinenkin, jotta sain kuunnella Passiota vielä lisää. En osaa eritellä, mikä tässä kirjassa oli niin erityisen lumovoimaista. Ehkä kaikki miljööstä hahmoihin, Saision tapa kuljettaa juonta ja sitoa vuosisadat ja ihmiset yhteen. Se, että Saisio on itse lukenut tämän äänikirjaksi, tuntuu jotenkin kruunaavan elämyksen. Pidin hänen äänestään kovasti.

Vaikka lumouduin tästä kirjasta oikein todella, teoksen loppupuolella koettiin mielestäni hienoinen lässähdys, tai ainakin minun mielenkiintoni alkoi hiipua ja kuuntelutahti hidastua. Aluksi suorastaan ahmin äänikirjaa korvillani, lopuksi viimeiset tunnit tuli kuunneltua pienemmissä erissä. Loppupuolella siis hieman petyin alkuhuuman jälkeen, mutta olihan tämä kyllä hieno romaani. Suosittelen!

perjantai 5. elokuuta 2022

Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän
267 s., Otava 2021
kansi: Piia Aho

Olen nyt kesälomalla ollessani pyrkinyt lopultakin lukenaan myös pitkään lainassa olleita kirjoja, ja Tämä läpinäkyvä sydän on yksi niistä. En voi olla jälleen kerran ihmettelemättä, että miksi olen tätäkin niin pitkään odotuttanut.

Beata on hankolaisperheen tytär, jo äiti itsekin aviottomalle tyttärelleen. Eletään vuotta 1942, jolloin perhe pääsee palaamaan Hankoon miehitysajan jälkeen. Kotitalo on maalattu toisen väriseksi, mutta talosta on huolehdittu. Venäläisiä sotavankeja on Hanko täynnä, mutta niin on pian myös saksalaisia sotilaita. Kun Beata kohtaa peurapolulla venäläisvangin, ei hän voi unohtaa miehen sacher-kakun värisiä silmiä. Vankien kanssa vehkeilystä voi saada tuomion maanpetoksesta, mutta sydän ei anna unohtaa miestä.

En tiedä miten kuvailisin tätä teosta. Mieleen tulee sanat tuokionomainen, välähdysmäinen, herkkä, kuulas. Uppouduin perheen arkeen miehitysajan jälkeisessä Hangossa, kun sota vielä jatkuu ja kaikesta on pulaa. Beata on oman tiensä kulkija, jotenkin peloton. Sydämen äänen seuraaminen on aiemmin johtanut tilanteeseen, joka jätti hänet kokoamaan sirpaleita, mutta silti hän merkillisellä varmuudella uskaltaa, vaikka pelissä on tällä kertaa muutakin kuin sydän. Pelissä on koko elämä, sillä maanpetos on vakava rikos.

Pidin tästä teoksesta, vaikka se ei minussa suuria tunteita herättänytkään. Joskus sitä vain tiedostamattaankin kaipaa juuri tällaista romaania, jota ei oikein pysty edes kuvailemaan.

torstai 4. elokuuta 2022

Seikkailijat ja kirottu linna

Jemma Hatt: Seikkailijat ja kirottu linna 
212 s., Kumma 2022
alkup. The Adventurers and The Cursed Castle 2018
suom. Jade Haapasalo
kansi: Andrew Smith

Seikkailijat ja kirottu linna on perinteinen nuorten salapoliisiromaani, jossa ratkotaan arvoitusta, pyritään harhauttamaan pahiksia ja ajaudutaan vaaraan. Aloin lukemaan tätä kirjaa alunperin sillä ajatuksella, että voisin ottaa tämän vinkkauspakettiini. En kuitenkaan liiemmin pitänyt tästä kirjasta, sillä tästä tuntui puuttuvan tyystin salapoliisiromaaneille tarpeellinen jännitys.

Serkukset Lara ja Rufus lähetetään omituisen isosetä Herbin luokse kesää viettämään, kun Laran äiti joutuu yllättäen lähtemään työmatkalle ulkomaille. Isosetä Herb asuu suvun vanhassa linnassa, jonka väitetään olevan kirottu. Lara ja Rufus päätyvät pian ratkomaan arvoitusta apunaan Tom, joka on linnan työntekijöiden poika ja joka on viettänyt linnassa paljon aikaa jo pienestä pitäen.

Sinänsä linnan kiroukseen liittyvä arvoitus ja vihjeet sen ratkaisemiseksi ovat ihan nokkelia, mutta todellinen jännitys puuttuu. Tapahtumat kiitävät eteenpäin ja vaikka kapuloita heitellään rattaisiin, ei jännitys nouse oikein missään kohtaa. Hahmotkin jäävät jotenkin etäisiksi kaikessa stereotyyppisyydessään. Teokselle on olemassa jatko-osakin, mutta en aio lukea sitä.

maanantai 1. elokuuta 2022

Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Hannu Mäkelä: Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja
190 s., Kirjapaja 2021

Lukeminen on harrastuksistani epäilemättä pitkäaikaisin ja rakkain. Useat lapsuus- ja nuoruusmuistoni liittyvät hetkiin, jolloin olen riemuinnut hyvän kirjan löytämisen ilosta ja nauttinut lukemisesta. Mieleen muistuu hetkiä, jolloin minulle on luettu ääneen ja minuun on istutettu pääosin äitini toimesta rakkaus tarinoita ja kirjoja kohtaan. Ne ovat voimakkaita muistoja, ja usein jos mietin vaikka teinivuosien kesälomia, mieleeni palaa ensimmäisenä se ihana autuus, kun sai vain lukea päivät pääksytysten.

Tiedän siis mitä on lukemisen ilo. Hannu Mäkelä on kirjoittanut aiheesta kokonaisen omakohtaisen kirjan, ja lukemisen ilosta lukeminen oli myös ilo. Teoksessa on kiinnostavia muistoja ja näkökulmia kirjallisuuden vaikutuksesta ihmiseen. Mäkelä ulottaa ajatuskulkunsa myös kirja-alaan ja kielen kehitykseen. Lukemisen ilo on siis hyvin kattava teos, joka tarjoaa näköaloja laajasti.

Hannu Mäkelä on selvästi lukenut mies. Hän tuntee kirjallisuuden ja kielet, kulttuurit ja historian sen ympärillä. Olen aiemminkin lukenut hänen teoksiaan, joten asia ei toki tullut yllätyksenä, mutta tässä teoksessa se kuitenkin entisestään korostuu. Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka myös tietävät, mitä on lukemisen ilo.

perjantai 29. heinäkuuta 2022

Laahus

Paula Havaste: Laahus
Nuijasota 1
429 s., Gummerus 2022

Paula Havaste on yksi suosikeistani mitä tulee historiallisiin romaaneihin. Pidin paljon hänen Vihat-sarjastaan ja samoin Kaksi rakkautta jatko-osineen oli minulle mieluisia. Saarenmaa-sarjasta en kuitenkaan jaksanut lukea ensimmäistä osaa enempää, ja vähän sama fiilis on nyt tämän Nuijasota-sarjan avausosan jälkeen.

Laahus kertoo Reetasta, joka lähetetään Turkuun pikkupiiaksi, kun kotona ruokaa ei riitä kaikille. Kauppiaan perheen miesväki ei kohtele piikojaan hyvin, ja Reeta palaakin kotiin pilattuna. Kun häpäisystä on elävät seurauksensa, Reeta saa kuunnella päivästä toiseen huomautuksia huonommuudestaan. Rohkeus ja sinnikyys ajavat hänet kuitenkin tarttumaan uuden alun mahdollisuuteen heti sellaisen tarjoutuessa.

Laahus sijoittuu 1500-luvun talonpoikaiskapinan eli nuijasodan aikoihin. Myös Reeta tulee tempautuneeksi mukaan tapahtumiin, jotka lopulta vyöryvät yli armottomasti eivätkä säästä muuta kuin kaikkein nokkelimmat ja onnekkaimmat. Nuijasodan pyörteissä Reeta oppii näkemään itsensä uudelleen: hän on taitava, hänellä on sisua ja henkistä voimaa, hän on paljon muutakin kuin pilattu nainen. Reeta saa myös huomata, että myös hänelle on tarjolla onnea kaiken tapahtuneen jälkeenkin.

Havaste osaa kirjoittaa historian ja hahmonsa hyvin eläviksi. Teoksen alussa olinkin ihan että "vau", onpas mukaansatempaava sarjan avaus. Tuo fiilis jostain syystä vähitellen hiipui, vaikka olinkin utelias näkemään miten Reetan käy. Pidin myös hieman kummallisena sitä, miten Reetan matkaan jäi kulkemaan pieni henkiolento, jos niin voi sanoa. Sillä on symbolinen ja juonellinen merkityksensä kyllä, ja surussa ihminen turvautuu myös epärationaalisiin asioihin lohtua etsiessään, mutta jotenkin se ei oikein istunut Reetan järkevään hahmoon siltikään.

Laahus on sujuvalukuinen teos, kuten Havasteen kirjat yleensäkin. Nyt lomalla on ollut kertakaikkisen ihanaa uppoutua pitkästä aikaa lukemaan niin paljon kuin haluaa, ja siksi myös Laahuksen lukeminen eteni hyvin reippaasti. Saa nähdä tulenko jatkamaan sarjan parissa. Suurta uteliaisuutta tulevia vaiheita kohtaan ei nyt jäänyt, vaikka kirjasta ihan pidinkin.

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina
Seitsemän sisarta 4
732 s., Bazar 2019
alkup. The Pearl Sister 2017
suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.

perjantai 22. heinäkuuta 2022

Perijä

Camilla Sten: Perijä
447 s., Bazar 2021
alkup. Arvtagaren 2019
suom. Jänis Louhivuori 

Jos haluat lukea hurjan koukuttavan jännärin, niin lue Perijä! Tämä kirja odotteli lainahyllyssäni todella pitkään, ja nyt todella ihmettelen syytä sille, sillä teos vei mennessään heti ensi sivuilta alkaen. Olen aiemmin lukenut Stenin Kadonneen kylän ja pidin siitäkin todella paljon.

Elanorin isoäiti kuolee henkirikoksen uhrina oman asuntonsa eteiseen Eleanorin silmien edessä. Kasvosokea Eleanor ei kuitenkaan pysty kuvailemaan tekijää poliisille ja tekijä jää vapaalle jalalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin Eleanor matkustaa isoäitinsä perunkirjoituksen puitteissa maalle tutustumaan perintökartanoon, josta hän ei tiennyt mitään. Hyvin pian hän saa huomata, että syrjäinen kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, eikä Eleanor seurueineen taidakaan olla siellä niin yksin kuin kuvitteli.

Perijä on suljetun paikan mysteeri ja jännäri, ja juuri sellaisista minä pidän. Jännitys tihenee pala palalta ja Stenin teksti vie mennessään. Kirjan miljöö ruokkii mielikuvitusta ja jännitys tuntuu paikoitellen lähes käsin kosketeltavalta. Eleanorin kasvosokeus tuo oman olennaisen lisänsä eristyksiin jäävän kartanon ilmapiiriin.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Äiti: Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen

Terhi Rannela: Äiti - Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen
175 s., Karisto 2020

Minun oli alunperin tarkoitus lukea Terhi Rannelalta ihan toinen kirja, mutta sitä käsissäni pyöritellessäni huomasin kansiliepeessä maininnan tästä Äiti-kirjasta. Tartuinkin siis nyt tähän, vaikka pelkäsin, että itken luultavasti silmät päästäni tätä lukiessani. Niin ei onneksi käynyt, mutta lukukokemuksessa oli kyllä jotain todella hoitavaa ja lohdullista.

Terhi Rannelan äiti menehtyi täysin odottamatta vuonna 2016. Tässä kirjassa Rannela purkaa kokemuksiaan äidin kuoleman aiheuttamasta surusta sen eri vaiheissa, onhan hän kirjaa kirjoittaessaan ehtinyt käsitellä asiaa jo pidemmän aikaa. Hän kirjoittaa muistoistaan äitinsä kanssa ja menetyksen koko laajuudesta.

Minun äitini menehtyi äkillisesti toukokuun lopussa 52-vuotiaana. Hän sairasteli keväällä, mutta kuolema oli silti äkillinen ja odottamaton. Hänen sydämensä oli heikommassa kunnossa kuin tajusimmekaan. Rannelan kuvaukseen äkillisestä menetyksestä on siis tietyllä tavalla hyvin helppo samaistua. Voi kunpa ei olisi. On hirveää saada puhelu läheisen menehtymisestä keskellä täysin tavallista, korkeintaan arkihuolien kirjomaa päivää. Se on jotain niin romahduttavaa, että minun on vaikea löytää sille sanoja. Asia konkretisoituu vähitellen, se on vain hyväksyttävä, tartuttava toimeen asioiden hoitamiseksi. Ja iltaisin nukkumaan mennessä, kun suru ottaa tilansa, kaikki arkinen jää huutoitkun jalkoihin. Äiti, mulla on ikävä sua. Äiti. Äiti. Äiti!

Ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet äitinsä. Olen saanut heiltä tukea ja ymmärrystä tämän menetyksen läpikäymiseen. Silti itselleni lukuihmisenä on jotenkin eri tavalla lohdullista ja voimia antavaa lukea kirjaa aiheesta. Rannelan sanoja lukiessani huomaan eri tavalla, että jonkun muunkin mieleen on noussut ihan samanlaisia ajatuksia kuin minullakin. Luulen, että palaan tähän kirjaan vielä joskus, kun aikaa on kulunut enemmän. Tämä oli jo nyt tässä vaiheessa hyvä ja lohduttava lukukokemus, juuri sellainen joksi Rannela tämän tarkoittikin.
 

torstai 14. heinäkuuta 2022

Numeroruuhka

Eve Hietamies: Numeroruuhka
468 s., Otava 2022
kansi: Kirsti Maula

Pasaset ovat täällä taas! Eve Hietamiehen uusin teos Numeroruuhka jatkaa Yösyötöstä, Tarhapäivästä ja Hammaskeijusta tuttujen Antti ja Paavo Pasasen tarinaa. Viisikymppinen yksinhuoltajaisä Antti on uusien haasteiden edessä, kun aivoinfarktin saanut iäkäs isä majoitetaan tilapäisesti hänen luokseen, Paavolla on omat kommervenkkinsä koulussa ja työpaikalla leijuu laajojen irtisanomisten uhka.

Olen pitänyt tämän sarjan kirjoista kovasti eikä Numeroruuhka ole mikään poikkeus. Tilannekomiikka, terävä dialogi ja aimo annos mustaa huumoria on toimiva kombo. Nauraa sai, vaikka monet kerrat kävi Anttia surkukin. Ei ole helppoa, kun yhden ihmisen pitäisi jaksaa kaikki, ehtiä kaikki ja osata kaikki. Siinä jää helposti omat tarpeet ja toiveet sivurooliin, kun yrittää viedä kaikkia muita eteenpäin.

Eve Hietamies on sujuvasanainen kirjailija, jonka teksti tempaa helposti mukaansa. Numeroruuhkassa on helppo viihtyä, etenkin kun keskushenkilöt ovat niin symppiksiä. Juonesta haluaisin kirjoittaa hieman enemmänkin, mutta se tuntuu vaikealta ilman pienien juonipaljastusten tekemistä. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta, joten tyydyn vain sanomaan, että Antti tarpoo välillä aika mustissakin maisemissa. Päällimmäisenä kysymyksenä on silloin, mikä minussa on vikana, kun en kelpaa enää mihinkään. Sitten pilkahtaa taas valoa. Ja onhan kuitenkin aina ja edelleen se tärkein eli Paavo, poika joka tekee isänsä välillä hyvin ylpeäksi.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia
200 s., Atena 2022
kansi: Sanna Mander

Henriikka Rönkkösen kirjat ovat olleet minulle vuosien varrella jonkinlaisia must read -kirjoja, vaikka en ole niistä välttämättä aina pitänytkään. Jotenkin aina uuteen on tullut tartuttua, vaikka mikä olisi. Rakkausshokkihoito kertoo elämänvaiheesta, jossa pitkä sinkkuaika on päättynyt ja otetaan varovaisia askeleita kohti pysyvää ja vakaata parisuhdetta. Mukana on kilokaupalla menneisyyden painolastia, mikä ei suoranaisesti edesauta parisuhteen muodostumista. Ah, kuinka tuttua!

Aluksi vaikutti siltä, että tämä kirja jää minulta kesken. Jatkoin lukemista, vaikka tuntuikin, että ei nyt niin kauheasti nappaa. Sitten tapahtui jotain ja lukeminen vei mennessään. Pidän siitä, miten Rönkkönen jaksottaa tekstiään lukuihin, sillä siinä on jotakin palkitsevaa. Tässä kirjassa oli myös niin paljon kaikkea tuttua, että yllättäen löysin hyvinkin paljon samaistuttavia ajatuksia. Ei ole helppoa yrittää rakentaa luottamusta uuteen ihmiseen, kun tunteiden syventyessä kaikki vanhat pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset alkavat nostaa päätään.

Rakkausshokkihoito on kiva, nopealukuinen kirja, joka sopii mitä parhaiten luettavaksi vaikkapa rannalla makoillen. Teoksessa käydään syvissäkin vesissä, sillä sydämen asiat eivät ole mikään vitsijuttu, mutta pohjavire on kuitenkin varovaisen toiveikas. Pidin lopulta, vaikka aluksi muulta vaikuttikin.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Sirkustyttö

Pam Jenoff: Sirkustyttö
12 h 50 min., HarperCollins Nordic 2021
alkup. The Orphan's Tale
suom. Maija van de Pavert
lukija: Sanna Majuri

Etsin keväällä taas uutta kuunneltavaa kirjaston e-äänikirjojen valikoimasta ja valitsin Pam Jenoffin Sirkustytön. Se vaikutti ihan kiinnostavalta ja kuuntelin kirjan loppuunkin, vaikka ei tämä nyt erityisesti minua vienyt mennessään. En tiedä mikä siinä oli, sillä jännitystä ja dramaattisia käänteitä tässä kyllä riitti. Ehkä surullisia kohtaloita oli lopulta vähän liikaa.

Sirkustyttö sijoittuu II maailmansodan aikaan. 16-vuotias Noa on ajettu pois kotoaan raskauden vuoksi. Hän joutuu antamaan lapsensa pois, mutta kotiin ei ole silti palaamista. Hän elättää itsensä siivoojana rautatieasemalla. Eräänä yönä hän löytää junavaunun täynnä juutalaislapsia. Mitään ajattelematta hän sieppaa yhden lapsista turvaan. Noa ja pikku-Theo saavat turvapaikan sirkuksesta, mutta ehtona on, että Noa opettelee esiintymään trapetsitaitelijana. Häntä valmentaa kokenut trapetsitaiteilija, Noaa vanhempi toisen sirkusperheen kasvatti Astrid, joka kokee Noan uhkana asemalleen. Sodan pahentuessa ja luodessa todellisen uhkan pikkuisen Theon ylle, Astrid ja Noa huomaavat suojelunhalun yhdistävän heitä.

Surullisia ihmiskohtaloita, liian lyhyeksi jääneitä elämiä ja särkyneitä sydämiä tässä kirjassa on paljon. On tietysti myös toiveikkuutta ja selviytymistarinoita, mutta enemmän tästä jäi mieleen surumielisyys. Kiinnostavaa tässä oli sirkus miljöönä ja sirkuslaisten vaihtoehtoinen elämäntyyli. Niiden asioiden takia tämän kirjan jaksoin kuunnella loppuun asti.

tiistai 5. heinäkuuta 2022

Agnes ja varjo ikkunassa

Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa
kuvittanut Kati Vuorento
168 s., WSOY 2022

Ai että olen tykännyt tästä Tuutikki Tolosen kirjoittamasta ja Kati Vuorennon kuvittamasta Agnes-sarjasta! Ensimmäinen osa Agnes ja unien avain lumosi minut ihan täysin ja näistä kahdesta muustakin osasta olen kyllä pitänyt. Teoksen jälkisanoissa Tolonen kertoo, että tämä oli sarjan viimeinen osa. Olen siitä hieman harmissani, koska olen pitänyt näistä kirjoista niin kovasti, mutta mielestäni Tolonen lopettaa oikeaan aikaan, sillä nyt on Agnesin suvun salat selvitetty.

Agnes äiteineen on muuttanut asumaan huvilaan, jonka he perivät Agnesin isoisoäidiltä Agnes Marialta. Huvilalla järjestetään kesän aikana taidekurssin lisäksi valokuvauskurssi, johon Agneskin osallistuu. Kurssien alettua huvilassa alkaa ilmetä kaikenlaista erikoista. Näyttää siltä, että taidekurssille osallistuu haamujäsen, joka toteuttaa aina tehtävänannon mukaisen työn. Valokuvauskurssin tehtäviä työstäessään Agnes ja hänen ystävänsä Pulla kohtaavat niin ikään erikoisuuksia, joista ensimmäinen on Agnesin kameraan tallentunut ihmishahmo sellaisen huoneen ikkunassa, jonne kenelläkään ei ole pääsyä.

Agnes ja varjo ikkunassa keskittyy kuvaamaan ensisijaisesti isoisoäiti Agnes Marian kaksosveljen Hugon lyhyeksi jäänyttä elämää. Hugo oli taiteellisesti hyvin lahjakas, hän piirsi, sävelsi ja kuului valokuvauskerhoonkin. Vähitellen nuorelle Agnesille rakentuu kuva kauan sitten kuolleesta nuorukaisesta, joka saa vihdoin ansaitsemaansa tunnustusta taiteilijana.

Agnes-sarja on ollut aivan ihanaa luettavaa. Sarjan maaginen realismi, sukusalaisuudet, historian havina ja upea miljöö ovat saaneet minut viihtymään kirjojen parissa todella hyvin. Tämä sarja on ollut minulle todellinen löytö! Harvoin enää törmään sellaisiin lanu-kirjoihin, jotka vievät täysin vastustamattomasti mennessään. Kiitos näistä hetkistä!

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Uutta elämää, Jylhäsalmi

Kirsi Pehkonen: Uutta elämää, Jylhäsalmi
Jylhäsalmi 6
333 s., Karisto 2022
kansi: Petri Jauhiainen & Saana Nyqvist 

Jylhäsalmi-sarjan uuden osan ilmestyminen alkaa olla jo kevään tai kesän merkki. Sarjan upeisiin maisemiin on ilo saapua uudelleen, sillä niissä maisemissa henkii kaikki se ihana, mitä Suomen kesällä parhaimmillaan on tarjota. Uutta elämää, Jylhäsalmi oli siinä mielessä edeltäjiinsä nähden yllättävä kirja, että se liikutti minut ihan kyyneliin asti.

Inkeri eli tutummin Inkku on saapunut kotipaikkakunnalleen kesäeläinlääkäriksi. Opinnot ovat vielä hieman kesken, mutta ammattimainen ote työhön on jo kehittynyt. Kesän ajan on tarkoitus panostaa työntekoon ja ehkä pitää hieman hauskaa paikkakunnan toisen kesäeläinlääkärin, Inkun opiskelukaveri Eemin kanssa. Kiireinen arki näyttää kuitenkin karut kasvonsa eikä Eemikään taida olla ihan sellainen kuin Inkku kuvitteli. Romantiikkaa on kuitenkin ilmassa, sillä Supon mieheksi tiedetty Lassi viihtyy kesällä niin ikään lapsuusmaisemissaan Jylhäsalmella.

Olen pitänyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta jotenkin tämä kirja kolahti vielä ihan eri tavalla kuin aiemmat. Eläinlääkärin työn kuvaus oli kiinnostavaa ja pidin Inkun hahmosta paljon. Juuri Inkun työhön liittyy se kohta, joka liikutti minut kyyneliin, sillä kaipaan edelleen edesmenneitä kissojani. Pehkonen on onnistunut kuvaamaan tilanteen todella koskettavasti ja lämpimästi. Perusvireeltään viihteellinen ja romanttinen kirja yllätti moniulotteisuudellaan: naurusta kyyneliin ja takaisin.

Seinäjoen lukuhaaste #kulkuneuvossa, tarkemmin sanottuna eläinlääkärin autossa pitkin poikin Jylhäsalmea, välillä taksissa, lossissa tai kajakilla melomassa.

Blogihiljaisuus päättyy

Elämä harvoin menee suunnitellusti. Siitä sain ison muistutuksen toukokuun lopussa, kun äitini menehtyi äkillisesti. Hän sairasteli kevään mittaan, mutta meistä kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli todella niin huonossa kunnossa. Olin monille sanonut, että järjen tasolla tässä alkaa varautua siihen, että mitä tahansa voi tulla koska tahansa. Kuoleman kaltaista lopullisuutta en osannut kuitenkaan kuvitellakaan. Kun isäni soitti minulle ja kertoi saaneensa terveyskeskuksesta tiedon, että äitin viimeiset hetket ovat käsillä, jouduin kysymään häneltä kuoleeko äiti oikeasti. Lähdin äidin luo niin nopeasti kuin töistä pääsin, mutta en ehtinyt ajoissa. Tilanne oli ollut äkillinen myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta, sillä äiti oli ollut vielä hetkeä aiemmin pirteä ja hyväntuulinen. Vaan kun ihmisen sydän tulee tiensä päähän, ei voi enää mitään.

Surutyö, hautajaisjärjestelyt ja muut käytännön asioiden järjestelyt ovat vieneet töiden ohella energiani niin tehokkaasti, että siitä seurasi myös suunnittelematon blogitauko. Nyt kun hautajaiset ovat takanapäin, suru on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Äitiä on tietenkin ihan hirveä ikävä, sillä kaikista ristiriidoistamme huolimatta olimme toisillemme rakkaat. Ikävästä huolimatta suurin shokki on väistynyt ja pystyn taas keskittyä johonkin muuhunkin, kuten blogiin ja vähitellen lukemiseenkin. Elämä jatkuu surusta huolimatta.

Muistellessani äitiä olen miettinyt suurella kiitollisuudella sitä, miten hän istutti minuun rakkauden kirjoja ja tarinoita kohtaan, vaikka ei itse ollutkaan mikään lukutoukka. Hän vei meitä kirjastoon ja luki meille tosi paljon, kun olimme pieniä. Kuuluimme erinäisiin kirjakerhoihin ja lukemista oli aina saatavilla. Se on ollut iso tekijä lukuharrastukseni kehittymisessä, ja uskon sen välillisesti ohjanneen myös ammatinvalintaani: kirjasto tuli jo lapsena tutuksi ja lukuharrastuksen myötä TET-jakso kirjastossa tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sen myötä oivalsin vähitellen, että haluan kirjastoon töihin. Aika huikean isosta asiasta on siis kyse.

Kirjallisuus ei myöhemmin ollut varsinaisesti meitä yhdistävä tekijä, mutta äiti oli silti aina todella ylpeä blogistani, vaikka hän ei itse sitä lukenutkaan. Hän oli kiinnostunut bloginpidostani ja suhtautui siihen kannustavasti. Aina joskus löytyi myös kirja, jonka molemmat luimme, tai välillä äiti pyysi minua etsimään itselleen jonkin kirjan kirjastosta. Hän luotti siihen, että tiedän mikä häntä voisi kiinnostaa, olinhan hänen paljon lukenut tyttärensä.

Nyt tiedätte missä olen ollut ja miksi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Lukupiirikirja: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä - muistelma
435 s., Tammi 2018
alkup. Educated, 2018
suom. Tero Valkonen

Tara Westoverin muistelma Opintiellä on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Valitsinkin teoksen toukokuun lukupiirikirjaksemme, ja samalla se oli ensimmäinen piirissä lukemamme elämäkerta.

Tara Westover syntyi vuonna 1986 ja varttui Idahossa survivalistiperheessä. Westoverin suurperhe odotti maailmanloppua ja suhtautui epäluuloisesti hallitukseen, lääketieteeseen ja koulutukseen. Tara ei käynyt lainkaan virallista koulua, vaan hän opetteli keräämään yrttejä ja tekemään raskasta työtä isän romuttamolla. Jotta Tara voisi saada koulutuksen, hänen oli jätettävä entinen elämänsä taakseen. Mutta miltä tuntuu astua yliopistoon täysin itseoppineena ja huomata hänen yleistietonsa puutteellisuuden koko laajuus? Miltä tuntuu, kun perhe karismaattisen isän johdollla enemmän tai vähemmän kääntää selkänsä hänelle, yhteiskunnan narrille?

Taran tarina on mielestäni valtavan mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Siihen sisältyy paljon järkyttäviä vaiheita, jotka jäävät mieleen pyörimään. Siinä on myös syvää välittämistä, mikä välillä tasapainoilee hallinnan ja puhtaan rakkauden rajapinnalla. Perheen isä on kaikessa karismaattisuudessaan jopa hieman pelottava henkilö, joka luottaa vahvasti jumalalliseen johdatukseen. Kun siihen yhdistyy salaliittoteoriat ja kaikkinainen yleinen yhteiskuntavastaisuus, on lopputulos aika kylmäävä.

Kirja herätti lukupiirissä vilkasta keskustelua, joten siinä mielessä tämä oli hyvä valinta piiriin. Ehkä eniten meitä keskustelutti se tosiasia, että valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu niinkin lähelle kuin 1990- ja 2000-luvuille, sillä tietyissä asioissa meininki tuntui olevan pikemminkin kuin 100 vuoden takaa. Esille nousi myös ajatus siitä, miten idyllistä perheen omavarainen elämä toisaalta olisikaan, jos siitä riisuttaisiin kaikki salaliittoteoriat pois. Hurjaa, miten yksi karismaattinen ihminen voi pitää hallinnassaan koko perhettä.

Tara Westoverilla olisi periaatteessa montakin syytä olla katkera, mutta hän ei ole. Hän kertoo elämänsä tarinaa niin kuin sen muistaa, ei syyttele eikä leimaa, kertoo vain oman totuutensa tapahtumista. Ehkä juuri tuo asenne on osasyy sille, miksi tämä kirja vei niin mennessään. Tara maksoi kovan hinnan ponnisteluistaan koulutuksensa ja itsenäisyytensä eteen, sai paljon ja menetti paljon. Suosittelen tutustumaan hänen tarinaansa, jos elämäkerrat ja muistelmat kiinnostavat.

Call Me, Maybe

Stephie Chapman: Call Me, Maybe
11 h 52 min., Saga Egmont 2021
lukija: Emma Carter

Kuuntelin tammikuussa Stephie Chapmanin viihderomaanin Swipe Right. Oli ilahduttavaa huomata pysyvänsä kärryillä englanninkielisessä äänikirjassa, mutta oli myös ilahduttavaa löytää viihdyttävä uusi kirjailija.

Call Me, Maybe kertoo Cassiesta, joka eräänlaisen sattumien summan ja päähänpiston seurauksena päätyy laittamaan Facebookissa viestin teinivuosiensa ihastukselle. Jesse on muusikko, joka tuli tunnetuksi veljiensä kanssa perustamastaan bändistä. Cassie ja Jesse eivät koskaan tavanneet pikaista fanikohtaamista kummemmin, mutta kaikkien vuosien jälkeen Cassie muistaa edelleen vahvan ihastumisensa.

Jesse hämmentyy saatuaan viestin tuntemattomalta naiselta, joka tuntuu kuitenkin tietävän kuka hän on. Bändin hajottua Jesse ei ole enää viihtynyt julkisuuden valokeilassa ja someprofiilinsa suhteen hän on pitänyt tiukan yksityistä linjaa, joten naisen yhteydenotto hämmentää. Hän päättää lopulta vastata. Cassie ja Jesse päätyvät tapaamaan toisensa, kun Jesse lentää Yhdysvalloista työkeikalle Englantiin. Heidän välillään kipinöi, mutta voiko teinivuosien ihastuksesta kehkeytyä jotain pysyvämpää, kun välimatkaakin on puoli maailmaa?

Call Me, Maybe on viihdyttävä ja mukaansatempaava tarina, mutta välillä kyllä turhauduin kaikista niistä väärinymmärryksistä ja äkkinäisistä päätöksistä, joista tuli kapuloita Cassien ja Jessen rattaisiin. Pidin enemmän aiemmin kuuntelemastani Swipe Rightista, mutta ei tämäkään huono ollut. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Tekijä

Enni Mustonen: Tekijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 10
480 s., Otava 2022
kansi: Timo Numminen

Enni Mustosen suosittu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on nyt tullut päätökseensä. Sarjan pari edellistä osaa eivät ole mielestäni olleet vahvinta Mustosta, mutta Tekijä on jälleen taattua laatua ja huipentaa sarjan todella upeasti. Oli uskomattoman ihanaa huomata, miten tarina tempaisi mukaansa ja kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Mielenkiintoinen, vetävä päätös tälle sarjalle!

Viena Blume on palannut Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen takaisin Suomeen ja lapsuudenkotiinsa Leppävaaraan. Eletään 1960-luvun alkuvuosia. Huvilaa emännöi edelleen suvun kantaäiti, iäkäs Ida-mumma, jonka rohkaisemana Viena uskaltaa luottaa siihen, että löytää jälleen paikkansa Suomessa. Opiskelemaan hän ei ainakaan enää yli kolmekymppisenä aio palata, se on selvää, sillä hän on ennen kaikkea tekijäluonne.

Töitä tekijälle löytyy Marimekosta, ja Vienan kautta lukija pääseekin seuraamaan Armi Ratian ja Marimekon vaiheita ihan eturivistä. Pidin tästä Marimekko-ulottuvuudesta paljon, se oli kiinnostavasti ja uskottavasti kuvattu. On jotenkin mukavaa, että lukija saa Vienan kauttaa kurkistuksen tuon tunnetun brändin vaiheisiin.

Aikaisemmin olen kokenut, että Viena jää hahmona jotenkin etäiseksi, mutta tässä teoksessa häneen pääsee tutustumaan paremmin. Erityisesti leskeksi jäämisen jättämä suru ja siitä kumpuava yksinäisyydentunne kuvataan tässä kirjassa hyvin Vienan etsiessä paikkaansa maailmassa. Vaikka Viena on tarinan keskushenkilö, seurataan kirjassa myös aiemmista osista tuttujen Peltosten ja Kukkosten sekä tietenkin Ilpo-veljen ja Kirsti-äidin sekä enojen perheiden vaiheita.

Mielestäni Mustonen päättää sarjansa todella onnistuneesti. Tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että nyt ollaan niin sanotusti kotona, kaiken keskipisteessä ja silti avoimena uusille tuulille. Samoihin tunnelmiin kirja myös päättyy. Teos saa onnellisen mutta ei kliseisen lopun. Uusia avauksia odotellessa!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat
110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Osasto 23

Eva Frantz: Osasto 23
139 s., S&S 2019
alkup. Hallonbacken, 2018
suom. Anu Koivunen
kansi: Anders Carpelan

Viime syksynä kiersin kirjavinkkaamassa meidän työharjoittelijan kanssa alakouluilla. Hän vinkkasi kutosille Eva Frantzin Osasto 23:a ja minäkin kiinnostuin kirjasta. Luin kuitenkin ensin joulun aikaan Ruukin salaisuuden, josta pidin kovasti. Kirjat ovat tyyliltään mielestäni hyvin samanlaisia: sijoittuvat menneisyyteen, sisältävät vaietun salaisuuden, kiehtovan miljöön ja jännittäviä käänteitä.

Osasto 23 sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo keuhkotautia sairastavasta Stiinasta. Hänen perheensä on köyhä eikä kunnon lääkkeisiin ole varaa, sillä leskeksi jäänyt äiti saa hädin tuskin ruokittua ja vaatetettua kaikki kuusi lastaan. Kuin ihmeen kaupalla Stiinalle tarjoutuu mahdollisuus päästä Vadelmarinteen keuhkotautiparantolaan. Parantola on Stiinalle kuin ihmeiden kartano, vaikka koti-ikävä vaivaakin. Parantolassa hän kuitenkin tutustuu salaperäiseen Rubeniin, joka tuntuu tietävän Vadelmarinteen menneisyydestä kamalia asioita.

Kuvaus keuhkotautia sairastavan lapsen yksinäisyydestä on koskettavaa. Nuorta kuin oman onnensa varaan jätettyä tyttöä käy sääliksi monella tasolla. Hän on valmistautunut kuolemaan, mutta elämännälkää on vielä jäljellä, kun tarpeeksi ravistaa. Vadelmarinteen parantolassa on kuitenkin meneillään jotain aivan muuta kuin mitä Stiinalle ja hänen äidilleen on uskoteltu. Kun vanha valkosilmäinen nainen varoittaa Stiinaa parantolan puistossa, epäilys alkaa itää hänen mielessään. Mikä oikeastaan on parantolan vaiettu itäsiipi ja mitä siellä tapahtui?

Takakannessa kirjaa luonnehditaan lastenkirjaksi, mutta minun mielestäni tämä on niin aiheeltaan ja tapahtumiltaan kuin päähenkilön iänkin puolesta nuortenkirja. Minulle aikuisena lukijana teos oli monessa kohtaa melko ennalta-arvattava ja ennätin Stiinan edelle päättelyssä, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta. Nopealukuinen ja otteessaanpitävä kirja, voisin itsekin jatkossa vinkata tätä.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Nattavaara

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara
Pohjoinen-trilogia, osa 1
11 h 26 min., Into-kustannus 2022
alkup. Nattavaara 2020
suom. Kari Koski
lukijana Toni Kamula

Kun aloin kuuntelemaan Engströmin ja Richertin ensimmäistä yhteistä romaania, kuvittelin jostain syystä aloittavani niin sanotusti tavallista jännäriä. Melko pian oivalsin, että kyseessä onkin dystooppinen kuvaus luonnonkatasrofien, sotien ja pandemioiden romahduttamasta yhteiskunnasta. Yleisesti ottaen myös dystopiat joissain määrin kiinnostavat minua, mutta Nattavaara ei nyt oikein vienyt mennessään.

Kun teini-ikäinen Erik löytää vanhempansa kuolleina saunasta, pelkäävät kyläläiset heidän sairastuneen ja kuolleen kulkutautiin. He karkottavat Erikin ja tämän pikkusisaren erämaahan, jolloin päättäväinen Erik suuntaa heidän kulkunsa kohti Kiirunaa tarkoituksenaan hakea oikeutta Kansantuomioistuimelta. Koko maata ja myös tuomioistuinta johtaa suuruudenhullu jaarli, mutta valtakunnan kakkosmies kohtaa kaksikon ensin ja värvää Erikin kätyrikseen. Teoksen toisena keskushahmona nähdään pienen tilan emäntä Marja, joka lähtee maantierosvojen matkaan heidän tunkeuduttua taloon ja varastettua kaiken vähänkään tarpeellisen. Hän joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä, sillä yksin hän ei siinä tilanteessa selviäisi.

Vaikka Nattavaara on sinänsä raadollinen kuvaus ihmisyyden katoamisesta, epätoivosta ja tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisesta, oli teos kuitenkin jotenkin tylsä. Kuuntelin teoksen kyllä ihan reipasta vauhtia, mutta suurta kiinnostusta en tarinaan tuntenut. Miljöön kuvauksesta sen sijaan pidin, sillä ääriolosuhteissa on jotain kiehtovaa ainakin niin kauan kuin niitä ei tarvitse itse kokea. Nattavaara on trilogian avausosa, mutta en usko tarttuvani muihin osiin, kun ne suomennetaan.