tiistai 5. heinäkuuta 2022

Agnes ja varjo ikkunassa

Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa
kuvittanut Kati Vuorento
168 s., WSOY 2022

Ai että olen tykännyt tästä Tuutikki Tolosen kirjoittamasta ja Kati Vuorennon kuvittamasta Agnes-sarjasta! Ensimmäinen osa Agnes ja unien avain lumosi minut ihan täysin ja näistä kahdesta muustakin osasta olen kyllä pitänyt. Teoksen jälkisanoissa Tolonen kertoo, että tämä oli sarjan viimeinen osa. Olen siitä hieman harmissani, koska olen pitänyt näistä kirjoista niin kovasti, mutta mielestäni Tolonen lopettaa oikeaan aikaan, sillä nyt on Agnesin suvun salat selvitetty.

Agnes äiteineen on muuttanut asumaan huvilaan, jonka he perivät Agnesin isoisoäidiltä Agnes Marialta. Huvilalla järjestetään kesän aikana taidekurssin lisäksi valokuvauskurssi, johon Agneskin osallistuu. Kurssien alettua huvilassa alkaa ilmetä kaikenlaista erikoista. Näyttää siltä, että taidekurssille osallistuu haamujäsen, joka toteuttaa aina tehtävänannon mukaisen työn. Valokuvauskurssin tehtäviä työstäessään Agnes ja hänen ystävänsä Pulla kohtaavat niin ikään erikoisuuksia, joista ensimmäinen on Agnesin kameraan tallentunut ihmishahmo sellaisen huoneen ikkunassa, jonne kenelläkään ei ole pääsyä.

Agnes ja varjo ikkunassa keskittyy kuvaamaan ensisijaisesti isoisoäiti Agnes Marian kaksosveljen Hugon lyhyeksi jäänyttä elämää. Hugo oli taiteellisesti hyvin lahjakas, hän piirsi, sävelsi ja kuului valokuvauskerhoonkin. Vähitellen nuorelle Agnesille rakentuu kuva kauan sitten kuolleesta nuorukaisesta, joka saa vihdoin ansaitsemaansa tunnustusta taiteilijana.

Agnes-sarja on ollut aivan ihanaa luettavaa. Sarjan maaginen realismi, sukusalaisuudet, historian havina ja upea miljöö ovat saaneet minut viihtymään kirjojen parissa todella hyvin. Tämä sarja on ollut minulle todellinen löytö! Harvoin enää törmään sellaisiin lanu-kirjoihin, jotka vievät täysin vastustamattomasti mennessään. Kiitos näistä hetkistä!

maanantai 4. heinäkuuta 2022

Uutta elämää, Jylhäsalmi

Kirsi Pehkonen: Uutta elämää, Jylhäsalmi
Jylhäsalmi 6
333 s., Karisto 2022
kansi: Petri Jauhiainen & Saana Nyqvist 

Jylhäsalmi-sarjan uuden osan ilmestyminen alkaa olla jo kevään tai kesän merkki. Sarjan upeisiin maisemiin on ilo saapua uudelleen, sillä niissä maisemissa henkii kaikki se ihana, mitä Suomen kesällä parhaimmillaan on tarjota. Uutta elämää, Jylhäsalmi oli siinä mielessä edeltäjiinsä nähden yllättävä kirja, että se liikutti minut ihan kyyneliin asti.

Inkeri eli tutummin Inkku on saapunut kotipaikkakunnalleen kesäeläinlääkäriksi. Opinnot ovat vielä hieman kesken, mutta ammattimainen ote työhön on jo kehittynyt. Kesän ajan on tarkoitus panostaa työntekoon ja ehkä pitää hieman hauskaa paikkakunnan toisen kesäeläinlääkärin, Inkun opiskelukaveri Eemin kanssa. Kiireinen arki näyttää kuitenkin karut kasvonsa eikä Eemikään taida olla ihan sellainen kuin Inkku kuvitteli. Romantiikkaa on kuitenkin ilmassa, sillä Supon mieheksi tiedetty Lassi viihtyy kesällä niin ikään lapsuusmaisemissaan Jylhäsalmella.

Olen pitänyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta jotenkin tämä kirja kolahti vielä ihan eri tavalla kuin aiemmat. Eläinlääkärin työn kuvaus oli kiinnostavaa ja pidin Inkun hahmosta paljon. Juuri Inkun työhön liittyy se kohta, joka liikutti minut kyyneliin, sillä kaipaan edelleen edesmenneitä kissojani. Pehkonen on onnistunut kuvaamaan tilanteen todella koskettavasti ja lämpimästi. Perusvireeltään viihteellinen ja romanttinen kirja yllätti moniulotteisuudellaan: naurusta kyyneliin ja takaisin.

Seinäjoen lukuhaaste #kulkuneuvossa, tarkemmin sanottuna eläinlääkärin autossa pitkin poikin Jylhäsalmea, välillä taksissa, lossissa tai kajakilla melomassa.

Blogihiljaisuus päättyy

Elämä harvoin menee suunnitellusti. Siitä sain ison muistutuksen toukokuun lopussa, kun äitini menehtyi äkillisesti. Hän sairasteli kevään mittaan, mutta meistä kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli todella niin huonossa kunnossa. Olin monille sanonut, että järjen tasolla tässä alkaa varautua siihen, että mitä tahansa voi tulla koska tahansa. Kuoleman kaltaista lopullisuutta en osannut kuitenkaan kuvitellakaan. Kun isäni soitti minulle ja kertoi saaneensa terveyskeskuksesta tiedon, että äitin viimeiset hetket ovat käsillä, jouduin kysymään häneltä kuoleeko äiti oikeasti. Lähdin äidin luo niin nopeasti kuin töistä pääsin, mutta en ehtinyt ajoissa. Tilanne oli ollut äkillinen myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta, sillä äiti oli ollut vielä hetkeä aiemmin pirteä ja hyväntuulinen. Vaan kun ihmisen sydän tulee tiensä päähän, ei voi enää mitään.

Surutyö, hautajaisjärjestelyt ja muut käytännön asioiden järjestelyt ovat vieneet töiden ohella energiani niin tehokkaasti, että siitä seurasi myös suunnittelematon blogitauko. Nyt kun hautajaiset ovat takanapäin, suru on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Äitiä on tietenkin ihan hirveä ikävä, sillä kaikista ristiriidoistamme huolimatta olimme toisillemme rakkaat. Ikävästä huolimatta suurin shokki on väistynyt ja pystyn taas keskittyä johonkin muuhunkin, kuten blogiin ja vähitellen lukemiseenkin. Elämä jatkuu surusta huolimatta.

Muistellessani äitiä olen miettinyt suurella kiitollisuudella sitä, miten hän istutti minuun rakkauden kirjoja ja tarinoita kohtaan, vaikka ei itse ollutkaan mikään lukutoukka. Hän vei meitä kirjastoon ja luki meille tosi paljon, kun olimme pieniä. Kuuluimme erinäisiin kirjakerhoihin ja lukemista oli aina saatavilla. Se on ollut iso tekijä lukuharrastukseni kehittymisessä, ja uskon sen välillisesti ohjanneen myös ammatinvalintaani: kirjasto tuli jo lapsena tutuksi ja lukuharrastuksen myötä TET-jakso kirjastossa tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sen myötä oivalsin vähitellen, että haluan kirjastoon töihin. Aika huikean isosta asiasta on siis kyse.

Kirjallisuus ei myöhemmin ollut varsinaisesti meitä yhdistävä tekijä, mutta äiti oli silti aina todella ylpeä blogistani, vaikka hän ei itse sitä lukenutkaan. Hän oli kiinnostunut bloginpidostani ja suhtautui siihen kannustavasti. Aina joskus löytyi myös kirja, jonka molemmat luimme, tai välillä äiti pyysi minua etsimään itselleen jonkin kirjan kirjastosta. Hän luotti siihen, että tiedän mikä häntä voisi kiinnostaa, olinhan hänen paljon lukenut tyttärensä.

Nyt tiedätte missä olen ollut ja miksi.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Lukupiirikirja: Opintiellä

Tara Westover: Opintiellä - muistelma
435 s., Tammi 2018
alkup. Educated, 2018
suom. Tero Valkonen

Tara Westoverin muistelma Opintiellä on ollut lukulistallani jo ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut tartuttua siihen. Valitsinkin teoksen toukokuun lukupiirikirjaksemme, ja samalla se oli ensimmäinen piirissä lukemamme elämäkerta.

Tara Westover syntyi vuonna 1986 ja varttui Idahossa survivalistiperheessä. Westoverin suurperhe odotti maailmanloppua ja suhtautui epäluuloisesti hallitukseen, lääketieteeseen ja koulutukseen. Tara ei käynyt lainkaan virallista koulua, vaan hän opetteli keräämään yrttejä ja tekemään raskasta työtä isän romuttamolla. Jotta Tara voisi saada koulutuksen, hänen oli jätettävä entinen elämänsä taakseen. Mutta miltä tuntuu astua yliopistoon täysin itseoppineena ja huomata hänen yleistietonsa puutteellisuuden koko laajuus? Miltä tuntuu, kun perhe karismaattisen isän johdollla enemmän tai vähemmän kääntää selkänsä hänelle, yhteiskunnan narrille?

Taran tarina on mielestäni valtavan mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hyvin kirjoitettu. Siihen sisältyy paljon järkyttäviä vaiheita, jotka jäävät mieleen pyörimään. Siinä on myös syvää välittämistä, mikä välillä tasapainoilee hallinnan ja puhtaan rakkauden rajapinnalla. Perheen isä on kaikessa karismaattisuudessaan jopa hieman pelottava henkilö, joka luottaa vahvasti jumalalliseen johdatukseen. Kun siihen yhdistyy salaliittoteoriat ja kaikkinainen yleinen yhteiskuntavastaisuus, on lopputulos aika kylmäävä.

Kirja herätti lukupiirissä vilkasta keskustelua, joten siinä mielessä tämä oli hyvä valinta piiriin. Ehkä eniten meitä keskustelutti se tosiasia, että valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu niinkin lähelle kuin 1990- ja 2000-luvuille, sillä tietyissä asioissa meininki tuntui olevan pikemminkin kuin 100 vuoden takaa. Esille nousi myös ajatus siitä, miten idyllistä perheen omavarainen elämä toisaalta olisikaan, jos siitä riisuttaisiin kaikki salaliittoteoriat pois. Hurjaa, miten yksi karismaattinen ihminen voi pitää hallinnassaan koko perhettä.

Tara Westoverilla olisi periaatteessa montakin syytä olla katkera, mutta hän ei ole. Hän kertoo elämänsä tarinaa niin kuin sen muistaa, ei syyttele eikä leimaa, kertoo vain oman totuutensa tapahtumista. Ehkä juuri tuo asenne on osasyy sille, miksi tämä kirja vei niin mennessään. Tara maksoi kovan hinnan ponnisteluistaan koulutuksensa ja itsenäisyytensä eteen, sai paljon ja menetti paljon. Suosittelen tutustumaan hänen tarinaansa, jos elämäkerrat ja muistelmat kiinnostavat.

Call Me, Maybe

Stephie Chapman: Call Me, Maybe
11 h 52 min., Saga Egmont 2021
lukija: Emma Carter

Kuuntelin tammikuussa Stephie Chapmanin viihderomaanin Swipe Right. Oli ilahduttavaa huomata pysyvänsä kärryillä englanninkielisessä äänikirjassa, mutta oli myös ilahduttavaa löytää viihdyttävä uusi kirjailija.

Call Me, Maybe kertoo Cassiesta, joka eräänlaisen sattumien summan ja päähänpiston seurauksena päätyy laittamaan Facebookissa viestin teinivuosiensa ihastukselle. Jesse on muusikko, joka tuli tunnetuksi veljiensä kanssa perustamastaan bändistä. Cassie ja Jesse eivät koskaan tavanneet pikaista fanikohtaamista kummemmin, mutta kaikkien vuosien jälkeen Cassie muistaa edelleen vahvan ihastumisensa.

Jesse hämmentyy saatuaan viestin tuntemattomalta naiselta, joka tuntuu kuitenkin tietävän kuka hän on. Bändin hajottua Jesse ei ole enää viihtynyt julkisuuden valokeilassa ja someprofiilinsa suhteen hän on pitänyt tiukan yksityistä linjaa, joten naisen yhteydenotto hämmentää. Hän päättää lopulta vastata. Cassie ja Jesse päätyvät tapaamaan toisensa, kun Jesse lentää Yhdysvalloista työkeikalle Englantiin. Heidän välillään kipinöi, mutta voiko teinivuosien ihastuksesta kehkeytyä jotain pysyvämpää, kun välimatkaakin on puoli maailmaa?

Call Me, Maybe on viihdyttävä ja mukaansatempaava tarina, mutta välillä kyllä turhauduin kaikista niistä väärinymmärryksistä ja äkkinäisistä päätöksistä, joista tuli kapuloita Cassien ja Jessen rattaisiin. Pidin enemmän aiemmin kuuntelemastani Swipe Rightista, mutta ei tämäkään huono ollut. 

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Tekijä

Enni Mustonen: Tekijä
Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 10
480 s., Otava 2022
kansi: Timo Numminen

Enni Mustosen suosittu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on nyt tullut päätökseensä. Sarjan pari edellistä osaa eivät ole mielestäni olleet vahvinta Mustosta, mutta Tekijä on jälleen taattua laatua ja huipentaa sarjan todella upeasti. Oli uskomattoman ihanaa huomata, miten tarina tempaisi mukaansa ja kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Mielenkiintoinen, vetävä päätös tälle sarjalle!

Viena Blume on palannut Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen takaisin Suomeen ja lapsuudenkotiinsa Leppävaaraan. Eletään 1960-luvun alkuvuosia. Huvilaa emännöi edelleen suvun kantaäiti, iäkäs Ida-mumma, jonka rohkaisemana Viena uskaltaa luottaa siihen, että löytää jälleen paikkansa Suomessa. Opiskelemaan hän ei ainakaan enää yli kolmekymppisenä aio palata, se on selvää, sillä hän on ennen kaikkea tekijäluonne.

Töitä tekijälle löytyy Marimekosta, ja Vienan kautta lukija pääseekin seuraamaan Armi Ratian ja Marimekon vaiheita ihan eturivistä. Pidin tästä Marimekko-ulottuvuudesta paljon, se oli kiinnostavasti ja uskottavasti kuvattu. On jotenkin mukavaa, että lukija saa Vienan kauttaa kurkistuksen tuon tunnetun brändin vaiheisiin.

Aikaisemmin olen kokenut, että Viena jää hahmona jotenkin etäiseksi, mutta tässä teoksessa häneen pääsee tutustumaan paremmin. Erityisesti leskeksi jäämisen jättämä suru ja siitä kumpuava yksinäisyydentunne kuvataan tässä kirjassa hyvin Vienan etsiessä paikkaansa maailmassa. Vaikka Viena on tarinan keskushenkilö, seurataan kirjassa myös aiemmista osista tuttujen Peltosten ja Kukkosten sekä tietenkin Ilpo-veljen ja Kirsti-äidin sekä enojen perheiden vaiheita.

Mielestäni Mustonen päättää sarjansa todella onnistuneesti. Tätä kirjaa lukiessa tuli tunne, että nyt ollaan niin sanotusti kotona, kaiken keskipisteessä ja silti avoimena uusille tuulille. Samoihin tunnelmiin kirja myös päättyy. Teos saa onnellisen mutta ei kliseisen lopun. Uusia avauksia odotellessa!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat
110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Osasto 23

Eva Frantz: Osasto 23
139 s., S&S 2019
alkup. Hallonbacken, 2018
suom. Anu Koivunen
kansi: Anders Carpelan

Viime syksynä kiersin kirjavinkkaamassa meidän työharjoittelijan kanssa alakouluilla. Hän vinkkasi kutosille Eva Frantzin Osasto 23:a ja minäkin kiinnostuin kirjasta. Luin kuitenkin ensin joulun aikaan Ruukin salaisuuden, josta pidin kovasti. Kirjat ovat tyyliltään mielestäni hyvin samanlaisia: sijoittuvat menneisyyteen, sisältävät vaietun salaisuuden, kiehtovan miljöön ja jännittäviä käänteitä.

Osasto 23 sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo keuhkotautia sairastavasta Stiinasta. Hänen perheensä on köyhä eikä kunnon lääkkeisiin ole varaa, sillä leskeksi jäänyt äiti saa hädin tuskin ruokittua ja vaatetettua kaikki kuusi lastaan. Kuin ihmeen kaupalla Stiinalle tarjoutuu mahdollisuus päästä Vadelmarinteen keuhkotautiparantolaan. Parantola on Stiinalle kuin ihmeiden kartano, vaikka koti-ikävä vaivaakin. Parantolassa hän kuitenkin tutustuu salaperäiseen Rubeniin, joka tuntuu tietävän Vadelmarinteen menneisyydestä kamalia asioita.

Kuvaus keuhkotautia sairastavan lapsen yksinäisyydestä on koskettavaa. Nuorta kuin oman onnensa varaan jätettyä tyttöä käy sääliksi monella tasolla. Hän on valmistautunut kuolemaan, mutta elämännälkää on vielä jäljellä, kun tarpeeksi ravistaa. Vadelmarinteen parantolassa on kuitenkin meneillään jotain aivan muuta kuin mitä Stiinalle ja hänen äidilleen on uskoteltu. Kun vanha valkosilmäinen nainen varoittaa Stiinaa parantolan puistossa, epäilys alkaa itää hänen mielessään. Mikä oikeastaan on parantolan vaiettu itäsiipi ja mitä siellä tapahtui?

Takakannessa kirjaa luonnehditaan lastenkirjaksi, mutta minun mielestäni tämä on niin aiheeltaan ja tapahtumiltaan kuin päähenkilön iänkin puolesta nuortenkirja. Minulle aikuisena lukijana teos oli monessa kohtaa melko ennalta-arvattava ja ennätin Stiinan edelle päättelyssä, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta. Nopealukuinen ja otteessaanpitävä kirja, voisin itsekin jatkossa vinkata tätä.

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Nattavaara

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara
Pohjoinen-trilogia, osa 1
11 h 26 min., Into-kustannus 2022
alkup. Nattavaara 2020
suom. Kari Koski
lukijana Toni Kamula

Kun aloin kuuntelemaan Engströmin ja Richertin ensimmäistä yhteistä romaania, kuvittelin jostain syystä aloittavani niin sanotusti tavallista jännäriä. Melko pian oivalsin, että kyseessä onkin dystooppinen kuvaus luonnonkatasrofien, sotien ja pandemioiden romahduttamasta yhteiskunnasta. Yleisesti ottaen myös dystopiat joissain määrin kiinnostavat minua, mutta Nattavaara ei nyt oikein vienyt mennessään.

Kun teini-ikäinen Erik löytää vanhempansa kuolleina saunasta, pelkäävät kyläläiset heidän sairastuneen ja kuolleen kulkutautiin. He karkottavat Erikin ja tämän pikkusisaren erämaahan, jolloin päättäväinen Erik suuntaa heidän kulkunsa kohti Kiirunaa tarkoituksenaan hakea oikeutta Kansantuomioistuimelta. Koko maata ja myös tuomioistuinta johtaa suuruudenhullu jaarli, mutta valtakunnan kakkosmies kohtaa kaksikon ensin ja värvää Erikin kätyrikseen. Teoksen toisena keskushahmona nähdään pienen tilan emäntä Marja, joka lähtee maantierosvojen matkaan heidän tunkeuduttua taloon ja varastettua kaiken vähänkään tarpeellisen. Hän joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä, sillä yksin hän ei siinä tilanteessa selviäisi.

Vaikka Nattavaara on sinänsä raadollinen kuvaus ihmisyyden katoamisesta, epätoivosta ja tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisesta, oli teos kuitenkin jotenkin tylsä. Kuuntelin teoksen kyllä ihan reipasta vauhtia, mutta suurta kiinnostusta en tarinaan tuntenut. Miljöön kuvauksesta sen sijaan pidin, sillä ääriolosuhteissa on jotain kiehtovaa ainakin niin kauan kuin niitä ei tarvitse itse kokea. Nattavaara on trilogian avausosa, mutta en usko tarttuvani muihin osiin, kun ne suomennetaan.

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila
342 s., WSOY 1997
kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Kun kaupunki suljettiin

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket
13 h 3 min., Into Kustannus 2021
alkup. Wuhan fengcheng riji
suom. Rauno Sainio
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin jo ihan alkuvuodesta Fang Fangin päiväkirjaan perustuvan kuvauksen Wuhanista koronapandemian alussa vuonna 2019. Samaan aikaan kotikunnassani koronatilanne oli heikko ja useampi lähipiiriini kuuluva sairastui tautiin ja joutui olemaan pitkäänkin karanteenissa - nyttemminhän karanteenikäytäntöjä on muutettu. Kuuntelukokemus oli melkoisen ahdistava ja siksi siitä kirjoittaminenkin on jäänyt.

Jos joku kuvittelee, että koronapandemian alkupisteenä tunnetussa Wuhanissa ei olisi yritetty pysäyttää taudin leviämistä, hän on väärässä. Kun Wuhanin kaupunki suljettiin täysin tammikuussa 2020, ryhtyi paikallinen kirjailija Fang Fang kirjoittamaan sosiaaliseen mediaan päiväkirjaa eristyksestä. On hätkähdyttävää ja ahdistavaa lukea silminnäkijän kuvausta kaupungista, jonka asukkailta vietiin kaikki vapaus. Kaiken tuoksinnassa tapahtui myös käsittämättömiä ylilyöntejä, kun viruksen kulku pyrittiin pysäyttämään inhimillisyyden kustannuksella.

Jälkikäteen on helppo sanoa ja nähdä monen Wuhanissa tehdyn toimenpiteen hyödyttömyys viruksen edessä. Tietoa on nykyään enemmän kuin tuolloin, mutta siitä huolimatta osa toimenpiteistä tuntuu hyvin mielivaltaisilta. Pahinta on se, miten kaupungin johtoporras yritti piilotella totuutta asukkailta. Kun Fang Fang kyseenalaisti asioita eikä kaunistellut mitään, joutui hän mustamaalaamisen uhriksi. Hänet pyrittiin leimaamaan, koska hän ei suostunut vaikenemaan. Onneksi hän piti pintansa, sillä tämä lienee melko ainutlaatuinen kuvaus eristetystä kaupungista.

Jos tässä teoksessa kaiken kamalan keskellä jotain kaunista on, niin aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen vaikeina aikoina. Fang Fang kuvaa miten naapurit ja perheenjäsenet auttoivat toisiaan sen minkä pystyivät. He pyrkivät pitämään toivoa yllä suljetussa kaupungissa, vaikka ajoittain he kokivat olonsa varmasti hyvin epätoivoisiksi. Inhimillisyys tuo lohtua, lukijallekin.

tiistai 29. maaliskuuta 2022

Kirjastot ja kaupallisuus

Kirjastot ja kaupallisuus, toim. Tuomas Kilpi
92 s., Oppian 2021

Luen nykyään aika harvoin niin sanottua ammattikirjallisuutta, kun opinnot eivät enää ole kannustamassa siihen. Kirjastot ja kaupallisuus, jonka on toimittanut Tuomas Kilpi, kuitenkin halusin lukea, sillä aihe kiinnostaa. Miten kirjastojen maksuttomuus ja avoimuus asettuu suhteessa kaupallisiin toimijoihin? Siihen liittyviä ajatuksia ja pohdintoja löytyy tästä kirjasta. Asiaa pohditaan eri näkökulmista ja eri kirjoittajien toimesta.

Ensiksi täytyy sanoa, että nautin tämän kirjan lukemisesta. Tuntuu, että tulin suorastaan imaistuksi tämän aihepiirin keskelle. Oli ilahduttavaa huomata, miten oma ammatillinen tieto ja osaaminen prosessoitui suhteessa tämän kirjan kirjoituksiin.

Tekstien kirjoittajien joukossa on varmasti jokaiselle kirjastolaiselle tuttuja nimiä, kuten Heikki Poroila ja Juri Nummelin. Mika Kähkönenkin lienee tuttu kaikille Kirjastolehden lukijoille, ja pidin hänen kirjoituksestaan tässä teoksessa yhtä paljon kuin hänen kolumneistaan Kirjastolehdessä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa vaikka jokaisesta tämän kirjan kirjoituksesta erikseen, mutta nostan nyt kuitenkin vain muutamia poimintoja, koska muuten tämä postaus venyy helposti ties kuinka pitkäksi.

Mielestäni oli mielenkiintoista lukea Ilari Reuhkalan kirjoitusta kirjastojen musiikkiosastoista. Muistan, että graduseminaarissani joku lähti tekemään musiikkikirjastoista gradua ja silloin keskusteluissa nousi esiin joidenkin kirjastojen päätös luopua cd-aineiston hankinnasta ja poistaa olemassaolevat levyt kokoelmasta melko minimiin. Mielestäni Reuhkala käsittelee aihetta niin, että itselleni ainakin aukesi sen suhteen uusia näkökulmia. Heikki Poroilan kirjoitus kirjastojen e-kokoelmien ja suoratoistopalveluiden valikoiman eroavaisuuksista täydentää mielestäni Reuhkalan kirjoitusta.

Hyvin mieleenpainuvana ja kiinnostavana koen myös Mika Kähkösen kirjoituksen Laatua vai lainauslukuja?, jossa pohditaan aineistohankinnan problematiikkaa. Varmaan lähes jokaisessa kirjastossa on arkipäivää pohtia mihin yleensä varsin pienet hankintamäärärahat käytetään. On olennaista pohtia, että mihin panostetaan, kun toisaalta lainausluvut osoittavat päättäjille kirjaston tekemää "tulosta", mutta toisaalta kokoelman riittävä monipuolisuus ja sitä myöden laadullisuus tulisi myös huomioida.

Myös Juri Nummelinin teksti Kirjastot, tekijyys, perustulo ja Heikki Poroilan Julkinen kirjasto on luonnostaan ei-kaupallinen tarjosivat kiinnostavia pohdintoja. Nummelinin kirjoituksessa pohditaan paitsi kirjan ikää myös sitä miten kirjojen saama julkisuus kasautuu hyvin pienelle osalle kaikista ilmestyvistä kirjoista. Nummelin kirjoittaa, että myös kirjablogeissa kirjojen saama julkisuus tuntuu kasautuvan näin. Hän arvelee, että bloggaajat tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita ajankohtaisista kirjoista. Minä kuitenkin taidan uskaltaa sanoa koko kirjabloggaajaporukan puolesta, että me kirjoitamme niistä kirjoista, joita aidosti haluamme lukea. Bloggaaminen on meille harrastus ja blogit ensisijaisesti omia lukupäiväkirjojamme, jotka palvelevat meidän omia tarkoituksiamme.

Heikki Poroilan kirjoituksessa pyöritellään ajatuksia kirjaston maksuttomuudesta. Kirjoituksesta huokuu pitkän linjan asiantuntijuus kirjastoasioista. Hän osaa nähdä asiat monessa valossa, mutta summaa kuitenkin: "Maksullinen kirjasto ei ketään välittömästi surmaisi, kuten vedestä peritty kiskurihinta. Mutta pidemmällä aikavälillä vaikutus olisi samantyyppinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen näivettyminen. Ei-kaupallinen kirjasto on parempi kaikille.". Niin minäkin sen näkisin, mutta Poroila osasi pukea asian sanoiksi mitä parhaiten.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Lukupiirikirja: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa
217 s., Like 2018
alkup. Petit pays 2016
suom. Einari Aaltonen

Luimme maaliskuun lukupiirikokoontumiseen Gaël Fayen omista kokemuksistaan ammentaman Pienen pienen maan. Kirja sijoittuu Burundiin ja kertoo maan ajautumisesta sisällissotaan poliittisen kuohunnan seurauksena. Tapahtumia tarkastellaan 10-vuotiaan Gabyn kautta.

Kirja oli jo valittu ja osalla varmasti lukemisvaiheessakin, kun sotatoimet Ukrainassa alkoivat. Vaikka tilanne Ukrainassa on sikäli eri, että siellä kaiken alkujuuri on vieraan vallan hyökkääminen maahan, niin tämä kirja tuntui silti pelottavan ajankohtaiselta: ihmiset pakenevat kodeistaan, missään ei voi olla täysin turvassa ja sotatoimien myötä kaikki hajoaa. Ehkä juuri siksi tätä kirjaa tulin lukeneeksi jotenkin eri tavalla tarkastellen. Aika monta lausetta kolahti niin kovasti, että ne jäivät mieleen pyörimään.

Burundi on kansanmurhasta tunnetun Ruandan pieni naapurimaa, josta ainakaan minä en tiennyt yhtään mitään ennen tämän kirjan lukemista. Faye nostaa romaanillaan pienen pienen synnyinmaansa uudella tavalla ihmisten tietoisuuteen, tuo sen pitkän sisällissodan ja sitä edeltäneen elämänmenon lähelle lukijaa. Tämä lukukokemus jää vahvasti mieleen, sillä vaikka Pienen pieni maa on melko nopealukuinen ja kielellisesti helpon tuntuinen kirja, sen tarina tekee siitä paljon painavamman.

Kun lähdemme jostain, hyvästelemme rauhassa rakastamamme ihmiset, asiat ja paikat. En lähtenyt Burundista, vaan pakenin sieltä. Jätin oven selälleen ja poistuin taakseni katsomatta. Muistan vain isän pienen käden vilkuttamassa Bujumburan lentokentän parvekkeelta. (s. 210) 

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Ruskea tyttö unelmoi

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
288 s., Kustantamo S&S 2021
alkup. Brown Girl Dreaming, 2014
suom. Katja Laaksonen
kansi: Theresa Evangelista

Bloggaamattomien kirjojen listani on tällä hetkellä jo muutaman kirjan mittainen, kun jotenkin vain tuntuu, että ei ehdi tai jaksa istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Ennen kuin lista kasvaa ylittämättömän pitkäksi, on aika tarttua toimeen.

Jacqueline Woodsonin omaelämäkerrallinen Ruskea tyttö unelmoi on nuortenkirja, joka puhuttelee paljon myös aikuista lukijaa. Kyseessä on säeromaani, joten sen puolesta kirja olisi nopealukuinen. Sisältö saa kuitenkin viipyilemään sivuilla ja miettimään, että onpas ollut melkoinen elämä.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo Jacquelinesta, joka varttui ruskeana tyttönä 1960-1970-lukujen Yhdysvalloissa, jossa rotuerottelulakien jäljet näkyivät edelleen. Jacquelinen elämä keskittyi Etelä-Carolinaan ja New Yorkiin, joissa kummassakin hän tunsi olevansa vain puolittain kotona. Lähipiiriin mahtui monenlaisia traagisia ihmiskohtaloita. Kaikesta kokemastaan huolimatta tyttö jaksoi unelmoida. Hän löysi tarinoiden kautta rakkauden kirjoittamiseen, eikä antanut lukihäiriön estää unelmaansa oman kirjan kirjoittamisesta.

Mielestäni tässä tarinassa oli niin paljon lämmintä ja hyvää, että tätä voi pitää hyvin valoisana kirjana, vaikka elämä näyttikin Jacquelinelle ja hänen perheelleen monesti traagisimmat puolensa. Tämä jos jokin on tulevaisuuden uskoa henkivä tarina, muistutus siitä, että tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, niin mikään ei voi estää meitä unelmoimasta.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Kaikkeus on meidän

Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän
212 s., WSOY 2021
kansi: Jussi Karjalainen

Nykyään tulee enää hyvin harvoin napattua kirjaston uutuushyllystä mitään luettavaa, mutta nyt niin tapahtui ja kirja tuli jopa luetuksi. Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän sijoittuu vuoteen 1938 ja kertoo Reetasta, joka rakastuu epäsovinnaisesti mustilaiseen Tenhoon.

Reeta on köyhän yksinhuoltajaäidin tytär. Äidin kuoleman jälkeen kotimökki menee alta ja Reetan on suunnattava piikomaan Haikolan varakkaaseen taloon. Elämänjanoinen Reeta ei oikein ota sopeutuakseen paikkaan, jossa ainoa totuus on seuroissa puhuttu ja syntyperä ihmisyyden mitta. Sisällissodan jäljet näkyvät vahvoina. Kun Reeta kaiken huipuksi rakastuu kiertolaiselämää viettävään romanimieheen, alkaa hän tuntea olonsa kotikonnuillaan entistä vieraammaksi.

Tätä teosta on luonnehdittu väkeväksi ja riipaisevaksi, mutta minut tämä jätti lopulta hieman kylmäksi. Odotin tältä enemmän eikä teoksessa koetut tunteet oikein välittyneet minulle asti. Se johtuu varmasti osittain kielestä. Teoksen tapahtumapaikka on Kainuussa ja teksti on pitkälti murteellista. Koska kyseinen murre ei ole minulle kovin tuttua, otti oman aikansa löytää lukemiseen sopiva poljento. Olisin luultavasti pitänyt lukemastani enemmän, jos murretta ei olisi ollut niin paljon, mutta ymmärrän tämän ratkaisun, koska se tuo Reetan omaa ääntä kuuluviin. Täysin etäisyyden tunnetta en voi kuitenkaan kielenkään piikkiin laittaa.

perjantai 18. helmikuuta 2022

Hämärtäjät

Mervi Heikkilä: Hämärtäjät
117 s., Kaksipäinen Korppi 2021
kuvitus: Broci
arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Sain viime vuoden puolella Mervi Heikkilältä arvostelukappaleen hänen tuoreesta lanu-romaanistaan Hämärtäjät, mutta tartuin kirjaan vasta nyt kirjavinkkauksia valmistellessani. Mainittakoon heti, että tämä menee kyllä vinkkipakettiin mukaan, sillä tarina tempaisi minut mukaansa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Sujuvalukuista maagista realismia on ilo lukea.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Joonalle valkenee, että hänen kaksoissisarensa Lari on ilmeisesti kadonnut. Larille on tavanomaista uppoutua erilaisten luonnonvaraisten eläinten hoitamiseen antaumuksella, joten aluksi Joona ei ole huolissaan. Kummallisesti käyttäytyvät eläimet ja kioskin Sannan varoittavat puheet saavat Joonan kuitenkin vähitellen huolestumaan. Äiti on työmatkalla eikä Joona halua huolestuttaa tätä, vaan ryhtyy ystävänsä Topin kanssa etsimään Laria.

Olen aikaisemminkin lukenut Heikkilän kirjoja ja pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Teksti on samaan aikaan sujuvalukuista ja selkeää, mutta silti kuvailevaa ja värikästä. Tässä kirjassa pidin paljon myös siitä, miten tässä riittää tasoja aikuisellekin lukijalle, vaikka kyseessä onkin melko lyhyt kirja. Miljöökin kolahti, jotenkin siitä tuli sellainen tuttu ja turvallinen olo, vaikka en oikein tiedäkään miksi niin on.

Hämärtäjät on kirja, johon uskon vähemmänkin lukevan olevan helppo tarttua. Larin katoamisen sivujuonteena seurataan Joonan ja Topin valmistautumista ensimmäiseen airsoft-peliinsä. En äkkiseltään keksi yhtään lanu-kirjaa, jonka aiheena olisi softaaminen, joten myös tuo aihepiiri voi herättää kiinnostusta. 

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit
202 s., WSOY 2019
alkup. Stenänglar, 2015
suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin mukaansatempaava mysteeritrilogia on yksi nuortenkirjasuosikeistani, mutta olen lukenut osat harvakseltaan. Valmistelin töissä kirjavinkkausta ja päätin lukea Kivienkelit sitä silmällä pitäen.  Takakannessa lupaillaan, että tämä olisi sarjan kirjoista jännittävin, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että Lasilapset vie siinä asiassa voiton. Kiinnostava mysteeri tämäkin kuitenkin oli.

Simona rakastaa isoäitinsä kotia, joka on entinen hotelli ja täynnä kiinnostavia tarinoita. Siksi hän haluaa enemmän kuin mielellään viettää viikonloput ja tulevan pääsiäislomansa mummin luona. Mummin kanssa on yleensä kivaa, mutta nyt mummi tuntuu olevan kaikkea muuta kuin oma itsensä. Samaan aikaan näyttää siltä, että talossa tapahtuu kummia. Tyhjillään olevasta Huokausten huoneesta kuuluu ääniä ja puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat paikkaa kuin itsestään. Kun Simona näkee jonkun hiippailevan pihalla, hän pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin apuun selvittämään kuka on kaiken takana.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, mutta jostain syystä itse tarina jätti ehkä hieman kylmäksi. Odotin kai hieman jännittävämpää ja aavemaisempaa mysteeriä, sillä loppujen lopuksi jännitys ei oikein missään kohtaan tuntunut virittyvän huippuunsa. Vaikka mysteerin taustalla oleva tarina oli ihan mahdollisen tuntuinen, jotenkin keskeiset tapahtumat tuntuvat melko epäuskottavilta. Siksi minun onkin hieman vaikea ymmärtää, miten tämä on jonkun mielestä sarjan jännittävin. Arkielämän kuvauksesta kyllä muuten pidin, etenkin Simonan suhde isoäitiinsä on mielestäni kuvattu hyvin, jopa koskettavasti.

maanantai 7. helmikuuta 2022

Lukupiirikirja: Eino

Matti Rönkä: Eino
235 s., Gummerus 2015
kansi: Jenni Noponen

Emme ole lukupiirissä pitkään aikaan lukeneet kotimaisen mieskirjailijan kirjaa, joten ehdotin piiriläisille helmikuun kirjaksi Matti Röngän Einoa. Valinta sai ilahtuneen vastaanoton, joten odotan illan keskustelua mielenkiinnolla.

Eino kertoo yhdeksänkymppisestä sodan käyneestä miehestä, jossa on alkanut ilmetä ensimmäisiä muistisairauden oireita. Kirja kertoo myös Einon pojanpojasta Joonaksesta, joka on enemmän Ukin hengenheimolainen kuin tämän oma poika, Joonaksen isä Janne. Terveyskeskuksessa Joonas näkee vanhat luodinjäljet Ukin vartalossa, ja kun Ukin kotoa löytyy vanhoja karttoja ja valokuvia, suostuu tämä paljastamaan jotain pojanpojalleen. Joonakselle on selvää, että Ukilla on salaisuutensa, jotka eivät jätä rauhaan.

Takakannessa tätä luonnehditaan romaaniksi nuoruudesta ja odottamattomista valinnan paikoista. Sitä tämä todella on. On valintoja ja seurauksia, sellaisiakin hetkiä joihin ei olisi ollut valmis, mutta jotka muuttavat ratkaisevasti kaiken. Kerronta kulkee Einon muistojen kautta sotien jälkeisiin vuosiin, mutta ankkuroituu vahvasti nykyhetkeen. Rönkä kuvaa mielestäni hienosti sitä, miten pitkä on ihmisen muisti ja miten elävänä voi jotkin vuosikymmeniä sitten koetut asiat nousta mieleen. On riipaisevaa, miten Eino toteaa miettineensä yhtä ihmistä joka ikinen päivä heidän kohtaamisestaan lähtien, siis jo vuosikymmeniä.

Vaikka Eino on jäyhä ja jämäkkä, paljastuu hänestä vähitellen myös toisenlainen puoli. Lukija pääsee näkemään, että Einon ja Kertun avioliiton solmut eivät olleet lopulta niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla. Oikeastaan Einoa alkaa ehkä vähän käymään sääliksikin, vaikka hän onnistuikin elämässään saavuttamaan paljon haluamaansa. Minulle lukijana muodostuu kuva, että hän kyllä yritti parhaansa myös niissä asioissa, jotka eivät hänen toiveitaan oikeastaan vastanneet. On raastavaa, kun kädenojennukseen ei vastata, vaikka toinen parhaansa yrittää.

maanantai 24. tammikuuta 2022

Ennen lintuja

Merja Mäki: Ennen lintuja
416 s., Gummerus 2022
ennakkokappale kustantajalta

Kun ennakkokappale Merja Mäen romaanista Ennen lintuja tupsahti postilaatikkooni, olin iloisesti yllättynyt. Olin jo ennättänyt varata kirjan kirjastosta, sillä ennakkotietojen perusteella tarina vaikutti kiinnostavalta. Ja voi kyllä, tämä kirja jäi sydämeeni.

Alli on Sortavalan lähellä sijaitsevan Haavuksen saaren kasvatti ja kalastajan tytär, joka kokee Laatokan aaltojen silittävän hänen sieluaan. Alli haluaisi itsekin kalastajaksi, mutta hänet on lähetetty parantajan oppiin, sillä eihän tytär voi periä paikkaa venekunnasta. Sodassa pienen ihmisen toiveilla ei kuitenkaan ole väliä ja taakse jää niin omat haaveet kuin parantajan oppikin. Kotitanhuvat jäävät rajan taakse, ja Allin on lähdettävä evakkomatkalle kohti Seinäjokea. Siellä on isän kotitalo ja erilaiset tavat, eikä kunnon järveä missään.

Takakannessa romaania kuvaillaan koskettavaksi ja sitä se todella oli. Tästä romaanista tunteet todella välittyvät. Itkin ja nauroin, olin Allin puolesta ahdistunut ja vihainenkin. Miten epäreilusti jotkut häntä kohtelivat, miten ilkeä hänen äitinsä osasi olla! Ja taas toisaalta oli kerta kaikkiaan sydäntälämmittävää huomata, miten lämpimästi hänet otettiin vastaan tilalla, jonne hän meni talkooavuksi. Hänet nähtiin ihmisenä, eikä hänen erilaisia tapojaan katsottu pahalla, vaan pikemminkin häneen suhtauduttiin suurella ymmärryksellä ja ystävällisyydellä.

Ennen lintuja on kaunis ja mieleenpainuva romaani. En ole aiemmin lukenut yhtä koskettavaa kuvausta evakkomatkasta. Allin tarinaan mahtuu monenlaista irrallisuutta ja oman paikan etsintää, ja on ilahduttavaa huomata hänen löytävän oman paikkansa. Tämä teos sai sydämeni pakahtumaan niin monta kertaa, että ei ole mikään ihme, että se jäi sinne edelleen.

lauantai 22. tammikuuta 2022

Swipe Right

Stephie Chapman: Swipe Right
10 h 56 min., Saga Egmont 2021
lukija: Emma Carter

Etsin kirjaston e-kirjastosta uutta kuunneltavaa ja bongasin sattumalta tämän Stephie Chapmanin teoksen Swipe Right, jonka kerrottiin olevan juuri sopiva kirja Mhairi McFarlanen ystäville. Hieman arvelutti, että noinkohan selviydyn englanninkielisestä äänikirjasta, mutta kokemus oli siltäkin osin oikein positiivinen.

Swipe Right kertoo Franista, joka tapaa työhaastattelussa Ollien. He kilpailevat samasta työpaikasta, mutta ovat molemmat niin hyviä, että firma palkkaa molemmat. Fran ei alkuun voi sietää kaikkitietävältä vaikuttavaa Ollieta, mutta kun heistä tulee työtovereita, heidän välilleen muodostuu ystävyyssuhde, jonka kipinät eivät jää kollegoilta huomaamatta. Siitä huolimatta he pysyttelevät vain ystävinä, vaikka Franin parisuhde päättyy  eikä Ollie pidä ajatuksesta, että Fran aloittaa deittailun uudelleen ja vieläpä kirjoittaa siitä anonyymia blogia.

Swipe Right on kertakaikkiaan mukaansatempaava kirja. Teosta kuunnellessa tulee hyvä fiilis ja muutaman kerran hyrähtelin naurusta, sillä Fran on sangen kipakka tapaus. Tätä ei vain voi jättää kesken, vaan kuuntelua on päästävä jatkamaan aina kun tilanne sen sallii. Juoni tuntuu raikkaalta, ja vaikka se on osin ennalta-arvattava, seuraa Franin ja Ollien tilanteen kehittymistä silti hieman jännityksellä. Itse pidin tästä kirjasta todella paljon ja voin myös suositella tätä McFarlanen lukijoille. Chapman voitti minut puolelleen siinä määrin, että aion kuunnella pian myös hänen toisen teoksensa Call Me, Maybe.

tiistai 18. tammikuuta 2022

Lumimyrsky

Ruth Ware: Lumimyrsky
398 s., Otava 2020
alkup. One by One, 2020
suom. Antti Saarilahti
kannen suunnittelu: Dan Mogford

Ruth Ware on suosikkijännityskirjailijani ja olenkin kuunnellut tai lukenut kaikki hänen teoksensa. Hänen teostensa taso on hieman vaihdellut, mutta pääsääntöisesti olen jokaisesta kirjasta pitänyt. Suosikkini on jo pitkään ollut Valhepeli, mutta Lumimyrsky taisi nyt kuitenkin kiilata edelle.

Huippusuositun musiikkisovellus Snoopin avaintiimi matkaa Ranskaan paitsi viettämään aikaa yhdessä lasketellen ja ylellisestä alppimajasta nauttien myös päättääkseen yhtiön tulevaisuudesta. Tiimi on saanut tarjouksen, johon tarttuminen tekisi omistajista miljonäärejä, mutta toisaalta vaakakupissa painaa myös perustajajäsenien tuntema kiintymys omaa tuotettaan kohtaan. Tilanne aiheuttaa konflikteja, ja kun lumimyrsky vielä saartaa porukan alppimajaan ja katkaisee yhteydet muuhun maailmaan, alkaa tilanne käydä jopa vaaralliseksi.

Lumimyrskyssä jännitys todella kantaa teoksen loppuun asti. Yhtenä iltana huomasin olevani siinä ikävässä tilanteessa, että en olisi millään voinut jättää kirjaa kesken, koska halusin hermostuneena tietää mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta samaan aikaan en olisi uskaltanut jatkaa lukemista yöunien menettämisen pelossa. Jännitys tiivistyy todella hiuksianostattavaksi ja suorastaan pelottavaksi, kun eristyksen jatkuessa alppimajan olosuhteet muuttuvat koko ajan äärimmäisemmiksi. Kun myrsky lopulta on ohi, kaikki eivät ole selvinneet sen yli hengissä.

Lumimyrsky on mielestäni todella onnistunut suljetun paikan draama ja jännitysnäytelmä. Se on tunnelmaltaan mielestäni Waren vahvin taidonnäyte, ja vaikka aluksi tuumin, että vastaavanlaisia suljetun paikan draamoja häneltä on jo nähty, oli tämä kuitenkin selkeästi oma teoksensa eikä vanhojen ideoiden kierrättämistä. Suosittelen!

maanantai 17. tammikuuta 2022

Tammimäen Margareta

Ursula Pohjolan-Pirhonen: Tammimäen Margareta
8h 11 min., Word Audio Publishing International 2020
alkup. WSOY 1978
lukija: Erja Manto

Olen viime aikoina ollut taas valtavan innostunut äänikirjojen kuuntelusta, sillä kirjaston valikoimasta on nyt taas paljon kaikenlaista kuunneltavaa. Sieltä bongasin myös Ursula Pohjolan-Pirhosen Tammimäki-sarjan kirjoja, joten päätin tutustua aikansa suosikkiin ja kuunnella Tammimäen Margaretan.

Margareta on Tammimäen kartanon omistajan ainoa tytär, joka on syvästi kiintynyt niin kotiinsa kuin koko vanhaan seutuun ylipäätään. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Margareta haluaisi vain viettää koko loppuikänsä sillä seudulla. Lähistöllä sijaitsevien Sudenpään ja Kesäniemen kartanojen väessä riittää hänelle kyllä seuraelämää, ja etenkin Sudenpään isäntä Klaus on Margaretalle mieleen.

Tammimäen Margareta on kevyt ja suurelta osin ennalta-arvattava teos, mutta lenkillä tai kotiaskareiden lomassa ihan kivaa kuunneltavaa kuitenkin. Erja Manto on suosikkilukijoitani, joten pitkälti hänen ansiostaan mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Teoksessa kaikkein kiinnostavinta oli Sudenpään Klausin esi-isän vanha päiväkirja ja sitä kautta kerrottu osuus suvun historiasta. Sitä kuunnellessa suorastaan unohdin teoksen kevyen nykyhetken ja uppouduin sukuhistorian pauloihin niin intensiivisesti, että paluu toiseen aikatasoon yllätti: "ainiin, Margareta ja Tammimäki". Klausin esivanhempien tarinassa olisi mielestäni ollut ainesta ihan omaksi romaanikseen.

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Margaretan synti

Jenna Kostet: Margaretan synti
287 s., Aula & Co 2021
kansi: Laura Noponen

Jenna Kostetin romaani Margaretan synti kertoo 1600-luvulla eläneestä turkulaisesta porvarisnaisesta Margareta Kittistä, joka tuomittiin kuolemaan hänen tehtyään aviorikoksen ja myrkytettyään miehensä kuoliaaksi. Henkilö tämän romaanihahmon taustalla on todellinen ja teoksen tarina nojaa Margaretan elämään.

Margaretan tarina piirtyy esiin hänen puhuessaan kaupunginpalvelija Jakobille telkien takaa. Teoksessa vuorottelee Margaretan kertomus ja Jakobin ja tämän vaimon perhearki 1600-luvun Turussa. Margaretan kautta päästään näkemään porvariskodin yltäkylläisyyttä ja kaupunginpalvelijan talouden vaatimattomia puitteita. Oman yhteiskunnallisen kehyksensä kaikelle antaa Margaretan synti ja täytäntöönpanoa odottava kuolemanrangaistus, jotka kertovat sen ajan maailmankuvasta ja yhteiskuntajärjestyksestä karua kieltään.

Luin tätä kirjaa pitkään ja hitaasti, vaikka tarina onkin kiinnostava ja teksti sujuvalukuista. Ankeassa ja kylmänkostessa vankisellissä lojuvan Margaretan olosuhteet tuntuivat hiipivän sivuilta hieman liiankin konkreettisesti lukijalle, sillä viltin sisällä hytistessä tuli vain vieläkin viluisempi olo. Vaikuttavaa kuvailua siis, eikä ole tietenkään missään nimessä teoksen vika, että mukavuudenhaluinen lukija ei talven koleudessa pystynyt sitä kestämään. Jokin vetovoimatekijä tästä ehkä lopulta minun makuuni puuttuu, vaikka historialliset romaanit ovat lähtökohtaisesti minulle mieluisia.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi
6h 55min., Tuuma-kustannus 2020
lukija: Mervi Takatalo

Täytyy myöntää, että tuskin olisin tullut tutustuneeksi Elina Jokisen esikoisromaaniin Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi, ellei se olisi voittanut Pohjalaista kirjallisuuspalkintoa viime vuonna. En tainnut aikaisemmin edes noteerata koko kirjan olemassaoloa.

Sain kirjan käsiini yhtä aikaa painettuna ja äänikirjana, ja päädyin kuuntelemaan äänikirjan. Aluksi tuntui, että o-ou, onpas sekavaa. Luulin jo hetken, että en ehkä saisi kirjaa kuunnelluksi. Sitten kaikki kuitenkin yhtäkkiä selkeni ja huomasin pitäväni kirjasta. Kieltämättä minulla on edelleen sellainen olo, että en pohjimmiltaan välttämättä ihan tiedä mistä kirja kaikkiaan kertoo, mutta pidin siitä silti.

Stella Julmalan elämä vaikuttaa olevan järjestyksessä. Hänellä on tutkijantyönsä, perheensä ja uskonnollisen taustan tarjoama maailmankäsityksensä, jotka luovat vakaan rungon hänen elämälleen. Kun Stella tulee jälleen raskaaksi ja menettää lapsen, hänen avioliittonsa alkaa rakoilla. Hän saa huomata, että ei tunne edes itseään niin kuin kuvitteli.

Stellan tarinan ohella mukana kulkevat edeltävien sukupolvien naiset. Isoäitin Maarian päiväkirjan kautta päästään näkemään miten tunnetun lestadiolaissaarnaajan vaimo kohtaa todellisuuden, jossa mies on ajanut sukutalon pahoihin velkoihin. Päiväkirjan kautta Stella huomaa, että keltaisessa talossa kaikki ei ole aina ollutkaan vain ruusuja ja päivänpaistetta, kuten hänen lapsuudenkesinään on tuntunut. Maarian kautta on helpompi ymmärtää myös Stellan Krista-äidin ratkaisuja ja halua raivata oma polkunsa muualle kuin sukutalon maille.

Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi on monitahoinen kirja. Saarnaaja Armas Julmalan tarina tuntuu lähes myyttiseltä, jotenkin voisi jopa sanoa kalevalaiselta, vaikka en osaakaan selittää mielleyhtymääni. En juuri Stellan hahmosta pitänyt, mutta muut keskushahmot toivat tarinaan kiinnostavuutta. Stella tuntui välillä todella itsekkäältä, ihan kuin muiden mielipiteillä ja toiveilla ei olisi väliä. Hän oppii kyllä näkemään ympärilleen ja häntä kohtaan alkaa tuntea myötätuntoakin, kun hän mielensä sairastuu, mutta päähenkilönä hän ei ole minulle mieluisa. Maarian ja Armaksen tarinaa sen sijaan olisin voinut kuunnella pidemmänkin tovin.

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Lukupiirikirja: Kirjavaras

Markus Zusak: Kirjavaras
558 s., Otava 2008
alkup. The Book Thief, 2005
suom. Pirkko Biström

Meidän lukupiiri kokoontuu ensi viikolla ensimmäistä kertaa joulutauon jälkeen. Olen kuitenkin kerrankin hyvissä ajoin matkassa, sillä sain luetuksi silloin käsittelyssä olevan Kirjavarkaan jo viime vuoden puolella!

Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan ja kertoo tarinan alussa 9-vuotiaasta Lieselistä, joka kirjavarkaanakin tunnetaan. Kirjavarkaan tittelin Liesel saa, sillä hän todellakin varastaa kirjoja. Hänellä on sanojen ja tarinoiden nälkä. Teoksessa seurataan paitsi Lieselin vaiheita myös hänen elämäänsä sivuavien ihmisten elämää. Tarinan kertojana on itse Kuolema, joka ei ole koskaan ollut kiireisempi kuin II maailmansodan aikaan.

Aloittaessani kirjaa mietin, miten ihmeessä oikein saan tämän luetuksi. Jotenkin en meinannut päästä kertojaratkaisuun kiinni ja kaikki tuntui sekavalta, mutta se toki saattoi johtua ihan omasta keskittymisen puutteestakin. Teos vei kuitenkin mennessään, kunhan ensin opin hieman tuntemaan hahmoja ja miljöötä. Tässä tarinassa on kiehtovuutensa, mutta samaan aikaan se on hieman kauheakin. Ennen kaikkea se tuntuu kuitenkin hyvin inhimilliseltä. Työn uuvuttama Kuolema ja ihmisten "hulluus" luovat yhdistelmän, joka jää mieleen.

Hahmoista pidin eniten Lieselin kasvatti-isästä Hansista, sillä hänen lempeä luonteensa tuntuu turvalliselta. Lieselin sitkeys ja oikeudenmukaisuus - kyllä, varkauksista huolimatta - voittavat myös puolelleen. Naapurissa asuvan Rudyn kasvua oli ihana seurata, sillä hänestä oli varttumassa suurisydäminen ja toiset huomioon ottava mies. Teos on täynnä mieleenpainuvia hahmoja, ja mielestäni Zusak kuvaa ihmisiä tarkkanäköisesti ja  ymmärtävästi.

Keskeistä tässä teoksessa ovat myös sanat ja tarinat. Liesel oppii vähitellen lukemaan kunnolla, ja tarinoiden kautta hän pääsee kauas arkitodellisuudesta. Ne tuovat lohtua ja turvallisuudentunnetta pommisuojassakin, kun ilmahälytys ujeltaa vaaraa kaupungin yllä. Zusak osoittaa hienosti, miten kirjoista ja sanoista on moneksi. Ne tuovat lohtua ja turvaa, harhauttavat ajatuksia, kuvaavat tunteita ja selittäväät maailmaa. Sanat yhdistävät ja erottavat, ne ovat voimakkaita ja voivat johtaa pahaankin, jos niitä osaa taitavasti käyttää. Sen tässä osoittaa Mein Kampf.

Kirjavaras on mieleenpainuva ja vaikuttava kirja, ja odotankin innolla lukupiirissä käytävää keskustelua. Uskon, että tämä on herättänyt myös muissa piiriläisissä paljon ajatuksia.

tiistai 4. tammikuuta 2022

Naisen paikka: Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään

Margareeta Koskinen: Naisen paikka - Eteläpohjalaisten naisten tarinoita 1600-luvulta nykypäivään
179 s., Selbstverlag Margareeta Koskinen 2021

Margareeta Koskinen on kirjoittanut useampiakin henkilöhistorioita, mutta itse olen tutustunut ainoastaan tähän Naisen paikkaan. Siinä Koskinen kertoo omista esiäideistään 1600-luvulta alkaen. Henkilöt ovat todellisia, samoin heidän vaiheidensa pääpiirteet, mutta Koskinen on itse oman mielikuvituksensa voimalla puhaltanut nämä naiset eloon. Hän luo kunkin naisen aikakehykseen mahdollisen tarinan täynnä tunteita ja ajatuksia, joten kirja rakentuu sekä faktan että fiktion keinoin.

Tämä kirja oli tosi mielenkiintoinen kurkistus kahden suvun naisten historiaan. Vaikka tarinat sinänsä ovat keksittyjä, antaa tositapahtumat niille raamit ja uskottavan tunnun. Mielestäni Koskinen kuvaa hyvin naisten vaiheita eri aikoina. Hän sijoittaa sukunsa naiset suomalaiseen yhteiskuntaan 400 vuoden ajalta esitellen näin esiäitiensä kautta naisten asemaa laajemminkin. Kiinnostavaa ja konkreettista. Teos on sujuvalukuinen ja pitkästä aikajänteestä huolimatta enimmäkseen helposti seurattavissa, mihin auttaa myös kirjan alusta löytyneet Hällströmien ja Könnien sukupuut.

Kiinnostavan lukuelämyksen ohella kirja sai minut miettimään omia esiäitejäni. Äidin puolelta tiedän enemmän, mutta oivalsin, että en tiedä isäni äidin puolelta oikeastaan mitään. Jossain papereissa lukee kyllä isoisoäitini nimi, mutta en edes muista sitä. Toki isäni äiti oli syntynyt jo vuonna 1915, joten harva kai tietää tarinoita sukunsa 1800-luvulla syntyneistä jäsenistä. Joskus olen miettinyt, että Marttan sukua haluaisin tutkia, sillä isän isänpuoleisesta suvusta on kyllä olemassa sukuselvitys, joka kyllä sekin seurailee isälinjaa.