lauantai 16. marraskuuta 2019

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie
431 s., Otava 2011
kansi: Hannu Taina
itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies
 
Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.
 
Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.
 
Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.
 
Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.
 
Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Ole minun

Josie Silver: Ole minun
12 h 38 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. One Day in December, 2018
suom. Satu Leveelahti
lukija: Kati Tamminen
 
Vaikka olenkin itse mahdollisimman epäromanttinen henkilö, pidän kuitenkin romanttisen viihteen lukemisesta. Nyt otin äänikirjana kuunteluun Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun, joka on romanttista viihdettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Se kertoo Lauriesta, joka eräänä joulukuisena päivänä näkee bussin ikkunasta miehen. Bussin seistessä pysäkillä heidän katseensa kohtaa, mutta kumpikin empii liian pitkään ja bussi lähtee liikkeelle. Laurie ei voi unohtaa miestä, johon hän on salamana rakastunut. Koko vuoden hän yrittää löytää täysin tuntemattoman miehen, mutta tuloksetta. Seuraavana vuonna joulun aikaan Laurien paras ystävä ja kämppäkaveri esittelee Laurielle uuden miesystävänsä. Siinä hän on, suoraan Laurien edessä, mies bussipysäkiltä.
 
Ole minun ei ehkä ole ikimuistettava tai yllätyksellinen tarina, mutta se on jotenkin ihana tarina. Se kertoo paitsi rakkaudesta myös ystävien välisestä vahvasta siteestä, ystävän kunnioittamisesta ja eteenpäin menemisestä. Elämä vie Laurietakin eteenpäin, sillä hän tietää ettei voisi koskaan loukata parasta ystäväänsä ja yrittää rikkoa tämän suhdetta. Kimurantti pulma, vaikka ratkaisussaan Laurie onkin vakaa siitä huolimatta, että sydän vetää kahtaalle.
 
Jos haluat lukea kevyen ja jouluisen tarinan, se voisi olla tämä. Mielestäni tämä on omassa tyylilajissaan onnistunut teos, joka viihdytti ja vei mukanaan, vaikka se hieman kliseinen onkin. Toimii hyvin etenkin näin pimeän vuodenajan piristäjänä kaikessa hattaranpinkissä kepeydessään. Josie Silveriltä ilmestyy keväällä toinen teos, jonka tämän myötä haluaisin kyllä myös lukea tai kuunnella.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Lokakuun luetut lopultakin

En käsitä miten aika vaan menee ja tuntuu ettei mitään ehdi. Töissäkin olen jo muutaman viikon toistellut jatkuvasti, että "kyllä aika menee nopeasti" ja "tuokin (tapahtuma X) on jo viikon päästä". Vaikka tuntuu ettei mitään ehdi, olen silti ehtinyt lukemaan useammankin kirjan, katsonut lukuisia jaksoja Gilmoren tyttöjä ja siivonnut kaappeja perusteellisesti. Vuoden pimeimpään aikaan sohva on kutsunut ylivoimaisesti enemmän kuin läppärin esiin ottaminen ja blogipostauksen naputtelu. Nyt alkaa taas olla innostunut olo, joten eiköhän blogi ala päivittyä taas ajantasaisemmin.

Lokakuussa ehdin lukemaan 8 kirjaa. Nyt kuun vaihduttua lukeminen ei ole niin innostanut, koska pakko ja kiire viimeisen lukupiirikirjan suhteen vei aika tehokkaasti lukuinnon, mutta eiköhän edelleen kesken oleva Ikitie tule pian luettua. Lokakuun kirjoista löytyy sarjakuvaa, historiaa ja äänikirjaa. Lokakuun kirjoissa on mukana myös Anna-Kaisa Linna-ahon Paperijoutsen, joka on minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä tähän mennessä.
 
Lokakuu:
Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 
Liv Strömqvist: Einsteinin vaimo 
Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 
Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku 
Inka Nousiainen: Mustarastas
Kristiina Vuori: Neidonpaula 
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 
 
Marraskuussa aion siis lukea Ikitien loppuun ja loput kirjat valitsen fiiliksen mukaan. Joulukuussa käsittelemme lukupiirissä Ljudmila Ulitskajan Naisten valheita, joten sekin lienee lukulistalla marraskuuksi. Pian olisi tarkoitus saada graduprojektikin edistymään siinä määrin, että alkaisin kirjoittaa varsinaista gradutekstiä, joten voi olla, että lukeminen vähenee sen myötä jonkin verran. Katsotaan millaiseksi 2/3 jäljellä olevasta marraskuusta muodostuu! 

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
363 s., Otava 1997
kansi: Hannu Taina
 
Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.
 
Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.
 
Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.
 
Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠