torstai 29. kesäkuuta 2023

Kymmenen kirveeniskua

Salla Fagerström: Kymmenen kirveeniskua
10h 1 min., Like 2023
lukija: Maria Jyrkäs 

True crime -tarinat ja -mysteerit kiehtovat minua ainakin joissain määrin, joten Kymmenen kirveeniskua kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa jo hyvissä ajoin. Teos kertoo vuonna 1914 tapahtuneesta henkirikoksesta, jonka uhriksi joutui Selkämeren saaristossa asunut iäkäs nainen. Ryöstömurhasta otetaan kiinni kuuro Ida Saarinen, jonka myös todistajanlausunnot liittävät tapaukseen.

Kymmenen kirveeniskua kertoo paitsi tästä yksittäisestä rikoksesta myös aikansa poliisityöskentelystä ja kuurojen yhteiskunnallisesta asemasta. En ole koskaan aikaisemmin saanut näin kattavaa yleiskuvaa jälkimmäisestä asiasta ja se olikin mielestäni teoksen kiinnostavinta antia eikä niinkään Ida Saarisen luonnekuvaus tai tapahtunut rikos. Fagerström on itsekin kuuro, joten hän osaa hyvin kertoa esimerkiksi sosiaalisten kohtaamisten haasteista, jotka ovat samanlaisia yhä tänäkin päivänä.

Toimittaja Salla Fagerström kiinnostui Ida Saarisesta ja Matalan saaren ryöstömurhasta törmättyään asiaa koskevaan vanhaan rikosuutiseen. Fagerström herättää lukijan pohtimaan samoja aiheita, jotka ovat herättäneet hänenkin mielessään kysymyksiä. Tuomittiinko Ida liian heppoisin perustein? Tunnustiko hän todella murhan? Miten hän käytännössä pystyi ryöstömurhaan yksin, etenkin kun anastettujen tavaroiden joukossa oli isojakin huonekaluja? Ja jos hän todella suunnitteli tekonsa, niin miksi hän ei kätkenyt selkeästi uhrin suuntaan osoittavia esineitä? Tuliko kuuro Ida todella ymmärretyksi oikein poliisikuulusteluissa?

Monta on kysymystä, vaan ei aukotonta vastausta. Totuutta voi jokainen faktojen valossa miettiä tykönään, mutta itselleni tämä teos jäi erityisesti mieleen nimen omaan kuurojen historian kautta eikä true crime -tarinana.

tiistai 27. kesäkuuta 2023

Kuolema sisäoppilaitoksessa

Lucinda Riley: Kuolema sisäoppilaitoksessa
490 s., Bazar 2023
alkup. The Murders at the Fleat House, 2022
suom. Tuukka Pekkanen
kansi: Laura Noponen

Mitä olisi kesä ilman dekkaria? Ei tavanomainen kesä ainakaan. Tällä kertaa nappasin kesäloman dekkariksi romanttisen viihteen taitajana tunnetun Lucinda Rileyn postuumisti julkaistun ja ainoaksi jääneen dekkarin Kuolema sisäoppilaitoksessa. Tämän teoksen hän poikansa kirjoittamien alkusanojen mukaan kirjoitti valmiiksi jo vuonna 2006, minkä kieltämättä huomaa, sillä Rileyn tyyli hioutui vuosien myötä huomattavasti vetävämmäksi.

Kuolema sisäoppilaitoksessa on 2000-luvun alkuun sijoittuva perinteisen brittitunnelmainen dekkari. Norfolkilaisen sisäoppilaitoksen asuntolasta löytyy erään oppilaan ruumis ja kuolema ei alkuperäisestä arviosta poiketen olekaan luonnollinen. Komisario Jazz Hunter tiimeineen alkaa selvittää oliko kyseessä vain inhimillinen vahinko vai halusiko joku eliminoida kiusaajana tunnetun pojan pois. Melko pian Jazz saa huomata, että vyyhden selvittämiseksi pitää kaivella myös menneisyyttä.

Kuolema sisäoppilaitoksessa on todella nihkeästi etenevä ja välillä suorastaan tylsä dekkari, joka alkaa kunnolla kiinnostaa vasta loppupuolella. En oikeastaan edes tiedä miksi halusin lukea kirjan loppuun, ehkä Rileyn hyviksi tietämieni kertojanlahjojen kannustamana ja siinä toivossa, että kyllä tämäkin tästä alkaa vetää. Juoni on toki monisyinen ja siitä paljastuu kiinnostavia yksityiskohtia, mutta ei tämä minulle ollut mikään pauloihinsa kietova suuri lukuromaani, jollaisena kustantaja tätä markkinoi.

Lucinda Riley on nykyään yksi lempikirjailijoistani, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että onneksi hän ei dekkareita tämän enempää kirjoittanut. Hän taitaa sukutaustoihin ja historiaan liittyvien mysteerien punomisen, minkä hän on minulle viihdekirjojensa kautta osoittanut, mutta dekkarina hän ei mielestäni saanut taitoaan toimimaan samalla tavalla. Sääli sinänsä, mutta ei kaikesta olekaan pakko tykätä. Päähenkilöstä kuitenkin tykkäsin, ja siinä mielessä onkin harmi, että Jazz Hunterin myöhemmistä vaiheista emme saa enää kuulla.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
414 s., Otava 2022 

Luin Paula Nivukosken esikoisteoksen Nopeasti piirretyt pilvet aikoinaan ihan tuoreeltaan. Teos ei säväyttänyt minua mitenkään erityisesti, vaikka teoksella onkin ansionsa ja pidin Nivukosken tyylistä kirjoittaa. Jos ensikosketukseni hänen kirjoihinsa ei ollutkaan ihan ihastunein mahdollinen, niin tästä itsenäisestä jatko-osasta Kerran valo katoaa pidin todella paljon.

Tässä kirjassa palataan Koskiluhdan tilan maisemiin. Nyt eletään jatkosodan aikaa ja päähenkilönä on Kerttu, "Pilvien" vahvan päähenkilö Liisan tytär. Veljet Toivo ja Taisto ovat rintamalla, mikä tuo epävarmuutta ja pelkoa elämään, mutta muuten elämä Koskiluhdalla on kutakuinkin uomissaan. Hiljalleen kenttäpostin kuljettamien kirjeiden kautta syttyy myös rakkaus, kun sotamies Johannes Korpi uskaltautuu lähestymään Kerttua.

Pidin todella paljon tämän teoksen miljööstä. Koskiluhta, koko ympäröivä seutu ja ajankuva ovat onnistuneita. Pidin päähenkilö Kertun lempeydestä ja ystävällisyydestä, joka tuo kontrastia suvun vanhempien naisten voimakastahtoisuudelle ja päättäväisyydelle. Kerttu osoittaa, että pehmeäkin voi olla sinnikäs ja vahva. Teos etenee paikoitellen vauhdilla, ja tunsin lähes hengästyväni, sillä jokin siinä tai ehkä kaikki pakotti minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Oikein todella nautin siitä, kun sain kiitää sivulta toiselle ja seurata koskiluhtalaisten vaiheita, jotka kyllä välillä kävivät sydämeen saakka.

Tietyt juonenkäänteet koin hieman ennalta-arvattaviksi, mutta se ei himmentänyt lukunautintoa mitenkään. Pikemminkin päin vastoin, etenkin yhden asian suhteen olin hyvin iloinen siitä, että vahva aavistukseni osui täysin oikeaan. Olisi kyllä kiva päästä vielä uudelleen Koskiluhdan maisemiin katsomaan millaiseksi heidän elämänsä sotien jälkeen muodostuu.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2023

Maan kämmenellä

Laila Hietamies/Hirvisaari: Maan kämmenellä
Laatokka, osa 2
15h 34min., Otava 2023
alkup. 1987
lukija: Fanni Noroila

Pidin niin paljon Laatokka-sarjan avausosasta Pilvissä taivaanlaiva, että otin sen jälkeen oitis kuunteluun jatko-osan Maan kämmenellä. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan niistä tapahtumista, jotka muuttivat Avarankallion Eeva Marian koko elämän suunnan. Pidin tästä kirjasta vielä avausosaakin enemmän, sillä vaikka toisaalta tiesin jo suurin piirtein mitä tuleman pitää, oli Vienan Karjalan sydänmaille sijoittuvassa tarinassa aivan erityistä lumoa. Eeva Maria oli vielä nuori, helposti lähestyttävä ja elämään luottava naisenalku. Pienen kyläyhteisön elämä jättää herttaisen mielikuvan, vaikka ristiriitojakin koetaan, kuten ihmissuhteissa yleensäkin.

Tässä kirjassa Eeva Maria tunnetaan vielä Mashana, joka on yhtä pehmeä, lempeä ja empaattinen kuin nimensä sointi. Hän elää aikuistuvan nuoren elämäänsä kotitalossaan, tekee työtä ja rakastaa saman kylän poikaa. Ja Mitjakin rakastaa häntä, heillä on vakaa aie mennä vielä naimisiin eikä heidän seurusteluaan kodeissakaan pahalla katsota. Näyttävä pari, toisilleen osuvat. Ainoastaan Mashan Petja-veli, Mitjan paras kaveri, tuntuu suhtautuvan heihin lähes vihamielisesti. Kylässä vihjaillaan kaikenlaista, osin tottakin.

Syvänmaan kylän ihmisten elämä soljuu tutuissa uomissaan, asiat hoidetaan ajallaan ja ongelmat ratkotaan tarvittaessa koko porukan voimin. Sitten koittaa se myrsky-yö, jonka tapahtumat muuttavat koko Mashan elämän. Silloin tehdään myös epätoivoisia tekoja, jotka särkevät yhden jos toisenkin sydämen. Se on alkusysäys sille, miksi Eeva Mariasta tulee niin etäinen ja katkeroitunut, ettei meinaa omia lapsiaankaan uskaltaa päästää lähelleen. Moneen edellisen osan herättämään kysymykseen saadaan tässä vastaus. Todella hyvä, lumoava romaani. Mielestäni tämän voi hyvin lukea myös itsenäisenä teoksena niin halutessaan.

perjantai 9. kesäkuuta 2023

Pilvissä taivaanlaiva

Laila Hietamies/Hirvisaari: Pilvissä taivaanlaiva
Laatokka, osa 1
13h 32min., Otava 2023
alkup. 1986
lukija: Fanni Noroila

Laila Hietamies/Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani. Olen vuosien varrella lukenut lähes hänen koko tuotantonsa, mutta jostakin syystä Laatokka-sarja on aina jäänyt odottelemaan vuoroaan. Nyt ilokseni huomasin äänikirjapalvelusta, että tästähän on tehty tänä vuonna äänikirjaversiot, joten otin avausosa Pilvissä taivaanlaivan heti kuunteluun.

Laatokan rannalla Impilahden pitäjässä Avarankallion talossa eletään vuotta 1910. Talossa asuvat ylpeä ja vielä kaunis leskirouva Eeva Maria sekä tämän lapset, aikuistuva tytär Katri ja hieman nuorempi poika Johannes, josta on määrä tulla talon seuraava isäntä. Poika on kuitenkin luonteeltaan haaveksija, hän viettää aikaa mieluiten piirtämällä omassa piilopaikassaan kalliolla, josta voi hyvällä säällä nähdä Valamon kupolikatot.

Avarankalliolta ei puutu mitään maallista hyvää, mutta onnelliseksi perhettä ei voi sanoa. Äiti Eeva Maria on sulkeutunut ja etäinen, mikä heijastuu kaikkeen olemiseen ja elämiseen. Melko pian lukija huomaa, että tässä on oikeastaan kysymys vuosikymmeniä sitten tehtyjen valintojen seurauksista. Kun Hirvisaari avaa pala palalta Eeva Marian salaisuutta, on häntä helpompi ymmärtää. Katria en sen sijaan oikein missään kohtaa täysin ymmärtänyt, mutta luulenpa, että hänenkin valinnoillaan tulee olemaan sarjan edetessä omat kauaskantoiset seurauksensa.

Pilvissä taivaanlaiva on toisaalta arkinen kuvaus 1910-luvun karjalaisesta elämänmenosta, mutta samaan aikaan kuitenkin uteliaisuutta kutkuttava arvoitus. Hirvisaari todella tuntee historian ja osaa kuvata ihmisiä ja paikkoja niin elävästi, että sitä voi helposti kuvitella itsensäkin Avarankalliolle muiden mukaan. Pidin tästä teoksesta paljon, ja ihmettelenkin miksi olen antanut sen odottaa vuoroaan jo ainakin 10 vuotta. Toisaalta ihanaa, että minulla on vielä jäljellä ennen lukematonta Lailaa, kun uutta emme enää saa.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Pimeät kuut

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
284 s., WSOY 2022
kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, joten on aina selviö, että hänen kirjansa menevät lukulistallani kärkipäähän. Pimeät kuut odotteli lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta lopulta luin sen parissa päivässä. Kinnusen kerronta tempaa mukaansa, vaikka täytyy sanoa, että loppujen lopuksi en pitänyt tästä samalla tavalla kuin hänen aiemmista kirjoistaan. Lopusta jää suorastaan karvas maku, mikä osaltaan muutti kokonaiskuvaa.

Elna on opettajatar, yli 60-vuotias jo ja paljon nähnyt. Eletään sotien jälkeistä aikaa 1940-luvun lopussa, kun kaikesta on pulaa ja olosuhteet niin opettajattaren asunnossa kuin lasten kotonakin ovat niukat, joillakin suorastaan kurjat. Elnalla ei ole vakituista virkaa, mutta hän on saanut paikan syrjäiseltä Niemen kansakoululta, joka on yksiopettajainen koulu. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen Elna saa huomata, että mikään ei ole siellä niin kuin on luvattu. Viimeisetkin voimat häneltä tunnutaan haluavan viedä, mikään ei riitä eikä hän enää jaksa.

Pimeät on jaettu kuukausiin ja mielestäni se on toimiva rakenne, kuvaa hyvin sinnittelyä talven yli ja eristyksissä. Kerronnassa pitäydytään pitkälti Elnan ympyröissä eikä ajatuksia oikein missään kohtaa suunnata muihin ihmisiin. Hän todella eristäytyy kaikesta muusta sosiaalisesta koulupäivien jälkeen. Tuntuu, että hänen elämäänsä sivuavien ihmisten tarinoihin jää aukkoja, asioita, joihin olisin halunnut saada jonkinlaisen vastauksen tai päätepisteen.

Tämä on kansakoululaitoksen kuvauksena mielenkiintoinen. Tuntuu, että opin asiasta paljon uutta. Päähenkilöstä en sen sijaan voi sanoa pitäneeni. Elna on jotenkin valtavan karu tyyppi, vaikka tarinan edetessä lukija saakin vähitellen ymmärrystä häntä kohtaa. Elnan elämä ei ole ollut missään nimessä helppoa, yllättäviäkin asioita paljastuu, mutta siitä huolimatta en täysin ymmärrä häntä. Miten paljon olisivatkaan empatia ja lämpimät sanat voineet lohduttaa hänen opettamiaan lapsia ja kenties tuoda hänen omaankin elämäänsä hieman lämpöä.