Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

180 s., Tammi 2016

alkup. God Help the Child, 2015

suom. Kaija Sivill

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Toni Morrison on jo aiemmin lunastanut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa, mutta Luoja lasta auttakoon sinetöi hänen asemansa entistä tiukemmin. Tähän mennessä lukemistani Morrisonin teoksista tämä uusin teos osoittautui ylivoimaisesti ajatuksia herättävimmäksi ja otteessaan pitävimmäksi teokseksi, vaikka olin jo ajatellut, että Morrison tuskin voi enää laittaa kovin paljon paremmaksi - niin korkealla rima jo oli. Luoja lasta auttakoon on teos, joka kosketti ja kauhistutti sisällöllään ja ilahdutti mainiolla kertojanotteellaan ja selkeydellään.

 

Bride on hieman yli 20-vuotias mustaakin mustempi nuori nainen. Tytön ihonväri oli kauhistus jo hänen äidilleen Sweetnessille, joka hänkin on tummaihoinen. Äitiä tyttären ihonväri inhotti niin paljon, että lopulta heidän välilleen oli kasvanut syvä kuilu, jonka ylittämiseen Bride oli pikkutyttönä valmis tekemään mitä tahansa. Hän tekee ison virheen, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan vuosien jälkeenkään. Ihonväriään Bride ei kuitenkaan enää häpeä, vaikka hänen poikkeuksellisen tumma ihonsa herättääkin edelleen huomiota. Hänestä on kuitenkin kuoriutunut poikkeuksellinen kaunotar, jonka ulkokuoren alle monikaan ei vaivaudu katsomaan. Kulkuriluonteinen Booker kuitenkin pääsee Briden lähelle, mutta hänelläkin on omat kipupisteensä. Luoja lasta auttakoon on matka erilaisiin lapsuuksiin: Briden, Bookerin ja muutaman muun.

 

Tämän teoksen keskeisin teema on selkeästi lapsuuden vaikutus ihmisen myöhempiin vaiheisiin ja ajatusmalleihin. Morrison kuvaa kiinnostavasti sitä miten lapsuuden traumaattiset tapahtumat tai erilaisten temperamenttien yhteentörmäykset voivat ratkaisevasti vaikuttaa koko ihmisen minäkuvaan ja ajatuksiin. Morrison ei kiertele tai kaartele, vaan hän kuvaa raadollisesti niitä asioita, joita lapsi voi kohdata ja jotka jättävät jälkensä. Yksi isoimmista asioista on lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka kuvaaminen saa kenet tahansa normaalisti tuntevan ihmisen vavahtamaan paitsi kauhusta niin myös inhosta. Morrison ei vähättele myöskään lapsen tarvetta kokea hyväksyntää, sillä jokainen ihminenhän sitä kaipaa - aina.

 

Luoja lasta auttakoon on pieni kirja, jossa on hyvin tiivis tunnelma ja paljon asiaa. Tuttuun tapaansa Morrison kirjoittaa siten, että lukijalle jää voimakkaita mielikuvia, vaikka kirjailija ei välttämättä kuvailekaan tilanteita, ympäristöä tai henkilöitä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Morrison osoittaa jälleen kykynsä kirjoittaa tiiviisti, mutta mieleenpainuvasti ja vivahteikkaasti isoista asioista. Mielenkiintoni ei herpaantunut missään vaiheessa ja vielä viimeiselläkin sivulla pakkaa sekoitettiin ihan pienellä jutulla. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Sula

Toni Morrison: Sula

176 s., Tammi 1995

alkup. Sula, 1974

suom. Seppo Loponen

 

Sain hiljattain tietää, että Toni Morrisonilta on ilmestynyt uusi teos Luoja lasta auttakoon, joten minä päätin lopultakin tarttua minulla jo pari kuukautta lainalla olleeseen, Morrisonin vanhempaa tuotantoa edustavaan Sulaan. Olen lukenut muutamia Morrisonin teoksia ja pitänyt niistä kaikista. Sula tuntuu kuitenkin ainakin näin tuoreeltaan mieleenpainuvimmalta.

 

Tämä teos kertoo kahdesta naisesta, Sulasta ja Nelistä, jotka ystävystyivät jo lapsina. Heitä yhdistää ihonväri, kotipaikka ja eräänlainen irrallisuus muista ihmisistä. Sulan ja Nelin ystävyys kestää vuosikymmenen eron ja vaitiolon ja sen, että sen jälkeen Nel on perheenäiti ja Sula yliopistossa opiskellut ja vailla sitoumuksia. Huolimatta elämäntilanteen eroista ja siitä tosiseikasta, että molemmat ovat muuttuneet tyttövuosistaan, ystävyys tuntuu jatkuvan. Sitten Sula tekee ajattelemattomuuttaan jotain anteeksiantamatonta, eikä Nel voi unohtaa sitä.

 

Tarina kulkee 1920-luvun alusta 1940-luvulle saakka ja harppaa sitten 1960-lukuun. Tuo aika kuvaa hyvin paitsi Sulan ja Nelin ystävyyden kulkua myös sitä, miten tummaihoisten asema muuttui noiden vuosien aikana. Tapahtumapaikkana on Medalion ja Pohjan kaupunginosa, jossa tummaihoiset saivat pärjätä miten taisivat tulipa eteen mitä tahansa, kunnes vuosikymmenet kuluivat ja lopulta heihin alettiin suhtautua ihmismäisesti, mikä muutti Pohjan asukkaiden elämän täysin.

 

Minä pidin todella paljon tästä kirjasta, sillä mielenkiintoni pysyi yllä oikein hyvin sitten kun tarina alkoi kunnolla vetää (eli noin 10-20 sivua luettuani). Morrisonille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa tapahtuu paljon ja tästä voi tehdä paljon huomiota, vaikka kyseessä on ohuehko kirja. En tiedä seurasinko suuremmalla mielenkiinnolla ystävyyssuhteen tilaa vai tummaihoisten elämänmenoa, mutta todella mielestäni kaikista ikävistä asioista ja epäreiluudesta huolimatta tunnelma oli jotenkin reipas ja tuli sellainen tunne, että kyllä he pärjäävät, kukin tavallaan. He eivät suostu alistumaan ja pitämään itseään huonompina ihonvärinsä perusteella. Pohjan asukkaista löytyy asennetta ja sitkeyttä, ja sitä he totisesti tarvitsivat. Mieleenpainuvuutta tälle teokselle toi erityisesti se, että ystävyyden kuvaamiseen oli nivottu mukaan tummaihoisten tilanteen kuvaaminen, joten niistä muodostui eheä ja selkeä kokonaisuus. Näin kumpikin "osa" piirtyi eteen väkevämpänä ja mieleenpainuvampana. Suosittelen.

 

♠♠♠♠½

Sinisimmät silmät

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

197 s. + jälkisanat, Tammi 1994

alkup. The Bluest Eye 1970

suom. Seppo Loponen

Matkani Toni Morrisonin tuotannon parissa jatkuu taas, sillä aiemmin lukemani Morrisonin teokset Koti ja Armolahja ovat olleet hyvin vaikuttavia ja antaneet suurta näyttöä Morrisonin kirjoittajantaidoista. Sinisimmät silmät ei jää yhtään näitä teoksia huonommaksi.

Sinisimmät silmät sijoittuu 1940-luvulle Ohion Lorainiin, kaupunkiin jossa asuu monenlaista väkeä. Teos kertoo moniäänisen tarinan, jonka keskeisin hahmo on tummaihoinen Pecola-niminen tyttö, jonka hartain toive olisi saada kaikkein sinisimmät silmät. Muita tarinan kannalta keskeisimpiä ja lähimmin tarkasteltuja hahmoja ovat Pecolan vanhemmat Cholly ja rouva Breedlove, kuten Pecola äitiään kutsuu, sekä eräänlainen mystikkosaarnaaja Saippuapää Kirkko. Keskiössä ovat myös Pecolan ikätoverit Frieda ja Claudia, joista jälkimmäinen saa myös kertojaäänen.

Keskeisin teema tässä kirjassa on rotujen, siis tumma- ja valkoihoisten, välinen eriarvoisuus. Valkoihoisia ihannoidaan, heitä pidetään parempina ja kauniimpina, eikä tämä ole suinkaan vain valkoihoisten oma näkökulma, vaan myös tummaihoiset itse suovat valkoisille tämän erityisaseman. Niinpä jo pienet lapset varttuvat siihen, että he eivät koskaan ole kyllin hyviä ja sieviä verrattuna valkoihoisiin lapsiin. Rotujen välisen eriarvoisuuden teemaan linkittyy keskeisesti myös itsensä hyväksymisen ja arvostamisen teemat, sillä Pecolan viaton pyyntö saada edes hieman lisää yleisten normien mukaista kauneutta eli siniset silmät, osoittaa terävästi sen riittämättömyyden tunteen, jonka tummat lapset ovat joutuneet kohtaamaan.

Pecolan tarinan keskipisteeseen ja siihen järkyttävään tapahtumaan, joka muuttaa koko tytön elämän lopullisesti, johdattelevat muun muassa rouva Breedloven ja erityisesti isä Chollyn nuoruudessaan kokemat traumat, jotka ovat muuttaneet heitä ihmisinä hyvin paljon. Se miten kertojaääni siirtyy välillä Pecolan ikätoveri Claudialta rouva Breedlovelle, Chollylle tai Saippuapäälle, on toteutettu hyvin. Nämä kertojanvaihtelut tuovat lisää kerroksia ja näkökulmaa siihen, miten amerikkalainen yhteiskunta oikeastaan rakentui sellaiseksi kuin kirjassa kuvataan. 1940-luvulta on tultu pitkä matka nykypäivään, onneksi, mutta yhä vieläkin on niin paljon ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa erilaisia: nykyään tämä toive ei ole enää vain rotukohtainen vaan kaikille roduille yhteinen piirre. Pecolan tarinassa on siis jotain alati pysyvää.

Lukukokemuksena tämä oli todella pysähdyttävä, surullinen ja ehkä jopa raakakin. Tätä lukiessa oli pakko pitää taukoja ja sulatella lukemaansa, sillä ihmisen pahuus herätti hyvin paljon ajatuksia. Morrisonin tapa kuljettaa tarinaa ja kuvata yksiselitteisen terävästi tapahtumia, tuo tarinan lähelle lukijaa. Sitä miettii, että miksi asioiden piti mennä niin kuin ne menivät, ja että mikä ajaa ihmiset sellaisiin tekoihin, joita Morrison kirjassaan kuvaa. Teosta lukiessa heräsi myös sellainen ajatus, että jos yhteiskunnan valta-arvot estävät yksilöä hyväksymästä ja arvostamasta itseään sellaisena kuin on, niin miten kukaan muukaan voisi niin tehdä: pohja muiden hyväksynnälle luodaan useimmiten sillä, että hyväksytään ensin itse itsensä. On kerta kaikkiaan sydäntäpakahduttavaa ajatella, että joiltakin on tämä mahdollisuus riistetty.

♠♠♠♠

Kannattaa lukea myös Saran mietteitä tästä teoksesta P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Armolahja

Toni Morrison: Armolahja

189 s., Tammi 2009

alkup. A Mercy 2008

suom. Seppo Loponen

Luin kesällä Toni Morrisonin Koti -teoksen ja vakuutuin siitä kovasti. Tiesin jo heti tuolloin, että haluan lukea lisää Morrisonin tuotantoa ja toiseksi Morrisonikseni valikoitui Armolahja, jonka luin nyt kirjallisuuspiiriä varten, kun aiheena on ulkomainen laatukirjallisuus. Sillä laadukasta Morrisonin teksti todella on, sen voin kahden kirjan perusteella todeta.

Armolahja on moniääninen romaani, joka sijoittuu 1600-luvun Amerikkaan, jossa vallitsi vahvimman laki. Naisilla, olivatpa he sitten musta- tai valkoihoisia, oli vain hyvin vähän valtaa, mutta samalla vahvimman laki vallitsi muutenkin: ne jotka pystyivät ottivat mitä halusivat ja tilanne saattoi muuttua nopeastikin. Armolahja antaa äänen näille naisille, joiden kohtalot ovat riippuvaisia miehistä: orjakauppiaista, isistä, isännistä, aviomiehistä tai jos näitä ei ollut, niin heistä tuli vapaata riistaa kaikille.

Romaanin henkilöhahmot ovat hyvin mieleenpainuvia. On äitinsä hylkäämä Florens, joka kaipaa kipeästi rakkautta osakseen. On Rebekka, lähes uskomattoman onnen osakseen saanut ja lopulta onnen hylkäämäksi tullut nainen. Suru on rantaan huuhtoutunut tyttörukka, jolla on myös kaipuu tulla hyväksytyksi ja saada rakastaa. Lina puolestaan on heimonsa menettänyt nainen, jolta tuntuu aina puuttuvan jotakin. Pala palata Lina rakentaa itsensä uudelleen. Näiden kaikkien naisten tarinat nivoutuvat toisiinsa Jacob Vaarkin syrjäisellä maatilalla.

Vaikka naiset teoksen maailmassa ovatkin aina jollekin alamaisia, joko orjina tai sukusiteen kautta, niin heidän tunteitaan ja ajatuksiaan kukaan ei voi omistaa ja siten myöskään rajoittaa. Morrison osoittaa, että rajalliseen elämään sijotettujen ruumiiden takana on niin paljon enemmän. Florensin, Rebekan, Surun ja Linan tarinat hätkähdyttävät, herättävät ajatuksia ja tempaavat mukaansa.

Moniääninen romaani luo monisyisen kuvan tuosta ajasta, se on selvää. Moniäänisyys aiheutti kuitenkin myös hieman hankaluuksia ennen kuin hahmoihin ehti tutustua ja saada selville, että mitä tekemistä kenelläkin on kenenkin kanssa ja kuka kulloinkin on äänessä. Onneksi tilanne selvisi nopeasti ja tarinaan pääsi mukaan. Myönnän ensimmäiset sivut luettuani harkinneeni, että taidanpa vaihtaa teosta, kun tämä on niin vaikeaselkoinen. Vaan onneksi jatkoin tämän parissa, sillä tarina todellakin tempaisi mukaansa. Teos on alun vaikeaselkoisuudestaan huolimatta myös nopealukuinen, mutta kuitenkin siinä on myös paljon sisältöä. Hieno paketti kokonaisuudessaan.

♠♠♠♠

Keltainen kesä: Koti

Toni Morrison: Koti

133 s., Tammi 2014

alkup. Home 2012

suom. Seppo Loponen

Sainpas kuin sainkin luettua ainakin yhden kirjan Keltaiseen kesään. Alun perin ajattelin aloittaa minulla jo pitkään lainassa olleella Saramagon Oikukas kuolema -teoksella, mutta uutuushyllystä nappasin mukaan ensimmäisen Morrisonini ja päätin kokeilla sitä. Tämän jälkeen olen ihan varma, että tulen lukemaan vielä lisää Toni Morrisonin teoksia.

Koti kertoo sisaruksista, Frankista ja Ceestä, joiden molempien elämässä on omat kipupisteensä. Georgialaisessa pikkukaupungissa varttuneet sisarukset olivat jo lapsina toistensa tuki ja turva, sillä itsekkäät isovanhemmat ja elannon eteen raataneet vanhemmat eivät tarjonneet mitään turvallisuutta. Kuten teoksessa luonnehditaan, oli Frank Ceen varsinainen äiti, vaikka oli itsekin vielä pikkupoika. Korean sota kuitenkin heitti sisarukset erilleen, sillä Frank päätti lähteä vapaaehtoiseksi ennen kuin muuttuisi itse vanhempiensa kuvaksi. Cee jäi pärjäämään yksin ja elämä kuljetti häntä erilaisiin huonopalkkaisiin töihin sekä lopuksi myös "koe-eläimeksi". Vain Ceen tilanne saa traumatisoituneen Frankin palaamaan Georgiaan.

Morrisonin romaani on lyhyt, mutta sisältää paljon asiaa siitä, mitä sota, epävakainen lapsuus, alituinen köyhyys ja liiallinen luottavaisuus voi saada aikaan. Lyhyessä teoksessa on paljon huomioita siitä, miten vahvempi turhan usein käyttää valtaansa hyödykseen ja nitistää heikompansa: isovanhempi vie parhaat ruuat, aviomies varastaa auton, sotilas tappaa lapsen... Listaa voisi jatkaa edelleen, sillä näitä pointteja teoksesta todella löytyy. Morrisonin luoma kuva on melkoisen raadollinen, mutta toisaalta tarinassa on myös aitoa välittämistä ja huolenpitoa, minkä Frankin ja Ceen välinen lojaalius osoittaa. Itse näen heidän välinsä osoituksena siitä, että kaiken pahan keskelläkään ei saisi unohtaa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Hieman moitteita annan kerrontaratkaisusta, sillä tarina tuntuu etenevän palan sieltä ja palan täältä. Aluksi se tuntui hieman vaikeaselkoiselta, vaikkakin siihen tottui nopeasti. Osittain ratkaisu johtunee siitä, että teoksessa on monia näkökulmia ja useampi hahmo pääsee esittämään näkemyksiään asioista. Useampi näkökulma ei onneksi tee tarinasta liian sekavaa, vaan pikemminkin monisyisemmän, vaikka kerrontaratkaisu välillä mielestäni hieman ontuukin.

Lukukokemus oli kaikkiaan voimakas, mutta ei kuitenkaan ravisteleva. Vaikka teoksessa kuvataan monia ikäviä asioita, ei se kuitenkaan ole ankea. Siitä kertonee se, että nyt lukemisen jälkeen minulla on ihan hyvä fiilis.

♠♠♠♠