Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki

1 cd-levyä, 7 h 3 min.

Kariston äänikirja, 2015

lukija: Aarni Kivinen

kansi: Markko Taina

 

Jälleen kerran tuli etsittyä äänikirjaa kuunneltavaksi ja päätin ensimmäistä kertaa kokeilla tällaista mp3-levylle tehtyä äänikirjaa. Kirjan kuunteleminen sitten kestikin hyvän tovin, sillä sain sen kuulumaan vain tietokoneen kautta (autossa en tosin testannut) enkä näin ollen voinut kuunnella sitä esimerkiksi tiskatessani, sillä äänenvoimakkuus ei riittänyt. En ymmärrä miksi äänikirjoja tehdään tällaisiin muotoihin, kun sitten saa kissojen ja koirien kanssa etsiä laitetta, jolla niitä voisi kuunnella...

 

Mustamäki kertoo vuoden 1918 sodan jälkeisestä ajasta, jolloin olot olivat vielä melkoisen epävakaat. Suomessa vallitsee kieltolaki, mikä lietsoo pirtutrokarien toiminnan täyteen liekkiin. Kun Lahden Metelinmäeltä löytyy pienen ajan sisällä kaksi miestä ammuttuna, pitää poliisi sitä aluksi vain pirtuporukoiden keskinäisenä nahinana. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki tosin alkaa melko pian aavistella, että taustalla saattaa sittenkin kyteä edelleen vanha jako punaisiin ja valkoisiin. Ottaessaan tapauksista selkoa välillä jopa niin omavaltaisesti, että esimies katsoo aiheelliseksi nuhdella Kekkiä, hän tutustuu Veraan, jota yleisesti pidetään huonomaineisena naisena ja jolla tuntuu olevan yhteyksiä kuolleisiin miehiin. Kekki uhmaa asemaansa ja ottaa rohkeasti puolueettoman näkökulman, mikä ei todellakaan ole helppoa - töissä vallitsee valkoisten puolella olleiden valta eikä ketään tunnu kiinnostavan kuka entiset punakaartilaiset todella tappoi.

 

 

Otso Kekki on hahmona jotenkin miellyttävä, vaikka hän onkin hieman jäyhä tyyppi. Hänen rehellisyydessään ja periksiantamattomuudessaan on kuitenkin sellaista varmuutta, joka saa pitämään hänestä. Tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä oikein kunnolla päässyt selvyyteen siitä, kuka Kekki oikein on miehiään, mutta toisaalta hänestä sai tietää juuri riittävästi voidakseen keskittyä juoneen eikä pohtia hahmon aivoituksia. Sivuhenkilöistä en oikein osaa sanoa, että pidinkö heistä vai en, mutta värikästä porukkaa he ainakin ovat!

 

Mielestäni Timo Sandberg on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka kuvaa mielenkiintoisesti poliisinäkökulmasta 1920-luvun levottomuutta ja kahtiajakoisuutta. Mustamäki on mielestäni melko vähäeleinen ja hidastempoinen jännitysromaaniksi, mutta siitä huolimatta rikosvyyhdin selvittäminen on mielenkiintoista kuunneltavaa. Kuunteluiloani tosin hieman häiritsi lukijavalinta, sillä minulta otti jokaisella kuuntelukerralla aikansa tottua siihen, että Aarni Kivinen lausuu toisinaan l-kirjaimen jämerästi ja se pistää muuten tasaisesta kerronnasta minun korvaani aika ikävästi, vaikka eipä Kivinen varmaan ääntämykselleen mitään voi. Äänikirjaa kuunnellessa lukijalla on kuitenkin suuri merkitys siihen, millaiseksi teos kokonaisuutena muodostuu, eikä Kivinen nyt ihan muutenkaan loistanut lukijana, sillä kerronta tuntui melko sävyttömältä.

 

Olen aikaisemmin tutustunut Timo Sandbergin tuotantoon lukemalla Komisario Heittola -sarjan avausromaanin. Tykästyin teokseen kovasti ja olen jo monta kertaa aikonut jatkaa sarjan parissa, mutta en ole ehtinyt. Mielestäni tämä Otso Kekki -sarjan avaus oli myös sen verran lupaava, että haluan jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa, vaikka tähän taitaa kyllä olla tullut vasta yksi jatko-osa. Soisin kyllä, että suurempi yleisö löytäisi Sandbergin kirjat, sillä niissä on paljon hyvää.

 

♠♠♠♠

Kihokki

Timo Sandberg: Kihokki - rikosromaani

260 s., Karisto 2002

kansi: Sakari Tiikkaja

 

Yritin taannoin löytää jonkin dekkarisarjan luettavaksi veljelleni, joka on jo aikapäivää sitten lukenut Takamäet, Viktor Kärpät ja Varekset, mutta jota ei sitten esimerkiksi Seppo Jokisen tai Markku Ropposen kirjat nappaa. Tuon etsinnän tuoksinnassa törmäsin Timo Sandbergin Komisario Heittola -sarjaan ja päätin testilukea sarjan ensimmäisen osan ensimmäisen luvun. Kävikin niin, että löysin ihan aidosti itseäni miellyttävän dekkarin, joka oli kerta kaikkiaan pakko lukea loppuun.

 

Kihokki on siis Komisario Heittola -sarjan avausosa, jossa tutkitaan huumausainerikoksia ja niihin liittyviä kuolemantapauksia. Rinnakkaisena juonena, jota ei oikein pelkäksi sivujuonteeksi voi kutsua, kulkee paikallislehden toimittaja Orvokki Haapalan katoamistapaus, joka sattui risteilyn aikana. Teoksen päähenkilöinä nähdään miespuolinen komisario Heittola sekä hänen vanha tuttavansa, Orvokin paras ystävä ja kollega Anita.

 

Kuten sanottu, tässä teoksessa on kaksi rinnakkaista juonta ja kaksi rinnakkaista päähenkilöä, joiden työ tai elämä muuten linkittyy aina välillä toisiinsa. Anita vaikuttaa aluksi enemmän päähenkilöltä, mutta vähitellen käy ilmi, että nimenomaan komisario Heittola on avainhahmo, jonka ympärille sarja tulee muodostumaan. Anitan kautta Heittola kuitenkin pääsee ongelmallisessa huumetutkinnassa eteenpäin ja Anita saa varmistuksen epäilylleen, että Orvokki ei tehnyt itsemurhaa. Sillä välillä ehtii kuitenkin tapahtua paljon, vaikkei aina mitään niin ihmeellistä vaan pikemminkin arkista aherrusta kummankin taholla. Siitä huolimatta tarina on mukaansatempaava ja pidin Sandbergin kerrontatyylistä hyvin paljon. Teoksessa oli myös huumoria, joka sai minut aina välillä hymähtelemään. Mikään kovaksikeitetty dekkari ei ole kyseessä, vaan pikemminkin viihteellinen poliisidekkari.

 

Komisario Heittolasta en oikein vielä ota mitään selvää, vaikka hänenkin taustoistaan jotain kerrotaan. Lukukokemuksen jälkeen Anita jäi paljon tutummaksi hahmoksi, joten toivon, että hän ainakin vierailee muissakin sarjan osissa. Toivottavasti sarja jatkuu yhtä kiinnostavana, sillä aion jossain välissä jatkaa sen parissa.

 

♠♠♠♠