Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Juuret Iijoen törmässä 3

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alunperin vuonna 1973

lukijana Toni Kamula

Matkani Iijoella eteni maaliskuussa jo kolmanteen osaansa. Teos sijoittuu 1930-luvun alkuun, jolloin Päätalojen perheessä ollaan lujilla. Herkko-isä sairastuu keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen myös hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä. Herkko kuvittelee Riitun olevan uskoton eikä juuri päästä vaimoaan silmistään. Ilmapiiri kotona on tukala isän luulottelujen suhteen, mutta myös taloudellinen ahdinko uhkaa, kun isä ei enää lähde savottoihin.

Isän sairaus vie hänet lopulta piirimielisairaalaan, mikä on raskas uutinen uittohommissa olevalle Kallelle. Isän sairaus on tehnyt hänestä 12-vuotiaana perheensä pääasiallisen elättäjän, ja aluksi uittotyömailla moni kohteleekin häntä hyvin ihan vain siksi, että hän on Päätalon Herkon poika. Isän sairauden jatkuessa ja uusien työmaiden alkaessa työnjohtajat vaihtuvat eikä Kalle pääse enää niin hyviin tienesteihin kuin aiemmin. Kunnan piirimiehen lupalapuilla perhe saa hakea jauhoja kaupasta. Äitikin tekee osansa kupparina, mutta perhe joutuu silti kerjäämään muista taloista apua.

Työnteon ohessa koulukin tulee käydyksi loppuun. Kalle aikuistuu vauhdilla, kun on pakko. Hän kokee niin isän sairauden kuin perheen taloudellisen tilanteenkin voimakkaasti. Aivan itseäkin alkoi ahdistaa silkasta myötätunnosta häntä ja koko perhettä kohtaan. Tuona aikana yhteisöllisyys oli vahvempaa kuin nykyään, ja nuo tilanteet tarkoittivat väistämättä perheen aseman heikentymistä yhteisössä muutenkin.

Mielestäni Päätalo kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti mielenterveyden järkkymisen vaikutuksia perheessä. Nuoren pojan mielenmaisema välittyy hyvin, varmasti juuri siksikin, että kyse on Päätalon omista kokemuksista kaunokirjallisuudeksi puettuna. Ajankuva on niin ikään onnistunut hyvin, kuten aiemmissakin osissa. On helppo siirtyä tarinan mukana Päätalojen pirttiin ja uittotyömaille. Katsotaan mihin seuraava osa kuljettaa!

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Juuret Iijoen törmässä 2

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1972

lukijana Toni Kamula

Tammettu virta on Kalle Päätalon omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan toinen osa. Se jatkaa tarinaa aikalailla suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Kallen elämänpiiri rakentuu kodin ja kansakoulun maisemiin. Isän mukana hän pääsee myös tukinuittajien savottatyömaalle, mikä on nuorelle pojalle suuri kokemus.

Oli mukavaa tempautua takaisin Jokijärvelle ja Kallen jokapäiväisiin toimiin. Hän on pohjimmalta luonteeltaan kiltti ja miellyttämishaluinen poika, vaikka välillä tuleekin livistäneeksi vastarannalle kortinpeluuseen tai toimii muuten vasten nimenomaisia käskyjä. Korttipiru vie Kallea helposti mennessään ja hän velkaantuu kavereilleen, mikä aiheuttaa niin tukalia tilanteita, että aivan kuulijaakin kuristaa tilanteen umpikujamaisuus.

Kotona olosuhteet vaihtelevat. Kallioniemessä asuva Arvi-setä sairastelee pitkään. Sairaus heittää huolen varjon perheen ylle. Myös isän isä, Ukkeli, asuu Kallioniemessä yhden vuoden, kuten veljessarja on keskenään sopinut. Naapuritalo jää tyhjilleen, mutta Kallioniemeen rakennetaan lopulta äidin hartaasti toivomaa lisätilaa, jota perhe kyllä todella tarvitseekin. Asumisolosuhteet paranevat kertaheitolla, kun paikkaansa hakevasta uunistakaan ei ole enää samanlaista harmia.

Mielenkiintoista tässä on paitsi lasten välisten ystävyyssuhteiden kuvaus myös Kallen vanhempien avioliiton kuvaus. Äiti on vankka ja neuvokas peruskallio impulsiivisen isän rinnalla. Tämän kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että vaikka Riitu oli yksin vastuussa perheestään Herkon ollessa savottatyömailla, saattoivat nuo ajanjaksot olla silti toisella tavalla hänelle helpompia kuin puolison läsnäolo. Itseriittoinen ja mustasukkaisuuteen taipuvainen Herkko tuskin oli helpoin mahdollinen puoliso.

Iijoki-sarjan viehätys tuntuu piilevän värikkäässä arkielämän kuvauksessa. Teksti on kielellisesti todella elämänmakuista ja rehevää, kiitos murteellisten ilmaisujen. Olen edelleen hieman ällistynyt siitä, miten lumoutunut olen tästä sarjasta. Äänikirjoina tämä tuntuu toimivan kyllä todella hyvin, sillä Päätalolla on aika tarinoiva tyyli kertoa. Juuri siksi onkin niin mukavaa kuunnella, kun joku tarinaa minulle kertoo.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Juuret Iijoen törmässä eli Iijoki-sarja 1

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1971

äänikirjan lukijana Toni Kamula

Kun en tiennyt mitä oikein kuuntelisin, valitsin Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan. Tämän parissa vierähtikin hyvät tovit heti vuoden alussa. Huonemiehen poika ilmestyi alun perin vuonna 1971 ja nyttemmin Gummerus on alkanut julkaista sarjaa e-äänikirjoina. Se tekee tästä sarjasta huomattavasti helpommin lähestyttävän ainakin minun kaltaiselleni sarjoja ja tiiliskiviä kammoksuvalle kirjatoukalle.

Olen joskus lukenut Päätalon esikoisromaania Ihmisiä telineillä, mutta en päässyt sen kanssa loppuun asti, vaikka siitä kyllä muistan pitäneeni. Se oli sitä aikaa, kun en juuri koskaan uusinut lainojani, vaan palautin pois, jos en saanut kuukaudessa luettua. Tuon muiston valossa siis ihan positiivisella odotuksella lähdin kuuntelemaan Huonemiehen poikaa.

Huonemiehen poika sijoittuu 1920-luvulle. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Kallen vanhempien vaiheista ennen Kallen syntymää sekä hänen omia elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta kansakouluun menoon asti. Muutamasta vuodesta kertyy kerrottavaa liki 24 tunnin mittaan asti, sillä Päätalo on perusteellinen kertoja. Ilmeisesti hänellä oli todella hyvä muisti, vaikka hieman epäilen kykenikö hän ihan näin tarkasti muistamaan.

Laittoipa Päätalo omiaan tai ei, niin tämä oli kyllä varsin mukavaa kuunneltavaa. Kaipasin monta viihdekirjaa luettuani ja kuunneltuani jotain aivan toisenlaista, ja sellaista tämä juureva Iijoki-tarina todella tarjoili. Kerronta on rauhallista ja tapahtumat pyörivät arkisissa sattumuksissa. Monesti aikuisten puheissa yritetään kierrellen sanoa sellaista, joita ei lapsen kuullen haluta suoraan sanoa. Aikuisten asiat askarruttavat pientä poikaa, joka pyrkii ottamaan niistä selvää ja päättelee itse loput. Kalle viettääkin varsin mielellään aikaa aikuisten seurassa, vaikka toki ikätovereidenkin seura on toivottua.

Päätalon teksti on sujuvaa ja kielellisesti mielestäni todella onnistunutta. Lapsen näkökulma on myös onnistunut todella hyvin. Murreilmaisut tuo tekstiin rehevyyttä, josta itse pidin paljon. Mielestäni Toni Kamula sopii mainiosti tämän äänikirjan lukijaksi. Tulen jatkamaan sarjan parissa. Ehkä voisin ottaa tavoitteeksi kirja per kuukausi. Siinä sitä riittääkin kuunneltavaa pariksi vuodeksi.

Lukupiirikirja: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa

217 s., Like 2018

alkup. Petit pays 2016

suom. Einari Aaltonen

Luimme maaliskuun lukupiirikokoontumiseen Gaël Fayen omista kokemuksistaan ammentaman Pienen pienen maan. Kirja sijoittuu Burundiin ja kertoo maan ajautumisesta sisällissotaan poliittisen kuohunnan seurauksena. Tapahtumia tarkastellaan 10-vuotiaan Gabyn kautta.

Kirja oli jo valittu ja osalla varmasti lukemisvaiheessakin, kun sotatoimet Ukrainassa alkoivat. Vaikka tilanne Ukrainassa on sikäli eri, että siellä kaiken alkujuuri on vieraan vallan hyökkääminen maahan, niin tämä kirja tuntui silti pelottavan ajankohtaiselta: ihmiset pakenevat kodeistaan, missään ei voi olla täysin turvassa ja sotatoimien myötä kaikki hajoaa. Ehkä juuri siksi tätä kirjaa tulin lukeneeksi jotenkin eri tavalla tarkastellen. Aika monta lausetta kolahti niin kovasti, että ne jäivät mieleen pyörimään.

Burundi on kansanmurhasta tunnetun Ruandan pieni naapurimaa, josta ainakaan minä en tiennyt yhtään mitään ennen tämän kirjan lukemista. Faye nostaa romaanillaan pienen pienen synnyinmaansa uudella tavalla ihmisten tietoisuuteen, tuo sen pitkän sisällissodan ja sitä edeltäneen elämänmenon lähelle lukijaa. Tämä lukukokemus jää vahvasti mieleen, sillä vaikka Pienen pieni maa on melko nopealukuinen ja kielellisesti helpon tuntuinen kirja, sen tarina tekee siitä paljon painavamman.

Kun lähdemme jostain, hyvästelemme rauhassa rakastamamme ihmiset, asiat ja paikat. En lähtenyt Burundista, vaan pakenin sieltä. Jätin oven selälleen ja poistuin taakseni katsomatta. Muistan vain isän pienen käden vilkuttamassa Bujumburan lentokentän parvekkeelta. (s. 210) 

Minä en pelkää

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

272 s., Otava 2004

alkup. Io non ho paura, 2001

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

Kartanon kruunaamattoman lukijan blogissa esiteltiin hiljattain tämä Niccolò Ammanitin teos, joka alkoi heti kiinnostaa minua. Kävin töissä hakemassa sen varastosta ja ajattelin, että luen pari ekaa sivua kokeillakseni kannattaako sitä lainata. Olisin voinut nauliutua siltä istumalta lukemaan vaikka koko kirjan. Jouduin todella pakottamaan itseni laskemaan kirjan kädestäni siltä erää. Ammaniti koukutti minut heti alkuunsa.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen pikkukylään vuonna 1978. On kesä, niin kuuma ja kuiva kuin kesä voi olla. Kotikylä Acqua Traverse näyttää pölyiseltä ja tukahduttavalta. Kylän lapset, heidän joukossaan kirjan kertoja Michele, yrittävät huvittaa itseään kisailemalla ja pyöräilemällä ympäriinsä. Eräänä kuumana päivänä lapset lähtevät keskinäisen vedonlyönnin tiimoilta alueelle, jolla eivät ole ennen käyneet. Tuolla retkellä 9-vuotias Michele tekee hylätyn rakennuksen liepeiltä löydön, jota ei oikein itsekään käsitä. Kenelle sellaisesta voisi edes puhua?

Minä en pelkää on teos, joka todella vie mennessään. Sen tunnelma tuo mieleen ilmanalan juuri ennen ukkosmyrskyä: painostava, tukala ja jyrähdystä enteilevä. Siitä huolimatta teos ei kuitenkaan ole liian ahdistava tai jännittävä. Ehkä se johtuu osin siitä, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen arkipäivän rutiinit jalkapallopeleineen ja päivällishetkineen suojelevat herkkää mieltä murehtimasta liikaa. Ja sitä paitsi Michelen äiti on turvallinen ihminen. Vaikka hänelle ei asiaansa saisikaan kerrottua, niin ainakin äiti luo elämälle turvalliset perusraamit.

Tästä teoksesta jää vahva jälkimaku ja tarina vaatiikin oman pohtimisensa ja pyörittelynsä vielä tovi lukemisen jälkeenkin. Juoni tuntuu oikeastaan jokseenkin huikealta, ehkä hieman epätodennäköiseltäkin, mutta kuitenkin se on jotenkin hyvin tosi. Siitä heijastuu ihmisen pyrkimys muuttaa elämäänsä paremmaksi melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hahmotkin ovat onnistuneita. Päähenkilö Michelestä on erityisen helppo pitää hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Italian kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Kätkössä rastaanmuna

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna

276 s., Weilin+Göös 1988

Alma-Reetan elämä, osa 1

kansi: Leena Airikkala

Hieman reilu pari viikkoa sitten maakuntalehti Ilkassa oli juttua Jalasjärvellä sijaitsevasta Vuohiluoman pappilasta, joka on nykyään Juustoportin omistuksessa ja toimii juhlapaikkana. Samassa jutussa kerrottiin, että Sesse Koiviston romaanit Kätkössä rastaanmuna ja Viivy vielä leppälintu sijoittuvat kuvitteelliseen pappilaan, jonka esikuvana on juurikin tämä kyseinen Vuohiluoman pappila. Valitettavasti lehtijuttu ei ole ulottuvissani juuri nyt, mutta muistaakseni siinä kerrottiin, että Sesse Koivisto on jotain sukua Jalasjärvellä kirkkoherrana olleelle Nikolai Blomille. Vuohiluoman miljöö on siis Koivistolle tuttu ja kirjan rovasti Hannes Lundin esikuvana olisi Nikolai Blom. Tarkistan lähipäivinä mitä lehdessä kerrottiin ja tarkennan kommenttikenttään.

Kätkössä rastaanmuna sijoittuu vuosiin 1938-1939. Tarinan päähenkilö on 8-vuotias vilkas ja alati hankaluuksiin joutuva Alma-Reetta eli Retu, joka on rovasti Lundin tyttärentytär. Kesäisin ja joulun aikaan koko suku kokoontuu Lumiluoman pappilaan Etelä-Pohjanmaalle viettämään lomiaan ja sukuloimaan. Retu joutuu useasti ankarien ja kieltämättä myös epäreilujen ja kohtuuttomien moitteiden kohteeksi, vaikka etenkin pappilan Iita-piika on Retulle ilkeä. Pappa Hannes Lund, jäyhä ja uskossaan vahva rovasti, on suvun keskushenkilö ja Retulle rakas. Hannes on leskimies, sillä myös hänen toinen vaimonsa kuoli lastensa ollessa vielä pieniä. Retun Oili-äiti ja pappilassa asuva Sanelma-täti kilvoittelevat pappilan emännyydestä. Mukana kuvioissa ovat myös enot Kaarlo, Jalmar, Mikael ja Kristian, joista kaksi jälkimmäistä tuntuvat ymmärtävän vallatonta Retua paremmin kuin muut. Iloa keskiin tuo myös pappilan vuokratalon lapset.

Kätkössä rastaanmuna on teos, jota voisi luonnehtia monella tavalla. Toisaalta se on kevyehkö, ehkä jopa viihteellinen romaani. Samalla se on ihmissuhderomaani, joka kuvaa pappilan perheen kovin kireitä ja mutkikkaitakin keskinäisiä suhteita. Teoksessa on uskonto ja uskokin niin vahvasti läsnä paitsi miljöön myös henkilöhahmojen kautta, että sen voisi toisaalta miltei sijoittaa uskonnollisten kirjojen genreen. Sotakin koskettaa myös pappilan väkeä, mikä tuo uskonnolliselle pohdinnalle oman kulmansa. Kirja on sekoitus kaikkea edellä kuvattua. Se on kiinnostava tarina ja miljöö todellisen esikuvan kautta vielä kiinnostavampi. Henkilöhahmoissa sen sijaan on paljon sellaista, mistä en pitänyt. Retun kohtelu oli ikävää, Sanelma ja Iita ilkeämielisiä ja välillä jopa vanhuutensa päiviin ehtinyt Hannes näyttäytyi ikävässä valossa, vaikka muuten hän tuntuikin avomieliseltä ja viisaalta.

Kävin kuvaamassa kirjan Lumiluoman esikuvan miljöössä, Vuohiluoman pappilalla. Tuohon pappilaan liittyy monenlaisia tarinoita, kummitusjuttujakin olen kuullut siihen liitettävän. Ehkä sattumalta tai niistä ammentaen myös Sesse Koivisto on tarttunut kummitteluhuhuihin. Teosta lukiessa olikin kiinnostavaa ajatella mikä kaikki voisi olla ammennettu todellisista tapahtumista, kun kerran miljöölläkin on esikuvansa. Siinä minulle suurimmaksi osaksi piileekin tämän teoksen viehätys, sillä kirjallisilta ansioiltaan se ei mielestäni ole kovinkaan erityinen. Teksti on kyllä pääosin sujuvaa, mutta paikoin itse tarinan eteneminen on hieman kömpelöä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin siinä määrin, että ajattelin jossain vaiheessa lukea myös sen jatko-osan.

Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

200 s., Tammi 2018

kansi: Markko Taina

Finlandia-ehdokas 2018

 

Myönnän, että Jari Järvelän Kosken kahta puolta olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta, jos se ei olisi päässyt Finlandia-ehdokaskirjojen joukkoon. En ollut oikeastaan edes tietoinen kyseisen kirjan olemassaolosta ennen sitä. Kirjallisuuspalkinnoista voi tietysti olla montaakin eri mieltä, mutta minua ne kiinnostavat siksi, että niiden kautta voi nousta esiin sellaisia teoksia, joita en muuten noteeraisi. Kosken kahta puolta oli nopealukuinen kirja Jari-pojan kahdesta kesäpäivästä kahdessa eri mummilassa kosken eri puolilla.

 

On vuosi 1977. 7-vuotias Jari viettää kesäpäiviä mummiensa luona. Aino asuu vanhanaikaisessa puutalossa kosken toisella puolella, Sofian koti toisella puolella taas on prameampi. Elämänmeno mummiloissa on erilaista. Koski jakaa kaupungin ja mummit punaisten ja valkoisten puolille. Molemmat olivat lapsia sisällissodan aikaan, mutta siitä huolimatta molempien mieliin iskostui kaksi eri totuutta siitä, kuka oli pahantekijä ja miksi kaikki meni niin kuin meni. Jari on taitava tekeytymään näkymättömäksi ja kuulee siksi paljon sellaista, mitä ei oikeastaan olisi hänen korvilleen tarkoitettu.

 

Kirjailija Jari Järvelä on ammentanut tähän kirjaan aineksia omista lapsuusmuistoistaan sekä sukunsa historiasta. Hänen omat isoäitinsä olivat kirjan Jari-pojan mummien tavoin sisällissodassa eri puolilla ja teoksessa on todellisuuteen pohjaavia yksityiskohtia. Teos on aidosti mielenkiintoinen, mutta jotenkin en silti kunnolla saanut otetta juoneen. Tapahtumat tuntuvat lipuvan ulottumattomiin ja mummien sisällissotakokemukset rakentuvat pala palalta Jarin kuulemista sirpaleisista tarinanpätkistä. Keneenkään ei oikein pääse kiinni, vaikka silti etenkin Aino tuntuu hahmona tarinan kantavalta pilarilta. Tunnelmassa on jotain leppeän kesäpäivän unenomaisuutta, joka saa tuntemaan, ettei mitään oikeastaan tapahdu ja silti takaumien kautta tapahtuu paljonkin.

 

Kosken kahta puolta on ensimmäinen lukemani kirja Järvelän tuotannosta. Pidin teoksen sujuvalukuisuudesta ja hyvästä kielestä, mutta muuten lukukokemus oli mummien tarinoista huolimatta melko mitäänsanomaton. Tunnetilat eivät välittyneet minulle asti kunnolla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, olisin kuitenkin lukenut mieluusti lisääkin Ainon ja Sofian lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ylipäätäänkin. Ehkä se johtuu siitä, miten vaivatonta tätä oli lukea.

 

 ♠♠♠½

Joutsen

Gudbergur Bergsson: Joutsen

152 s., LIKE 2001

alkup. Svanurinn, 1991

suom. Tapio Koivukari

 

Kirjallisuuspiirissämme tullaan tänään käsittelemään islantilaista kirjallisuutta ja vaikka olenkin jo yhden teoksen sitä silmällä pitäen lukenut, halusin kuitenkin lukea vielä hieman lisää. Gudbergur Bergssonin Joutsen vaikutti teokselta, joka voisi kiinnostaa minua, joten valitsin sen. Tässä teoksessa oli paljon hyviä ajatuksia, joista osa toki kovin tuttuja ja siinä mielessä kliseisiä, mutta kuitenkin niin hyvin tarinaan sopivia ja kirjoitettuja, että tuntui kuin Bergsson olisi ensimmäinen asian oivaltanut ihminen ikinä.

 

Joutsen kertoo 9-vuotiaasta tytöstä, joka jää kiinni näpistelystä ja lähetetään Reykjavikista maaseudulle oppimaan luonnonläheistä elämää ja parantumaan taipumuksestaan. Tyttö sulautuu maaseudun elämänrytmiin yllättävän helposti, vaikka hänellä ei olekaan kokemusta maaseudusta ja sen tavoista. Kesän aikana tyttö kokee kaikenlaista ja sivullisena kuulee paljon, vaikka ei ihan vielä täysin ymmärräkään kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa.

 

Takakannessa luvataan, että "Bergsson sukeltaa tytön sielunmaiseman kerrostumiin sellaisella herkkyydellä", jota ei heti unohda. Sanoisin, että lupaus on lunastettu, sillä Bergsson onnistuu luomaan tytöstä pohdiskelevan olennon, jonka ajatuksissa on tietynlaista viisautta ja myös sellaista kykyä nähdä asioita vilpittömin lapsensilmin, joka jää mieleen. Itselleni jäi erityisesti mieleen kohta, jossa vasikka teurastetaan ja samaan aikaan emolehmä käyttäytyy omituisesti niityllä. Tyttö tulkitsee sitä omalla tavallaan ja siinä on jotain herkkää ja kaunista, ja ihan tottakin.

 

Mielenkiintoinen ristiriita tässä teoksessa nähdään siinä, miten kaupunkilaisvanhemmat arvelevat maaseudulla olevan tervehdyttävä vaikutus tyttöön, mutta samanaikaisesti tyttö kohtaa maaseudulla asioita, jotka hänelle entuudestaan ovat vieraita ja voivat aiheuttaa suuri mielenliikkeitä. Esimerkkinä tästä mainittakoon juurikin jo mainittu vasikan teurastus sekä jokseenkin perverssin, vaikkakin ulkoisesti ihan normaalinoloisen nuoren rengin seura. Maaseutu ei olekaan sellainen herrankukkaro kuin vanhemmat kuvittelivat, mutta tyttö ei valita vaan viihtyy maalla eikä näe rengin käytöksessä mitään omituista.

 

Tunnelmaltaan Joutsen on mielestäni jotenkin unenomainen teos, joka välillä tuntuu aika tasaisen lattean harmaalta. Vaikka kyseessä on ohut kirja, ei tämä kyllä ainakaan minun kohdallani osoittautunut nopealukuiseksi. Tarina ei jaksanut kiinnostaa kerrallaan kuin muutaman luvun ja sitten oli jo pidettävä tauko, sillä teos vain oli kaikista tapahtumista huolimatta hyvin tasapaksun oloinen. Kuitenkin jos joku kaipaa kirjaa, jota makustella rauhassa eikä tahdo mitään suuria syöksyjä tunnelmasta toiseen, on Joutsen varmasti oivallinen kirjavalinta.

 

♠♠♠

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

7 CD-levyä, n. 8 h 30 min

Tammen äänikirja 2013

lukijana Peter Franzén

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä on ollut lukulistallani oikeastaan heti ilmestymisestään lähtien, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi siihen tutustua. Aihe on tuntunut niin raskaalta, että en ole oikeastaan tavallaan edes halunnut ottaa teokseen tutustumista asiakseni. Nyt sitten äänikirjainnostukseni vallassa päätin tutustua teokseen äänikirjana, mutta en tiedä oliko se sittenkin väärä valinta. Tumman veden päällä osoittautui hyvin voimakkaaksi ja iholle hiipiväksi teokseksi, joka uskoakseni äänikirjana tuli vielä kiinteämmin iholle ja kokemuspiiriin, niin että välillä tuntui suorastaan ahdistavalta tuntea teoksen piirtyvän tajuntaani. Äänikirjaa oli myös hyvin vaikea keskeyttää, ja kuuntelinkin sitä lähes hypnoottisen tarkasti, vaikka kuinka olisi ahdistanut. Silloin koko ajan odotti, että koska tilanne laukeaa ja voi ottaa pienen breikin tarinaan.

Tumman veden päällä on osittain Franzénin omiin kokemuksiin pohjautuva kaunokirjallinen lapsuudenkuvaus Pete-pojasta. Pete on kouluiän kynnyksellä oleva poika, joka joutuu nuoresta iästään huolimatta näkemään järkyttäviä asioita kuten perheväkivaltaa, kun isä viinapäissään pahoinpitelee äitiä, tai kun isä rankaisee poikaa suhteettomissa määrin tämän virheistä tai tottelemattomuudesta. Pete, Suvi-sisko ja äiti elävät alituisessa pelossa. On hyviä aikoja, jolloin kaiken pahan voi unohtaa. Sitten tulee taas se yö, jolloin he joutuvat pakenemaan mummolaan yöpukusillaan. Kun kaikki lopulta muuttuu, ei pelko silti hellitä täysin otettaan.

Takakansi toteaa, että kyseessä on "herkkä ja riemastuttava kasvukuvaus". En nyt ihan ensimmäiseksi menisi kuvailemaan tätä teosta riemukkaaksi, sillä minä koin tämän ennen muuta vavahduttavana ja ahdistavana, ja minua suorastaan kylmäsi ajatella, mitä seuraavassa hetkessä voisi tapahtua. Herkkä teos tämä kuitenkin todella oli, ja kasvukuvauksena mielestäni tavoittaa hienosti lapsen näkökulman asioihin. Franzén kuvaa hyvin kaikkia niitä asioita, joihin lapsi kiinnittää huomiota, ja välittää taidokkaasti lapsen tunteita eri tilanteissa. Se onkin merkittävin syy siihen, miksi tämä teos tulee niin iholle ja nappaa huomion osakseen kaikeasta ahdistavuudesta huolimatta. Franzénin ääni on toinen syy sille, miksi teos pitää hyvin mielenkiinnon yllä. Olen aina pitänyt Franzénin äänestä, sillä se on jotenkin sävyisä ja kuunneltava. Hän lukee teoksensa vivahteikkaasti, mikä entisestään taas lisää tunnetta siitä, että teos tulee todella lähelle.

Tiedän jo nyt, että Tumman veden päällä tulee ehdottomasti olemaan minulle sellainen teos, joka jättää syvän muistijäljen. Minua kiinnostaisi tutustua myös Franzénin toiseen teokseen Samoilla silmillä, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tuntuu, että kaipaan jotain hieman kevyempää luettavaa, eräänlaisen hengähdystauon.

♠♠♠♠♠