Lukupiirikirja: Nuorena nukkunut

F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut

Otava 1958 & äänikirja 2023

alkup. 1931

lukijana: Marja Myllylä

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta keskutellen F.E. Sillanpään kirjasta Nuorena nukkunut, joka tunnetaan myös Siljan nimellä. Aihe oli toivelistalta poimittu ja kirja herättikin vilkasta keskustelua, jos kohta yhtä paljon puhututti Sillanpää itse, sillä hän oli jäänyt osalle hyvin elävästi mieleen Taatan joulusaarnoista.

 

Nuorena nukkunut on varmasti jokaiselle kotimaisen kirjallisuuden vaiheisiin perehtyneelle ainakin nimitasolla tuttu, olihan Sillanpää aikansa tunnetuimpia kirjailijoita. Kirja kertoo nuoresta Siljasta, joka on sukupuunsa viimeinen vihanta ja sellaiseksi jää, sillä hän kuolee nuorena elettyään varsin työntäyteisen elämän. Hänen tarinansa alkaa oikeastaan jo ajasta ennen hänen syntymäänsä ja päättyy Kierikan saunakamariin, jonne sammui Salmelusten ennen niin vakavarainen talollissuku.

 

Olen lukenut Nuorena nukkuneen aiemminkin, noin 15 vuotta sitten. Lukupiiriä varten puolittain luin ja puolittain kuuntelin tämän kirjan, ja täytyy sanoa, että Marja Myllylä sopii tähän lukijaksi aivan täydellisesti. Toinen lukukerta yllätti  minut sillä, että oikeastaan vasta nyt oivalsin miten kurjasti orpoa Siljaa kohdeltiin kaikkialla. Mielestäni se oli välillä suoranaista kiusaamistakin, leviteltiinhän hänestä monenlaisia aiheettomia juttuja. Piirissäkin pohdimme lietsoiko Siljan kiltteys ja viattomuus pahoja kieliä.

 

Itse ihmettelin sitä, missä oli myötätunto orpoa ja yksinäistä Siljaa kohtaan. Aivan sama minne hän meni palvelukseen, jo seudulla "tiedettiin" hänestä yhtä ja toista. Toki maailma kirjan tapahtumien aikaan eli juuri ennen sisällissotaa oli kova paikka yhdelle jos toisellekin. Kuolema oli tuttu vieras, joten Siljan tilanne ei välttämättä ollut kovin poikkeuksellinen. Myötätunto ei ruoki nälkäistä eikä vaateta viluista, mutta toisaalta ystävällisyys ja inhimillisyys ei olisi myöskään maksanut kenellekään mitään. Vain pari ihmistä teki poikkeuksen siinä, miten Siljaa kohdeltiin.

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

99 s., Otava 1981

1.p. 1923

kansi: Petteri Antikainen

 

Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.

 

Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.

 

On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.

 

Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

Töllinmäki

F.E. Sillanpää: Töllinmäki

221 s., Otava 1988

näköispainos v. 1925 ensipainoksesta (WSOY)

 

F.E. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hänen tunnelma- ja maisemakuvauksensa ovat jotenkin niin vivahteikkaita ja (joskus karullakin tapaa) viehättäviä, että niistä ei voi olla pitämättä. Olen elokuun aikana makustellut Sillanpään novelli- ja pakinakokoelma Töllinmäkeä, jossa mielestäni Sillanpään kertojankyvyt pääset erinomaisesti oikeuksiinsa. On helpompi huomata tekstin eri vivahteita ja pohtia juuri lukemaansa, kun Sillanpään vastustamatonta tyyliä tarjoillaan vain pienissä annoksissa kerrallaan.

 

Töllinmäki oli minulle ihana paluu Sillanpään tekstien pariin, sillä viimeksi olen Sillanpäätä lukenut heinäkuussa 2012. En ollut tiennytkään miten mieleni oli kaivannut tuota hötkyilemätöntä, tarkkanäköistä ja tunnelmallista tapaa kertoa. Sillanpää ei pue sanojaan mahtaviin asuihin, vaan onnistuu yksinkertaisilla ratkaisuilla sanomaan sanottavansa. Se on hieno taito. Ja se, miten luonto ja elämänmeno Sillanpään teksteissä on kuvattu, on jotenkin vastustamatonta. Siitä välittyy luonnon tyyneys ja kauneus.

 

Töllinmäki sisältää 10 novellia ja 11 pakinaa, joista osa kuvaa kirjailijan omaa elämää, osa taas aivan muita henkilöitä. Kertomuksissa ei välttämättä tapahdu mitään erityisen ihmeellistä, mutta ne pitävät arkisuudessaankin silti otteessaan. Osa kertomuksista taas henkii hienoista surumielisyyttä tai antaa muuten ajattelemisen aihetta. Erityisen voimakkaasti mieleeni painui tästä kokoelmasta novelli nimeltä Lelu, joka kuvaa Sillanpään perheen koiraa. Sillanpäästä kertonee kai jo jotakin sekin, että hän piti koirankin elämää sen arvoisena, että siitä voi kirjoittaa novellin.

 

En minä osaa tästä kokoelmasta mitään ihmeellistä sanoa. Tämä on taattua Sillanpäätä ja täynnä hienoja tunnelmakuvauksia ja kertomuksia, jotka mielestäni ovat lukemisen arvoisia. Minulle tämä ainakin omaelämäkerrallisten kertomusten osalta selvitti hieman Sillanpään henkilökuvaakin.

Elämä ja aurinko

Sillanpää, F.E.: Elämä ja aurinko

278 s., Otava 1962

1. p. 1916

F.E. Sillanpään Elämä ja auringon lukeminen kesti minulta kaaauan. En tiedä mikä oli, mutta jotenkin kirja ei innostanut lukemaan. Pidin taukoa ja jatkoin, jolloin huomasin pitäväni teoksesta. Siinä on Sillanpäälle ominaista kaunopuheisuutta ja elävää maisema- ja henkilökuvausta. 

Pidän siitä, että Sillanpää pyrkii laaja-alaisesti valottamaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja seurauksia. Hän ei keskity vain yhteen ihmiseen, vaan tuo esiin monen eri hahmon tuntemukset jonkin asian tiimoilta. Kesäiset maisemakuvaukset ovat oma lukunsa, ja on mielenkiintoista, että ukkonen esiintyy ainakin kahdessa eri teoksessa käänteentekevänä elementtinä.

Joskus tuntuu, että eikö jotakin asiaa nyt voisi selvemmin sanoa, mutta toisaalta kaunopuheisuus on osa Sillanpään teosten viehätystä. Elämä ja aurinko ei varmasti olisi näin hyvä teos, jos se olisi kirjoitettu eri tyylillä, sillä teoksessa ei tapahtu mitään kovin mullistavaa. Siinä lähinnä vaan käydään läpi nuorten keskinäisiä suhteita: niiden tilaa ja kehittymistä.

Kaunopuheisuus laittaa lukijan tutkimaan rivien välistä, että mitä kirjailija oikeasti yrittää sanoa. Kuitenkin sillä on miinuksensa: minua jäi vaivaamaan mikä Lyylin ja Eliaksen välit hajotti. Toisaalta minulla on siitä vahva aavistus ja tiedän mihin se liittyy, mutta mikä siinä oli sitten niin kamalaa ettei sitä voitu sanoa?

 ♠♠♠½

Elokuu

Sillanpää, F.E.: Elokuu

136 s., Otava 1963, 1. p. 1941

Olen oikeastaan jo hyvin pitkän aikaa pitänyt F.E. Sillanpään tuotannosta, mutta olen lukenut sitä sangen harvakseltaan. Jotenkin hänen kirjoissaan on kiehtovuutta, vaikka niissä ei mitään ihmeempiä tapahtuisikaan. Ehkä ne kiehtovatkin juuri siksi: yksinkertainen asia on maalailtu niin taitavasti ja monisyisesti, että niissä on jotakin hyvin mielenkiintoista.

Elokuu kertoo yhdestä elokuun päivästä, jolloin nousee ukkosmyrsky. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kanavan vartijan taloon ja sen lähiympäristöön, kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kosketus taloon ainakin välillisesti. Päähenkilöä en pysty nostamaan esiin, koska kaikkia on kuvattu hyvin yhtäläisesti. Monet eri ihmistarinat kulkevat rinta rinnan ja siinä onkin toinen asia mikä kiehtoo: se on erilaista, useinkaan ei moiseen törmää, vaan on olemassa yksi (tai useampi) päähenkilö.

Sillanpää on luonut ukkosmyrskystä hyvin keskeisen elementin teokselleen ja hän kuvailee sitä taiten osana tarinaa. Tätä teosta lukiessa tuli hyvin puhdistunut olo, samanlainen kuin oikean ukkostamisen jälkeen, niin hyvin Sillanpää kuvailuissaan onnistuu. Myrskyn ja sen jälkeisen raikkauden pystyy aistimaan.

Pidin tästä teoksesta paljonkin, se on yksinkertaisuudessaan monipuolinen teos.

♠♠♠♠