keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit
219 s., Kirjayhtymä Oy 1997
kannen kuva: Hannu Hyrske
kannen typografia: Liisa Holm
 
Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!
 
Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.
 
Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.
 
Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.
 
Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
187 s., WSOY 2018
kansi: Mika Tuominen
 
Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.
 
Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.
 
Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.
 
Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!
 
♠♠♠♠

torstai 8. marraskuuta 2018

Lokakuun luetut

Marraskuu menee jo pitkällä enkä ole vieläkään kirjoittanut lokakuun luetuista. Syytän tästä Vikingsien 5. kauden alkupuoliskoa, jonka sain lainaan kirjastosta ja jonka parissa vietin muutaman illan. Olen kyllä lukenutkin niin lukupiirikirjaa kuin mitä muutakin, ja äänikirjaakin olen kuunnellut. Ja viettänyt Halloweenia ja nähnyt kavereita. Ja tehnyt kaikkea muuta paitsi blogannut. Mutta nyt olen täällä taas ja pari kirjaa odottaa jo pääsyä tänne blogin puolelle.

Lokakuussa luin peräti seitsemän kirjaa ja siihen joukkoon mahtuu kyllä hyvin mieleenpainuvia teoksia. Jokaisesta lukemastani kirjasta myös pidin, mikä onkin erityisen merkittävää lokakuun kirjasaldossa. Hienoimpia elämyksiä olivat Pintti, Katrina ja Punainen osoitekirja. Tässä vielä koko lista:

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
Tommi Kinnunen: Pintti
Sally Salminen: Katrina 
Martin Widmark: Ruusun salaisuus
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Aki Ollikainen: Pastoraali

Lokakuu oli kiva ja syksyn pimeäksi ajaksi myös yllättävän pirteä. Joulufiilistelynkin olen jo varovaisesti aloittanut, mutta ennustan, että suurella voimat alkavat jyllätä lähiaikoina. Viime vuoteen nähden olen kyllä myöhässä aikataulusta sen suhteen, mutta ehtiihän tässä. Marraskuusta on kyllä tulossa vilkkaampi ja kalenterissa on enemmän merkintöjä kuin lokakuussa, mutta toivottavasti ehdin myös lukemaan hyviä kirjoja ja joulufiilistelemään. Palaillaan pian jo luettujen kanssa!

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Poika nimeltä Joulu

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
e-äänikirja, 4h 31 min.
Aula & Co 2017
alkup. A Boy Called Christmas 2015
suom. Sarianna Silvonen
lukija: Aku Laitinen
 
Lokakuu on loppusuoralla, joten nyt voi jo huoletta suunnata katseensa kohti joulua ja kirjoittaa ensimmäisestä joulukirjasta tälle syksyä. Kysyin taannoin muilta kirjabloggaajilta mitä jouluista romaania he suosittelisivat, jos joku olisi aikeissa lukea vain yhden jouluaiheisen kirjan (se joku olin minä, mutta olen jo huomannut, että tulen lukemaan useammankin...). Poika nimeltä Joulu nousi ehdotuksissa esiin, ja kun vielä bongasin sen Ellibsin e-kirjastosta, päädyin teoksen pariin.
 
Poika nimeltä Joulu sijoittuu Suomeen. Se kertoo Nikolas-nimisestä pojasta, jota vanhemmat ovat kutsuneet Jouluksi hänen syntymäpäivänsä vuoksi. Hänen perheensä on köyhä ja ainoat joululahjat, jotka Nikolas on koskaan saanut, on kelkka ja nauriista tehty nukke. Kun Nikolaksen isä saa yllättäen kuninkaan edusmieheltä tarjouksen lähteä retkueessa pohjoiseen etsimään todisteita tontuista, päättää isä jättää poikansa oman sisarensa hoiviin. Luvassa on muhkea palkkio, mutta isän paluu venyy. Lopulta Nikolaksen elämä alkaa olla niin ankeaa, että hän päättää lähteä etsimään isäänsä. Matkallaan poika nimeltä Joulu kohtaa seikkailuja, jännittäviä tilanteita ja isoja päätöksiä sekä oppii huomaamaan, että mikä tahansa voi olla mahdollista.
 
Mielestäni oli jännittävää, että Haig on sijoittanut tarinansa Suomeen, joulupukin kotimaahan. Sen alussa törmäsin yllättäviinkin yhtymäkohtiin Marko Leinon Joulutarinan kanssa, mutta sitten tarina lähti seuraamaan omaa raidettaan. Poika nimeltä Joulu on seikkailutarina, mutta se on myös herkkä kuvaus siitä, miten elämässään osattomuutta kokenut poika varttuu nuoreksi mieheksi, joka haluaa tehdä hyvää. 
 
Tarinassa vilisee tonttuja, jotka ovat hieman erilaisia kuin mitä minä olen tottunut ajattelemaan, keijuja ja poroja. Tonttujen kylä miljöönä ei ole niin kotoisa kuin aiemmissa tarinoissa kohtaamani kuvaukset joulupukin kylästä eivätkä kaikki hahmotkaan oikein tuntuneet "tutuilta", mutta pidin teoksesta kuitenkin. Tätä kuunnellessa tuli mieleen ne ihanat hetket viikonloppuaamuisin, kun saatoin jäädä tuntikausiksi sänkyyn lukemaan hyviä nuortenkirjoja. Tämäkin on nimittäin hyvä nuortenkirja, johon on kiva uppoutua.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Pastoraali

Aki Ollikainen: Pastoraali
137 s., Siltala 2018
kansi: Elina Warsta
 
Olen lukenut Aki Ollikaisen aiemmat kirja Nälkävuosi ja Musta satu, joista ensimmäinen oli pysähdyttävä lukukokemus ja toinen lähinnä sellainen, josta en juurikaan saanut otetta ja joka ei suosikkieni joukkoon noussut. Siispä mietin tarttuisinko Pastoraaliin lainkaan, mutta aihe vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin antaa sille mahdollisuuden.
 
Pastoraali sijoittuu maaseudulle aurinkoiseen kesäpäivään. Se on yhdenpäivänromaani, jossa keskiöön nousee useampia eri ihmisiä huolimatta siitä, että tapahtumapaikka on kituva muuttotappiokylä. Tunnelma on tiivis ja saatoin lukiessani aistia niin keskipäivän auringonpaahteen kuin yöllä hiipivän kalsean kosteuden. Kesässä leijuu pieni uhkan tuntu, sillä eräs kylän isännistä on edellisenä yönä nähnyt suden.
 
Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Sen tunnelma on jotenkin niin tyhjentävä ja tapahtumien saamat käänteet sen  verran yllättäviä, että en oikein tiedä mitä tästä nostaisin erityisesti esiin tai miten kiteyttäisin tunnelmani. Tarina on mielestäni vahva, juonellisesti ehkä hieman sirpaleinen monine päähenkilöineen, jotka kyllä tarinassa kohtaavat ja sitovat juonen yhteen. Uskon, että tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
e-äänikirja, 9 h 37 min.
Otava 2018
alkup. Den röda adressboken, 2017
suom. Tuula Kojo
lukija: Karoliina Kudjoi
 
Punainen osoitekirja on teos, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kantensa ja nimensä vuoksi. En oikeastaan edes tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloin kuuntelemaan sitä. Tarina vei minut nopeasti mukaansa ja löysin siitä samanlaista viehätystä kuin Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen. Kieltämättä kyllä jo etukäteen kuvitelmissani mielsin ne samankaltaisiksi niiden nimien samankaltaisuuden vuoksi.
 
Doris on 96-vuotias ja hänen elämänsä on ollut täynnä monenlaisia käänteitä. Lapsena hän sai isältään lahjaksi punaisen osoitekirjan, johon isä kehotti kirjaamaan ihmiset, jotka Doris elämänsä aikana oppii tuntemaan. Nyt huoneistonsa rauhassa Tukholmassa Doris ryhtyy kirjaamaan muistojaan ylös sisarensa tyttärentyttärelle Jennylle, ainoalle sukulaiselleen, jotta hänen muistonsa eivät katoaisi kokonaan sitten kun hän itse kuolee. Doris selaa punaista osoitekirjaansa ja uppoutuu muistoihinsa. Doris on nähnyt elämässään kaikenlaista, on ollut suuria menetyksiä, sotavuodet, loistokkaat vuodet juhlittuna mannekiinina, suurta rakkautta ja velvollisuuksia.
 
Doriksen tarina on uskomaton ja silti jollain taianomaisella tavalla uskottavakin. Mitä kaikkea voikaan ihmiselämässä nähdä ja millaisia muistoja voikaan syntyä? Ihminen kohtaa elämänsä aikana lukemattomia ihmisiä, mutta keistä tulee niin tärkeitä, että heitä haluaa muistella tarkemminkin? Teos sai minut pohtimaan elämän merkityksellisiin asioihin tarttumista ja käännekohtia. Mielestäni tämä teos on viisas romaani, ja tässä on paljon mietityttäviä asioita viihdyttävässä juonessa. Minut tarina vei mukanaan nopeasti ja Doriksen hahmossa on sellaista helpostilähestyttävyyttä, että lukijan on helppo viihtyä hänen kanssaan.
 
Googlasin kirjailijan ja kustantajan sivuilla kerrottiin, että tämä teos on ollut Ruotsissa valtava menestys. En ihmettele sitä lainkaan. Googlailuni lomassa huomasin myös erään verkkokirjakaupan sivuilla, että ensi vuoden alussa pitäisi ilmestyä Lundbergilta toinen teos Toinen puoli sydäntä. Pidin tästä niin paljon, että haluan kyllä tietää millaisen tarinan Lundberg on toiseen teokseensa kirjoittanut.
 
♠♠♠♠½

maanantai 22. lokakuuta 2018

Ruusun salaisuus

Martin Widmark (teksti) & Ola Skogäng (kuvitus): Ruusun salaisuus
128 s., Tammi 2018
alkup. I rosens mitt 2017 
suom. Outi Menna

Martin Widmark on tunnettu ruotsalainen lastenkirjailija, jonka tuotannosta etenkin Lasse-Maijan etsivätoimiston kirjat ovat olleet hyvin suosittuja. Olen itsekin niistä useampia lukenut ja vinkannutkin niitä. Vastikään Widmarkilta ilmestyi suomeksi Ruusun salaisuus, joka on hieman jännittävämpi tarina, jossa ratkotaan haastavampaa tapausta.

Ruusun salaisuus sijoittuu Tukholmaan joulun aikaan 1918. Se kertoo Stefanista ja hänen isästään, jotka viettävät nyt ensimmäistä kertaa joulua kaksistaan. Perheen äiti Sonja on kuollut äkillisesti ja moni kysymys on jäänyt vaille vastausta. Stefan ja isä eivät oikein osaa puhua asiasta keskenään, mutta vaille vastausta jääneet kysymykset eivät jätä poikaa rauhaan. Stefan päätyy lukemaan salaa kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut isälle vain vähän ennen kuolemaansa. Kirjeeseen on piirretty ruusu, jonka terälehtiin on piilotettu viesti. Stefan ryhtyy ratkomaan äitinsä jättämää salaviestiä. Pian Stefan huomaa olevansa tekemisissä vaarallisten henkilöiden kanssa.

Ruusun salaisuus on sekoitus sarjakuvaa ja romaania. Mielestäni lopputulos on onnistunut ja näkee, että kuvitus todella kulkee tarinan kanssa käsikkäin. Kuvitusta onkin runsaasti, paljon enemmän kuin Lasse-Maijoissa, ja se hienosti tiivistää jännitystä ja visualisoi tapahtumia. 

Lukiessani olin yllättynyt miten synkkiä ja uhkaavia käänteitä tässä teoksessa oli. Tämä teos sopiikin mielestäni parhaiten jo vähän isommalle lukijalle, sellaisille jotka ovat jo Lasse-Maijoista alkaneet kasvaa ohi. Pienempääkin lukijaa tarina voi kiinnostaa, mutta käänteet voivat tuntua liiankin jännittäviltä ainakin yksin luettaessa. Muutenkaan tämä ei ole sillä tavalla helppolukuinen kuin Lasse-Maijat, sillä sarjakuvamaisuus ja tarinan kirjeissä käytetty kirjasintyyli voivat tuntua vaikeilta. Kirjeiden kaunokirjoitus puoltaa kuitenkin paikkaansa, sillä se tuo sadan vuoden takaista tunnelmaa.

Widmarkin ratkaisu kirjoittaa 100 vuoden taakse sijoittuva jännitysromaani, on mielestäni onnistunut. Minua viehätti tarinan miljöö. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin joulun aikaan, mikään joulukirja tämä ei ole, vaikka antaakin tarinan viitekehykselle sopivan kaihoisat puitteet. Historiaan sijoittuva jännityskin on niin erilaista, kun ei voi vain ratkaista asioita googlettamalla toi soittamalla apua piilosta. Seikkailun ohella tämä kirja on siis myös oivallinen muistutus nykylapsille siitä, että on ollut olemassa muunkinlaisia aikoja kuin nykyiset kaikenlaisten laitteiden ympäröimät päivät. Toivottavasti Widmark kirjoittaisi lisääkin tällaisia!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Katrina

Sally Salminen: Katrina
448 s., Teos 2018
alkup. Katrina 1936
suom. Juha Hurme
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Viime keväänä töissä saimme kaivaa varastonkin hyllyiltä kaikki Sally Salmisen Katriinat, sillä varauksia tuli pitkin kimppaa. Hieman hämmästelin mistä oikein on kyse, kunnes sain selville, että teoksesta on tulossa uusi suomennos. Teos keräsi taas näkyvyyttä itselleen ja lukupiiriläiseni ehdottivat Hurmeen suomennosta lukupiirin aiheeksikin. Kevätkaudelle sitä ei vielä saatu, mutta nyt lokakuussa vihdoin pääsimme keskustelemaan Katrinasta.
 
Katrina on nuori pohjanmaalainen nainen, joka on elänyt melko tasaista elämää ja jonka perheellä on kaikkea maallista hyvää, joka tekee elämästä miellyttävää. Kun merimies Johan osuu Katrinan eteen, rakastuu hän päätäpahkaa. Pikahäiden jälkeen nuoripari seilaa Ahvenanmaalle Johanin kotiin. Perillä totuus on paljon karumpi kuin mitä Johan oli luvannut: siellä ei ole kaksikerroksista taloa, lukemattomia omenapuita ja kaikenlaista vaurautta, vaan karu torppa täynnä puutteita. Lähes samalla ovenavauksella Johan joutuu lähtemään merille tienaamaan ja Katrinaa odottaa maatyöt saaren silmäätekevien tiluksilla. Kaikesta huolimatta Katrina päättää selviytyä.
 
Katrinalla on todellinen pohjalaisen naisen sielu ja siitä minä pidin. Sitkeästi ja järkähtämättä Katrina tekee mitä täytyy, ei valita eikä ainakaan aio tunnustaa kenellekään tulleensa rakkaudenhuumassaan huijatuksi. Muutos entiseen elämään on suuri, joutuuhan talollisen tytär nyt muiden maanomistajien työvoimaksi. Katrinassa kehkeytyy kuitenkin horjumaton rakkaus lapsekkaaseen ja aikaansaamattomaan Johaniin, sillä hän ymmärtää, ettei mies pahuuttaan Katrinalle valehdellut omenapuita ja suuria taloja.
 
Vähitellen elämä Ahvenanmaalla asettuu uomiinsa, mutta Katrinasta ei tule sellaista vaitonaista työläisnaista, joita saarella jo muutenkin on. Hän peräänkuuluttaa oikeuksiaan ja kritisoi vallanpitäjiä, haluaa pärjätä itse välillä jopa typeryyteen asti. Mielestäni Katrinan omapäisyys oli välillä jopa tyhmänylpeyttä. Katrina kuitenkin hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa.
 
Teos kuvaa vuosikymmenien ajanjaksoa aina Katrinan saapumisesta tämän vanhuudenpäiviin saakka. Vuodet vierivät ja Johan kulkee vuodenkierron mukaan, milloin lähtee ja milloin palaa. Elämässä perheessä muuttuu lasten varttuessa eikä kyläkään muuttumattomana pysy. Vain karu luonto ja maatyöt tuntuvat pysyvän. Perheen kotitorppa ei tunnu kehittyvän vuosien aikana juurikaan, mutta se tuntuu kuitenkin kotoisalta. Miljöö on muutenkin viehättävä, vaikka meri ja saaristo eivät olekaan minulle kotoisia maisemia.
 
Minä pidin tästä teoksesta paljon ja ne lukupiiriläiset, jotka olivat aiemman suomennoksen lukeneet, pitivät tätä sujuvampana ja teos tuntui ikään kuin kevyemmältä lukea. Minunkin mielestäni tästä näkee, että suomennostyöhön on todella paneuduttu. Jouduin lukemaan tämän tiiviillä aikataululla eikä se ollut ongelma sen enempää tekstin kuin tarinankaan puolesta, niin hyvin ne vetivät mukaansa. Kuitenkin tämä teos olisi mielestäni parhaimmillaan, jos sisältöä saisi pohdiskella rauhassa ja lukea hitaampaan tahtiin. Katrinan tarinassa on paljon sellaista, joka saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Mikään kevyt tarina hänen tarinansa ei ole.
 
 ♠♠♠♠♠

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti
291 s., WSOY 2018
päällys: Martti Ruokonen
 
Neljäntienristeyksellä ja Lopotilla itsensä kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiin kirjoittaneen Tommi Kinnusen uusi teos Pintti on ollut minulle syksyn odotetuimpia teoksia. Jo heti ensisivuilta lähtien oivalsin, että minulla on taatusti käsissäni jotain yhtä onnistunutta kuin hänen aiemmatkin teoksensa.
 
Pintti kertoo kyläyhteisöstä, jonka keskiössä toimii lasiruukki. Lähes jokainen perhe saa elantonsa lasiruukilta erilaisista tehtävistä ja kaikki tuntevat toisensa. Kaikki tuntevat myös Tyynelän sisarukset Jussin, Helmin ja Railin, jotka ovat tämän teoksen keskiössä. Jokainen heistä pääsee vuorollaan kertojaksi teoksessa, joka on kolmenpäivänromaani. Ensimmäisenä kertojana on Jussi kesäkuussa 1949, sitten Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi Raili syyskuussa 1951.
 
Tyynelän Jussi on hitaanlainen ja huono oppimaan, mutta käy kuitenkin tehtaalla tekemässä hanttihommia ja lähinnä pyörii muiden tiellä. Jussi on selvästikin autistinen, mutta eihän tuohon aikaan sellaista käsitettä tunnettu. Jussi näkee maailman värit ja muodot eri tavalla kuin muut, olisi kukaties lahjakas suunnittelemaan uusia lasituotteitakin, jos muuten olisi teräväpäisempi. Jussin pikkusisko Helmi häpeää veljeään ja perhettään eikä voi ymmärtää miten ulkomailta tehtaalle saapunut Reko tahtoi juuri hänet. Ilman Rekoa Helmi ei tunne itseään ehjäksi. Raili puolestaan on kerran kotikylästä maailmalle lähtenyt selviytyjä, josta puhutaan kylillä paljon kaikenlaista. Kotiinsa palannut Raili ei ole koskaan menneisyyttään peitellyt.
 
Vaikka teos etenee päivän kerrallaan, pystyy Kinnunen jokaisen päivän kohdalla kuvaamaan jotain olennaista sisarusten lapsuudesta ja perheen elämästä. Nopeasti lukijalle alkaa piirtyä esiin verkko, johon tulee uusia sävyäjä kertojien vaihduttua. Jokaisen kuvatun päivän aikana tapahtuu jotain mullistavaa, usein sellaista joka mullistaa useamman ihmisen elämän täysin. Kinnunen kuljettaa tekstiään herkkävaistoisesti ja lukeminen on todella nautinto, vaikka esiin tulisikin ikäviä käänteitä.
 
Uskallan veikata, että Kinnunen on taas vahvoilla kirjallisuuspalkintoja jaettaessa. Miten joku kirjailija voi kerta toisensa jälkeen onnistua kirjoittamaan jotain näin vaikuttavaa? Lasinvalmistusta kuvatessaankin hän onnistuu olemaan uskottava ja asiantunteva, ja miljöö herää henkiin hienosti. Voin nähdä silmissäni kylän, sen talot ja lasitehtaan. Ajankuva tuntuu onnistuneelta ja henkilöhahmoja pääsee tarkastelemaan läheltä, joskin pieni välimatka jää. Teoksessa on samaa arvoituksellisuutta kuin Kinnusen aiemmissakin teoksissa, joten lukemisessa on tietty tuttuuden tuntu, josta pidän.
 
♠♠♠♠♠

torstai 11. lokakuuta 2018

Hän lupasi soittaa

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
e-äänikirja, 9h 29 min., Otava 2018
alkup. The Man Who Didn't Call
suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
lukija: Meri Nenonen
 
Hän lupasi soittaa kertoo Sarahista ja Eddiestä, jotka kohtaavat, viettävät kaksi uskomatonta viikkoa yhdessä ja lupaavat eron hetkellä pitää yhteyttä. Sitten Eddie kuitenkin katoaa. Sarahin valtaa huoli siitä, että miehelle on sattunut jotakin. Hän murehtii miestä ja yrittää löytää hänet, ottaa yhteyttä ystäviinkin. Sarah ei usko, että Eddie on muuten vain päättänyt häipyä, vaikka Sarahin ystävät ovatkin siitä vakuuttuneita. Mitä oikein tapahtui ja mikä meni vikaan?
 
Kun katsoo kantta ja tietää juonesta jotain, voisi helposti ajatella, että tässäpä on aito viihdekirja. On tämä kirja sitäkin, mutta tarinan edetessä lukija kyllä huomaa pian, että teoksella on myös vakavampi pohjavire, kun Sarahin menneisyydestä alkaa paljastua uusia puolia. Ihan kevyt kirja tämä ei siis ole, mutta kuitenkin omalla tavallaan aika romanttinen kuitenkin. Teoksen edetessä alkaa tulla koko ajan yhä selittämättömämmäksi miksi Eddie päätti olla soittamatta, vaikka lupasi. Kun totuus paljastuu, on lukija ällikällä lyöty.
 
Tämän teoksen kerronnassa on ovela koukku, joka aukeaa osin vasta lopussa. Se yllättää, hätkähdyttää ja surettaa. Avainkysymykseksi nousee silloin, että voiko asiat selvittää ja hyväksyä. Rosie Walsh on kirjoittanut kirjan, jossa on paljon kysymyksiä, jotka odottavat vastausta. Loppuratkaisu on lopulta helpottava, mutta lukija saa olla jännityksessä kyllä viimeiseen asti. Jos siis kaipaat tarinaa, jossa on ripaus romantiikkaa ja hieman jotain pureksittavaakin, kannattaa pistää tämä kirja mieleen.
 
♠♠♠♠

lauantai 6. lokakuuta 2018

Syyskuun luetut

Syyskuu meni ja nyt tässä vaiheessa, kun lokakuuta on eletty melkein viikko, tuntuu jopa hieman haastavalta palata ajassa taaksepäin ja miettiä millainen syyskuu olikaan. Olen ehtinyt lokakuulla lukea yhden ja kuunnella yhden kirjan, joten tekstejä on jo ajatuksissa hautumassa lokakuulle. Niitä ennen yritän kuitenkin vielä palata syyskuuhun.

Syyskuussa aloitin jälleen opintoni kesätauon jälkeen ja täytyy sanoa, että hienoisia käynnistymisvaikeuksia on ollut. Hiljakseen olen jotain kuitenkin saanut aikaan ja vielä on jäänyt intoa lukea kirjoja opiskelulukemisen lisäksi. Syksyn tullen iskenyt neuloosi eli neulomisinto tai jopa -himo on vienyt jonkin verran huomiotani, mutta onneksi äänikirjoja voi kuunnella samalla kun neuloo. Syyskuussa myös ohjaamani lukupiiri palasi kesätauoltaan ja maanantaina on tiedossa jo toinen kokoontuminen tälle syksyä. Kesän jälkeen oli taas oikein mukavaa päästä keskustelemaan luetusta ihan kasvotusten. 

Syyskuu oli lukemistoltaan sikäli poikkeuksellinen, että peräti puolet eli 3 kirjoista oli käännöskirjallisuutta ja 3 kotimaista. Sisällöllisestikin oli hajontaa melkolailla, sillä luin lastenkirjaa, dekkaria, tietokirjaa ja novellia. Melko hyvä kirjo, jos 6 kirjaa on lukenut! Kuukauden mieleenpainuvin lukukokemus oli ehdottomasti Hiro Arikawan kissakirja, jonka halusin lukea niin kovasti, että luin sen englanniksi, koska suomennosta ei ole.

Nämä luin
Lehtinen & Tavi: Minä, plus size
Heikkilä & Ala-Huissi: Verikuu ja muita outoja tarinoita 

Toivottavasti lokakuusta tulisi yhtä kiva kuin syyskuusta. Aurinko ainakin voisi vielä viihtyä meillä ennen kuin alkaa oikein pimeä aika, vaikka on syksyn sateissa se hyvä puoli, että voi hyvällä omallatunnolla käpertyä kirja kädessä peittoihin. Seuraavaksi aionkin ottaa seurakseni Sally Salmisen Katrinan, joka pitäisi olla maanantaina luettuna lukupiiriin ja joka on minulla vielä ihan alkutekijöissään.. Kiire tulee, mutta se ei ole yllätys!
Lukemisiin!

torstai 27. syyskuuta 2018

Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot
199 s., S&S 2017
kansi: Tuija Kuusela / Stiili
 
Suomen presidenttien puolisot on aihe, josta en kauheasti tiennyt mitään. Nimitasolla toki tiesin valtaosan puolisoiden nimistä, mutta siihen se sitten rajoittuikin. En tosin kauheasti tiedä itse presidenttienkään henkilökohtaisesta elämästä. Tämä kirja on joka tapauksessa presidenttien puolisoiden. Olet valaissut minun tietäni sisältää jokaisen presidenttipuolison tiiviin elämäkerran. Kokonaisuus oli mielenkiintoinen ja sai minut välillä ajattelemaan, että kyseisestä henkilöstä voisin lukea lisääkin.
 
Olet valaissut minun tietäni on lauseena ja kirjan nimenä kaunis. Se on lähes suora lainaus Risto Rytin kirjeestä puolisolleen Gerdalle. Miten runollinen tuo virkamies onkaan osannut olla! Mielestäni kirjan nimi kiteyttää hienosti sen, että presidenttimme ovat kukin olleet myös yksityishenkilöitä ja heidän puolisonsa ovat olleet heille tärkeitä. Teoksen nimestä tulee romanttinen olo, vaikka mikään rakkaustarinoita pursuava kirja tämä ei olekaan. Suhde presidenttiin on tietysti olennanen kunkin kirjassa esitellyn henkilön kohdalla, mutta pitkälti keskitytään kuvaamaan kuitenkin heidän persooniaan sekä omia urapolkuja ja asioita, joihin he ovat vaikuttaneet.
 
Mielestäni tämä teos on onnistuttu tasapainottamaan hyvin, kun otetaan huomioon se, että toisista presidenttien puolisoista tiedetään lähestulkoon kaikki mahdollinen ja toiset ovat varjelleet yksityisyyttään enemmän. Esimerkiksi nykyisen presidenttimme puolisosta Jenni Haukiosta tiedetään varsin vähän, kun taas joidenkin edesmenneiden presidenttiparien kirjeenvaihtoakin on voitu käyttää lähteenä. Jokaisesta presidentin puolisosta on onnistuttu kirjoittamaan mielenkiintoinen lyhyt katsaus/elämäkerta, ja minua jäi erityisesti kiinnostamaan Ester Ståhlbergin ja Tellervo Koiviston elämät. Ehkä jossain vaiheessa luen heistä vielä lisääkin.
 
Tästä teoksesta käy hyvin ilmi, että presidenttien puolisot eivät ole milloinkaan olleet passiivisia, vaan ovat kukin tavallaan olleet aktiivisina toimijoina mukana yhteiskunnassamme. Jotkut ovat olleet perustamassa avustusjärjestöjä, toiset ovat luoneet ansiokkaat työurat. Jokainen on tehnyt jotain muutakin kuin edustanut presidentin rinnalla, kulkenut tavallaan myös omaa polkuaan ja ollut silti samalla myös puolisonsa tukena. Kiinnostava teos kaikin puolin.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
2 h 50 min., Otava 2004 (1975)
lukija: Antti Virmavirta
alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974
suom. Martti Anhava
 
Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 
 
Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.
 
Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

The Travelling Cat Chronicles

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
247 s., Doubleday 2017
alkup. Tabineko Ribôto, 2015
englanniksi japanista kääntänyt: Philip Gabriel
 
Luen todella harvoin kirjoja englanniksi tai oikeastaan voisi sanoa, että en lue kirjoja englanniksi. Nyt eteen osui kuitenkin niin vastustamattoman kuuloinen teos, että se oli saatava luettavaksi, vaikka pitikin tilata oikein kaukolainaksi asti. Löysin tämän kirjan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista toukokuussa. Hänen tekstinsä voit lukea tämän linkin takaa.
 
The Travelling Cat Chronicles kertoo Satorusta ja hänen rakkaasta Nana-kissastaan, joka päätyy Satorun hoivaan vietettyään katukissan elämää ja loukattuaan jalkansa. Jalan parannuttua Satoru toivoo Nanan jäävän ja niin Nana mielellään tekeekin. Kun he ovat eläneet viisi yhteistä vuotta, alkaa Satoru etsiä kissalleen uutta kotia. 
 
Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys miksi kukaan haluaisi luopua rakkaasta kissastaan, mutta melko pian lukijalle on selvää, että Satoru ei enää kauaa kykene itse huolehtimaan Nanasta. Syytä ei suoraan kerrota ennen kuin lopussa, mutta sen pystyy kyllä arvaamaan. Satorulla on mielessään 3 eri vaihtoehtoa Nanan tulevaksi kodiksi ja perheeksi. Hän haluaa tarjota Nanalle parhaan mahdollisen tulevaisuuden ja varmistaa, että sillä on aina kaikki hyvin. Nuoruudessaan paljon muuttamaan joutunut Satoru on elämänsä aikana kohdannut monia ihmisiä ja saanut ystäviä. Niinpä he matkaavat Nanan kanssa hopeanvärisellä pakettiautolla pitkin Japania tutustumaan uusiin isäntäehdokkaisiin, jotka ovat Satorun ystäviä vuosien varrelta. Matkalla kerrataan Satorun elämää aikajärjestyksessä ystävyyssuhteiden kautta sekä kohdataan monia huikeita hetkiä tien päällä.
 
Tässä tarinassa on monta kertojaa: Satoru, vaihtuvasti hänen ystävänsä ja tietenkin Nana. Moniäänisyys tekee tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman, vaikka minun mielenkiintoni ylläpitämiseen riittäisi pelkkä kissapäähenkilökin. Nanan ajatukset kulkevat juuri sitä rataa, jota kuvittelisin omien kissojenikin ajatusten kulkevan: omanarvontuntoista, älykästä ja kuitenkin läheisyyttä ja hoivaa kaipaavaa. Nanassa on asennetta! Kirjassa tavataan myös muutama muu kissa, kuten pieni pentu, jolle Nana antaa kullanarvoisia oppeja.
 
The Travelling Cat Chronicles on kirja, joka kosketti minua. Kirjan loppupuolella tuli vuodatettua muutama kyynelkin, mutta oikeastaan koko kirja vei minut lämpimän tunnelmansa myötä tunteikkaisiin tunnelmiin. Olisin ehkä liikuttunut vielä enemmän, mikäli olisin lukenut kirjan omalla äidinkielelläni - vaikka teoksen kieli onkin mielestäni selkeää ja helppolukuista, vaatii englanti minulta silti  eri tavalla keskittymistä kuin suomi.
 
Tämä on sellainen teos, jota voisi kutsua page turneriksi. Tarinaa vain haluaa lukea eteenpäin ja  kietoutua sen ihanaan tunnelmaan. Mielestäni Hiro Arikawa kuvaa hienosti paitsi omistajan rakkautta kissaansa myös kissan syvää kiintymystä omistajaansa. Kissat ovat itselleni erityisen tärkeitä eläimiä, joten tuntuu kuin hän olisi kirjoittanut juuri minulle. Jos haluat lukea jotain ihanaa, lue tämä kirja.
 
♠♠♠♠♠

Tätä lukiessa tuli taas mieleen toinenkin ihana japanilainen kirja Kissavieras, jonka luin pari vuotta sitten. Japanilaiset tuntuvat osaavan kissoista kirjoittamisen taidon.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
477 s., Atena 2012
alkup. The Sherlockian (USA), The Holmes Affair (Iso-Britannia), 2010
suom. Taina Wallin
kansi: Nina Leino
 
Käsittelemme lukupiirin syyskauden ensimmäisessä kokoontumisessa lukupiiriaiheista kaunokirjallisuutta. Valittavana oli kirjoja laidasta laitaan ja itse päädyin valitsemaan Graham Mooren dekkarin Kuolema Sherlock-seurassa. Minua kiinnosti se, että Moore kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa ja kietoo kaksi erilaista arvoitusta toisiinsa. Siinä hän kyllä onnistuu todella hyvin! Teoksen yhteys kirjallisuus- tai lukupiiriin on jokseenkin löyhä, mutta oli kyllä mukava sukeltaa kirjaan, jossa kirjallisuus on keskeisessä asemassa.
 
Vuonna 1893 Arthur Conan Doyle on kyllästynyt Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän - kirjallisessa mielessä toki. Tuo päätös sysää aikaan erikoisen tapahtumasarjan, sillä lontoolaiset eivät ota lähes todellisena henkilönä pitämänsä Holmesin poismenoa kevyesti. Muutamien vuosien kuluttua Doylen maine elää edelleen ja moni uskoo hänen olevan Holmesin veroinen salapoliisi. Hän saakin vihjeen nuoren naisen murhasta, jota ryhtyy selvittämään. Hän aikoo näyttää olevansa Holmesia parempi etsivä.
 
Vuonna 2010 sherlockistiyhteisö kokoontuu New Yorkissa vuotuiseen tapaamiseensa. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain erityistä, sillä ansioituneinen sherlockisti Alex Cale on lopultakin vuosikymmenien uurastuksen jälkeen löytänyt Doylen kadonneen päiväkirjan. Päiväkirja on kiehtonut sherlockisteja ympäri maailmaa, sillä sen ajatellaan ratkaisevan Doylen elämän mysteerit. Cale kuitenkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin onnelliselta löydöstään ja hän epäilee, että häntä seurataan. Ennen kuin Cale ehtii paljastaa päiväkirjan sisällön, hänet löydetään murhattuna hotellihuoneestaan ja päiväkirja on tiessään. On yhteisön uusimman jäsenen, Harold Whiten, aika astua esiin.
 
Harold White ottaa kunniatehtäväkseen ratkaista Calen murhan sekä ottaa selvää mitä tapahtui jälleen kerran kadoksiin joutuneelle päiväkirjalle. Avukseen hän saa nuoren toimittajan, Sarahin. Hänen avullaan Doylen jälkeläinen saa yhteyden Haroldiin ja pyytää tätä palkkalistoilleen etsimään päiväkirjan. Matka kuljettaa Haroldin Lontooseen, Doylen ja Holmesin kaupunkiin.
 
Teos etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa tasossa selvitetään tuoretta henkirikosta ja päiväkirjan arvoitusta Haroldin kanssa, toisessa puolestaan eletään Doylen kanssa juuri sitä ajankohtaa, jonka kadonnut päiväkirja kattaa. Vähitellen juonet alkavat punoutua yhteen ja koko ajan rinnalla kulkee myös Doylen Holmes-tuotanto, johon Harold tutkimuksissaan vahvasti nojaa. On mielenkiintoista seurata mitä todella tapahtui päiväkirjan ajanjaksona, kun yhtä aikaa nykyajassa kamppaillaan palapelin palasien yhdistämisessä.
 
Alussa Kuolema Sherlock-seurassa tuntui vähän raskassoutuiselta teokselta, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina imaisi mukaansa ja tulinkin lukeneeksi tämän lähestulkoon kokonaan yhden päivän aikana. Juonikuvio on niin kiehtova, että aika kuluu kuin huomaamatta, vaikka aloinkin jo epäillä noinkohan saan tämän luettua ajoissa. Tämä on melkoinen tarina!
 
♠♠♠♠

lauantai 8. syyskuuta 2018

Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita
148 s., Haamu 2018
kansi: Ivi Rebova
a-kappale kustantajalta, kiitos!

Eteläpohjalaiset kirjailijat Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä ovat kirjoittaneet yhdessä novellikokoelman, joissa sekoittuu mielenkiintoisella tavalla kansanperinne, historia, nykypäivä ja rajatiedon ilmiöt. Niminovelli Verikuu on Heikkilän kirjoittama ja kieltämättä avaa kokoelman sangen koukuttavasti. Teos sisältää kaikkiaan 14 novellia, joista puolet on Heikkilän ja puolet Ala-Huissin kirjoittamia.

Luen varsin vähän novelleja, mutta tämän kokoelman ahmaisin parissa illassa. Kaikissa novelleissa oli jotain sopivan metkaa ja "vinksallaan", vaikka miljööltään ne ovatkin erilaisia. Ala-Huissi sijoittaa tarinansa enemmän historiaan, Heikkilä puolestaan maustaa nykytodellisuutta spekulatiivisen fiktion keinoin. Heikkilä on mielestäni novelleissaan myös Ala-Huissia kokeilevampi ja ehkä voisi tavallaan myös sanoa rajumpi. Ala-Huissi ammentaa enemmän historiasta ja kirjoittaa novelleissaan "tutummista outouksista". Kuitenkin erilaisuudesta huolimatta näistä syntyy ihan tasapainoinen novellikokoelma, vaikka Ala-Huissin selkeästi lyhyemmät novellit tuntuvatkin välillä vähän latteilta Heikkilän kokeilevuuden rinnalla.

Omiksi suosikeikseni tästä kokoelmasta nousivat niminovelli Verikuu, Piilopirtti, Chatte, Juhannusyö ja Agnes, sillä ne muodostuivat kokonaisuuksina minulle mieluisimmiksi. Myös muut novellit luin mielelläni enkä voi sanoa, että yksikään kokoelman novelleista olisi huono. Tällaista lukisin mieluusti lisääkin!

♠♠♠♠
 

torstai 6. syyskuuta 2018

Minä, plus size

Marjaana Lehtinen & Varpu Tavi: Minä, plus size
159 s., Docendo 2018
etukannen valokuva: Petri Mast
valokuvat: Petri Mast ja Lehtisen kotialbumi
 
Suomen ensimmäistä plus size -missi Marjaana Lehtistä haastateltiin taannoin Huomenta Suomessa. Keskustelun keskiössä oli hänen tuore kirjansa, jonka tekemisessä on ollut mukana kirjailija Varpu Tavi. Tavi on toiminut Marjaanan tarinan kirjurina. Keskustelu herätti mielenkiintoni kirjaa kohtaan, joten varasin sen. Teos on meidän alueen kirjastoissa sijoitettu terveyskirjallisuuteen luokkaan "59.3 henkilökohtainen terveydenhoito". Lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että tämä sopisi enemmänkin vaihtoehtoiseen luokkaansa elämäkertakirjallisuuteen, vaikka Lehtisen tarinassa terveysasiat ja elämänmuutos onkin vahvasti läsnä.
 
Marjaana Lehtinen on kahden lapsen äiti ja  vaimo, joka on tehnyt huikean elämänmuutoksen. Hän on laihduttanut 80 kiloa ja pienentynyt 9 vaatekokoa. Saavutus on todella kunnioitettava. Lehtinen valittiin vuonna 2017 Suomen ensimmäiseksi plus size -missiksi ja nykyisin hän toimii mallina ja puhuu kehopositiivisuuden puolesta. Teoksessa kuvataan Lehtisen tarinaa koulukiusatusta lapsesta unelmiensa toteuttajaksi. Hänen elämäänsä on mahtunut paljon isoja käänteitä, mutta loppujen lopuksi hän on selvinnyt niistä.
 
Mielestäni tämä teos on ennen kaikkea Marjaana Lehtisen tarina, mutta voi samalla toimia vertaistukena suuren elämänmuutoksen tehneille tai tsemppinä niille, jotka yrittävät muuttaa elämäänsä. Teoksesta jäi positiivinen ja hyvä fiilis. Myös kuvitus tukee tuota fiilistä. Lehtinen on kaikella tavalla kehopositiivisuuden puolestapuhuja, sen aistii kirjasta selvästi.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Elokuun luetut ja tervetuloa syksy!

Elokuu meni nopeasti, kuten hoen oikeastaan joka kuun kohdalla. Tänä vuonna syksyn saapumiseen ei liity sellaista haikeutta kuin esimerkiksi viime vuonna, sillä kesä oli kunnon kesä helteineen kaikkineen eikä vain pitkä ssadekausi ennen varsinaista syksyä. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta uuden vuodenajan saapumisessa on aina jotain erityistä.


Elokuu oli ihana ja nauruntäyteinen. Erityisenä mieleen jää yläasteaikaisen luokkani luokkakokous, jota olin järjestämässä. Oli niin kiva taas nähdä meidän luokkaa ja aika samanlaisia me ollaan vielä 10 vuoden jälkeenkin. Sain tuosta tapaamisesta valtavasti virtaa, joten kiitos teille 9D!

Elokuussa innostuin myös pitkästä aikaa neulomaan, mikä tietysti vei aikaa lukemiselta. Yhdistin neulomiseen kyllä monesti äänikirjat, mutta elokuvat veivät kyllä mukanaan aika tehokkaasti myös. Viikko sitten kävin myös oikein elokuvissa katsomassa uuden Mielensäpahoittajan. Mielestäni Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja oli oikein onnistunut elokuva. Se ei ollut niinkään humoristinen vaan enemmänkin koskettava. Heikki Kinnunen onnistui roolissaan todella hyvin. Suosittelen!

Elokuussa luin tai kuuntelin 7 kirjaa. Valtaosa niistä vei mennessään helposti, joku taas oli hieman pettymyskin. Elokuun lukemistossa mieluisinta oli kuitenkin se, että pystyin pakottomasti lukemaan juuri sitä mitä milloinkin tahdoin: ei varausjonoahdistusta eikä mitään muutakaan aikataulutettua lukemista. Tuntuu, että se on usein melko harvinaista herkkua.

Elokuussa luin
Valkama: Itämeren Auri

Syyskuu on lähtenyt liikkeelle lukuintoisasti, mutta saa nähdä mitä työn ja opiskelun yhdistäminen taas tekee muulle lukemiselle. Onneksi nyt voin hieman hidastaa tahtia, joten lukuharrastukselle tullee jäämään paremmin aikaa kuin edellisenä lukuvuotena. Lukupiirikin alkaa taas pian, ja vaikka se hieman aikatauluttaa lukemistani, en ole siitä pahoillani lainkaan. On kiva päästä taas myös ihan kasvokkain keskustelemaan kirjoista. Antoisaa kirjasyksyä kaikille! :)

perjantai 31. elokuuta 2018

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 - Hyytävä matka Suomen historiaan jatkuu
336 s., Nemo 2018
kansi: Maria Mitrunen
 
Pari vuotta sitten Mauri Karvoselta ilmestyi teos, jossa kuvattiin paranormaaleja tapahtumia tunnetuissa suomalaisissa kohteissa. Karvosen teoksessa oli erityisen kiinnostava se, miten hän oli tehnyt perusteellista taustatutkimusta ja kartoittanut kohteiden vaiheita läpi vuosisatojen sekä ottanut selvää omistajasuvuista tai muista paikkoihin keskeisesti liittyneistä henkilöistä. Tuo teos oli Aavetaloja ja ihmiskohtaloita, ja nyt teos on saanut jatkoa uusin kohtein.
 
Matka paranormaalien kohteiden tyyssijoihin jatkuu yhtä perusteellisena kuin edellinenkin teos. Karvonen on selvästi ottanut kohteistaan hyvin selvää ja peilaa todellisia historian vaiheita siihen, mikä tai kuka voisi olla ilmiöiden taustalla. Hän ei ota suoranaista kantaa siihen, ovatko ilmiöt totta. Siksi tämä teos sopii mielestäni loistavasti paitsi niille jotka ilmiöihin uskovat myös skeptikoille.
 
Tässä teoksessa esitellään 12 kohdetta ympäri Suomea. Osa kohteista on yksittäisiä rakennuksia, toisinaan tarkastelussa on isompi alue tai kokonainen kaupunki. Itselle erityisen kiinnostavia kohteita olivat Laukon kartano, jonne sijoittuvan Elinan surman vastikään kuuntelin, sekä Hatanpään kartano, joka tuli esille Kylmien kyytimiehessä. Myös Kankaisten kartano oli muista yhteyksistä tuttu. Joka tapauksessa olipa kohde ennestään tuttu tai ei, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Edelliseen teokseen verrattuna nyt myös oikolukuun oli panostettu enemmän ja kieliasu oli sujuvampi, mikä teki lukemisesta miellyttävämpää.
 
Kummitteluilmiöistä ja historiasta kiinnostuneena tämä teos oli nappivalinta minulle. Toivottavasti Karvonen jatkaa vastaavien kirjojen kirjoittamista, sillä täällä ainakin olisi yksi lukija odottamassa!
 
♠♠♠♠½

torstai 30. elokuuta 2018

Mikki ja hukkunut meri

Denis-Pierre Filippi (käsikirjoitus), Silvio Camboni (piirrokset) & Gaspard Yvan (väritys):
Mikki ja hukkunut meri
60 s., Sanoma 2018
alkup. Mickey et l'océan perdu, 2018
käännös: Saara Pääkkönen 
 
En ole pitkään aikaan lukenut täyspitkää sarjakuvaa, enkä olisi varmaan lukenut vieläkään, ellei Mikki ja hukkunut meri olisi lumonnut minua kannellaan. Kansi on ihanan värikäs, runsas ja jotenkin nostalginenkin. Siispä päätin lukea tämän sarjakuvan, vaikka en ole koskaan oikein Mikki Hiirestä perustanutkaan.
 
Mikki ja hukkunut meri kertoo Mikin, Minnin ja Hessun tutkimusmatkoista ja siitä miten he joutuvat huijatuiksi. Kolmikolla on meneillään tiukka kilpavarustelu Musta Pekan kanssa, kun sekä Musta Pekan tiimi että Mikin porukka yrittävät kerätä mahdollisimman paljon koralliinia merten pohjista polttoaineeksi. Yllättäen he saavat yhteistyötarjouksen, jonka tiimoilta käy ilmi, että molempia porukoita on jymäytetty ja maailma muuttuu sangen toisenlaiseksi. Nyt entiset viholliset joutuvat toimimaan yhdessä muuttaakseen maailman takaisin tavalliseksi.
 
En osaa kummoisiakaan kirjoittaa sarjakuvista, mutta halusin tämän tuoda blogin puolelle, koska kuvitus on niin upea. Mikki ja hukkunut meri on ihan kiinnostava juoneltaankin, mutta eniten nautin upeasta kuvituksesta. Siinä todella silmä lepäsi ja pystyin täysin unohtamaan, että en edes pidä Mikki Hiirestä. Mielestäni tätä kirjaa voisi vaikka vain katsella ja ihailla ilman lukemistakin. Se on niin värikylläinen, mielikuvituksellinen, kaikin puolin onnistunut. Tähän pitää itse tutustua, niin tietää mitä tarkoitan.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
202 s., Tammi 2018
kansi: Sanna Mander
 
Huomasin kirjakatalogista hyvissä ajoin, että Avioliittosimulaattorin kirjoittaneelta Veera Niemiseltä on ilmestymässä uusi teos Ei muisteta pahalla. Olin innoissani, sillä Avioliittosimulaattori ole todella vaivatonta ja hauskaa luettavaa. Myös tätä uutta teosta kuvailtiin hauskaksi, vaikka aiheena onkin parisuhteen päättyminen ja sen seuraukset. Minulle lukukokemus muodostui kuitenkin työlääksi ja tarina ei oikein osunut minun huumoriini.
 
Ei muisteta pahalla kertoo Piipestä, joka on tullut miesystävänsä Jurin jättämäksi. Piipe on melkoisen epätasapainoinen ihminen, vaikkakin työssään skarppi. Siviilielämässään Piipe kuitenkin näkee ja kuvittelee paljon sellaista, mitä ei ole olemassakaan. Parisuhde Juriin on ollut myrskyisä eikä Piipe aluksi ota uskoakseen, että tällä kertaa Juri on tosissaan eron suhteen. Kun Piipe ymmärtää asian laidan, hän päättää toteuttaa uhkauksena: jos Juri jättää hänet, hän räjäyttää Jurin postilaatikon. Onneksi Piipellä on Eetu, räjäyttelyyn erikoistunut ystävä.
 
Postilaatikon räjäytykseen asti tarina tuntui vielä viihdyttävältä ja lukeminen sujui. Räjäytys oli kuitenkin käännekohta, josta alkoi jotain ihan muuta kuin toipuminen eron tuomista kolhuista. Siitä alkoi systemaattinen häirintä ja suoranainen kiusaaminen, jonka piirteet olivat niin absurdeja, että se olisi voinut naurattaakin ellei tarinassa olisi ollut lukuja myös Jurin näkökulmasta. Kun tempaus tempaukselta Juri muuttui yhä uupuneemmaksi ja voimattomammaksi, huumori katosi ja minun tuli lähinnä surku miestä. Piipen hahmo alkoi samalla kertaa näyttäytyä entistä ikävämpänä ja hänen toimintansa tuntui suorastaan ahdistavalta.
 
Mielestäni Ei muisteta pahalla ei ole hauska teos, vaikka sitä se taitaa yrittää olla. Luin kuitenkin teoksen loppuun, sillä kerronta oli hyvää ja mielikuvitusta tarinan käänteissä riitti, vaikka sinänsä kaikki kekseliäät käänteet olisivat oikeastikin mahdollisia. Loppuratkaisu yllätti minut enkä ehkä täysin ymmärtänyt miten se sellaiseksi muodostui. Tiedän jo nyt, että tätä kirjaa en tule lukemaan uudelleen, mutta Avioliittosimulaattorin uudelleenluku kyllä houkuttelisi!

♠♠♠

tiistai 21. elokuuta 2018

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
e-äänikirja, 6 h 46 min.
Otava 2012
lukija: Elsa Saisio 

Kuunneltuani kaksi historiallista ja enemmän tai vähemmän romanttista romaania, halusin vaihteeksi kuunnella jotain ihan erilaista. Me Rosvolat -sarja on ollut minulla kesken jo hyvän aikaan, joten päätin jatkaa sarjan parissa. Edellisestä kohtaamisesta Rosvoloiden rosvoperheen ja osa-aikarosvo Vilja Vainiston kanssa on kulunut jo pari vuotta, mutta silti tarinaan oli helppo hypätä mukaan.

Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku on sarjan kolmas osa. Siinä Vilja ja Rosvolat yrittävät jäljittää ensimmäisen rosvokuninkaan, Helmeri Kvistin, jättämää opasta, jonka pitäisi paljastaa jotain olennaista rosvouksesta. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä Kvist teki oppaan vuosikymmeniä sitten ja piilotti sen niin, että ensin on selvitettävä johtolangat vihje vihjeeltä ennen kuin koko arvoitus ratkeaa. Asioita mutkistaa se, että Viljan perhe ei taatusti anna hänen hengailla yhtään ylimääräistä aikaa rosvojen parissa. Tarvitaan siis ovela suunnitelma, mutta onko joku muu ollut vielä ovelampi ja luonut mahtavan suunnitelman, jonka avulla he voisivat hyötyä Rosvoloiden tekemästä työstä?

Totesin Me Rosvolat ja konnakaraoke -kirjasta kirjoittaessani, että tämä sarja näyttäisi toimivan minulle paremmin äänikirjana kuin itse luettuna. Tuo käsitys vain vahvistui, sillä Elsa Saision eläytyvä kerronta oli omiaan tekemään tarinasta todella elävän. Kuuntelukokemus oli siltä osin oikein hyvä eikä itse tarinakaan huono ollut, vaikka joitain kohtia hieman hämmästelinkin. Erityisesti jäi mietityttämään *spoilaantumisvaara* se, että Viljan sisar Vanamo tuli petetyksi, kun toisen rosvoperheen johtaja, jo nuori mies, tekeytyy vallan toiseksi ja alkaa seurustella Vanamon kanssa kiristääkseen Viljaa. Toki tarinassa kerrotaan, että nuorukaisen ikää on vaikea määrittää ja siksi on vaikea sanoa onko tämä yleensä vanhemman oloinen kuin onkaan vai tekeytyikö hän Vanamon seurassa nuoremmaksi kuin onkaan. Käänne oli mielestäni aika vakava, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota miltä Vanamosta tuntui tapauksen ratkettua. Leikkisä tarina sai tästä synkemmän varjon. *spoilaantumisvaara päättyy*

Rosvoloiden parissa aika vierähti taas nopeaan ja piipahdut rosvomaailmaan oli virkistävä. Jossain vaiheessa aion kuunnella sarjan loppuun, mutta en ihan heti. Näiden kirjojen lukeminen nimittäin aiheuttaa minulle ihan tajuttoman karkinnälän..!

♠♠♠

maanantai 20. elokuuta 2018

Elinan surma

Kristiina Vuori: Elinan surma
e-äänikirja, 10 h 15 min.
Tammi 2018
lukija: Krista Putkonen-Örn
Olen odottanut sitkeästi ja suurella mielenkiinnolla hetkeä, jolloin pääsisin kuuntelemaan Kristiina Vuoren uuden kirjan Elinan surma. Mp3-levyllä ilmestynyt äänikirja ei päässyt kuunteluuni, koska minulla ei ole sellaisia sujuvasti toistavaa laitetta. Kun teos vihdoin tuli Ellibsin valikoimiin, syöksyin salamana lainaamaan kirjan itselleni. Odotin Elinan surman olevan dramaattisempi kuin mitä se sitten todellisuudessa olikaan, mutta kuuntelukokemus oli silti hyvä ja odottamisen arvoinen.

Elinan surma sijoittuu keskiajalle ja kertoo Laukon kartanon avainpiika Kirstistä, joka on rakastunut tilan isäntään, Klaus Kurkeen. Kirsti odottaa suhteen ja samalla asemansa virallistamista, kun hänen kasvattiperheensä saapuu vierailulle mukanaan Kirstin kasvattisisar Elina. Kauhukseen Kirsti huomaa Klausin kiinnittävän Elinaan enemmän huomiota kuin olisi syytä. Hitaasti Kirsti katsoo haaveidensa lipuvan ohitseen, mutta hän ei ole valmis luovuttamaan. Onko mitään tehtävissä?

Elinan surma on dramaattinen nimi kirjalle ja se tuleekin keskiaikaisesta Elinan surmavirsi -runoelmasta, josta kirjailija on saanut inspiraatiota teokseensa. Surmavirren tapahtumien todenperäisyyttä ei ole varsin pystytty todistamaan, mutta mielikuvitusta ruokkiva se on aivan taatusti. Tämä romaani ei kuitenkaan ole niin hurja kuin voisi olettaa, ja se oli minulle aluksi hieman pettymys. Kuitenkin Vuori on kirjoittanut tarinan, joka vie mennessään ja kuvaa mielestäni hyvin toiveiden särkymisen karvautta, vahvaa tahtoa saada haluamansa mihin hintaan tahansa sekä päähenkilö Kirstin kasvua ihmisenä. Teos on kokonaisuutena myös paljon romanttisempi kuin mitä nimi antaa ymmärtää.

♠♠♠♠