Elävät ja kuolleet

Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet

275 s., Tammi 2008

kannen valokuva: Keskusrikospoliisi / Rikosmuseo

 

Lukupiirimme joulukuun aiheeksi valikoitui Hannu Mäkelän teokset, joista valkkasin kaksi vaihtoehtoa valittavaksi - tai tietysti sai lukea vaikka molemmat, jos halusi. Piirin vetäjänä luin molemmat, jotta pystyisin keskustelemaan molemmista. Toinen vaihtoehto oli kanssabloggaajien suosituksesta Äiti, jonka luin jo marraskuussa, ja toiseksi vaihtoehdoksi valitsin ihan takakannen perusteella Elävät ja kuolleet.

 

Kirjan kannessa oleva valokuva on aito rikospaikkakuva Keskusrikospoliisin arkistosta. Hannu Mäkelä näki sen esillä Rikosmuseon valokuvanäyttelyssä ja kuva jäi kiinnostamaan häntä. Kuva on vuodelta 1928 ja siinä on kaksi kuollutta, mies ja nainen. Mitä heille on tapahtunut? Sitä arvoitusta Mäkelä lähti ratkomaan paitsi kuvan myös tiedossa olevien faktojen kautta. Tiedossa oli tapahtumapaikka ja henkilöiden nimet. Nainen oli Matilda, mies Yrjö.

 

Teoksen ensimmäinen puolikas koostuu Mäkelä luomasta tarinasta, jonka hän muodosti faktojen ympärille. Tuo tarina on niin todentuntuinen, että sitä lukiessa unohti lukevansa fiktiota eikä faktaa. Tarinan lukeminen oli miellyttävää ja kuvan ihmiset heräsivät siinä jälleen eloon: millaisia he ovat olleet, mistä he ovat ehkä haaveilleet ja mitä ihmettä heille oikein tapahtui, jotta he päätyivät kuolleena poliisin rikospaikkakuvaan.

 

Teoksen toinen puoli on faktaa, tutkimustyötä. Saatuaan fiktiivisen tarinansa kirjoitetuksi, Mäkelä ryhtyi selvittämään mitä Matildasta ja Yrjöstä voisi todella saada selville. Tutuiksi hänelle tulivat erilaiset arkistot, joista joskus löytyi jotain kiinnostavaa, joskus taas tutkimus päättyi vesiperään. Lopulta molemmista muodostuu tosiseikkoihinkin nojaava tarina kuvitelman rinnalle. Hetken oli vaikea uskoa, että ensimmäinen tarina ei ole tosi, vaan tämä jälkimmäinen on. Ensimmäinen oli melkeinpä parempi. Mielikuvituksella on mahtava voima.

 

Elävät ja kuolleet on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin romaani, koska siinä yhdistyy kaksi puolta eli fakta ja fiktio. Tämä teos osoittaa sen, miten perusteellista kirjailijan työ voi olla ja miten paljon vaivaa nähdään, jotta teoksesta saataisiin aidon tuntuinen. Tutkimuksen seuraaminen on myös mielenkiintoista, mutta mielestäni Mäkelä olisi voinut säästää lukijansa diaarinumeroiden toistelulta ja terminologisilta selityksiltä tekstissä ja liittää ne asiat sitten vaikka lähdeluetteloksi kirjan loppuun. Hän myös eksyy henkilöistä maalailemaan ajankuvaa ja paikkaa, mikä toisaalta rakentaa viitekehyksen henkilöille, mutta on siinä mittakaavassa jopa hieman puuduttavaa.

 

Mäkelä on kirjoittanut tämän kirjan ollessaan vielä naimisissa Anna Kortelaisen kanssa. Kortelainen tunnetaan tutkijana, taidehistorioitsijana ja kirjailijana, ja uskon hänen olleen merkittävä tuki tämän kirjan synnylle. Mäkelä myös kirjoittaa menneensä vaimonsa kanssa erilaisiin arkistoihin ja saaneensa tältä käytännön neuvoja. Olisiko tämä kirja voinut jäädä jopa syntymättä ilman asiantuntevaa tsemppiä? Niin tai näin, mutta tutkijamainen ote kirjan loppupuolella on selvä.

 

Kahden kirjan ja muista kuulemani perusteella näyttää siltä, että Mäkelä antaa teoksiinsa ainakin palan myös omasta itsestään. Äiti-kirjassa se on ihan selkeää, tässä taas viittaukset kotiin ja arkielämään ovat näennäisesti pienessä roolissa, vaikka niiden merkitys onkin keskeinen myös hänen työnsä kannalta.

 

♠♠♠♠