Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
Suklaapuoti 1
413 s., Otava 1999
alkup. Chocolat, 1999
suom. Arja Gothoni
kansi: Katja Alanen
Lukupiirimme jäi joulutauolle suklaantuoksuisissa tunnelmissa, sillä vuoden viimeisessä kokoontumisessa keskustelimme Joanne Harrisin läpimurtoteoksesta Pieni suklaapuoti, tietysti suklaata syöden.
Olen lukenut tämän teoksen aikaisemminkin, joskus yli 10 vuotta sitten eli jo ennen blogiaikaa. Silloin mieleeni jäi, että elokuva oli jotenkin parempi. Aika näyttää tehneen teokselle hyvää, sillä nyt taidan olla toista mieltä.
Vianne Rocher saapuu tuulen kuljettamana pieneen ranskalaiseen kylään tyttärensä Anoukin kanssa. Kiertolaisen elämään tottunut, vahvasti ennusmerkkeihin ja arjen taikuuteen luottava Vianne perustaa kylään suklaapuodin, jonka vastaanotto on ristiriitainen. Ankaran katolisessa kylässä paaston aikaan toimiva heikkouteen houkutteleva suklaapuoti herättää pahennusta, mutta on myös niitä, jotka löytävät suklaapuodista elämäänsä sitä lämpöä ja inhimillisyyttä, jota ovat niin kovasti kaivanneet.
Lukupiirissä yleinen mielipide oli, että tämä oli ihan mukavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Yllättävän paljon tästä löytyi keskusteltavaa, vaikka etukäteen olin ajatellut, että onko tämä liian kevyt lukupiirikirjaksi. Hahmojen väliset ristiriidat, suklaapuodin ja kirkon vastakkainasettelu ja miljöö pyörivät keskustelun keskiössä. Joku totesi hyvin, että suklaapuodin puitteet pehmensivät tarinaa paljon. Se on epäilemättä totta, sillä esimerkiksi Muscatien avioliitto ja jokilaivojen väkeä kohtaan kohdennettu epäluulo ja viha olisivat ilman lohdullista suklaapuotia ja sen inhimillistä omistajatarta olleet aika tavalla ankeampaa luettavaa. Olimme myös yhteisesti hyvin vaikuttuneita siitä, miten hienosti Harris saa välitettyä tuoksu- ja makuaistimukset lukijalleen.
Minulle jäi nyt lukemisen jälkeen sellainen olo, että haluan lukea myös tämän jatko-osat. Sitä en tiedä milloin se aika koittaa, mutta kyllä tästä sellainen kipinä jäi. Karamellikengät kuulostaa ainakin houkuttelevalta nimeltä!
