lauantai 14. joulukuuta 2019

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku on täällä! Minulla oli jo hyvissä ajoin tiedossa, että pääsen tekemään tämän päivän luukkua, mutta luukun aihetta tuntui olevan hieman vaikea keksiä. Yhtäkkiä keksin mistä haluaisin kirjoittaa: jouluperinteistä, joulustressistä ja jouluperinteiden vaalimisen aiheuttamasta joulustressistä. Kuulostaa ehkä hieman ankealta, mutta toivoisin tämän luukun kuitenkin tarjoavan jos ei nyt ihan vertaistukea niin ehkä kuitenkin jonkinlaisia oivalluksia siitä, että joskus asioiden on ihan hyvä muuttua.

Stressi on ollut minulle tänä syksynä oikein ajankohtainen asia. Tuntuu että on ollut gradustressiä, yleistä elämänhallinnan suhteen tasapainottelua, kiirettä, vähiinsä työstressiäkin ja pahasti näytti myös siltä, että iskee joulustressi. Veikkaan, että aika moni on joskus tuntenut joulustressin nostavan päätään, vaikka joulun pitäisi olla rauhoittumisen, lämmön ja kaikenlaisten ihanien asioiden aikaa. Jos olet selvinnyt elämässäsi täysin vailla joulustressiä, olet minun mielestäni hyvin onnekas!

Kun marraskuu lähestyi joulukuuta, minua alkoi painaa tietoisuus siitä, että en ollut vielä tehnyt oikeastaan mitään niistä perinteisesti joulua edeltävistä asioista, joita yleensä siihen mennessä olen jo tehnyt. Joulumusiikin kuuntelu oli aloittamatta, verhot vaihtamatta, tontut piilottelivat pahvilaatikoissa eikä kodissa ollut vielä yhtään tuoksunut joululta. Tuli hirveä paine siitä, miten ihmeessä ehdin kuuntelemaan kaikki ne joululevyt joita yleensä kuuntelen, milloin saan siivottua niin perusteellisesti, että joulukoristeita voi alkaa sijoittelemaan, mitä leivon ja millä ajalla, koska katson joka joulunalusaikaan kuuluvat elokuvat ja mitenkäs se yleinen hifistelykin? Tuli tunne, että on pakko ehtiä tekemään taas ne samat asiat, koska ne ovat perinteitä.

Aloin miettiä mitkä niistä perinteistä ovat sellaisia, joita todella haluan ylläpitää ja mitä ylläpidän lähinnä nostalgian tai tavan vuoksi. Sitä olikin hyvä pohtia, sillä se oli minulle avain joulustressin karkottamiseen. Joulunviettoni on parin viime joulun aikana alkanut jo hakemaan uusia uomiaan, mutta nyt tuntuu, että tästä joulusta saa rohkeasti tulla sellainen kuin on tullakseen. Jos haluan jouluna katsoa mieluummin Gilmoren tyttöjä kuin Yksin kotona -elokuvia, niin teen sen. Jos haluan mieluummin syödä nacholautasen kuin riisipuuroa, teen sen. Ylipäätään jos en jaksa, ehdi tai halua tehdä jotain, en tee sitä itse kehittämäni velvollisuuden pakosta.

On tietysti ihania perinteitä, joista en halua luopua. Lahjojen ostaminen ja paketointi on hauskaa. Korttien lähettäminen on minulle myös tärkeää, mutta tänä vuonna jätin askartelematta ja ostin kortit kaupasta. Joululeipominenkin on mieluisaa, mutta tänä vuonna olen jo rohkeasti kokeillut uusia reseptejä ja jättänyt perinteiset piparkakut ainakin toistaiseksi tekemättä. Olen myös alkanut harkita, että käännän jouluaattoni rytmin päälaelleen ja siirrän joulusaunan aamusta iltaan, jotta saan sen jälkeen pukeutua pyjamaan ja asettua keidastamaan sohvalle. Joulusaunan perinne pysyy, mutta ajoittuu omaan rytmiini paremmin.

Kiireinen syksy on ollut paikoin hyvinkin uuvuttava, mutta toisaalta myös monella tapaa opettavainen. Olen aiemmin ollut taipuvainen vaatimaan itseltäni paljon, joten yksi keskeisimmistä opeista on ollut se, että ei ole pakko jaksaa ja ehtiä kaikkea. Voi valita, priorisoida ne itselle tärkeät asiat ja oikeasti asettaa ne omat rajat sille, mitä elämään kaipaa ja mitä ei. Tuon oivalluksen siivittämänä lähestyn joulua ja pian alkavaa uutta vuotta rennommin mielin kuin mitään hetkeen. Tuntuu vähän kliseiseltä sanoa näin, mutta se on taatusti yksi parhaista (joulu)lahjoistani tänä vuonna. Tuntuu myös vähän hölmöltä sanoa, että tällaisia asioita on pitänyt pohtia ja opetella, mutta kuten tiedämme, yksinkertaisilta tuntuvatkaan asiat eivät aina ole niin helppoja kuin luulisi.



Toivottavasti te kaikki lukijani saatte myös nauttia rennosta joulun ajasta ja oman näköisestä juhlasta Ihanaa joulua kaikille, olipa se minkä näköinen, tuoksuinen tai makuinen tahansa!

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilinen luukku aukesi Kirsin book clubissa ja huomenna pääsette lukemaan Viivin Kirjailuja.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
809 s., Tammi 2014
alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012
suom. Anna-Maija Viitanen
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.
 
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.
 
En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.
 
Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lukupiirikirja: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
207 s., Siltala 2011
alkup. Skvoznaja linija, 2003
suom. Arja Pikkupeura
 kannen kuva: Ida Mänty
graafinen suunnittelu: Kirsikka Mänty
 
Eräs lukupiiriläisistäni ehdotti aiheeksi Ljudmila Ulitskajan tuotantoa, joten valitsin toiveen pohjalta vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksi Naisten valheet. Kokoonnuimme maanantaina ja sain todeta, että piirissä oli kato käynyt paitsi sairastumisten vuoksi myös osittain valitun kirjan vuoksi. Meistä paikalla olleista piiriläisistä noin puolet piti tästä kirjasta ja keskustelussa myös toinen puoli löysi uusia kulmia tästä kirjasta.
 
Naisten valheet kertoo Zenjasta, joka toistuvasti päätyy eri ikäisten ja eri elämäntilanteissa olevien naisten uskotuksi. Hän kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa on täyttä valetta. Episodimaisuudestaan huolimatta teos ei ole lainkaan sekava tai liian sirpalemainen, sillä samalla lukijalle rakentuu kokonaiskuva Zenjasta.
 
Takakansi antoi meidän piiriläisten mielestä hieman viitteitä siihen suuntaan, että Zenja olisi vähän kuin kaatoastia, jonka niskaan kipataan kaikki murheet. Sellaisena Zenja ei kuitenkaan meille näyttäytynyt, vaan pikemminkin naisena, joka huolehtii kaiken ja ehtii kaiken, uran, kodin ja muiden murheet, mutta jolla on myös vahvat omat rajat. Hän ei ole vaitonainen kuuntelija, vaan aktiivinen toimija. Joskus hänen kärsivällisyyttään kuitenkin ihmettelee ja odottaa, että milloin mitta tulee täyteen. Minun mielestäni hieman ennen loppuratkaisua sellaista pientä "rikkoutumista" on nähtävissä. Zenjalle uskoutuvat naiset olivat suurimmaksi osaksi tavattoman työläitä, ripustautuvia tai muuten ärsyttäviä, ainakin minun mielestäni.
 
Naisten valheet on vetävä kirja, jossa on mielenkiintoista ajankuvaa 1980-1990-luvuilta itänaapuristamme. Voisin hyvin kuvitella lukevani lisääkin Ulitskajaa, vaikka aiemmin olenkin hänen kirjojaan hieman vältellyt. Se taas on johtunut ihan siitä, että itselleni mielikuva venäläisestä kirjallisuudesta on usein hieman ankea, vaikka olenkin monta hyvää venäläistä kirjaa lukenut.  Tästäkin pidin todella paljon. Varmasti 16-17-vuotiaana lukemillani Anna Kareninalla ja etenkin Rikoksella ja rangaistuksella on syynsä mielikuvaan.
 
Lukupiirissä pohdimme myös kirjan nimeä, sillä mietimme olivatkokaan nämä naiset lopulta niin suuria valehtelijoita? Osa kyllä valehteli sumeilematta, mutta pääosin heidän juttunsa olivat ehkä myös haavekuvien maalailua. Alkuteos Skvoznaja linija tarkoittaa suoraan suomennettuna loppulinjaa. Se olisi ollut nimenä aika kömpelö, mutta toisaalta Naisten valheet on aika ohjaava nimi, joka asettaa välittömästi tietynlaiset odotukset tälle kirjalle. Pohdimme myös mitä se "loppulinja" voisi olla. Luulisin, että se voisi viitata  teoksen lopussa olevaan isoon käänteeseen, joka on tavallaan tietyn aikakauden loppu ja suuren muutoksen alku.
 
Oletteko te lukeneet Ulitskajaa? Mitä suosittelisitte häneltä?

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Marraskuun luetut

En oikein ole vielä sisäistänyt sitä, että joulukuu on jo täällä. Joulutunnelman herättely on ollut tänä vuonna jotenkin haastavaa enkä ole vielä esimerkiksi lainkaan kuunnellut joululauluja, miettinyt leipomista tai joulutellut oikeastaan mitenkään muutenkaan. Viime viikonloppuna puoliväkisin aloin vaihtamaan verhoja ja pyyhkimään pölyjä, että sain ripotella koristeita esille. Joulumieli kuitenkin antaa odottaa itseään ja se on minulle epätyypillistä. Melkein alkaa tulla jo ahdistus siitä, että joulumieli on vielä jossain matkalla, mikä nyt on ihan typerää!

Joulumielen puuttumiseen saattaa olla syynä se, että marraskuussa iski melkoinen yskä, joka vei yöunet ja voimat. Selkäkin prakasi ja mieli oli vähän alavireinen. Nyt olen toipunut, mutta toden teolla käyntiin nytkähtänyt gradun kirjoittaminen on vienyt aikaani. Siitä huolimatta ehdin kyllä lukemaan marraskuussa 10 kirjaa, joten olen kyllä etsinyt gradun tekemiselle sijaistoimintoja (monin muinkin keinoin kuin lukemalla). Odotan kovasti sitä, että nyt minulla on tiedossa ensimmäinen pitkä viikonloppu aikoihin ja saan palautua kunnolla. Aion leipoa vähän, käydä katsomassa ihanaa kummityttöäni ja ihan vain olla.

Huh, tulipas kuulumisistani varsinainen valitusvirsi! On mulla ollut marraskuussa ihan kivaakin, vaikka ei nyt ehkä siltä vaikuta. Hyvää mieltä ovat tuoneet kaverien tapaaminen, kissan tervehtyminen (vanhempi kissani oli myös vähän alavireinen marraskuussa) ja gradun edistyminen. Ehkä siirryn luettuihin kirjoihin ennen kuin vatvon kurjuuttani vielä enemmän. Luin siis peräti 10 kirjaa, mikä tuntuu ihan hurjalta määrältä. Vielä hurjemmalta tuntuu, että pidin niistä jokaisesta: ne puhuttelivat, hauskuuttivat, vakavoittivat, viihdyttivät, nollasivat ajatuksia ja koskettivat. Nämä kirjat luin:

Josie Silver: Ole minun
Antti Tuuri: Ikitie
Emma Rous: Au pair 
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Olga Kokko: Munametsä 
Maria Turtschaninoff: Naondel

Marraskuun lukemistoni oli aika monipuolinen ja yllättäen tilanne on kääntynyt niin, että suurin osa luetuista kirjoista oli käännöskirjoja, kun yleensä luen lähinnä kotimaista kirjallisuutta. Koko ajan tämän vuoden aikana olen lukenut enemmän ja enemmän käännöskirjallisuutta, mikä on ollut tosi mielenkiintoinen matka uusien kirjojen pariin. Saa nähdä mitä kaikkea luenkaan joulukuussa! Nyt on kesken Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, johon olen tarttunut tiiliskivikammostani huolimatta. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteesta minulta puuttuu vielä 9 maata, joten nähtäväksi jää läpäisenkö haasteen vai en. Aion kyllä jatkaa maiden kartuttamista jatkossa ilman haastettakin.

Rentoa joulukuuta! :-)

tiistai 3. joulukuuta 2019

Sarah Andersenin sarjakuvia

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
109 s., Sammakko 2017
alkup. Adulthood is a Myth, 2016
suom. Aura Nurmi
***
Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio
126 s., Sammakko 2018
alkup. Big Mushy Happy Lump, 2017
suom. Aura Nurmi
Sarah Andersen: Herding Cats
Andrews McMeel publishing 2018 
 
Marraskuussa viihdyin Sarah Andersenin sarjakuvien parissa. Instagramin stooreissa on aina säännöllisin väliajoin tullut vastaan Andersenin sarjakuvastrippejä, jotka ovat mielestäni olleet hyvin osuvia. Innostuin tutustumaan Andersenin sarjakuviin enemmänkin ja lainasin kaikki saatavilla olevat kirjat. Oma suosikkini taitaa olla Aikuisuus on myytti, mutta muissakin kirjoissa oli tosi hyvä sisältö.
 
Sarah Andersenin sarjakuva-albumit eivät ole missään määrin omaelämäkerrallisia. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Sarjakuvissa esiintyy nuori nainen, joka viihtyy kissojen seurassa, on sosiaalisesti epävarma, lukee mielellään kirjoja ja joka sykertyy mielellään peittojen sisään pyöriäkseen netissä vaikka koko päivän. Näistä sarjakuvista tulee teemoiltaan hieman mieleen Kris Keräsen Ahistunu pupu, josta pidän kovasti. Ei siis ollut sinänsä yllätys, että Anderseninkin sarjakuvat veivät mennessään.
 
Andersenin sarjakuvissa on minua huvittavaa itseironiaa. Lisäksi sarjakuvissa näkyvät aiheet - kissat, kirjat ja peittojen sisällä keidastaminen (=keitaan muodostaminen peitoista, tyynyistä, käden ulottuviin sijoitetuista juomista ja ruuista ja esim. kaukosäätimisestä ja puhelimesta, lähde: Jonnapedia) - ovat minulle läheisiä. Piirrostyylikin on miellyttävä ja tietynlaisessa vähäeleisyydessään hyvinkin värikäs. Suosittelen tutustumaan.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Naondel

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita
12 h 2 min., Tammen äänikirja 2018
alkup. Naondel. Krönikor från det Röda Klostret, 2016
lukija: Anni Kajos
suom. Marja Kyrö
kansi: Laura Lyytinen

Ensikosketukseni Maria Turtschaninoffin tuotantoon oli Maresi, jonka luin vuonna 2015. Jostain syystä laajempi tutustuminen hänen tuotantoonsa aina jäi ja jäi, vaikka minulta löytyy Naondel ihan omastakin hyllystä. Löysin aiemmin tänä vuonna kirjaston e-kirjavalikoimasta Turtschaninoffin Arran, josta pidin valtavasti ja jonka myötävaikutuksella otin Naondelin nyt myös kuunteluun. 

Naondel kuuluu samaan Punaisen luostarin kronikoita -trilogiaan kuin Maresikin, mutta Naondelissa kerrotaan vaiheista, jotka johtivat luostarin syntyyn. Kaikki saa alkunsa nuoren Kabiran tekemästä virheestä, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Hänen perheensä tuntee vaalimansa lähteen salat, jotka hän ihastuksen sokaisemana tulee paljastaneeksi Iskanille, joka on visiirin poika. Iskan on vallanhimoinen nuori mies, joka hyödyntää häikäilemättä Kabiran paljastamia lähteen saloja. Vuosien varrella Iskanin uhreiksi joutuvat mm. vaeltajaklaanin Garai, unienkutoja Orseola ja naissoturi Sulani.

Naondel muodostuu Iskanin uhreiksi joutuneiden naisten tarinoista. Heidän tarinansa ovat erilaiset, osa on päätynyt Iskanin vaikutusvallan alle omaa hyväuskoisuuttaan, kun taas jotkut on viety väkisin. Myös elämän lähtökohdat ovat erilaisia, mutta jokaisen elämää leimaa kuitenkin henkinen ja/tai fyysinen väkivalta, pelko ja vapaudenkaipuu. Jokaisessa näistä naisista on myös voimaa, joka odottaa oikeaa hetkeä.

Naondel on tarinana yhtä lumoava kuin Maresikin. Turtschaninoff onnistuu tässäkin kirjassa luomaan upean miljöön, josta pidin todella paljon. Hänen luomansa maailma on kauneudessaan ja kauheudessaankin kerrassaan kiehtova, samoin alkulähteet ja maagiset kyvyt antavat tarinaan oman ehkä hieman jännittävänkin ulottuvuutensa. Naisten henkilöhahmoissa on myös hyvää särmää. Eniten pidin Kabiran hahmosta, mutta myös Garai oli minulle mieleen. He ehtivät tarinan edetessä myös tulemaan parhaiten tutuiksi.

Naondelin naisten tarina voisi olla ihan tositarina, jos ei oteta lukuun kuvitteellista miljöötä ja fantasiaelementtejä. Kirja kertoo alistetuista naisista, joita mies hallitsee mielensä mukaan. Historiassa sellaista on tapahtunut ja valitettavasti tapahtuu edelleen. Seikkailutarinana tämä on huikea, fantasiakertomuksena puitteiltaan hieno. Löytyy tästä tunnistettavasti myös feministinen ulottuvuus kaiken muun ohessa. Kerrassaan taidokasta kerrontaa, joka käy oikein hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka teos onkin suunnattu nuorille.

♠♠♠♠♠

torstai 28. marraskuuta 2019

Munametsä

Olga Kokko: Munametsä
365 s., S&S 2019
kansi: Emmi Kyytsönen
 
Olga Kokon esikoisteos Munametsä on pitkin syksyä näkynyt usein Instagramin kuvavirrassa. Kirja kiinnittää huomion, sillä siinä on todella onnistunut kansi! Teosta on kehuttu mm. sen huumorista ja aihekin vaikutti kiinnostavalta, joten kirja päätyi lainakirjojen hyllyyni odottelemaan vuoroaan. Näin marraskuun pimeillä ja sateisilla keleillä Munametsä oli kyllä todella piristävä lukukokemus!
 
Linnea on kolmikymppinen sinkku, jonka tärkein harrastus on seksi. Hän ei surkuttele sinkkuuttaan, sillä hän ei kaipaa elämäänsä parisuhdetta, vaan hän nauttii munametsän antimista täysin siemauksin. Hän työskentelee mainostoimistossa ja vaikka hänelle sattuu ja tapahtuu, hän ei ole mikään onneton tunari, vaan lopulta kuitenkin rautainen ammattilainen. Linnea on räiskyvä ja vahva eikä hän häpeile olla Nainen isolla ännällä.
 
Munametsää voisi nimen ja takakansitekstin perusteella kuvitella hyvinkin eroottiseksi romaaniksi, mutta sitä se ei ole. Siinä esimerkiksi ei ole varsinaisia seksikohtauksia, vaikka monenlaisista munista puhutaankin. Seksuaalisuuden puolestapuhumista ja ilotulitusta tämä kuitenkin mielestäni ennen kaikkea on. Kirjassa on myös oma feministinen twistinsä, sillä ruodinnan kohteeksi päätyvät mm. ei-toivotut munankuvat ja eriarvoisuus. Terävien sivallusten lomassa on myös huumoria, joka osui minuun.
 
Pidin siitä, että Linnea on läpi koko kirjan aidosti oma itsensä. Hän on suora mutta ei liian räävitön. Erityisesti juonenkuljetuksessa arvostan sitä, että lopussa ei tullut sellaista lässähtävää käännettä, jossa parisuhde pelastaa Linnean munametsän syövereistä - etenkään kun Linnea ei selvästikään halua tulla pelastetuksi mistään. Nasevaa, kantaaottavaa ja hauskaa. Suosittelen!
 
♠♠♠♠

tiistai 26. marraskuuta 2019

Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
133 s., Siltala 2012
alkup. La contadora de películas
suom. Terttu Virta
kansi: Wil Immink Design & Getty Images
 
En ole hetkeen aikaan saanut yhtäkään uutta maata Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen, mutta nyt lopulta haaste etenee yhden maan verran. Koska posti on lakossa eikä kirjastoon tule lehtiä, kaipasin tauoille lukemista. Silmäilin hyllyjä ja nappasin luettavakseni ohuen ja helppolukuiselta vaikuttavan Elokuvankertojan, jonka luettuani saan merkitä Chilen valloitetuksi.
 
Elokuvankertoja sijoittuu Chilen pampalle salpietarikaivoksen kupeeseen. Kaivoskylän aaltopeltihökkelissä elää päähenkilö María Margaritan perhe, jonka perhe kerää kaikki kolikkonsa kasaan voidakseen lähettää tytön elokuviin. Elokuvan nähtyään Marían tehtävä on kertoa elokuva perheelleen. Tyttö tuntuu olevan siinä luonnonlahjakkuus, sillä hän pystyy kuvailemaan elokuvat hämmästyttävän tarkasti. Pian koko kylä istuu lumoutuneena kuuntelemassa hänen kerrontaansa.
 
María on vasta nuori tyttö, jonka perheen elämä mullistui äidin jätettyä heidät. Elokuvia kertoessaan hän tuntuu löytävän oman paikkansa ja kaikeasta ympäröivästä puutteesta huolimatta hän oppii unelmoimaan. Lopulta Elokuvankertoja muodostuu aika surulliseksi tarinaksi kohtalon iskettyä perhettä vähän liiankin monta kertaa. Lumoava tarina tämä kuitenkin oli. Nopealukuisuudestaan huolimatta tämä herätti myös erilaisia mietteitä elämän käänteistä ja erilaisten sattumien vaikutuksesta kohtaloon.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Aurinko ja hänen kukkansa

Rupi Kaur: Aurinko ja hänen kukkansa
255 s., Sammakko 2018
alkup. the sun and her flowers, 2017
suom. Kreetta Lahtinen
 
Rupi Kaurin toinen runoteos Aurinko ja hänen kukkansa on ollut minulla lainassa keväästä asti. Kuvastakin voi ehkä päätellä, että olin kesällä jo vakaissa lukuaikeissa, mutta sitten se taas vain jäi. Nyt marraskuun pimeydessä olen kaivannut aurinkoa ja lukenut Rupi Kauria.
 
Minulle Aurinko ja hänen kukkansa oli puhutteleva teos. Pidin erityisesti teoksen rakenteesta, jossa teos on jaettu viiteen osioon: lakastuminen, kaatuminen, juurtuminen, kasvaminen ja kukkiminen. Kaikki nämä kukkasten elämänkiertoon liittyvä symboliikka kuvaa runojen aihepiirejä eli surua, itsensä laiminlyöntiä ja lopulta arvostamista. Teoksista heijastuu tuskaa, masennusta ja otteen menettämistä, mutta myös uutta heräämistä ja onnen löytämistä. Teoksesta rakentuu eräänlainen kasvutarina, ehkä toisaalta myös selviytymistarina, josta pidin.
 
En yleensä erityisesti pidä moderneista runoista, joita Aurinko ja hänen kukkansakin edustaa. Rupi Kaur osoittautui kuitenkin niin taitavaksi sanankäyttäjäksi, kiitos myös suomentajalle!, että näistä ei voinut olla pitämättä. Oikeastaan lukiessa huomio ei edes kiinnity runomittaan, sillä sanat ja sisältö soljuvat niin hienosti. Etenkin lakastuminen-osion runoissa oli mielestäni jotain sykähdyttävää, joka imaisi mukaansa, mutta tämä on myös kokonaisuutena todella hieno teos. Suosittelen!

torstai 21. marraskuuta 2019

Au pair

Emma Rous: Au pair
9 h 48 min., Minerva 2019
alkup. The Au Pair, 2018
suom. Sisko Ylimartimo
lukija: Karoliina Niskanen
 
Olen kirjaston tiskillä kuullut paljon kehuja Emma Rousin trilleristä Au pair, joten kun se tuli äänikirjana vastaan, päätin ottaa selville mistä oikein on kyse. Kuten niin monet muutkin, vei Au pair minut mennessään. Kyseessä on siis todella vetävä mysteeri, joka käänteillään yllättää useampaankin otteeseen, kun Mayesin perheen salaisuudet alkavat paljastua.
 
Seraphine ja Danny Mayes ovat kaksoset, joiden syntymäpäivänä heidän äitinsä Ruth heittäytyi kallioilta alas. Samana päivänä myös kaksosten isoveljeä, Edwiniä, hoitanut au pair Laura katoaa. Kylässä velloo monenlaisia huhuja Mayesin perheeseen liittyen: puhutaan varastetuista lapsista ja siitä että Summerbornin talon kaksosista molemmat eivät koskaan jää henkiin. Kun heidän isänsä kuolee tapaturmaisesti 25 vuotta myöhemmin, käy Seraphine jäämistöä läpi ja löytää valokuvan heidän syntymäpäivästään. Perhekuvassa on vain yksi vauva eikä Seraphine pääse yli epäilyksestään, etteivät he todellisuudessa olekaan kaksosia ja että hän onkin joku aivan muu kuin hän on koko elämänsä luullut.
 
Au pair ei ole sillä tavalla tyypillinen trilleri, että siinä tunnelma tihenisi kovin painostavaksi. Toki Seraphinen selvitystyö tuo tullessaan uhkauksia ja hän kohtaa ihmisiä, jotka tuntuvat pelkäävän jotain, mutta silti ehkä osin miljööstäkin johtuen tämä mysteerinselvitys on paljastuvista salaisuuksista huolimatta melko valoisan tuntuinen. Summerborn tuntuu kesäisen lämpimältä ja kotoisalta paikalta, jonne on alkuun vaikeakin yhdistää mitään synkkää. Kiiltävä pinta kätkee alleen huomattavan paljon tummia sävyjä.

Kun Seraphine alkaa tutkia perheensä salaisuuksia, lopulta hänelle avautuu sellainen maailma, jota ei mitenkään ennalta voinut nähdä. Teos pitää hyvin otteessaan alusta loppuun saakka. Pidin tämän teoksen yllätyksellisyydestä, ja vaikka jotkin käänteet tuntuvat todella uskomattomilta, niin silti ne eivät olleet niin övereitä, että olisi mennyt koko tarinasta maku. Jos haluat lukea mukaansatempaavan mysteerin, niin se voisi todellakin olla tässä.

♠♠♠♠

lauantai 16. marraskuuta 2019

Lukupiirikirja: Ikitie

Antti Tuuri: Ikitie
431 s., Otava 2011
kansi: Hannu Taina
itsenäinen jatko teoksille Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies
 
Antti Tuurin Ikitie oli yksi marraskuun lukupiirikirjoistamme. Kirja oli minulla piirin kokoontuessa vielä kesken, mutta halusin todellakin lukea kirjan loppuun. Olen aikaisemmin nähnyt Ikitie-elokuvan, joka oli vavisuttava ja mieleenpainuva kokemus. Kirjaan tarttuminen ehkä hieman jännitti, koska mietin millainen tunnehyöky sen mukana tulisi. Kirja on kuitenkin mielestäni sävyltään elokuvaa pehmeämpi, ehkä siksi että mielikuvituksen silmin voi pahimpia paikkoja pehmentää eikä kaikki iske silmien eteen kuten elokuvassa.
 
Ikitie alkaa elokuusta 1930. Jussi Ketola asuu maatilaansa Kauhavalla, mutta on joutunut Lapuan liikkeen hampaisiin sosialististen mielipiteidensä vuoksi. Kun keskellä yötä oveen jyskytetään, Ketola tietää jo ketkä siellä ovat. Hänet kyyditään halki Suomen rajalle saakka. Matkan aikana tilanne kehittyy suuntaan, jossa rajan ylitse pääseminen onkin hengenpelastus. Sitä Ketola ei vain tiedä, että häntä ei niin vain päästetäkään lähtemään takaisin kotiinsa, vaikka ei hän kyllä lapuanliikkeen pelossa sinne heti uskaltaisikaan. Ketola elää Venäjällä näennäisen vapaana, vaikka hänen tekemisiään jatkuvasti tarkkaillaankin. Hänen on rakennettava elämänsä uudelleen pala palalta.
 
Ikitie on tarina siitä, miten ihmistä voidaan isojen koneistojen pyöriessä heitellä minne tahansa eikä hänellä ole siihen mitään sananvaltaa. Ketolaa pyörittävät milloin valkoiset ja milloin punaiset, häneen ei luoteta täysin oikein missään. Vuosien vieriessä ja toisaalta hämmästyttävänkin helposti Ketola alistuu kohtaloonsa ja tarttuu siihen, mikä on elämää. Suomessa hänellä on perhe, mutta niin on neuvosto-Karjalassakin. Elämä alkaa sujua eikä Ketola enää oikeastaan edes haaveile Suomeen paluusta, vaikka ei paikoilleen täysin juurrukaan. Kun kommunistinen koneisto alkaa pyöriä myös Karjalassa ja muualta tulleet otetaan pihteihin, mullistuu Ketolan elämä jälleen. Kirjan loputtua ei voi kuin miettiä sitä, miten ihmeessä tuo mies pystyy enää nousemaan jaloilleen kaiken jälkeen.
 
Ikitie herättää kirjana ehkä vähemmän tunteita kuin elokuvaversionsa, mutta monenlaisia ajatuksia herää mieleen kirjaa lukiessa. Tarina tuntuu hyvin uskomattomalta, mutta pysäyttävintä on, että se on täysin mahdollinen tarina. Kirja kerrotaan Ketolan näkökulmasta ja vaikka tunteet eivät kirjasta oikein hahmon kautta välitykään, kyllä niitä on. Ketola kokee ja tuntee monenlaista, mikä myllertää mieltä. On myös kiinnostavaa ajatella mitä Sofia-vaimo ja lapset kotona Kauhavalla tuntevat ja kokevat. Ei liene helppoa pitää elämää yllä, kun puoliso ja isä on viety. Siinä lyödään samalla leima heidän kaikkien ylle.
 
Ikitie on hieno lukukokemus, vaikka tunnetasolla jääkin hieman etäiseksi. Ehkä elokuvan vahva vaikutus heijastuu lukukokemukseeni, sillä joku muu saattaisi kokea tämän kirjan paljon rankempana. Meidän lukupiirissä moni epäröi tähän tarttumista juurikin elokuvan takia, mutta minä sanoisin, että kannattaa kokeilla.

♠♠♠♠

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Ole minun

Josie Silver: Ole minun
12 h 38 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. One Day in December, 2018
suom. Satu Leveelahti
lukija: Kati Tamminen
 
Vaikka olenkin itse mahdollisimman epäromanttinen henkilö, pidän kuitenkin romanttisen viihteen lukemisesta. Nyt otin äänikirjana kuunteluun Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun, joka on romanttista viihdettä sanan varsinaisessa merkityksessä. Se kertoo Lauriesta, joka eräänä joulukuisena päivänä näkee bussin ikkunasta miehen. Bussin seistessä pysäkillä heidän katseensa kohtaa, mutta kumpikin empii liian pitkään ja bussi lähtee liikkeelle. Laurie ei voi unohtaa miestä, johon hän on salamana rakastunut. Koko vuoden hän yrittää löytää täysin tuntemattoman miehen, mutta tuloksetta. Seuraavana vuonna joulun aikaan Laurien paras ystävä ja kämppäkaveri esittelee Laurielle uuden miesystävänsä. Siinä hän on, suoraan Laurien edessä, mies bussipysäkiltä.
 
Ole minun ei ehkä ole ikimuistettava tai yllätyksellinen tarina, mutta se on jotenkin ihana tarina. Se kertoo paitsi rakkaudesta myös ystävien välisestä vahvasta siteestä, ystävän kunnioittamisesta ja eteenpäin menemisestä. Elämä vie Laurietakin eteenpäin, sillä hän tietää ettei voisi koskaan loukata parasta ystäväänsä ja yrittää rikkoa tämän suhdetta. Kimurantti pulma, vaikka ratkaisussaan Laurie onkin vakaa siitä huolimatta, että sydän vetää kahtaalle.
 
Jos haluat lukea kevyen ja jouluisen tarinan, se voisi olla tämä. Mielestäni tämä on omassa tyylilajissaan onnistunut teos, joka viihdytti ja vei mukanaan, vaikka se hieman kliseinen onkin. Toimii hyvin etenkin näin pimeän vuodenajan piristäjänä kaikessa hattaranpinkissä kepeydessään. Josie Silveriltä ilmestyy keväällä toinen teos, jonka tämän myötä haluaisin kyllä myös lukea tai kuunnella.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Lokakuun luetut lopultakin

En käsitä miten aika vaan menee ja tuntuu ettei mitään ehdi. Töissäkin olen jo muutaman viikon toistellut jatkuvasti, että "kyllä aika menee nopeasti" ja "tuokin (tapahtuma X) on jo viikon päästä". Vaikka tuntuu ettei mitään ehdi, olen silti ehtinyt lukemaan useammankin kirjan, katsonut lukuisia jaksoja Gilmoren tyttöjä ja siivonnut kaappeja perusteellisesti. Vuoden pimeimpään aikaan sohva on kutsunut ylivoimaisesti enemmän kuin läppärin esiin ottaminen ja blogipostauksen naputtelu. Nyt alkaa taas olla innostunut olo, joten eiköhän blogi ala päivittyä taas ajantasaisemmin.

Lokakuussa ehdin lukemaan 8 kirjaa. Nyt kuun vaihduttua lukeminen ei ole niin innostanut, koska pakko ja kiire viimeisen lukupiirikirjan suhteen vei aika tehokkaasti lukuinnon, mutta eiköhän edelleen kesken oleva Ikitie tule pian luettua. Lokakuun kirjoista löytyy sarjakuvaa, historiaa ja äänikirjaa. Lokakuun kirjoissa on mukana myös Anna-Kaisa Linna-ahon Paperijoutsen, joka on minulle yksi tämän vuoden parhaista lukuelämyksistä tähän mennessä.
 
Lokakuu:
Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 
Liv Strömqvist: Einsteinin vaimo 
Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 
Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku 
Inka Nousiainen: Mustarastas
Kristiina Vuori: Neidonpaula 
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu 
 
Marraskuussa aion siis lukea Ikitien loppuun ja loput kirjat valitsen fiiliksen mukaan. Joulukuussa käsittelemme lukupiirissä Ljudmila Ulitskajan Naisten valheita, joten sekin lienee lukulistalla marraskuuksi. Pian olisi tarkoitus saada graduprojektikin edistymään siinä määrin, että alkaisin kirjoittaa varsinaista gradutekstiä, joten voi olla, että lukeminen vähenee sen myötä jonkin verran. Katsotaan millaiseksi 2/3 jäljellä olevasta marraskuusta muodostuu! 

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
363 s., Otava 1997
kansi: Hannu Taina
 
Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.
 
Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.
 
Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.
 
Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula
20 h 30 min., Tammen äänikirja 2016
lukija: Kirsti Valve
 
Kristiina Vuori on kehkeytynyt yhdeksi luottokirjailijoistani. En välttämättä odota kuumeisesti häneltä uutta kirjaa tai valitse ensisijaisesti hänen kirjojaan, jos luettava on hakusessa, mutta pidän Vuoren kirjoista paljon. Aina kun aloittaa hänen kirjansa, tietää, että luvassa on kiehtova historiallinen miljöö, sujuvaa tarinankerrontaa ja mahdollisuus uppoutua tarinan matkaan. Neidonpaula on Vuoren neljäs teos ja siinä palataan esikoisteoksessa Näkijän tytär tutuksi tulleen Ilveksen suvun pariin.
 
Truda ja Brita ovat kaksoset, toisilleen läheiset ja rakkaat, vaikkakin kuin yö ja päivä, varjo ja valo. He ovat niin saman näköiset, että juuri kukaan ei erota heitä toisistaan ilman eri värisiä käsivarsinauhoja. Truda ja Brita kuuluvat äitinsä puolelta Ilveksen tietäjäsukuun. Tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Naantalin luostarikaupunkiin. Parantajan taitoja omaavasta Trudasta on tuleva nunna, kun taas sisällään vellovaa villiyttä kammoava Brita sen sijaan on kihlattu pormestarin pojalle. Kun kirkon holveja saapuu maalaamaan kisälli Lukas Danske, tuntuu tyttöjen välille ensikertaa ilmestyvän juopa, jota on vaikea kuroa umpeen.
 
Neidonpaula on laaja romaani, jossa mielestäni Vuorelle ehkä hieman tyypillisestikin pohjustetaan miljöötä ja hahmoja laveasti ja kuljetetaan juonta pitkät pätkät ennen kuin tapahtumat pääsevät varsinaisesti kunnolla alkuun. Vaikka kieltämättä paikoitellen odotin jo hieman kärsimättömänä tapahtumien lähtevän kunnolla liikkeelle, pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon. Erityisesti pidin Britan hahmosta, sillä vaikka hän onkin kaksosista se varjoisa yö, sisimmältään villi, on Brita kuitenkin mielestäni jotenkin ajattelevaisempi ja ennen kaikkea toimissaan avoimempi kuin Truda, jossa pilkahtaa paikoin kataluutta ja viekkautta. Trudan hahmosta en pitänyt oikeastaan lainkaan, vaikka Britan silmin kuvattuna Trudassa on paljon hyvää.
 
Minun silmissäni Vuoren tuotanto on tasalaatuisen hyvää eikä oikeastaan mikään kirja nouse ylitse muiden, mutta Neidonpaulasta kuitenkin pidin ehkä jopa enemmän kuin muista kirjoista.  Vuoren uudemmat teokset, kuten Elinan surma ja Filippa, jotka kietoutuvat todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin kiehtovat omalla tavallaan, mutta Neidonpaula herätti kuitenkin ehkä enemmän ajatuksia ja tunteita. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän kirjaan, vaikka et olisi Näkijän tytärtä lukenutkaan.
 
♠♠♠♠

lauantai 26. lokakuuta 2019

Mustarastas

Inka Nousiainen: Mustarastas
149 s., WSOY 2019
kansi: Martti Ruokonen
 
Inka Nousiaisen kirjoittama Mustarastas perustuu näyttelijä Eeva Soivion monologiin Mustarastas - eli kadonnut veli. Monologi ja sitä myöten myös siihen perustuva kirja käsittelee Soivion kohtaamaa suurta tragediaa. Soivio oli 13-vuotias, kun hänen 17-vuotias isoveljensä Juha katosi risteilyalukselta. Mustarastas kuvaa perheen tuntoja järkytyksestä  toivoon, kaipuusta ja menetyksestä ja menetyksen hyväksymisestä, parantumisesta.
 
Inka Nousiainen on kirjoittanut todella herkkävireisen kirjan, joka käy sydämeen. Teos ei kuvaile suuria tunteita dramaattisin sanoin, mutta ne kytevät ihmisten eleissä ja ajatuksissa tukahduttavina ja tuskallisina. Voiko olla mitään pahempaa kuin epätietoisuus, joka ei pääty? Kaikki ne loputtomat kysymykset siitä, mitä oikein on tapahtunut, kiertävät kehää vailla vastauksia. Miten pystyy koskaan hyväksymään sen, että vastauksia niihin kipeisiin kysymyksiin ei koskaan saada?
 
Mustarastas on kirja, joka pitää itse kokea. On vaikea kuvata kaikkia niitä ajatuksia, joita lukiessa risteili pään sisällä. Vaikka kyseessä onkin romaani ja se suo kirjoittajalle vapauksia, on tämä silti mielestäni todella yhdenmukainen Soivion todellisen tarinan kanssa. Luin esimerkiksi Ylen artikkelia, jossa Eeva Soivio kertoo asioista juuri  samalla tavalla kuin Nousiainen on myöhemmin tähän romaaniin kirjannut. Tämä yhdenmukaisuus tekee kirjasta vielä koskettavamman. Tämän ohuen kirjan lukeminen ja sulattelu vaatii aikaa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen
e-äänikirja, Otava 2018
lukija: Taneli Mäkelä
 
Lukupiirimme seuraavana aiheena on Antti Tuurin teokset, joista päädyttiin ottamaan kolme vaihtoehtoa, koska osa halusi uudempaa tuotantoa, osa on jo lukenut kaikki Pohjanmaalle sijoittuvat kirjat ja osa ei halunnut missään nimessä lukea ehdottamaani Ikitietä (koska elokuva oli ollut niin rankka kokemus). Niinpä otin mukaan kolme vaihtoehtoa, joista kukin saa valita mieluisen luettavan. Yksi niistä on Aavan meren tuolla puolen, jonka päätin itse kuunnella äänikirjana osin siksi, että se helpottaa vetäjän (eli minun) luku-urakkaani, mutta toisaalta myös siksi, että sen lukijana on Taneli Mäkelä. 
 
Aavan meren tuolla puolen on jatkoa Tangopojille, mutta kirjat voi lukea ihan hyvin myös täysin erillisinä teoksina. Tässä teoksessa tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun 2016, jolloin Tukholmassa asuva Kaija saa äidiltään tiedon isänsä kuolemasta. Kaija matkustaa äitinstä tueksi Skövdeen. Samaan aikaan Kaija saa kuulla, että suomalaiseen kouluun on tehty polttopulloisku. Kaijan tyttärentytär käy sitä koulua ja nyt lapsi näyttää olevan kadoksissa. Kuvaus kulkee Tukholman ja Skövden väliä, kun Kaija saa tietoja Tukholman tilanteesta.
 
Kun äänikirja alkoi ja tajusin kunnolla, että tarinan keskiössä on naiskertoja, tuntui hieman erikoiselta se, että äänikirjan lukee mies. Taneli Mäkelän ääntä oli kuitenkin jälleen kerran miellyttävä kuunnella ja keskushahmokin vaihtui välillä mieheksi, joten aloin ymmärtää valinnan.
 
Tämän kirjan keskeisenä teemana on perhesuhteiden lisäksi maahanmuutto. Kaijan vanhemmat ovat aikoinaan muuttaneet Suomesta Ruotsiin ja Kaijan tyttären ex-puoliso on niin ikään maahanmuuttaja, Turkista tosin. Polttopulloisku kuvastaa yleistä suhtautumista maahanmuuttoon. Aihe on iso ja teoksessa on paljon vakavia asioita isän kuolemasta polttopulloiskuun ja riitaisiin avioeroihin asti. Kuitenkin tämä kirja välillä jopa huvitti minua: mitä kohellusta ja sähellystä! Millaisia hahmoja, Kaijan ex-mies ja tyttären isä nyt esimerkiksi! Myös välillä riidaksi äityvät perhekohtaamiset lähes huvittivat. Kaijaa ei kyllä käynyt kateeksi, kun hänen olisi pitänyt revetä moneksi, itse asiassa hänen puolestaan ehkä vähän ahdistikin, mutta silti yleismielialaksi tämä kirja jätti hilpeyden.
 
Aavan meren tuolla puolen oli ihan kelpo kirja kuunneltavaksi, mutta en tiedä olisinko tähän tarttunut ilman lukupiiriä. Odotan enemmän Lakeuden kutsun ja Ikitien lukemista.
 
♠♠♠

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Aaveiden Turku

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku - Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista
109 s., Haamu 2019
kuvitus: Suvi Kari
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Sain Artemis Kelosaaren Aaveiden Turku -kirjan arvostelukappaleeksi heti tuoreeltaan, mutta säästelin kirjan lukemista syksyyn ja lähestyvän Halloweenin aikaan. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa keskitytään turkulaisiin kummittelukohteisiin, joita esitellään kaikkiaan 10. Turku ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki ja viimeksi olen käynyt siellä yli 10 vuotta sitten, mutta mielestäni tämä on kuitenkin kiinnostava lisä Haamun julkaisemien kummittelukohteita esittelevien kirjojen sarjaan.
 
Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka historiaan kuuluu monenlaisia vaiheita. Ei siis ihme, että kaupungista löytyy moniakin kohteita, joissa on aistittu henkien läsnäoloa. Itselleni kaikkein kiinnostavin kohde oli Brinkhallin kartano, jossa olen jopa vieraillut viimeisimmällä Turun reissullani. Kartanossa on kuvattu Hovimäki-sarja ja Käsky-elokuva, joten paikka lienee monelle tuttu sitä kautta. Hovimäki on myös itse asiassa syy sille, miksi olen kartanossa vieraillut. Mielestäni Brinkhallin kartanosta kertova luku oli myös kaikkein antoisin ja perusteellisin.
 
Aaveiden Turku on aiheena kiinnostava, mutta valitettavasti monissa kohteissa tyydytään vain viittaamaan kummittelun mahdolliseen syyhyn tai kohteessa sattuneisiin "traagisiin onnettomuuksiin", mutta niistä ei kerrota sen enempää. Olisin halunnut tietää niistä lisää, koska lopulta ne ovat osa kummitteluilmiön jännitystä ja tuovat ehkä jonkinlaista kansanomaista traagista romantiikkaakin siihen. Vähän jää turhauttamaan, kun asiat jätetään avoimiksi ja siirrytään seuraavaan asiaan. Kohteiden monipuolisista kummitteluilmiöistä olisin halunnut mielelläni myös tietää lisää, sillä joistakin kohteista kerrotaan vain jokin esimerkki ja mainitaan, että havaintoja on muitakin. Millaisia havaintoja? Kaikkiko samanlaisia ja samalta aikakaudelta?
 
Kummittelu kiehtoo minua ilmiönä ja olen lukenut kohtalaisen määrän aihetta käsitteleviä teoksia. Luen niitä aina vähän tietokirjamaisella otteella, sillä kerrotaanhan teoksissa todellisista kohteista, niiden historiasta ja niihin liittyneistä ihmisistä faktan näkökulmasta. Kummitteluilmiötäkin on joissakin kirjoissa käsitelty mielestäni onnistuneesti siten, että ilmiöt mahdollisine selityksineen on esitetty neutraalisti ja lukijan itsensä päätettäväksi on jäänyt se, mihin haluaa uskoa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa Eero Ojasen ja Mauri Karvosen teokset. Samanlaisin odotuksin lähdin tämänkin kirjan pariin, mutta tämä tuntui välillä enemmänkin matkaoppaalta Turun menneisyyteen ja kummituskohteisiin, mikä ei sekään ole huono asia. Erilaiset odotukset tietysti vaikuttivat lukukokemukseeni. Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa niille, jotka haluavat nähdä Turun uusin silmin.
 
♠♠♠

maanantai 14. lokakuuta 2019

Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen
316 s., Otava 2019
kansi: Maria Holzer
 
Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen oli minulle aivan upea lukuelämys. Kirja vei mennessään ensisivuista alkaen ja viihdyin sen parissa todella hyvin. Vaikka elämän hahmojen tielle heittämät käänteet eivät aina olleet hyviä, oli teoksen tunnelma kokonaisuutena jotenkin lämmin. Tässä kirjassa on mielestäni myös kaunis kansi, joka kutsuu luokseen. Se heijastaa mielestäni kirjan tunnelmaa hyvin.
 
Paperijoutsenessa eletään Korpivuoren kylässä jatkosodan aikaan. Korpivuoren tilaa hallitsee matriarkka Gunhild, jonka pojat ovat sodassa. Lähitalossa asuu kaupungista maalle pommituksilta turvaan saapunut nuori Lydia, joka on etäistä sukua korpivuorelaisille.  Lydian taloon muuttaa myös Korpivuorella piikomassa ollut Anna, joka on seurustelee Gunhildin pojan kanssa eikä emäntä voi sietää ajatusta piiasta miniänään. Korpivuorella elellään rauhassa sodan melskeiltä eikä sotaa oikein voi aistia muusta kuin miesväen puuttumisesta ja ruokapulasta sekä Gunhildin omassa ilmavalvontatornissa tehtävistä vartiovuoroista.
 
Äkkiseltään voisi ajatella, että sota-aika on jo aikalailla kaluttu luu kaunokirjallisuudessa. Linna-Ahon kirja tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta kuin muut lukemani sota-ajan kuvaukset. Se selittyy hahmoillakin, sillä itse kullakin on omat kohtalonsa. Etenkin Lydian taloon Annan tavoin asettuvalla Ellenillä, mutta niin myös sotaan kelpaamattomalla Kaarlolla, liian varhain vastuuta kantavalla Eedla-tytöllä ja sota-aikaan suinpäin rakastuvalla Lydiallakin. Sota päättyy, mutta sodan varjot leviävät herkkinä ja utuisina myös rauhan aikaan. Loppuratkaisu hätkähdyttää, vaikka toisaalta onkin melko ilmeinen. Mikä mahtava koukku lopussa!
 
Paperijoutsen on herkkä, mukaansatempaava, lumoava, sujuva, yllätyksellinen ja kerta kaikkiaan hyvä kirja. Jäi jopa tuntu, että tämä olisi kiva saada joskus omaankin hyllyyn, sillä tämän voisin ajatella lukevani joskus uudelleen. Minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista tähän mennessä. Suosittelen tutustumaan.
 
 ♠♠♠♠♠

tiistai 8. lokakuuta 2019

Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo - Kokoelma Liv Strömquistin sarjakuvia
139 s., Sammakko 2019
alkup. Einsteins nya fru
suom. Helena Kulmala
 
Viime aikoina somen kirjatileillä minua on monesti tullut vastaan Liv Strömquistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo. Strömquist on Ruotsin arvostetuimpia sarjakuvantekijöitä ja paljon kiitosta hänen albuminsa näyttävät saaneen myös Suoemssa. Olen tänä vuonna alkanut kiinnostua enemmän sarjakuvista, joten päätin tutustua tähän. En voi muuta kuin liittyä kirjan kehujien joukkoon! Strömquistin ironinen huumori iski täysillä ja vaikka teos viihdyttikin minua suuresti, on tässä myös todellista feminismiasiaa.
 
Strömquist tarttuu sarjakuvissaan mm. ulkonäköön liittyviin odotuksiin, epätasa-arvoisiin parisuhteisiin, poliittisiin ilmiöihin ja ihmistyyppeihin. Aiheet ovat mielenkiintoisia ja niitä kuvataan osuvasti ja nasevasti. Tämä teos sai minut samaan aikaan pohtimaan ja hykertelemään naurusta. Strömquistilla on selkeästi sana hallussa.
 
Näissä sarjakuvissa on monesti enemmän tekstiä kuin kuvaa, mutta jotenkin kuvat tehostavat pelkistetystä muodostaan huolimatta hyvin tekstin sanomaa. Kokonaisuutena sarjakuvat olivat sisältönsä puolesta todella hyviä ja viihdyttivät, vaikka lukukokemusta hieman haittasi se, että teksti meni paikoitellen aika pieneksi ja jouduin hieman tihrustamaan. Tämän teoksen perusteella on kuitenkin helppo ymmärtää Strömquistin suosion syyt. Aion lukea lisääkin hänen teoksiaan jossain vaiheessa.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Lukupiirikirja: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
205 s., Tammi 1998
kansi: Saku Heinänen
 
Lukupiirimme syksyn toisen kokoontumisen kirjaksi valikoitui Riitta Jalosen teos Todistaja Brigitin talossa. Piirissä oli esitetty toivomus Riitta Jalosen valitsemisesta kirjailijaksi ja minä valikoin sieltä teoksen. Meille kaikille piiriläisille jäi tästä kirjasta monia kysymysmerkkejä, osaa kirja ei oikein puhutellut ja jotkut olivat pitäneet teoksesta.
 
Iiris on nuori toimittaja, joka lähtee vuodeksi Irlantiin ja vuokraa sieltä huoneen Brigitin talosta. Brigit on nuorena leskeksi jäänyt yksinäinen nainen, jolla on tapana ottaa vuokralainen ylimääräisee huoneeseen. Vuokra on halpa, mutta vuokrasopimuksessa on yksi ehto. Iiriksen tulee olla sunnuntaisin paikalla, kun katolilaisen seurakunnan pappi isä O'Connor saapuu Brigitin luokse teelle. Sunnuntai-iltapäivisin Brigitin olohuoneessa Iiriksen silmien eteen levittäytyy näkymä piilotetusta rakkaudesta.
 
Teoksen toinen ajanjakso on, kun liki 20 vuotta myöhemmin avioeron läpikäynyt Iiris matkustaa uudelleen Irlantiin. Siellä hän kulkee Brigitin ja O'Connorin jäljillä ja tekee jonkinlaista matkaa myös itseensä. Itse en tästä teoksen loppupuolesta saanut oikein mitään irti, vaan pidin enemmän alkuosasta. Tässä teoksessa näyttää olevan valtavasti symboliikkaa ja kirja olisi vaatinut pidempää lukuaikaa, sillä itselleni tuli hieman kiire. Tosin piiriläiset totesivat, että ei se juuri auttanut, vaikka rauhassa luki.
 
Todistaja Brigitin talossa jäi minulle aika valjuksi lukukokemukseksi. Hahmoihin ei saanut kunnolla otetta, miljöö ei oikein puhutellut eikä juonikaan lopulta oikein sytyttänyt. Toki tässä teoksessa on hienosti pinnan alla väreilevää tukahdutettua tunnetta, mutta sekään ei riittänyt pelastamaan mun lukukokemusta.
 
♠♠

perjantai 4. lokakuuta 2019

Syyskuun luetut

Syksy on mulle aina hieman ristiriitaista aikaa. Toisaalta on mahtavaa, kun tapahtumatarjonta vähenee ja on jotenkin "sosiaalisesti hyväksytympää" vain linnoittautua sohvalle. Samaan aikaan viilenevä ilma ja luonnon värit antavat alkusyksystä mulle myös energiaa ja intoa tehdä ja kokeilla erilaisia juttuja. Ja silti pimeys väsyttää, kesästä haluaisi kynsin hampain pitää kiinni ja sulkea silmät siltä tosiasialta, että kaulahuivi ja lapaset alkaa olla pakollinen asuste ulkona.

Syksy tuo monelle tullessaan työ- tai opiskelukiireitä. Niin mullekin, molempia. Ehkä osin kiireiden takia syyskuu onkin mennyt niin nopeasti, ihan hujauksessa suorastaan. Vaikka kiireet välillä väsyttävät, olen kokenut graduseminaarin alkamisen aika inspiroivana. Olen opiskellut jo pari vuotta maisteritutkintoa, mutta vasta tänä syksynä käynyt ensimmäistä kertaa yliopistolla. Jotenkin tuntuu hienolta olla osa sitä opiskelijoiden joukkoa! Aion tehdä graduni kirjastokimppani lukupiireistä, ja on ihan mahtavaa, että pystyin ottamaan aiheekseni sellaisen asian, josta minulla on käytännön kokemusta ja joka on minulle tärkeä.

Syyskuussa onnistuin lukemaan 8 kirjaa, joista puolet oli äänikirjoja. Yhteismäärä on yllättävän suuri, sillä lukemiseni on syyskuussa ollut kausittaisempaa ja on ollut päiviä, jolloin en ole avannutkaan kirjaa. Lukemani kirjat ovat:

Astrid Lindgren: Saariston lapset 
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: NE - Kuukautiskirja 
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
Kati Tervo: Iltalaulaja
Rainbow Rowell: Eleanor & Park
S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani 

Nyt kun tuota listaa tarkastelee, niin se on myös yllättävän nuortenkirjapainotteinen, kun puolet näyttävät olevan lanu-osastoa. En ole myöskään lukenut kirjana yhtäkään aikuisten romaania, mikä on vielä yllättävämpää. Vaikka en sen kummempia lukusuunnitelmia yleensä teekkään, lokakuussa aion keskittyä romaaneihin. Se on oikeastaan hieman pakon sanelemaakin, sillä lainakirjojen varausjonot hengittävät niskaan. Katsotaan kuinka monta joudun palauttamaan lukemattomina ja liittymään uudelleen jonon jatkoksi... Lukemisiin!