lauantai 17. elokuuta 2019

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina
115 s., Atena 2019
alkup. Nuckan, 2018
suom. Hannimari Heino
kansi: Sanna Mander
 
Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.
 
Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 
 
Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?
 
Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?
 
Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.
 
♠♠♠

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
677 s., Bazar 2017
alkup. The Seven Sisters, 2014
suom. Hilkka Pekkanen
kansi: Eevaliina Rusanen
 
Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.
 
Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.
 
Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.
 
Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2
63 s., Arktinen banaani 2017
 
Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 
 
Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.
 
Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut

Ihana, kirjojen ja kaiken muun mukavan täyteinen heinäkuu meni. Aloitin heinäkuussa kesälomani, joten etenkin alkulomasta lähestulkoon ahmin kirjoja ja elokuvia. On niin ihanaa, kun voi lukuinspiksen iskiessä lukea niin myöhälle kuin tahtoo ja päivisinkin on aikaa ja mahdollisuus tarttua kirjoihin. Lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja jonkin verran on pieniä lomasuunnitelmia tiedossa, vaikka mitään aikatauluja en olekaan lyönyt lukkoon. Haluan viettää loppulomankin niin pitkälti fiilispohjalta kuin vain mahdollista.


Mitä tein heinäkuussa? Kävin kesäteattereissa, pyöräilin, osallistuin ohjattuun ryhmäliikuntaan, katsoin elokuvia, luin kirjoja, näin kavereita, valvoin myöhään ja nukuin pitkään (heti loman alettua), kävin pikkufestareilla, kävin taidenäyttelyssä, kävin luontopolulla, söin hurjan paljon jäätelöä, uin, nautin kesästä. Tunnen oloni voimaantuneeksi, niin muotisana kuin se onkin jo jonkin aikaa ollut.

Heinäkuussa ehdin lukemaan ja kuuntelemaan yhteensä hurjat 12 kirjaa. Yhden kirjan luin uusintalukuna, muut olivat uusia tuttavuuksia. Heinäkuinen naistenviikko näkyi blogissani teemalukemisena eli luin ja kirjoitin kirjoista, joissa pääosassa on tytöt tai naiset. Edistin nojatuolimatkailuhaastettani muutamalla kirjalla ja lisäksi osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Silti lukeminen pysyi rentona ja pakottomana. Mitkään varaukset eivät hengittäneet niskaan ja saatoin aidosti valita kirjoja, joita halusin juuri sillä hetkellä lukea.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:
Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Reijo Mäki: Tolvana
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Maria Turtschaninoff: Arra
Johanna Spyri: Pikku Heidi
Markku Hattula: Akat
Elisabet Aho: Siirin simakesä
F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Saa nähdä minkä verran ehdin elokuussa lukemaan. Nyt minulla on kesken tiiliskiven paksuinen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, joten määrällisesti vaikkei välttämättä sivumäärällisesti elokuu jää varmasti heinäkuuta pienemmäksi. Alkavan lukuvuoden opintojakin pitäisi alkaa ajatella, mutta en halua ottaa niistä suurta stressiä. Nyt vielä pari viikkoa oikeasti lomailua! Palaillaan!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.
 
***
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
308 s., WSOY 2002, 14. p.
alkup. Emily of New Moon 1923
suom. I.K. Inha
1. suomenkielinen painos 1928
 
Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.
 
Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.
 
Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.
 
Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.
 
Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.
 
Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.
 
 

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Rutosti hevosia



Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
159 s., Into 2014
alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014
suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
99 s., Otava 1981
1.p. 1923
kansi: Petteri Antikainen
 
Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.
 
Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.
 
On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.
 
Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä
189 s., Kustannus-Mäkelä 2017
kansi: Tanja Mitchell
 
Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.
 
Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.
 
Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Akat

Markku Hattula: Akat
191 s., Maahenki 2013
kuvat: Baker Youssof
 
Naistenviikon hengessä ryhdyin pitkästä aikaa lukemaan novelleja. Markku Hattulan novellikokoelma Akat sopii erinomaisesti naistenviikolle tai akkaanviikolle, kuten meilläpäin tavataan sanoa. Tästä teoksesta löytyy parikymmentä lyhyttä novellia erilaisista naisista erilaisissa tilanteissa.
 
Hattulan novellit on nimetty aina päähenkilönsä mukaan. Löytyy Marttaa, Orvokkia, Kielokaarinaa, Iitaa ja Lempiä. Osa novelleista sijoittuu 2000-luvun puolelle, osa taas muutaman vuosikymmen taakse aina sotavuosiin saakka. Novellien naiset ovat sisukkaita, määrätietoisia, ilkeitä, kilttejä, aivan kaikenlaisia. Silti minulle jäi päällimmäisenä mieleen ne varsinaiset riivinraudat, joiden kanssa kuka tahansa olisi helisemässä. Baker Youssofin karikatyyrikuvat antavat novellien naisille kasvot, jotka ruokkivat vielä lisää mielikuvaa siitä, että aikamoisia hapannaamoja nämä kaikki naiset ovat. Itse kyllä miellän myös akka-sanan hieman ankeaksi tai negatiiviseksi, mikä osittain varmasti vaikuttaa mielikuvaan. Ehkä yhteisenä nimittäjä novellien naisille voisi olla se, että jokaista on laillaan elämä kolhaissut ja uurtanut jälkensä kasvoihin, kenelle ryppyinä ja kenelle roikkuvina suupielinä.
 
Minulle näistä novelleista vahvimpien joukossa jäi mieleen Salla. Se kertoo alkoholisoituneen miehensä jättävästä naisesta, joka miehensä ryyppyreissun aikana pakkaa omat ja lasten tavarat valmiiksi ja aikoo lähteä. Tunnelma tiheni hyvinkin jännittäväksi, kun lähdön hetki läheni: tuleeko mies kotiin ja estää kaiken vai pääseekö Salla lapsineen karkuun. Hattula onnistuu mielestäni lyhyessä tekstissä hyvin tihentämään tunnelman ahdistavuuteen asti. Mieleen jäi myös vahva Raili, joka passitti uskottoman miehensä matkoihinsa ja päätti rakentaa haaveidensa omakotitalon ihan yksin. Mihin siinä miestä tarvittaisiinkaan? Sotavuosiin sijoittuva Hannan tarina kosketti, Salmen tarina pyrki hymyilyttämään. Aika iso osa oli kuitenkin tasaista, joskin sujuvaa, luettavaa.
 
Akoissa on novelleja laidasta laitaan, ihan kuten akkojakin on monenlaisia. Aikamoinen kokoelma. Oli kiva lukea vaihteeksi novelleja.
 
♠♠♠

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Pikku Heidi

Johanna Spyri: Pikku Heidi
326 s., Perhekirjat Oy
isotekstinen
suom. ?
alkup. Heidi 1881 
 
Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaastetta varten valitsin luettavaksi sveitsiläiskirja Pikku Heidin isotekstisen painoksen. Suhtauduin kyllä tähän painokseen varauksella, koska olin kuullut useiden samaan aikaan julkaistujen isotekstisen kirjojen olevan kielellisesti kömpelöitä. Vähän hassulta tuntui myös se, että kirjassa ei mainita suomentajaa eikä painovuotta. Tarina itsessään on herttainen, mutta suomennos on vanhahtava ja täynnä erilaisia kirjoitus- tai lyöntivirheitä.
 
Yhdellä kaverilla oli lapsena animaatio-vhs Pikku Heidi, josta pidin kovasti. Se oli meillä muutamaan kertaan lainallakin, sillä olin lumoutunut Alpeilla vuohien kanssa kirmailevan Heidin yksinkertaisen kotoisesta elämästä. Tietty lapsuusmuisto mielessä lähdin tätä kirjaa lukemaan ja kyllähän tässä paljon odotetun kaltaista tunnelmaa oli. Nyt aikuisena Heidi ja monet hänen puuhansa kyllä näyttäytyvät hieman lapsellisina, mutta toisaalta tarina kiltistä ja hyväsydämisestä Heidistä, jonka toiveet lopulta toteutuvat, on ihan herttainen.
 
Heidi on orpotyttö, joka saatetaan jylhänä tunnetun isoisänsä hoteisiin Sveitsin Alpeille. Isoisä, joka tunnetaan alueella Tunturisetänä, asuu majaansa korkealla vuoristossa eikä paljon muille puhele. Moni kauhisteleekin miten kukaan saattaa viedä lapsen sellaisen erakkoluonteisen ja vihaiselta vaikuttavan vanhuksen hoiviin, mutta Heidi on luonnonlapsi ja viihtyy isoisänsä luona erinomaisesti. Hän paimentaa vuohia Pekan kanssa, käy tapaamassa Pekan isoäitiä ja nauttii Alppien luonnosta. Kun Dete-täti saapuu hakemaan Heidin Frankfurtiin, ei lapsi oikein käsitä mistä on kyse. Kaupungissa Heidi vähitellen kuihtuu, sillä niin kovasti hän kaipaa isoisänsä luo Alpeille.
 
Heidin tarinassa on aineksia perinteisten tyttökirjojen tyyliin: päähenkilö on orpo, häntä liikutellaan mielivaltaisesti ihmiseltä toisen luo, hän kärsii ja riutuu, mutta lopulta asiat korjaantuvat ja hän saa suuremman onnen kuin koskaan olisi voinut odottaa. Sangen yllätyksetöntä siis, mutta silti sydäntä raastoi välillä Heidin vuoksi. Lapsella ei ollut ketään, kenelle uskoa sydämensä suuret murheet eikä kukaan kysynyt häneltä, missä hän oikeastaan haluaisi olla. Ihan kepeä kirja tämä ei siis ole.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Arra

Maria Turtchaninoff: Arra
7 h 51 min., Tammen äänikirja 2019
alkup. Arra, 2008
suom. Marja Kyrö, 2010 
lukija: Anni Kajos 
 
Naistenviikon toisena kirjana esittelen Arran, joka valikoitui kuunneltavakseni lähes sattumanvaraisesti, kuten niin moni muukin kuuntelemani äänikirja. Arra on fantasiaromaani, jonka päähenkilö on Arra-tyttö. Hän on perheen nuorin lapsi, jota pidetään kummajaisena, koska tyttö ei puhu. Koska Arraa ei pidetä minkään arvoisena, jätetään hänet usein huomiotta. Sen ansiosta hänellä on mahdollisuus kuunnella mitä luonto hänelle puhuu. Kotikylä Simoran luonto laulaa hänelle omaa lauluaan.
 
Kun Arran kotitalo tuhoutuu tulipalossa, vie hänen tiensä Lagoran kaupunkiin. Arran asema ei kaupungissakaan ole paljon parempi kuin Simorassa, mutta toisaalta hän ansaitsee perheyhteisönsä suopeudun kutomalla upeita kuvakudoksia, joissa maisemat, talot ja ihmiset ikään kuin heräävät henkiin. Simorassa Arra kohtaa myös nuorukaisen, joka näkee hänet ja katsellaan saa Arran vapautumaan. Kun prinssi Surando miehineen lähtee sotaan ja joutuu saarroksiin, lähtee Arra hentoisesti olemuksestaan huolimatta ainoana pelastusretkelle.
 
Olipas mukaansatempaava fantasiaromaani! Pidin paljon teoksen miljööstä, jossa toisaalta on ripaus menneitä yhteiskuntarakenteita mutta kuitenkin myös paljon omaa. Teos piirtyi silmieni eteen värikkäänä ja eläväisenä. Myös henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Etenkin Arran hahmo, joka kasvaa vieroksutusta ja monella tapaa väärinymmärretystä pikkutytöstä vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, on mielestäni hyvin onnistunut. Koko tarina tuntuu jotenkin taianomaiselta. Yhtäkkiä tässä kirjoittaessani myös oivallan, että juuri tällaisesta fantasiakirjallisuudestahan minä pidän: sopivassa suhteessa seikkailua, tarunhohtoa ja romantiikkaa on oikein toimiva kokonaisuus.
 
Maria Turtchaninoffin romaani Anaché on jatkoa Arralle. Sen haluan kyllä myös jossain vaiheessa lukea. Arra muistutti minulle taas sen, miten paljon loppujen lopuksi pidänkään fantasiakirjallisuudesta, vaikka sitä harvoin luenkin.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
329 s., Bazar 2018
alkup. The Daughter of Sherlock Holmes, 2017
suom. Marja Helanen

Alunperin en ajatellut viettää blogissani (tai muutenkaan) naistenviikkoa mitenkään erityisesti, mutta nyt on luettuna ja luettavana juuri teemaviikkoon sopivia kirjoja, joten vähän kuin vahingossa naistenviikko näkyykin blogissani. Aloitin Leonard Goldbergin dekkarin Sherlock Holmesin tytär jo parisen viikkoa sitten, mutta sitten väliin kiilasi muuta luettavaa. Kirja ei jäänyt paitsioon niinkään siksi ettenkö olisi pitänyt siitä, vaan koska jokin muu kirja vain kiinnosti sillä hetkellä enemmän. SHt onkin mukavan viihdyttävää luettavaa ja vietin sen kanssa rentouttavia lukuhetkiä. Kirjakuvan nappasin Anne Mattilan taidekahvilassa Karviassa liki kaksi viikkoa sitten.
 
 
Vuonna 1914 Sherlock Holmes on jo kuollut ja hänen uskollinen apurinsa tohtori Watson eläköitynyt. Ikääntynyt Watson paljastaa pojalleen John Watson juniorille, että Sherlock Holmesilla on tytär, mutta asia on pidettävä visusti salassa. Kuin sattuman kautta Lontoossa tapahtuu kuolemantapaus, joka vaikuttaa heti alkuunsa todella omituiselta. Watsonit kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tehdä hieman omaa etsiväntyötä. Charles Harrelstonin outoa putoamista todistamassa olleen Joanna Blalockin - Sherlock Holmesin salatun tyttären - ja tämän pojan tiet risteävät nyt Watsoneiden kanssa. Terävä-älyinen ja nokkela Joanna liittyy Watsoneiden joukkoon selvittämään tapausta.

Tarinan keskiössä on siis asetelma asiaparista Holmes-Watson seuraavassa sukupolvessa. Joanna Blalock on monin tavoin biologisen isänsä kaltainen, hänen looginen päättelykykynsä on vertaansa vailla ja hänen terävä älynsä vetää vertoja jopa itse Sherlockille. Nuorempi Watson seuraa hämmästyneenä Joannan ajatuksenjuoksua kuin vanhempi Watson aikanaan Holmesin aivoituksia. Asetelma tuntuu ehkä toisaalta vähän keinotekoiselta ja yllätyksettömältä siinä mielessä, että selvästi tässä halutaan kietoa nämä kaksi sukua yhteen. Teos on kuitenkin mukavaa luettavaa, se on täynnä loogisia päättelyketjuja ja sujuvasti kulkevaa juonta. Lukeminen tuntuu vaivattomalta ja miljöökin on onnistunut. Jos haluaa lukea jonkin kevyehkön vanhaa aikaa henkivän dekkarin, niin suosittelen tätä.

♠♠♠♠

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Tolvana

Reijo Mäki: Tolvana
13 h 14 min., Otavan äänikirja 2019
lukija: Ville Tiihonen
 
Jotenkin olen alkanut elää siinä ajatuksessa, että olisin kuunnellut kovinkin monta Vares-dekkaria, mutta todellisuudessa tämä on vasta kolmas kuuntelemani (neljän kaikkiaan). Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna tuli jo ihan automaattiajatuksena, että uusi Vares ilmestyy ja kuuntelen sen sitten äänikirjana. Moni sanoo, että Vares alkaa olla jo nähty, mutta itselleni Vares on vielä sen verran tuore tuttavuus, että samanlaista leipääntymisen tunnetta ei ole tullut. Tolvana olikin siis oikein sujuvaa ja viihdyttävää kuunneltavaa.
 
Eletään jälleen Turun kesää. Jussi Vares tekee yksityisetsivän hommia, istuu iltaa kantabaarissaan ja tapaa naisen. Tai oikeastaan tällä kertaa Vareksen ympärillä pyörii kolmekin naista, joista yksi on tuttu jo menneisyydestä. Turun kaduilla sen sijaan pyörii niin hieman kaidalta polulta eksyviä bisnesmiehiä kuin venäläisiä mafiamiehiäkin.
 
Pidin tästä kirjasta, mutta välillä sen pääjuonesta oli mielestäni hieman hankala pitää kiinni. Mitä Vares oikein tutkiikaan, miten tuo tyyppi liittyikään tuohon ja mikä yhteys bisnesmiehellä ja venäläisellä mafiosolla oikein on? Kysymyksiin tulee kyllä vastaukset, mutta tietyllä tavalla mielestäni kirjan fokus luiskahtelee välillä sinne ja tänne. Viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli ja sitä odotinkin, joten olen tyytyväinen. Pidän myös Ville Tiihosesta lukijana paljon, mielestäni hän antaa todella hyvin äänen Varekselle!

♠♠♠½

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s., Otava 2015
kansi: Päivi Puustinen
 
Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.
 
Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.
 
Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin
 
Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.
 
Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.
 
♠♠♠♠

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017
alkup. Djupgraven 2016
suom. Tuula Kojo
lukija: Mirjami Heikkinen
 
Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.
 
Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.
 
Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
161 s., Suuri Kurpitsa 2019
 
Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.
 
Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.
 
Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.
 
Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Kesäkuun luetut ja puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

 Kesäkuun luetut

Kesäkuussa musta tuntui aika usein, että en ehdi mitään. En ehdi lukea haluamiani kirjoja, tehdä mitään kivoja kesäjuttuja, liikkua tai palautua arjesta. Siksi olenkin hämmästynyt siitä, että kesäkuussa ehdin lopulta lukemaan 9 kirjaa (joista toki kaksi on sarjakuvia). Missä välissä sen tein? Musta nimittäin tuntui siltä, että tenttikirjat söi kaiken ajan mitä töiltä jäi. Luin nimittäin kesäkuussa muun lisäksi myös 3 tenttikirjaa, sillä kävin viime viikolla tekemässä vapaavalintaisiin opintoihini liittyvän tentin. Suoraan sanottuna pelkään, että en päässyt siitä läpi, mutta odotan edelleen tuloksia. Siksi olenkin nyt luopunut ajatuksesta, että suorittaisin kesällä toisenkin kirjatentin. Jätän sen syksyyn, vaikka aionkin kesällä jo aloitella siihen lukemista.

Kesäkuussa lopulta ehdin tekemään myös kivoja asioita, kuten käymään uimassa, hengailemaan kavereiden kanssa ja juhlimaan äitin 50-vuotissynttäreitä juhannuksena. Valmistelutouhut tenttistressin ohessa ei tosin olleet kovin kivoja. Mutta oli kiva tavata sellaisiakin sukulaisia, joita en ollut nähnyt kunnolla oikein koskaan. Herkkuja tuli kyllä syötyä niin, että tuntuu vieläkin turvottavan.. 😅 Viime viikonloppuna kävin myös tutustumassa itselleni vieraaseen kirjastoon, mikä on aina kiinnostavaa. Yksi kesän tavoitteistani onkin, että kävisin tutustumassa muutamaan lähialueen kirjastoon.

Museolla.
Kesäkuussa luin siis 9 kirjaa plus tenttikirjat. Omia valintojani olivat:

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Kaari Utrio: Kirstin
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras (uusintaluku)
Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
Katja Kallio: Yön kantaja 

Koska heinäkuussa en aio lukea niin paljon tenttikirjoja, niin pääsen nauttimaan vapaammasta lukemisesta. Parin viikon päästä koittaa myös odotettu kesäloma, joka on ensimmäistä kertaa 4 viikkoa. Se tuntuu tällä hetkellä niin uskomattomalta ajatukselta, että en oikein tiedä miten osaan niin pitkään ollakaan poissa töistä! Vähän suunnitelmia olenkin jo tehnyt ja instan puolella niistä varmaan ajantasaisesti kerronkin, jos jotain jopa onnistun toteuttamaan.

Puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

Olen nähnyt etenkin instan puolella puolivuotiskatsauksia kuluvaan lukuvuoteen, joten halusin itsekin tutkailla tähän mennessä lukemiani kirjoja tilastollisesta näkökulmasta. Suuria yllätyksiä ei eteen tullut, joskin lukemieni kirjojan määrä vähän yllätti, vaikka olenkin aina kuukauden luettuja summatessani tiedostanut lukeneeni ahkerasti.

Tähän mennessä olen vuonna 2019 lukenut 56 kirjaa, joista
- 4 on ollut tenttikirjaa
- 20 äänikirjaa (äänikirjojen osuus lukemieni kirjojen joukossa tuntuukin olevan kasvussa)
- 8 tietokirjaa (luku ei sisällä tenttikirjoja)
- 44 kaunokirjallista teosta

Kertomakirjallisuudessa on ollut kivasti edustettuna eri genrejä, joitain runsaammin ja joitain vain yhden kirjan verran. On sekin kuitenkin jotain ja vaihtelu virkistää ja myös avartaa. Lukemiani genrejä oat olleet historia, viihde (sis. romantiikka), dekkarit ja jännitys (joiden kulutus on noussut etenkin tarjolla olevien äänikirjojen myötä), scifi ja fantasia. Moni kirja on ollut sellaisia, että niitä ei oikein voi mihinkään genreen edes lokeroida, eikä tarvitsekaan voida.

Lukuhaasteiden tilanne on seuraavanlainen
- klassikkohaaste tammikuussa: 1 kirja (heinäkuussa tulee toinen klassikkohaaste, johon osallistun)
- Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste: 11 kirjaa (en ehtinyt kesäkuussa lukea siihen mitään, mutta heinäkuussa aion korjata asian)
- Montgomery-haaste: 0 (klassikkohaasteeseen aion lukea Montgomerya, joten saan kolme kärpästä yhdellä iskulla, kun saan samalla myös uuden maan nojatuolimatkailtua)

Tähän mennessä vuoden parhaiden kirjojen joukosta helpommin tulee mieleen Michelle Obaman upea omaelämäkerrallinen teos Minun tarinani. Myös Kathryn Stockettin Piiat on jäänyt mieleeni voimakkaasti. Onnistuin kuin vahingossa listaamaan top10 luetut, kun selailin blogiani, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin top-listalle voisi nostaa vaikka mitä muutakin. Siksi en alakaan niitä tähän listaamaan. Aina ei edes huomaa heti kirjan luettuaan, että se piirtyy mieleen tai siitä kehkeytyy ajan oloon itselle vielä todellinen helmi. Siksi paremmuusjärjestykseen laittaminen tuntuukin hieman hölmöltä ajatukselta tässä vaiheessa, vaikka joitain erityissuosikkeja voikin esiin nostaa helposti.

Tästä on hyvä jatkaa vuoden toista puolikasta uusien maailmojen parissa. Toivottavasti siitä tulee yhtä antoisa ja onnistunut kuin tästä ekasta puolikkaasta. Lukuiloa kaikille!

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja
11 h 40 min., Otavan äänikirja 2017
alkup. 2017
lukija: Vuokko Hovatta

Katja Kallion Yön kantaja valikoitui kuunneltavakseni oikeastaan siksi, että en meinannut löytää mitään kiinnostavaa kirjaa, joka olisi ollut vapaana kuunneltavaksi heti. Yön kantaja vaikutti ihan kelpo vaihtoehdolta, joten otin sen kuunteluun vähän ajatuksella "meneehän tämä paremman puutteessa". Ehkä ennakkoasenteeni vaikutti taustalla jopa siinä määrin, että minusta tämä kirja ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai mukaansatempaava.

Yön kantaja kertoo Amanda Aaltosesta, jonka tie kulkee irtolaistytöstä kuumailmapallolentäjän matkassa Pariisin kaduille ja sieltä koti-Suomeen Seilin sairaalasaarelle parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna. Amanda on monella tapaa erilainen kuin muut, ja kotiseudullaan hänet tunnetaankin Hassu-Amandana. Vielä Seilin saarellakaan, eristyksissä kaikesta ulkomaailmasta, Amanda ei ole valmis sopeutumaan yhteisiin sääntöihin ja määräyksiin, sillä hän aikoo vielä palata takaisin maailmalle. Ajan jatkuessa Seilin saarella hän oppii pakenemaan omaan maailmaansa.

Amandan tarina on tarina, joka voisi koskettaa tai ainakin herättää jotain tunteita. Minä en kuitenkaan tuntenut mitään erityistä, kunhan kuuntelin. Tietysti moni asia oli tuntui epäreilulta, tarpeettoman tunteettomalta ja karskilta, mutta syvälle ihon alle meneviä reaktiota en tuntenut. Amandasta hahmona en juuri pitänyt. Seilin saari kuitenkin oli mielenkiintoinen miljöö. Myös kuvaus mielenterveysongelmien hoidosta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli kiinnostavaa, sillä kuvaus saarella asuvien potilaiden ja heidän hoitajiensa arjesta oli minulle uudenlainen näkökulma aiheeseen.

♠♠♠

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
200 s., Kirjapaja 2014
kansi: Katja Kuittinen
 
Olen suunnitellut Laura Honkasalon nuukailukirjan lukemista jo jonkin aikaa, koska onnistun lähes joka kuukausi elämään enemmän tai vähemmän yli varojeni. En nyt koskaan suoranaiseen vararikkoon mene, mutta tietysti enemmänkin voisi rahaa olla tilillä juuri enemmän palkkapäivää. Honkasalo ei tarjoa nuukailuun patenttiratkaisua, mutta hän kertoo omista valinnoistaan ja vinkkaa niitä lukijoille.
 
Honkasalon nuukailuvinkkeihin kietoutuu vahvasti ekologinen tvisti. Vaikka Honkasalo kertookin ryhtyneensä nuukailemaan pakon edessä perhetilanteensa muututtua, nuukailu kuitenkin sopii hänelle myös ekologisista syistä. Honkasalo ei enää ostele pientä koristetilpehööriä vain itseään ilahduttaakseen, vaikka aiemmin on niin saattanut tehdäkin. Tunnistan tässä hieman itseäni. Olen aina ollut taipuvainen materialismiin ja olen saattanut esimerkiksi mennä ostamaan uutta kynsilakkaa vain itseäni ilahduttaakseni. Pientä koristesälääkin on tullut haalittua sisustukseen, mutta nyttemmin olen alkanut karsia tavaraa. Kirjaa lukiessani havahduin siihen, että minun yhden hengen taloudessani on 6 viinilasia, 12 jalallista arkilasia, 8 pientä ja 4 isoa juomalasia. Tähän kun lasketaan vielä kymmenet mukit päälle, niin joo. Jep. Eikä mun luona edes ikinä käy kuin korkeintaan kourallinen ihmisiä kerralla.
 
Mullakin on ollut elämässä aika, jolloin olen joutunut pakon edestä nuukailemaan. Kykenen siihen ja saan siitä jopa jonkinlaista mielihyvää. Kun venyttää pennin äärirajoilleen, muuttuu yllättävän luovaksi. Honkasalon mainitsemat kaapinpohjapäivät ovat tuttu juttu. Harrastan niitä edelleen, koska silloin ruoanlaittoni muuttuu vieläkin luovemmaksi kuin yleensä. Olen soveltava kokki, joka tekee ruokaa näppituntumalla. Se on nuukailussa eduksi. Ei tosin ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun työttömänä jouduin syömään päiväkausia riisiä ja keittojuureksia, kun ei mitään muuta ollut jäljellä. Sitä on helppo minunkin hehkuttaa nuukailua, kun nyt sen voi tehdä valintana eikä pakosta.
 
Honkasalon kirjasta herää paljon ajatuksia. Päällimmäinen fiilis on hyvä, vaikka mielestäni Honkasalo välillä sortuu hieman paasaamaan kuvaillessaan valintojaan. Hän kyllä korjaa asian toteamalla esimerkiksi, että "siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos..". Näissä kohdissa ehkä se maailmanparantajuus nousee voimakkaimmin esiin. Aika paljon Honkasalo myös kuvailee ajanviettotapojaan, mikä ei aina suoranaisesti liity nuukailuun. Toisaalta se on ihan kiinnostavaa: mitä tekemistä nuukailija keksii vapaa-ajalleen?
 
Kirjaa lukiessa huomasin, että tietyt nuukailutottumukset ovat piintyneet minuun voimakkaasti ajoilta, jolloin opiskelin päätoimisesti tai olin työttömänä. Kaapinpohjapäivät ovat sitä perua, kuten myös tapani aina suihkussa sammuttaa vesi saippuoinnin ja sampoon vaahdotuksen ajaksi. En oikeastaan edes koe niitä nuukailuksi, koska ne liittyvät tapaani elää arkea. Samoin mun arkeen kuuluu se, että lämmitän saunan todella harvoin (viimeksi jouluna), korjaan vaatteitani ja suosin kirppiksiä. Kahta lipastoa ja tikasaskelmaa eli emännänjatkosta lukuun ottamatta kaikki kalusteeni on hankittu kierrätettynä. Ehkä nuukailun tunnusmerkit voisi täyttää sekin, että lainaan lähes kaikki "kuluttamani" kirjat, elokuvat ja musiikin kirjastosta. Kirjastonhoitajana sekin on tosin mulle vaan luontainen toimintatapa.
 
Honkasalon kirja ei lopulta tarjonnut itselleni mitään uutta, vaikka se olikin herättelevä lukukokemus. Nautin tämän kirjan lukemisesta tosi paljon. Rahan käyttö on jotenkin kiinnostava aihe ja nuukailussakin voi mennä äärimmäisyyksiin. Äitini isovanhemmilla esimerkiksi ei ollut lainkaan pyykkikonetta, koska se kuluttaa vettä ja sähköä. Niinpä isomummu pesi heidän pyykkinsä pyykkilaudalla lähes aina sadevedessä. Talon lämpötilakin oli sitä luokkaa, että isopaappa luki kirjoja keittiössä ikkunan äärellä kylmään aikaan ulkovaatteet päällä. Ikkunan ääressä siksi, että ikkunasta tuli valoa eikä tarvinnut käyttää sähkövaloa. On meitä moneksi. Mutta Honkasaloa mukaillen "siinä ei tietenkään ole mitään väärää", jos niin haluaa tehdä.
 
Nuukailetteko te? Tai teettekö arjessanne valintoja, joita voisi nuukailuksi nimittää?

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kaverin puolesta kyselen

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
135 s., Kosmos 2018 
kansi: Saara Helkala
perustuu Ylen samannimiseen podcastiin
 
Bongasin hiljattain Instagramissa esittelyn Anna Karhusen ja Tiia Rantasen teoksesta Kaverin puolesta kyselen. Kirja perustuu Ylen samannimiseen podcastiin, jota tosin en ole kuunnellut, mutta jonka olemassaolosta olen tiennyt. Näihin kansiin on koottu teemoittain parhaita paloja hauskoista ja noloista jutuista, joita on kohdalle - tai siis kaverin kohdalle - sattunut.
 
Jos haluaa lukea kevyen, nopealukuisen ja viihdyttävän kirjan, se on tässä. Näiden kansien sisään mahtuu tarinoita niin treffeiltä, reissuilta kuin työpaikaltakin. Yhteistä kaikille on, että niissä on jotain koomista tai noloa tai parhaassa tapauksessa molempia. Moni juttu on ihan uskomatonkin. Todellako jollekin on käynyt näin vai onko tämä vain jotain legendaa?
 
Tätä kirjaa voi yhtä hyvin lukea pienissä paloissa tai kerralla ahmien. Mitään suurta muistijälkeä tästä ei jää, mutta ei kaikesta tarvitsekaan, sillä myös "pelkkä" rentoutuminen ja viihdearvo ovat tärkeitä asioita.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
255 s., Otava 2006
kansi: Anu Ignatius
 
Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.