maanantai 14. lokakuuta 2019

Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen
316 s., Otava 2019
kansi: Maria Holzer
 
Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen oli minulle aivan upea lukuelämys. Kirja vei mennessään ensisivuista alkaen ja viihdyin sen parissa todella hyvin. Vaikka elämän hahmojen tielle heittämät käänteet eivät aina olleet hyviä, oli teoksen tunnelma kokonaisuutena jotenkin lämmin. Tässä kirjassa on mielestäni myös kaunis kansi, joka kutsuu luokseen. Se heijastaa mielestäni kirjan tunnelmaa hyvin.
 
Paperijoutsenessa eletään Korpivuoren kylässä jatkosodan aikaan. Korpivuoren tilaa hallitsee matriarkka Gunhild, jonka pojat ovat sodassa. Lähitalossa asuu kaupungista maalle pommituksilta turvaan saapunut nuori Lydia, joka on etäistä sukua korpivuorelaisille.  Lydian taloon muuttaa myös Korpivuorella piikomassa ollut Anna, joka on seurustelee Gunhildin pojan kanssa eikä emäntä voi sietää ajatusta piiasta miniänään. Korpivuorella elellään rauhassa sodan melskeiltä eikä sotaa oikein voi aistia muusta kuin miesväen puuttumisesta ja ruokapulasta sekä Gunhildin omassa ilmavalvontatornissa tehtävistä vartiovuoroista.
 
Äkkiseltään voisi ajatella, että sota-aika on jo aikalailla kaluttu luu kaunokirjallisuudessa. Linna-Ahon kirja tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta kuin muut lukemani sota-ajan kuvaukset. Se selittyy hahmoillakin, sillä itse kullakin on omat kohtalonsa. Etenkin Lydian taloon Annan tavoin asettuvalla Ellenillä, mutta niin myös sotaan kelpaamattomalla Kaarlolla, liian varhain vastuuta kantavalla Eedla-tytöllä ja sota-aikaan suinpäin rakastuvalla Lydiallakin. Sota päättyy, mutta sodan varjot leviävät herkkinä ja utuisina myös rauhan aikaan. Loppuratkaisu hätkähdyttää, vaikka toisaalta onkin melko ilmeinen. Mikä mahtava koukku lopussa!
 
Paperijoutsen on herkkä, mukaansatempaava, lumoava, sujuva, yllätyksellinen ja kerta kaikkiaan hyvä kirja. Jäi jopa tuntu, että tämä olisi kiva saada joskus omaankin hyllyyn, sillä tämän voisin ajatella lukevani joskus uudelleen. Minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista tähän mennessä. Suosittelen tutustumaan.
 
 ♠♠♠♠♠

tiistai 8. lokakuuta 2019

Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo - Kokoelma Liv Strömquistin sarjakuvia
139 s., Sammakko 2019
alkup. Einsteins nya fru
suom. Helena Kulmala
 
Viime aikoina somen kirjatileillä minua on monesti tullut vastaan Liv Strömquistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo. Strömquist on Ruotsin arvostetuimpia sarjakuvantekijöitä ja paljon kiitosta hänen albuminsa näyttävät saaneen myös Suoemssa. Olen tänä vuonna alkanut kiinnostua enemmän sarjakuvista, joten päätin tutustua tähän. En voi muuta kuin liittyä kirjan kehujien joukkoon! Strömquistin ironinen huumori iski täysillä ja vaikka teos viihdyttikin minua suuresti, on tässä myös todellista feminismiasiaa.
 
Strömquist tarttuu sarjakuvissaan mm. ulkonäköön liittyviin odotuksiin, epätasa-arvoisiin parisuhteisiin, poliittisiin ilmiöihin ja ihmistyyppeihin. Aiheet ovat mielenkiintoisia ja niitä kuvataan osuvasti ja nasevasti. Tämä teos sai minut samaan aikaan pohtimaan ja hykertelemään naurusta. Strömquistilla on selkeästi sana hallussa.
 
Näissä sarjakuvissa on monesti enemmän tekstiä kuin kuvaa, mutta jotenkin kuvat tehostavat pelkistetystä muodostaan huolimatta hyvin tekstin sanomaa. Kokonaisuutena sarjakuvat olivat sisältönsä puolesta todella hyviä ja viihdyttivät, vaikka lukukokemusta hieman haittasi se, että teksti meni paikoitellen aika pieneksi ja jouduin hieman tihrustamaan. Tämän teoksen perusteella on kuitenkin helppo ymmärtää Strömquistin suosion syyt. Aion lukea lisääkin hänen teoksiaan jossain vaiheessa.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Lukupiirikirja: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
205 s., Tammi 1998
kansi: Saku Heinänen
 
Lukupiirimme syksyn toisen kokoontumisen kirjaksi valikoitui Riitta Jalosen teos Todistaja Brigitin talossa. Piirissä oli esitetty toivomus Riitta Jalosen valitsemisesta kirjailijaksi ja minä valikoin sieltä teoksen. Meille kaikille piiriläisille jäi tästä kirjasta monia kysymysmerkkejä, osaa kirja ei oikein puhutellut ja jotkut olivat pitäneet teoksesta.
 
Iiris on nuori toimittaja, joka lähtee vuodeksi Irlantiin ja vuokraa sieltä huoneen Brigitin talosta. Brigit on nuorena leskeksi jäänyt yksinäinen nainen, jolla on tapana ottaa vuokralainen ylimääräisee huoneeseen. Vuokra on halpa, mutta vuokrasopimuksessa on yksi ehto. Iiriksen tulee olla sunnuntaisin paikalla, kun katolilaisen seurakunnan pappi isä O'Connor saapuu Brigitin luokse teelle. Sunnuntai-iltapäivisin Brigitin olohuoneessa Iiriksen silmien eteen levittäytyy näkymä piilotetusta rakkaudesta.
 
Teoksen toinen ajanjakso on, kun liki 20 vuotta myöhemmin avioeron läpikäynyt Iiris matkustaa uudelleen Irlantiin. Siellä hän kulkee Brigitin ja O'Connorin jäljillä ja tekee jonkinlaista matkaa myös itseensä. Itse en tästä teoksen loppupuolesta saanut oikein mitään irti, vaan pidin enemmän alkuosasta. Tässä teoksessa näyttää olevan valtavasti symboliikkaa ja kirja olisi vaatinut pidempää lukuaikaa, sillä itselleni tuli hieman kiire. Tosin piiriläiset totesivat, että ei se juuri auttanut, vaikka rauhassa luki.
 
Todistaja Brigitin talossa jäi minulle aika valjuksi lukukokemukseksi. Hahmoihin ei saanut kunnolla otetta, miljöö ei oikein puhutellut eikä juonikaan lopulta oikein sytyttänyt. Toki tässä teoksessa on hienosti pinnan alla väreilevää tukahdutettua tunnetta, mutta sekään ei riittänyt pelastamaan mun lukukokemusta.
 
♠♠

perjantai 4. lokakuuta 2019

Syyskuun luetut

Syksy on mulle aina hieman ristiriitaista aikaa. Toisaalta on mahtavaa, kun tapahtumatarjonta vähenee ja on jotenkin "sosiaalisesti hyväksytympää" vain linnoittautua sohvalle. Samaan aikaan viilenevä ilma ja luonnon värit antavat alkusyksystä mulle myös energiaa ja intoa tehdä ja kokeilla erilaisia juttuja. Ja silti pimeys väsyttää, kesästä haluaisi kynsin hampain pitää kiinni ja sulkea silmät siltä tosiasialta, että kaulahuivi ja lapaset alkaa olla pakollinen asuste ulkona.

Syksy tuo monelle tullessaan työ- tai opiskelukiireitä. Niin mullekin, molempia. Ehkä osin kiireiden takia syyskuu onkin mennyt niin nopeasti, ihan hujauksessa suorastaan. Vaikka kiireet välillä väsyttävät, olen kokenut graduseminaarin alkamisen aika inspiroivana. Olen opiskellut jo pari vuotta maisteritutkintoa, mutta vasta tänä syksynä käynyt ensimmäistä kertaa yliopistolla. Jotenkin tuntuu hienolta olla osa sitä opiskelijoiden joukkoa! Aion tehdä graduni kirjastokimppani lukupiireistä, ja on ihan mahtavaa, että pystyin ottamaan aiheekseni sellaisen asian, josta minulla on käytännön kokemusta ja joka on minulle tärkeä.

Syyskuussa onnistuin lukemaan 8 kirjaa, joista puolet oli äänikirjoja. Yhteismäärä on yllättävän suuri, sillä lukemiseni on syyskuussa ollut kausittaisempaa ja on ollut päiviä, jolloin en ole avannutkaan kirjaa. Lukemani kirjat ovat:

Astrid Lindgren: Saariston lapset 
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: NE - Kuukautiskirja 
Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
Kati Tervo: Iltalaulaja
Rainbow Rowell: Eleanor & Park
S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani 

Nyt kun tuota listaa tarkastelee, niin se on myös yllättävän nuortenkirjapainotteinen, kun puolet näyttävät olevan lanu-osastoa. En ole myöskään lukenut kirjana yhtäkään aikuisten romaania, mikä on vielä yllättävämpää. Vaikka en sen kummempia lukusuunnitelmia yleensä teekkään, lokakuussa aion keskittyä romaaneihin. Se on oikeastaan hieman pakon sanelemaakin, sillä lainakirjojen varausjonot hengittävät niskaan. Katsotaan kuinka monta joudun palauttamaan lukemattomina ja liittymään uudelleen jonon jatkoksi... Lukemisiin!

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Shell's Angles ja viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja viimeinen riskiretki
188 s., Karisto 2019
kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on nuortenkirjasarja, joka säilyttää tasonsa ensimmäisestä kirjasta tähän  päätösosaan saakka (edit: taso on hyvä!) Sarja on tarjonnut minulle riemukkaita ja joskus hieman mietteliääksikin vetäviä lukuhetkiä. Se on ollut minulle kirjastolaisena myös niin sanotusti varma vinkki, sillä näitä kirjoja on ollut helppo tarjota lukemista etsiville yläkoululaisille. Shell's Angles ja viimeinen riskiretki on sarjan viides ja samalla viimeinen osa. Vaikka sarja päättyy tähän, luulenpa, että nämä kestävät hyvin aikaa ja löytävät lukijoita myös jatkossa. Sarjan päättyminen tuntuu henkilökohtaisesti hieman haikealta, mutta toisaalta tässä osassa päähenkilöt, mopojengi Shell's Anglesin jäsenet, ovat varttuneet siihen ikään, että mopot vaihtuvat pian autoihin.

Mopojengiläiset Henri ja Milla, Rudi, Samu ja Jenni ovat aikuisuuden kynnyksellä. Rudilla ja Hannalla on jo pieni Aikku-tytär, Milla on muuttanut erikoislukion perässä Kuopioon ja yksi jos toinenkin kelaa päässään aiempaa vakavammin tulevaisuutta. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien ja isojen elämänmuutosten, vaikka porukka näkeekin toisiaan aiempaa harvemmin. Vanhojen aikojen kunniaksi he päättävät vielä kerran vetää päälleen jengiliivit ja startata yhdessä kesäiselle moporeissulle.

Koska olen pitänyt sarjan jokaisesta osasta paljon, latasin aika paljon odotuksia tähänkin osaan. Aluksi ajattelin jo, että "voi ei, tämä ei nyt oikein lähde", mutta loppujen lopuksi päädyin hekottamaan ääneen kaverusten kommelluksille. Tämä oli kyllä yleissävyltään mielestäni vakavampi kuin sarjan aiemmat osat (mikäli se nyt on mahdollista edellisen osan ison käänteen jälkeen), mutta tuttua rentoa tunnelmaa löytyy tämänkin kirjan käänteistä. Päätösosa tekee kaikin tavoin kunniaa koko sarjalle ja olisin viihtynyt tuttujen hahmojen parissa vielä hieman pidempäänkin, mutta toisaalta tähän on hyvä lopettaa.

Kiitos sarjasta Jyri!

♠♠♠♠

perjantai 27. syyskuuta 2019

Ennen kuolemaani

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani
15 h 11 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Just Before I Died, 2018
suom. Antti Autio
lukija: Karoliina Kudjoi
 
S.K. Tremayne on jännityskirjailija, jonka teokset ovat ainakin meidän kirjastossa olleet hyvin varattuja ja kiertäneet lainalla tiuhaan tahtiin. Kun niistä tuorein, Ennen kuolemaani, tuli vastaan äänikirjana, päätin kokeilla. Kirja jäi minulta välillä keskenkin laina-ajan umpeutuessa, mutta sain sen nopeasti takaisin lainaan ja pääsin taas vauhtiin. Ennen kuolemaani oli mielestäni aika erikoinen jännäri tai ainakaan minä en ollut lukenut mitään ihan vastaavaa ennemmin.
 
Kirjan kuuntelemisesta on nyt kulunut jo parisen viikkoa ja kieltämättä paluu kirjaan tuntuu hieman työläältä, mutta haluan kuitenkin jotain yrittää kirjata ylös muistiin. Teoksen päähenkilö on Kath, joka asuu Dartmoorin syrjäisellä nummiseudulla metsänvartijana työskentelevän miehensä, asperger-oireisen tyttärensä ja kahden koiransa kanssa. Kath on hiljaittain ollut auto-onnettomuudessa, jossa hänen autonsa on suistunut lampeen ja hän on ollut jonkin aikaa koomassakin. Hän ei muista onnettomuudesta ja sitä edeltäneistä tapahtumista mitään, mutta hän ryhtyy Dan-veljensä psykologivaimon avulla rakentemaan mielensä arvoituksellista palapeliä uudelleen.
 
Ennen kuolemaani on kirja, jossa on valtavasti kaikkea. On syrjäisen seudun tuomaa jännitystä, nummien outoja tapahtumia ja kulkijoita, menneisyyden haamuja, sekavia suhteita ja haastavia perhetilanteita. Tunnelma tiivistyy vähitellen melko aavemaiseksi ja tapahtumat saavat suorastaan hirvittäviä ja ällöttäviä käänteitä, kun Kathille alkaa lopulta valjeta mitä hänelle oikein tapahtui ja mistä koko vyyhdissä oikein on kyse. Teos oli ihan hyvä, vaikka lopulta ehkä liian mutkitteleva minun makuuni. Karoliina Kudjoin luenta ei myöskään ollut oikein onnistunutta. Siinä tuntui olevan vähän turhan hämmästynyt sävy koko ajan enkä oikein sen takia aina päässyt kunnolla tunnelmaan.
 
Ennen kuolemaani on nimenäkin melko arvoituksellinen. Kuoleeko päähenkilö? Ja jos, niin miten hän voi olla kertojana? Miten tämä kaikki oikein on ratkaistu? Sain näihin kysymyksiin vastauksen, mutta monista kysymyksistä huolimatta mielenkiinto ei säilynyt kunnolla koko teoksen läpi. Osin se johtui varmasti välillä melko lattanaksi taantuvasta kerronnasta, joka sitten syöksyikin jo taas pian seuraaviin mutkiin ja käänteisiin. Tulipahan nyt tutustuttua, vaikka mitään hinkua lukea Tremaynen muita teoksia ei tämän myötä jäänyt.
 
♠♠♠

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
384 s., Viisas elämä 2016
alkup. Eleanor & Park, 2013
suom. Terhi Kuusisto
kansi: Olga Grlic
 
Muistan, kuinka Eleanor & Park ilmestyessään tuntui saavan valtavasti huomiota ja suosiota. Itse lähinnä mietin, että mikäköhän kirja tuokin on. Nimi tuntui erikoiselta enkä oikeastaan vaivautunut lukemaan arvosteluja tai tutustumaan kirjan tietoihin muuten. Tammikuussa meidän yläkoulussa kävi vieraileva vinkkari, jonka vinkkauksia kävin seuraamassa työn puolesta. Hän vinkkasi tätä kirjaa ja kiinnostuin heti. Nyt kiinnostus siirtyi tekojen asteelle ja luin kirjan. Se oli hyvä, mutta ei niin hyvä kuin olin odottanut.
 
Eletään vuotta 1986. Ei ole sosiaalista mediaa, ei kännyköitä eikä Eleanorin tapauksessa edes lankapuhelinta. Hän on isokokoinen, punatukkainen ja pukeutuu omalaatuisesti. Ne ovat kaikki asioita, jotka jo yksistäänkin riittäisivät tekemään hänestä silmätikun. Park puolestaan on puoliksi korealainen ja hän harrastaa kamppailulajeja. Hänelläkin on omat paineensa, mutta ikätoverien keskuudessa elämä sujuu suhteellisen sujuvasti Parkin pitäessä matalaa profiilia. Teini-ikäisten maailma voi kuitenkin olla karu paikka.
 
Eleanor ja Park kohtaavat, kun Eleanor eräänä aamuna astuu koulubussiin ja istuu Parkin viereen. Park huomaa Eleanorin lukevan salaa hänen sarjakuviaan, mistä alkaa orastava ystävyys, joka syvenee lopulta rakkaustarinaksi. Eleanor ja Park ovat eri maailmoista tulevia nuoria: Eleanorin koti on rikkinäinen ja väkivallan uhka leijuu ilmassa, Parkin perhe taas on kiinteä ydinperhe. Siinä missä Eleanorin kodissa on rahasta tiukkaa, Parkin perhe tulee toimeen sangen mukavasti. Näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta Eleanor ja Park kohtaavat toisissaan sukulaissielut.
 
Niin, Eleanor & Park on hyvä kirja. Se on välillä aika ahdistava ja raastava, mutta silti myös paikoin hauska ja etenkin ihanan herkkävireinen. Silti kirja ei ollut ihan niin hyvä kuin olin odottanut. Latasin siihen kyllä aika paljon odotuksia, se täytyy myöntää. Olen nähnyt Youtubessa olevan kirjatrailerin, jossa on käytetty fanien tekemiä piirroksia, ja se on mitä mainioin. Se musiikkikin on tähän kirjaan niin osuva! Jotenkin odotin ehkä samanlaista fiilistä kuin tuota traileria katsoessa, mutta se jäi uupumaan. Fanien ihastuksesta heijastuva tunne olikin voimakkaampi kuin itse kirja. On kuitenkin hauska huomata, että aikakaudella, jolloin nuorten lukemisesta ollaan niin kovin huolissaan, kirja voi inspiroida niin paljon, että innostuu piirtämään fanikuvia! Jos haluat katsoa trailerin, se löytyy Youtubesta hakusanalla Eleanor & Park book trailer. Julkaisija on Gabby Smith.
 
♠♠♠♠

tiistai 24. syyskuuta 2019

Iltalaulaja

Kati Tervo: Iltalaulaja
4 h 25 min., Otavan äänikirja 2017
lukija: Milka Alroth
 
Etsiskelin jälleen äänikirjoja kuunneltavakseni kirjaston Ellibs-äänikirjastosta ja päädyin kuuntelemaan Iltalaulajaa. En ole aikaisemmin tutustunut Kati Tervon teoksiin, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Hän osoittautui oikein hyväksi tuttavuudeksi ja kuuntelin kirjan mielelläni.
 
Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffistä. Teos sijoittuu vuoteen 1945 ja tapahtumapaikkana on Häme. Vanheneva taiteilija saapuu viettämään kesää huvilalleen. Hänen apulaisekseen huvilalle on tulossa nuori Taimi, joka ihailee taiteilijaa kovasti. Hän haluaisi olla Ellenin kaltainen rohkea nainen ja tulla suureksi taiteilijaksi, mutta häneen on liitetty tiettyjä odotuksia kotitilan emännöimisestä ja rauhallisesta elämästä. Teoksessa kuvataan Ellenin ja Taimin kesää sekä heidän tutustumistaan toisiinsa myös taiteen tasolla Ellenin pyydettyä apulaistaan mallikseen.
 
Iltalaulaja on pieni kirja, jossa on miellyttävä tunnelma. Kesä henkii tästä teoksesta ja aurinko tuntuu suloiselta, vaikka lähes kaikesta on sotien jälkeisessä Suomessa puutetta. Hahmojen maailma ja taiteen maailma kietoo mukaansa. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein sujuvaa kuunneltavaa, vaikka en tiedäkään miten kuvailisin ja kiteyttäisin tämän teoksen parhaiten. Jos haluatte lukea kesäisen taiteilijaromaanin, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

torstai 19. syyskuuta 2019

Bobin pieni viisauskirja

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja - Katukatin elämänohjeita
202 s., WSOY 2019
alkup. The Little Book of Bob: Everyday Wisdom from Street Cat Bob, 2018
suom. Marja Lyytinen
 
James Bowenin ja katukatti Bobin tarina on monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin elokuvastakin. Entinen narkkari ja katusoittaja James Bowen sai elämälleen uuden suunnan löytäessään loukkaantuneen kissan, jonka hoiti kuntoon ja joka päätti jäädä auttajansa luo. Bobista ja Bowenista tuli erottamattomat. Heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta ja heistä tuli vähitellen todellinen ilmiö. Bowen on avoimesti kertonut miten Bob pelasti hänet yhtä paljon kuin hän Bobin, sillä kissasta huolehtiminen toi hänen elämäänsä rutiinia ja pakotti laittamaan elämän raiteilleen. Nyt Bowen on kirjoittanut kirjan niistä elämänohjeista, joita kokee Bobilta saaneensa. Eikä kissa mielestäni ole lainkaan huono roolimalli, sillä se osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen.
 
Vaikka Bob on ihana ja Bowenin ja Bobin tarina on koskettava, oli tämä kirja lopulta kuitenkin mielestäni aika kliseinen kuvatessaan aidon ystävyyden merkitystä ja itsensä arvostamista. Minulle tuli vähän sellainen olo, että kirja on kirjoitettu ihan vain siksi, että Bobista kertovilla kirjoilla tehdään rahaa. Ihan kiva kirja tämä silti oli, sillä luen mielelläni kissoista kertovia kirjoja. Moni Bowenin kuvaama asia tuntui kuitenkin jo tutulta aiemmista kirjoista Katukatti Bob, Bobin maailma ja Bobin joulu. Jos ei keksi mitään uutta kerrottavaa, miksi kirjoittaa ollenkaan?
 
Oli tässä kirjassa kuitenkin myös sellaisia kohtia, jotka pysähdyin poimimaan ylös. Vaikka moitinkin kirjaa kliseisyydestä ja sellainen tämä lainauskin on, on se mielestäni kuitenkin hyvin totta:
Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.
Suunnilleen noin minäkin ajattelen omista lemmikeistäni. Jokainen niistä on jättänyt ihan omanlaisensa jäljen minuun. Jokainen niistä on ollut rakas, vaikka kissani kovasti erilaisia keskenään ovatkin olleet. Tuo yllä oleva lainaus kuitenkin kiteyttää sen, mikä niitä kaikkia on yhdistänyt: molemminpuolinen luottamus ja kiintymys kanssani.

Mikään elämää mullistava lukukokemus tämä kirja ei kaiken kaikkiaan siis ollut, mutta taukolukemisena ja junakirjana tämä toimi hyvin lyhyiden lukujensa ansiosta. Jos kuvittelee oppivansa tästä kirjasta jotain elämänmullistavaa filosofiaa, tulee pettymään, mutta luulenpa, että moni tarttuu minun tavoin tähän kirjaan lopulta vain saadakseen palata Bobin pariin. Harmi vain, että parin viimeisen Bob-kirjan kohdalla taso on mielestäni hieman alkanut laskemaan.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019
alkup. 1984
lukija: Paavo Kääriäinen
 
Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.
 
Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.
 
Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.
 
♠♠♠♠♠

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: NE - Kuukautiskirja
170 s., Karisto 2017
kansi: Jutta Kivilompolo

Menkat. Kuukautiset. Naistenvaivat. Ne. Kuka kuukausittaista verenvuotoaan nyt miksikin haluaa kutsua. Itse käytän yleensä sanaa menkat. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo ovat kirjoittaneet aiheesta tietokirjan, joka yllätti minut. Se oli informatiivinen, kiinnostava ja paikoin jopa hauska. Etenkin Meriläinen on jäänyt minulle mediasta mieleen räväkkänä feministinä, joka puhuu avoimesti asiasta kuin asiasta. Ehkä mielikuvassa on ollut hieman negatiivistakin sävyä, sillä olen kokenut, että Meriläinen pyrkii välillä turhankin kärkkäästi kohahduttamaan. Ehkä ajattelin, että tässä kirjassa on jotain samaa kohahduttamisen halua. Kirjan luettuani ajattelen kuitenkin, että onpa hienoa, kun he ovat tarttuneet aiheeseen.

Mietin pitkään ennen tämän postauksen kirjoittamista, minkä verran haluan blogissani avata suhdettani menkkoihin. Vaikka menkat eivät hävetä tai tunnu kiusallisilta, koen ne kuitenkin yksityisasiana. Kirjassa omista menkoistaan kertovat julkisuuden henkilöt ja ihan yksityishenkilötkin puhuvat kuitenkin omista menkkatarinoistaan niin avoimesti, että mietin miksen minäkin voisi. Loppujen lopuksi kenellekään ei varmaan ole yllätys, että 27-vuotiaalla tiettävästi terveellä naisihmisellä on kuukautiskierto ja menkat säännöllisin väliajoin.

Innostuin tämän kirjan lukemisesta siksi, että mun suhde menkkoihin oli pitkään aika turhautunut. Mun menkat alkoivat juuri ennen kuin täytin 12. Olen syntynyt alkuvuodesta, joten olin 5. luokalla koulussa. Alkuun menkat jotenkin hävetti. Toisaalta heti alkuun kerroin rohkeasti uintituntia sijaistavalle miesopettajalle, että en nyt tule uimaan menkkojen takia, tai pyysin opettajalta sidettä yllättäen alkaneiden menkkojen takia. Silti nolotti, kun äiti kertoi niiden alkamisesta kavereilleen. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että olisi pitänyt olla mun valinta kuka saa tietää. 
Mun menkat oli alkuun aika epäsäännölliset, todella kivuliaat ja runsaat. Oli pakko pitää yösiteitä päivälläkin ja ohivuotojakin sattui joskus. Yläasteikäisenä sain e-pillerit kipujen hoitoon ja hillitsemään vuotojen runsautta. Se oli pelastus, josta kiitän äitiäni. Hän päätti, että mun on saatava apua. Joskus olin nimittäin niin kipeä, että istuin pulpetissa kaksin kerroin ja kipu säteili mahasta reisiin saakka. Joskus makasin kotona kyljelläni sängyssä lämpötyyny päällä ja itkin ja ulisin kivusta vanhempieni hieroessani selkääni vuorotellen.

Söin e-pillereitä yhteensä 12-13 vuotta ennen kuin uskalsin alkuvuodesta lopettaa. Jouduin muutama vuosi sitten vaihtamaan merkkiä yhdistelmäehkäisypillereistä minipillereihin migreenitaipumukseni takia ja uudet pillerit aiheuttivat aikuisiän aknen. Lopulta koin aknen niin ikävänä asiana, että päätin ottaa riskin ja katsoa palaavatko teini-iän ongelmani eli kivut ja runsaat epäsäännölliset vuodot. Minipillerien ansiosta mulla ei ollut menkkoja 3,5 vuoteen. Se tuntui aknesta huolimatta mahtavalta, sillä koin menkat niin ärsyttävinä yhä edelleen. Nyt keväällä olin kuin uudessa tilanteessa menkkojeni alettua jälleen. Haahuilin kaupan hyllyllä miettin mitkä suojat olivatkaan parhaita. Tuntuu, että kaikki paketit olivat muuttuneet. Jotenkin tuntui taas siltä teinitytöltä, joka yrittää vain jotenkin selviytyä kuukausittaisesta vitsauksesta.

Menkat siis alkoi aiheena kiinnostaa uudella tavalla ja siksi tartuin tähän kirjaan. Pidin siitä miten avoin ja rehellinen kirja on. Siinä kerrotaan kuukautisista lääketieteen ja fysiologian kannalta ja historian näkökulmasta, mutta siinä on myös vertaistueksi paljon erilaisia kuukautistarinoita. Menkat eivät ole välttämättä kuukausittainen paha, vaan luonteva osa elämää. Löydettyäni kuukupin keväällä olen ollut jopa aika innoissani siitä, että olen päässyt ottamaan uuden asian haltuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen huomannut, että mua ei erityisesti harmita menkat, koska olen löytänyt itselleni sopivimman suojan.

En sinänsä oppinut tästä kirjasta mitään uutta faktaa, mutta lukukokemus tuntuu kuitenkin hyödylliseltä. Lukiessani koin jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta: en ole tässä asiassa yksin, vaan tämä on asia, joka koskettaa naisia ympäri maailman. Se oli aika mahtava fiilis. Siksi suosittelenkin tämän kirjan lukemista jokaiselle naiselle. Ja jokaiselle miehelle myös. Tämä kirja nimittäin sopii ihan kaikille, sillä menkat koskettaa lähes jokaista jossain elämän vaiheessa - joko oman kropan kautta tai puolisona, vanhempana tai sisaruksena.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset
7 cd-levyä, 8 h 56 min.
WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964
suom. Laila Järvinen
lukija: Jarmo Heikkinen
 
Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.
 
Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 
 
Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.
 
Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.
 
Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Elokuun luetut

Toistan taas itseäni, mutta kylläpäs elokuu meni vauhdilla. Olin yli puolet elokuusta lomalla, mutta töihin paluun jälkeen arki onkin ollut yhtä vilskettä ja vilinää. Tuntuu, että olen ollut kiireisempi kuin koko tähän astisella työurallani koskaan. Siitä huolimata töihin on ollut mukava palata. Täytyy myöntää, että neljässä viikossa ehti jo tulla vähän ikävä työkavereita, asiakkaita, omaa työhuonetta ja itse työtä. Kiireiset työpäivät heijastuvat vapaa-aikaankin, sillä en ole muutamaan viikkoon saanut oikein luetuksi. Olen kaivannut helpompaa hupia ja katsellut Gilmoren tyttöjä ja elokuvia. Nyt syyskuun puolella lukuintoa tuntuu taas riittävän ja olenkin jo saanut luettua yhden kirjan ja äänikirjojakin on tullut kuunneltua.

Elokuu oli kyllä kirjakuukautena aika heikko. Määrällisesti luin tai kuuntelin peräti 7 kirjaa, mikä on hyvä määrä, mutta sisältönsä puolesta oikeastaan vain kolme oli tosi hyviä lukukokemuksia muiden jäädessä lähinnä keskiverroiksi tai heikoiksi elämyksiksi. Pitäisi varmaan opetella rohkeammin jättämään ohuehkojakin kirjoja kesken, jos ne eivät vie mennessään, eikä lukea loppuun, kun kyllähän sitä nyt ohuen kirjan lukee vaikka haukotellen. Sitä taitoa aion treenata jatkossa, sillä syksyni tulee olemaan todennäköisesti niin kiireinen, että ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin, jotka eivät tunnu omilta.

Elokuun kirjalistallani on 3 kirjaa, 3 äänikirjaa ja 1 sarjakuvateos:
   Kris Keränen: Ahistunu pupu 2
   Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
   Malin Lindroth: Vanhapiika
   Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
   Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
   Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
   Tuula-Liina Varis: Huvila

Kuukauden kiinnostavin tuttavuus oli varmastikin Rileyn Seitsemän sisarta, joka avaa samannimisen sarjan. Kyseessä on jäätävä tiiliskivi enkä yleensä tiiliskiviä lue, mutta kirja vain vei mennessään. Aion jatkaa sarjan parissa, kun vain saan seuraavan osan varauksesta joskus. Ehkä suurimmat pettymykset olivat Vanhapiika ja Huvila, jotka luin sitkeästi loppuun, koska ne ovat kumpikin melko ohuita kirjoja.

Mitä muuta elokuuhun kuului kuin loma, töihin paluu, kirjoja, Gilmoret ja leffoja? Visiitti Kuortaneelle Soile Yli-Mäyryn taidehallille, kesäretki Tampereelle Muumimuseoon, Vapriikkiin, Työväenmuseoon ja Tallipihalle, serkkutapaaminen ja ystäviä. Ihan jees, kyllä niillä jaksaa kohti syksyn kiireitä ainakin palan matkaa. Mulla alkoi tällä viikolla graduseminaari, joten tiivis rupeama on tulossa opiskelun ja töiden yhteensovittamisen suhteen. Olen ottanut välietapiksi joulun. Siihen kun pärjää, niin ollaan jo puolessa välissä.

Lukemisiin!

lauantai 7. syyskuuta 2019

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
245 s., WSOY 2016
kansi: Martti Ruokonen
 
Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.
 
Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.
 
Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.
 
Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.
 
♠♠♠

tiistai 3. syyskuuta 2019

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015
kääntäjä: Lotta Sonninen
lukija: Simo Häkli
 
Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.
 
Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 
 
Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.
 
Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Ökyrikkaat aasialaiset

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
16h 41 min., Otavan äänikirja 2019
alkup. Crazy Rich Asians, 2013
suom. Jaana Iso-Markku
lukija: Maija Lang

Kirjaston Ellibsistä alkaa löytyä yhä vähemmän ja vähemmän suoralta kädeltä kiinnostavia äänikirjoja, joten otan joskus jotain kuunteluun vähän laimeammankin mielenkiinnon saattelemana. Ökyrikkaat aasialaiset on kirja, jota kohtaan minulla oli yllättävänkin voimakkaita ennakkoasenteita, mutta lopulta kuuntelukokemus oli ihan hyvä. Kirja viihdytti minua hioessani ja maalatessani ruokapöydän tuoleja ja työ sujui joutuisaan.

Ökyrikkaat aasialaiset kertoo aasialaistaustaisesta ja Amerikassa asuvasta Rachel Chusta, joka on jo pari vuotta seurustellut niin ikään aasialaiset sukujuuret omaavan Nick Youngin kanssa. Nickin ystävän häät Singaporessa lähestyvät ja Nick pyytää Rachelia lähtemään mukaansa. Samalla reissulla Rachel pääsisi tutustumaan Nickin perheeseen ja he voisivat matkustella kahdestaan myös muualla Aasiassa. Rachelilla ei ole aavistustakaan mitä odottaa Nickin perheeltä, mutta ainakaan hän ei osannut odottaa miesystävänsä perheen olevan ökyrikasta ja tarkasti suvun perinteitä vaalivaa sukua, joille tärkeintä on hyvä julkisivu.

Teoksen alkuperäinen nimi Hullut rikkaat aasialaiset kiteyttää tästä kirjasta mielestäni kaiken olennaisen. Youngin ja muiden raharikkaiden elämäntapa on pöyristyttävä: on yksityiskoneita, suureellisia monen ruokalajin päivällisiä ja vain yhtä käyttökertaa varten ostettuja asukokonaisuuksia. Timantteja ostellaan taskurahalla ja kulutetaan aikaa turhanpäiväisyyksiin. Olenkin nähnyt kirjaa arvosteltavan mm. siitä, että sen arvomaailma ei kohtaa oman arvomaailman kanssa. No, ei tämä minunkaan arvomaailmaani vastaa. Kuvittelin mielessäni yksityiskoneiden ympäristökuormitusta, aterioiden ruokahävikkiä ja mm. Nickin Astrid-serkun ostokäyttäytymistä lievän pahoinvoinnin vallassa. Mutta yhtä kaikki tämä kirja on myös huvittava.

Ökyrikkaat aasialaiset yllätti minut olemalla absurdin humoristinen. Teos on viihdyttävä ja hahmoista löytyi särmääkin, mutta välillä teos tuntui hieman pitkänsitkeältä. Ei oikein huvittanut kuunnella miten Rachelia kerta toisensa jälkeen hienovaraisesti nöyryytettiin, vaikka teoksessa muuten olikin humoristisiakin kohtauksia. Teos oli kuitenkin varsin kiinnostava katsaus pieneen maahan nimeltä Singapore, paikkaan jota rikkaat kiinalaiset suosivat. Mannerkiinalaiset eivät ole Singaporen kiinalaisten silmissä kuin maan tomua.

Tälle teokselle on ilmestynyt tietääkseni myös ainakin yksi jatko-osa (suomeksi vasta tulossa), mutta en aio ottaa sitä lukulistalleni. Kerta annos tätä aihepiiriä riitti. Saavutan tällä kirjalla Singaporen Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

♠♠♠

tiistai 20. elokuuta 2019

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
Metsän ja meren suku, osa 2
12 h 48 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. 2017
lukija: Petriikka Pohjanheimo 
 
Linnavuoren Tuuli on itämeren Aurin tytär, josta on määrä tulla parantaja äitinsä jalanjäljissä. Tytär on kuitenkin tullut enemmän isäänsä, viikinkien sukua olevaan Haakoniin. Tuuli on villi ja seikkailua janoava, hän tahtoo mieluummin virittää jousensa taisteluun kuin oppia parannustaiat. Kun Tuuli karkaa veljensä Untin mukaan keräämään hämäläisille liittolaisia tulevien taistojen varalle, hän pääsee maistamaan seikkailua ja vaaraa.
 
Itämeren Auri oli mielestäni viihdyttävä ja kiinnostava kirja, mutta tämä sarjan toinen osa ei ihan yllä samalle tasolle. Tuulinkin matkassa viihdyin, mutta lopulta kirja tuntui enemmänkin yhdeltä pitkältä matkanteolta ennen loppuhuipennusta. Jostain syystä tuntuu, että vaikka Valkama oli punonut juoneen erilaisia käänteitä, mikään niistä ei lopulta ollut kovin erityistä, huikeaa tai käänteentekevää. Edes teosta maustavat muinaiset uskomukset ja tarinat eivät oikein tehneet vaikutusta. Tuulikin on hahmona ehkä vähän hukassa. Ehkä osaansa alistumattomassa neidossa ei lopulta kuitenkaan ollut siinä määrin voimaa ja sisua kuin olisi voinut olettaa.
 
Minun mielestäni Linnavuoren Tuulista puuttui ehkä juuri se tuulahdus, joka olisi puhaltanut tarinan kunnolla eloon. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, vaikka kuuntelun jälkeen teos tuntuikin lähinnä tasapaksulta. Ajatus sukusaagasta on kiinnostava ja tiedän Itämeren Aurin perusteella, että Valkama osaa kirjoittaa vetävämpiäkin tarinoita kuin tämä.

♠♠♠

lauantai 17. elokuuta 2019

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina
115 s., Atena 2019
alkup. Nuckan, 2018
suom. Hannimari Heino
kansi: Sanna Mander
 
Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.
 
Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 
 
Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?
 
Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?
 
Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.
 
♠♠♠

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
677 s., Bazar 2017
alkup. The Seven Sisters, 2014
suom. Hilkka Pekkanen
kansi: Eevaliina Rusanen
 
Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.
 
Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.
 
Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.
 
Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2
63 s., Arktinen banaani 2017
 
Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 
 
Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.
 
Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut

Ihana, kirjojen ja kaiken muun mukavan täyteinen heinäkuu meni. Aloitin heinäkuussa kesälomani, joten etenkin alkulomasta lähestulkoon ahmin kirjoja ja elokuvia. On niin ihanaa, kun voi lukuinspiksen iskiessä lukea niin myöhälle kuin tahtoo ja päivisinkin on aikaa ja mahdollisuus tarttua kirjoihin. Lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja jonkin verran on pieniä lomasuunnitelmia tiedossa, vaikka mitään aikatauluja en olekaan lyönyt lukkoon. Haluan viettää loppulomankin niin pitkälti fiilispohjalta kuin vain mahdollista.


Mitä tein heinäkuussa? Kävin kesäteattereissa, pyöräilin, osallistuin ohjattuun ryhmäliikuntaan, katsoin elokuvia, luin kirjoja, näin kavereita, valvoin myöhään ja nukuin pitkään (heti loman alettua), kävin pikkufestareilla, kävin taidenäyttelyssä, kävin luontopolulla, söin hurjan paljon jäätelöä, uin, nautin kesästä. Tunnen oloni voimaantuneeksi, niin muotisana kuin se onkin jo jonkin aikaa ollut.

Heinäkuussa ehdin lukemaan ja kuuntelemaan yhteensä hurjat 12 kirjaa. Yhden kirjan luin uusintalukuna, muut olivat uusia tuttavuuksia. Heinäkuinen naistenviikko näkyi blogissani teemalukemisena eli luin ja kirjoitin kirjoista, joissa pääosassa on tytöt tai naiset. Edistin nojatuolimatkailuhaastettani muutamalla kirjalla ja lisäksi osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Silti lukeminen pysyi rentona ja pakottomana. Mitkään varaukset eivät hengittäneet niskaan ja saatoin aidosti valita kirjoja, joita halusin juuri sillä hetkellä lukea.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:
Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Reijo Mäki: Tolvana
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Maria Turtschaninoff: Arra
Johanna Spyri: Pikku Heidi
Markku Hattula: Akat
Elisabet Aho: Siirin simakesä
F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Saa nähdä minkä verran ehdin elokuussa lukemaan. Nyt minulla on kesken tiiliskiven paksuinen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, joten määrällisesti vaikkei välttämättä sivumäärällisesti elokuu jää varmasti heinäkuuta pienemmäksi. Alkavan lukuvuoden opintojakin pitäisi alkaa ajatella, mutta en halua ottaa niistä suurta stressiä. Nyt vielä pari viikkoa oikeasti lomailua! Palaillaan!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.
 
***
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
308 s., WSOY 2002, 14. p.
alkup. Emily of New Moon 1923
suom. I.K. Inha
1. suomenkielinen painos 1928
 
Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.
 
Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.
 
Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.
 
Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.
 
Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.
 
Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.