maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kaverin puolesta kyselen

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
135 s., Kosmos 2018 
kansi: Saara Helkala
perustuu Ylen samannimiseen podcastiin
 
Bongasin hiljattain Instagramissa esittelyn Anna Karhusen ja Tiia Rantasen teoksesta Kaverin puolesta kyselen. Kirja perustuu Ylen samannimiseen podcastiin, jota tosin en ole kuunnellut, mutta jonka olemassaolosta olen tiennyt. Näihin kansiin on koottu teemoittain parhaita paloja hauskoista ja noloista jutuista, joita on kohdalle - tai siis kaverin kohdalle - sattunut.
 
Jos haluaa lukea kevyen, nopealukuisen ja viihdyttävän kirjan, se on tässä. Näiden kansien sisään mahtuu tarinoita niin treffeiltä, reissuilta kuin työpaikaltakin. Yhteistä kaikille on, että niissä on jotain koomista tai noloa tai parhaassa tapauksessa molempia. Moni juttu on ihan uskomatonkin. Todellako jollekin on käynyt näin vai onko tämä vain jotain legendaa?
 
Tätä kirjaa voi yhtä hyvin lukea pienissä paloissa tai kerralla ahmien. Mitään suurta muistijälkeä tästä ei jää, mutta ei kaikesta tarvitsekaan, sillä myös "pelkkä" rentoutuminen ja viihdearvo ovat tärkeitä asioita.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
255 s., Otava 2006
kansi: Anu Ignatius
 
Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
212 s., Otava 2019
kansi: Kirsti Maula
 
Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.
 
Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
 
Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.
 
Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Kirstin

Kaari Utrio: Kirstin
410 s., Tammi 2018
kansi: Otso Melkka
ilmestynyt ensikerran nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin, 1968
 
Kaari Utrion esikoisteos Kirstin on ollut lukulistallani jo pitkään. Kun viime vuonna kirjasta ilmestyi 50-vuotisjuhlajulkaisu, lainasin sen melko pian. Tämä onkin odotellut minulla lainassa jo ihan liian pitkään, joten oli jo aikakin todella ottaa tämä luettavaksi.

Kirstiniä pidetään suomalaisena vastineena huippusuositulle Angelica-sarjalle, joka onkin ollut Utrion esikuvana hänen työstäessään esikoisromaaniaan. Esipuheessaan Utrio kertoo kirjan työstämisestä ja ilmestymisestä. Hän ei esimerkiksi pitänyt kirjan alkuperäisestä ilmestymisnimestä lainkaan ja olen kyllä itseki nsitä mieltä, että tämä lyhennetty nimi on ytimekkäämpi. Tosin alkuperäisestä nimestä näkyy mielestäni kuka oikeastaan lopulta on päähenkilö suhteessa keneen: itse koin, että teoksen ensisijainen päähenkilö taitaa lopulta kuitenkin olla kartanonherra Klaus Kristerinpoika Horn, vaikka Kirstin ja heidän suhteensa ovatkin erittäin olennaisesti muodostamassa juonta.

Kirstin sijoittuu Ruotsi-Suomeen 1500-luvulle loistokkaiden linnojen ja kartanojen mutta myös sotien, tautien ja mielettömien hallitsijoiden aikakauteen. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun kartanon omistaja, on tunnettu valtiomies, jota yleisesti pidetään naistenmiehenä. Hän saisi vaimokseen kenet tahtoisi, mutta Klaus tahtoo kiivaan ja omapäisen Kirstinin, joka ei todellakaan tahdo naistenmiehen vaimoksi. Sinänsä hyvin itsevarmassa Kirstinissä esiintyy tässä kohtaa epävarma puoli, sillä hän kokee itsensä kokemattomaksi miehen rinnalla eikä tunnu voivan myöntää sitä oikein itselleenkään.

Esipuheessaan Utrio suhtautuu esikoisteokseensa ankaran rehellisesti, hän ei pyri peittelemään sen puutteita tai kömmähdyksiä, mutta samalla Utrio on nuorta esikoiskirjailijaa kohtaan lempeä. Hän kertoo tunnistavansa teoksesta myös kerronnan ilon ja aidon tarinankertojan kyvyn. Mielestäni Utrio on oikessa kummassakin asiassa. Kirstin oli tosiaan paikoitellen vähän kömpelö, mutta toisaalta tässä esikoisteoksessakin jo näkyy Utrion loistava kyky kirjoittaa hyvää, kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa historiallista viihdettä. 
 
Kirstin  osoittautui minulle romaaniksi, jota viihdytti ja nollasi ajatuksia, vaikka ei tämä välttämättä kirjallisilta ansioiltaan huippu olekaan. Viihteelläkin on kuitenkin sijansa ja viihdyttämäänhän Utrio on kirjansa kirjoittanutkin. Pidin Klausin ja Kirstinin hahmoista ja heidän suhteensa kipinöinnistä. Jostain syystä minua aina viehättää tarinoissa kipakasti sanailevat ja vahvatahtoiset parit, kuten tämän kirjan pääpari tai esimerkiksi Tuulen viemän Rhett ja Scarlett. Myös miljöötä on mielestäni kuvattu hyvin, ja vaikka Utrio itse moitiskeleekin joissain kohdin kirjoittaneensa teokseensa aikakauteen sopimattomia sanoja ja tunteita, niin eivät ne minun lukukokemustani häirinneet.

Utrio on tehnyt pitkän uran kirjailijana ja tietyllä tapaa ymmärrän hänen tuntemuksiaan esikoisteostaan kohtaan. Itse olen kirjoittanut tätä blogia nyt melkein 7,5 vuotta ja kieltämättä suhtaudun ensimmäisiin arviointeihini vähän nolostuneena: ensimmäiset tekstit tuntuvat nyt kömpelöiltä, mutta toisaalta ne ovat tärkeä osa kehitystäni kirjabloggaajana ja siksi ne ovat tärkeitä. Omiin teksteihin täytyy suhtautua ymmärryksellä ja lempeästi, vaikka niitä pystyisikin tarkastelemaan myös kriittisesti. Mielestäni se pätee kaikkeen julkaistuun tekstiin, olipa kyseessä sitten kaunokirjallinen teos tai blogi.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
11 h 21 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Woman in Cabin 10, 2016
suom. Terhi Kuusisto 
lukija: Mervi Takatalo
 
Olen pienen ajan sisällä kuunnellut Ruth Waren kirjoista kolme. Pidin kovasti niistä uusimmasta Rouva Westaway on kuollut ja vielä enemmän pidin Valhepelistä. Nainen hytissä 10 on minulle ensimmäinen hienoinen pettymys Waren suhteen. Tietysti kahden hyvän kirjan jälkeen saman kirjailijan muihin teoksiin alkaa ladata enemmän odotuksia, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Tämän kirjan tapahtumat lähtivät mielestäni kovin hitaasti liikkeelle ja juoni tuntui muutenkin hieman kiertävän kehää. Jännittäviäkin kohtia kyllä oli, mutta jokin terä tästä puuttui.
 
Kolmekymppinen Lo työskentelee matkailulehdessä ja saa lopulta odottamansa tilaisuuden, kun loistokas luksusristeilijä lähtee neitsytmatkalleen mukanaan joukko silmäätekeviä sekä toimittajan rooliin astunut Lo. Ennen kuin matka on kunnolla alkanutkaan, levottomasti nukkunut Lo herää keskellä yötä. Naapurihytistä kuuluneet äänet saavat hänet säntäämään parvekkeelle. Hän ehtii nähdä meren syvyyksiin katoavan käden ja naapurihytin verisen parvekkeenkaiteen. Säikähtänyt Lo hälyttää vartijan paikalle, mutta kukaan muu ei ole huomannut mitään eikä kukaan matkustajista ole kadonnut. Lo tuntee olevansa ansassa keskellä merta. Onko Lon mielenterveys alkanut horjua vai todistiko hän todella murhaa?
 
Juoniasetelma tässä teoksessa on hyvä: suljetussa paikassa tapahtuu rikos, johon syyllisen täytyy olla joku paikalla olijoista. Jännitys ei kuitenkaan mielestäni ota tiivistyäkseen kunnolla eikä juonikaan tunnu lopulta pysyvän kunnolla kasassa. Se leviää vähän joka suuntaan niin, että tapahtumat ja miljöö eivät muodosta todellista jännitystä. Täytyy myös sanoa, että mielestäni Mervi Takatalo oli lukijana hieman lattea, mikä varmasti vaikuttaa kokemukseeni tästä kirjasta.
 
♠♠♠

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Reetta Niemensivun sarjakuvia

Reetta Niemensivu: 
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri kurpitsa 2013
***
Lempi ja rakkaus
Suuri kurpitsa 2010
 
Luin pitkästä aikaa sarjakuvia ja ne osoittautuivat oikein hyväksi vaihteluksi tenttikirjojen lukemiselle.  Reetta Niemensivu on minulle entuudestaan tuttu kuvittaja, mutta en ollut  tiennyt hänen tehneen myös sarjakuvia. Parkanosta kotoisin oleva Niemensivu kuvaa sarjakuvissaan kotiseutunsa ja sukunsa tapahtumia ja vaiheita. 
 
Saniainen kukkii juhannuksena sijoittuu juhannuksen aikaan Parkanossa vuonna 1928. Tuolloin puhkesi raju ukkosmyrsky, jonka aikana salama iski tuhoisasti Parkanon kirkkoon. Kirkko paloi, ihmisiä kuoli ja useita loukkaantui. Kirjan nimestä ja mainiosti valoisan kesäyön värejä ja varjoja kuvastavasta kannesta voisi ajatella, että teoksen tunnelmassa on lempeää lämpöä ja kesäyön valoa, mutta kirkon tapahtumista johtuen tunnelma muuttuukin melko painostavaksi ja hiostavaksi.

Lempi ja rakkaus perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Se kertoo nuoresta Lempistä, joka rakastuu Väinö-nimiseen nuorukaiseen. Nuoret haluaisivat mennä naimisiin, mutta joutuvat eroamaan toisistaan, koska Lempin perhe ei hyväksy kosijaa. Tämä sarjakuva rakentuu hetkistä ja tunnelmapaloista, joiden kautta lukijan eteen levittäytyy tarina aidosta rakkaustarinasta. Loppu on yllättävä, oikeataan aika koskettavakin. Erityisesti sarjakuvan kolme viimeistä sivua olivat ihanat!

Pidin molemmista näistä sarjakuvista. Pidin niissä paitsi tarinankuljetuksesta ja piirrostyylistä myös värimaailmasta. Värimaailmoissa vain muutamin värein kuvista on saatu tehtyä puhuttelevia. Piirrostyyli on muutenkin aika pelkistetty, mutta ilmeikäs. Myös tarinat olivat kiinnostavia, puhuttelevia ja onnistuneita. Pidän siitä, että Niemensivu on valinnut aiheensa todellisista tapahtumista, sillä vastaavat sukutarinat ja paikallishistoria kiinnostavat minua ylipäätäänkin.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Toukokuun luetut

Kylläpäs aika taas juoksee vinhaa vauhtia. Tuntuu, että etenkin nämä kesäkuun ensi päivät ovat olleet täynnä tohinaa. Töissäkin yleensä tahti rauhoittuu kesää kohti, mutta nyt tuntuu siltä, että vauhti ainakin täksi viikoksi vaan kiihtyy. Tällä viikolla olen ollut työpäivien jälkeen niin väsynyt, että en ole jaksanut istua koneen ääreen enkä oikein lukeakaan muuta kuin tenttikirjoja, koska niitä on pakko lukea, jos mielii välttyä paniikilta. Työ on kuitenkin onneksi edelleen yhtä mielekästä kuin aina ennenkin, joten kiirepiikitkin kestää. Huomenna mulla on vapaapäivä ja aion pitää tauon tenttikirjoista. Aikomuksena olisi lukea vaikkapa Kaari Utrion Kirstiniä, joka on mulla nyt ihan alkutekijöissään.

Toukokuu oli lukukuukautena ja kuukautena muutenkin ihan valtavan hyvä. Sain opintojani etenemään hyvin, mikä on huojentavaa. Sain luettua peräti 10 kirjaa, ja ensimmäistä kertaa aikoihin tosiaan sain kympin rikki. En tosin ole siihen mitenkään erityisesti pyrkinytkään. Lisäksi luin yhden tenttikirjan. Määrän lisäksi toukokuu oli myös laadullisesti hyvä lukukuukausi, sillä lähes kaikki luetut olivat mielestäni todella hyviä ja mieleenpainuvia. Lisää tällaisia nappiosumia, kiitos!

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella
Ruth Ware: Valhepeli 
Enni Mustonen: Sotaleski
Pierre Lemaitre: Silmukka
Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Kristina Ohlsson: Lasilapset 
Kate Thompson: Yön eläjä
Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Mietin mitä muuta kirjallista tein lukemisen lisäksi. SPR:n kirppiksellä kävin kirjaostoksilla, kun oli jokin alepäivä. Ostin pari pokkaria ja Toni Morrisonin teoksen Rakkaus. Kaikki ostokset tosin todennäköisesti jäävät odottelemaan lukuvuoroaan toviksi jos toiseksikin, mutta ei se haittaa, sillä ne ovat olleet loputtoman pitkällä lukulistallani muutenkin. Kävin toukokuussa myös ottamassa neljännen tatuointini. Tällä kertaa halusin ikuistaa iholleni kuvan, joka liittyy tähän tärkeään lukuharrastukseen ja miksei myös ammattiinikin. Nyt olkavarttani koristaa kirjapino ja teksti "olen elänyt tuhat elämää". Lienee sanomattakin selvää, että pidän siitä kovasti. :)

 Palataan taas, kun saan jotain luetuksi!

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Mitä Minna Canth todella sanoi?

Suvi Ahola (toim.): Mitä Minna Canth todella sanoi?
271 s., WSOY 2019
kansi: Martti Ruokonen
arvostelukappale saatu pyynnöstä kustantajalta, kiitos!
 
Toukokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Suvi Aholan kokoama Mitä Minna Canth todella sanoi?. Vuosi 2019 on Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuosi, joten kirjallisuutta häneen ja hänen teoksiinsa liittyen on ilmestynyt viime aikoina mukavasti. Koska Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, haluan toki tutustua hänestä kertoviin kirjoihin. Minna Canth on myös ehkä hieman kliseisestikin yksi niistä henkilöistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista, joita ihailen. Sanon "kliseisesti" siksi, että joka toinen kirjallisuutta tunteva tuntuu ihailevan juuri häntä, mikä taas sinällään ei ole ihme.
 
Mitä Minna Canth todella sanoi? Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys ja siihen tämä kirja vastaa. Suvi Ahola on koonnut yksiin kansiin tekstejä Canthin uran varrelta. Mukana on niin lehtiartikkeleita, kirjeitä kuin proosaakin. Tekstit on jaettu teemojen mukaan ja niiden kautta Ahola taustoittaa Canthin ajatuksia ja sanomaa. Minulle Canthin proosa on tuttua jo monen vuoden varrelta, mutta oli kiinnostavaa huomata miten taitavasti hän on sujauttanut teksteihinsä kantaaottavuutta ja teräviä huomioita. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mukana oli paljon sellaistakin, jota en ole teoksia lukiessani osannut itse eriöidä. Kaikkein kiinnostavinta antia minulle kuitenkin oli Canthin lehtiartikkelit ja kirjeet, joita en ole aiemmin lukenut. Eritoten niiden kautta näyttäytyy Canth itse ihmisenä.
 
Tätä teosta ja Canthin ajatuksia kun tutkailee, on syytä muistaa se, miten erilaisessa yhteiskunnassa Canth aikalaisineen eli. Jotkin hänen ajatuksistaan tuntuvatkin ehkä nykypäivänä vierailta, koska esimerkiksi koulunkäynti ei ole enää sukupuolikysymys ja siveyskäsityskin on erilainen. Mielestäni Ahola taustoittaa tekstit hyvin, sijoittaa ne historian ja yhteiskunnan aikajanalle ja osoittaa miksi ajatukset ovat omana aikanaan herättäneet vahvoja reaktioita. Samalla kaikille tulee selväksi, että Minna Canth on ollut mielipiteissään vahva ja toisaalta välillä kovin sinisilmäinenkin. Joka tapauksessa häntä on ajanut eteenpäin halu vaikuttaa, muuttaa asioita. Siihen hän on pyrkinyt rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.
 
Tähän teokseen tarttuessani kuvittelin, että Aholan ja Canthin teksteistä muodostuisi dialogisempi kokonaisuus. Oletin, että Aholan huomiot ja tulkinnat olisi sijoitettu yksittäisten tekstien väleihin, ei yhdeksi laajemmaksi kokonaisuudeksi teeman alkuun. Aluksi olin ehkä hieman pettynytkin tähän ratkaisuun, mutta nyt koko teoksen luettuani olen taipuvainen ajattelemaan toisin. Valitun ratkaisun kautta teoksesta rakentuu selkeä kokonaisuus ja jokainen teema on voitu taustoittaa laajempana johdantona kuin dialogisemmassa esitystavassa.
 
Pidin tästä teoksesta, vaikka sen lukuajankohta olikin minulle vähän huono. Minulla on meneillään tenttiin lukeminen ja tietotekstin lukemisen rinnalle tällainen teos ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta. Luulen, että olisin voinut saada tästä teoksesta irti vielä enemmän joskus muulloin, mutta lukukokemus oli siitä huolimatta avartava. Suosittelen tutustumaan.

torstai 30. toukokuuta 2019

Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
20 h 52 min., Tammen äänikirja 2016
alkup. 2012
lukija: Kirsti Valve
 
Näkijän tytär on Kristiina Vuoren esikoisteos. Olen kuunnellut ennen tätä 5 Vuoren kirjaa äänikirjoina ja valtaosasta olen pitänyt kovasti. Näkijän tytär olikin tietyssä mielessä hienoinen pettymys, sillä kesti todella pitkään ennen kuin tarina oikeasti kietoi minut mukaansa. Kun se sitten tapahtui, pidin teoksesta, vaikkakaan en kaikista sen juonellisista ratkaisuista.
 
Näkijän tytär kertoo Eirasta, joka kuuluu äitinsä puolelta Starkin mahtisukuun. Tyttö on kuitenkin saanut alkunsa ryövärin käytyä hänen äitinsä kimppuun eikä hänen virallinen isänsä ole häntä koskaan tunnustanut. Äidittömäksi jäävähän tytön elämässä hän on saanut lähinnä hyljeksintää ja torjuntaa kaikkien muiden paitsi isoisänsä ja kasvinveli Rikhardin tahoilta. Ei riitä, että Eiraa hyljeksitään hänen syntyperänsä vuoksi, sillä lisäksi tyttö leimataan pahan hengen merkitsemäksi, kun hänen näkijän- ja shamaanintaitonsa alkavat paljastua. 
 
Lauttian emäntä Talvikki ottaa Eiran siipiensä suojaan, sillä mitä ilmeisimmin Eira on hänen sukuaan. Talvikin suku on tunnettu shamaanisukuna, joten Eira oppii vähitellen hallitsemaan ja käyttämään taitojaan. Aikuistuvan neidon mieli askartelee kuitenkin muidenkin asioiden parissa. Hän rakastuu sukulaiseensa Rikhardiin. Liitto heidän välillään on mahdoton, mutta tunne palaa kirkkaana. Eira kuitenkin kihlataan väkevälle soturi Elofille, joka samaan aikaan pelottaa ja kiehtoo Eiraa.
 
Näkijän tytär sijoittuu 1200-luvulle, aikaan jolloin Hämeessä oli levotonta. Katolinen kirkko ja vanha uskonto taistelevat tilastaan eikä väestön ole helppo hyväksyä kirkon veroja ja käskyvaltaa. Teoksen miljöö on mielestäni onnistunut ja ajankuva tuntuu kiinnostavalta. Hahmoista en sen sijaan oikein pitänyt. Eira tuntui monessa kohtaa lähinnä typerältä tytönhuitukalta eikä muissakaan hahmoissa oikein ollut tarttumapintaa. Elofia kohtaan jostain syystä tunsin kuitenkin jonkinlaista sympatiaa.
 
Näkijän tyttären juonessa on paljon sellaista, josta en oikein pitänyt. Ensinnäkin juoni oli paikoitellen todella hidastempoinen. Kestää pitkään ennen kuin Eiran tai kenenkään tarina oikeasti lähtee etenemään kunnolla. Asioita pohjustetaan ja pyöritellään pitkään ja tapahtumat jäävät lopulta kaiken sen varjoon. Tiettyjä asioita venytetään ja pitkitetään ja Eira kohtaa vähän liiankin monia vastoinkäymisiä. Mielestäni Vuori on keskittynyt kirjailijana esikoisteoksestaan. Uudemmat teokset ovat ytimekkäämpiä, mikä on hyvä asia. En pitänyt kaikista juonenkäänteistä ja lopussa jotkin asiat tuntuvat jäävän vaille selitystä, mutta oli tässä kuitenkin jotain sellaista tenhoa, joka sai kuuntelemaan kirjan loppuun.
 
♠♠♠

maanantai 27. toukokuuta 2019

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä
272 s., Gummerus 2010
alkup. Creature of the Night, 2008
 suom. Jaakko Kankaanpää
 
Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.
 
14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.
 
Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.
 
Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.
 
♠♠♠♠½
 
Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

lauantai 25. toukokuuta 2019

Lasilapset

Kristina Olsson: Lasilapset
203 s., WSOY 2018
alkup. Glasbarnen, 2013
suom. Pekka Marjamäki
 
Tällä hetkellä minulla on valtava into lukea nuortenkirjoja. Viimeksi luin Laura Lähteenmäen Iskelmiä, nyt on Lasilasten vuoro ja kolmaskin nuortenkirja on jo luettuna. Lasilapsia ja oikeastaan koko sen avaamaa sarjaa on kehuttu kovasti ja viimeks ihan vähän aikaa sitten näin tätä sarjaa kiitettävän. Lasilapset luettuani en voi kuin olla samaa mieltä kaikkien kehujien kanssa. Aion lukea myös sarjan muut osat lähiaikoina.
 
12-vuotiaan Billien isä on kuollut hiljattain ja äiti päättää, että heille molemmille tekisi hyvää päästä aloittamaan alusta uudessa paikassa. Niinpä Billie joutuu muuttamaan Kristianstadista Åhusiin, josta äiti on ostanut pienen vanhan puutalon. Heti alusta alkaen Billiestä tuntuu, että talossa on jotain outoa. Hänen makuuhuoneensa ikkunaan koputetaan yöllä, vaikka makuuhuone sijaitsee yläkerrassa. Olohuoneen kattolamppu heiluu pidikkeessään ilman ristivetoa. Tavarat tuntuvat siirtyilevän paikoiltaan omia aikojaan. Aavemainen talo entisten omistajien kalusteineen tuntuu välillä kaikkea muuta kuin kodilta.
 
Billiellä on ollut rankkaa, mutta niin on ollut hänen äidilläänkin. Kun Billie, joka kapinoi muuttoa vastaan, yrittää kertoa havainnoistaan äidilleen, seuraa vain riitelyä. Kun Billie kuulee huhuja heidän uuden kotitalonsa synkästä historiasta, hän ei enää puhu niistä äidilleen vaan päättää selvittää talon salaisuudet itse. Talon historiassa todellakin on hämäriä yksityiskohtia.
 
Tässä kirjassa on aikuiseenkiin makuun kiinnostava ja salaisuuksien  värittämä juoni, joka tempaa mukaansa. Jos olisin lukenut tätä kuuluessani kirjan varsinaiseen kohderyhmään, olisin taatusti pitänyt tätä hurjan jännittävänä ja mielikuvitusta kutkuttavana. Hahmoista pidin erityisesti päähenkilö Billiestä sekä Josefista, joka on äidin kaveri. Sen sijaan Billien äidistä en oikein pitänyt, sillä hän tuntui keskittyvän lähinnä itseensä eikä oikein kuunnellut lastaan. Toisaalta se on kyllä mielestäni kirjalle etu, että hahmoilla on myös heikkouksia.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
230 s., WSOY 2013
 
Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.
 
Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.
 
Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.
 
Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.
 
Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
6 h 23 min., Minerva 2018
alkup. Trois jours et une vie, 2017
suom. Susanna Hirvikorpi
lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

lauantai 18. toukokuuta 2019

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski
Syrjästäkatsojan tarinoita 7
525 s., Otava 2019
kansi: Timo Numminen 
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.
 
Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.
 
Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.
 
Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

lauantai 11. toukokuuta 2019

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli
13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Lying Game 2017
suom. Terhi Kuusisto
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

maanantai 6. toukokuuta 2019

Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
363 s., Aula & co 2018
alkup. how to Stop Time, 2017
suom. Sarianna Silvonen
kansi: Tuomo Parikka
 
Tom Hazard on vuonna 1581 syntynyt historianopettaja nykypäivän Lontoossa. Päällisin puolin hän tosin näyttää noin nelikymppiseltä eikä hän luonnollisestikaan voi puhua harvinaisesta tilanteestaan kenellekään. Kyse ei ole aikamatkustuksesta, vaan Tomilla on harvinainen ikääntymistä hidastava sairaus, anageria. Tila puhkeaa teini-iässä. Hän ja muut "albat", kuten he itseään kutsuvat, ikääntyvät noin vuoden viidessätoista vuodessa. Alboilla on olemassa vain yksi sääntö: rakastua ei saa.
 
Tom kohtasi nuorena miehenä elämänsä rakkauden, Rosen, jonka kanssa meni naimisiin. Kun epäluulot ympärillä alkoivat herätä, Tomin oli pakko lähteä perheensä luota suojellakseen heitä pahoilta puheilta. Vuosikymmeniä myöhemmin Tom palaa Rosen kuolinvuoteen ääreen ja saa kuulla, että heidän tyttärensä Marion lakkasi isänsä tavoin ikääntymästä. Marion on kadonnut ja Tom lupaa löytää hänet. 
 
Tom kuuluu Albatrossiseuraan, jonka ruorissa on liki 1000-vuotias Heindrich. Ablatrossiseura auttaa alboja pysymään piilossa uusien identiteettien ja taustatarinoiden turvin. Tom on kuulunu seuraan jo pari vuosisataa ja vaihtanut asuinpaikkaa säännöllisin väliajoin. Tom jos kuka ymmärtää miten vaarallista on, jos hänen erikoinen tilanteensa paljastuu, sillä hän menetti äitinsä sen vuoksi. Erilaisuus pelottaa ihmisiä ja herättää epäluuloja. On kuitenkin vaikea elää elämää, jossa ei voi päästää ketään ihmistä lähelleen.
 
Tom elää vuosisataista elämäänsä haahuillen ja irrallisena, ainoana toiveenaan löytää rakas tyttärensä Marion. Teos on asetelmastaan huolimatta yllättävänkin kepeä ja minäkertoja Tomin mietteissä on piikikästä komiikkaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että vuosisatoja eläneellä Tomilla ei oikein ole mitään sanottavaa maailmasta. Luulisi, että vuosisatainen elämä olisi opettanut monenlaisia viisauksia, mutta hän tuntuu ajatuksissaan kiertävän kehää.
 
Kuinka aika pysäytetään on mukaansatempaava ja sujuva kirja. Luin sen viikonloppuna ihan parilla istumalla ja teos suorastaan vaatikin jatkamaan lukemista. Haig osaa siepata lukijan mukaansa. Aluksi tosin hieman tuntui, että onpas pomppiva rakenne, kun lukujen välillä vaihdeltiin vuosisadasta toiseen. Nopeasti siihen kuitenkin tottui ja nämä "aikahypyt" eli takaumat olivatkin kyllä hyvin kiinnostavia. Ne olivat kuin historian valikoitu aikajana. Juonessa on omat kliseiset käänteensä etenkin teoksen loppupuolella, mutta kokonaisuutena teos on tarinaltaan nautittava. Hahmoista suosikikseni jäi Tomin Rose-vaimon sisar Greta, jossa oli mukavasti potkua. Muuten hahmot eivät lopulta juurikaan sykähdyttäneet.
 
Lukupiiri
Käsittelimme tätä teosta tänään lukupiirin kevätkauden viimeisessä kokoontumisessa. Pyrin aina ujuttamaan lukupiiriin kirjoja, jotka edellyttävät mukavuusalueelta poistumista. Kuinka aika pysäytetään on pehmeä lasku spekulatiivisen fiktion kentälle, sillä fantasian lisäksi siinä on läsnä myös historiaa, romantiikkaa ja vähän jännitystäkin. Kukaan lukupiiriläisistä ei koe fantasiaa omaksi genrekseen, mutta oikeastaan lähes poikkeuksetta he pitivät tästä. Tietysti voi pohtia onko tämä edes varsinaisesti fantasiaa, vaikka monissa kirjastoissa se onkin sijoitettu fantasiahyllyyn.
 
Lukupiirin keskustelussa nousi esiin samoja kommentteja kuin mitä itsellenikin olin jo aiemmin kirjoittanut ylös. Pomppivasta rakenteesta tuli kommenttia myös piirin kirjat äänikirjoina kuuntelevalta jäseneltä. Hänelle oli ollut vaikeampi seurata tarinan kulkua, eikä ihme. Kuunnellessa pitää olla hyvin tarkkana miljöön vaihtumisesta, kun taakse päin selailu ei ole niin helppoa. 
 
Kiitosta piiriläisiltäkin sai teoksen komiikka ja kiinnostavat historian ajanjaksot. Uudenlaisen kirjan kokeilu oli tällä kertaa onnistunut kokemus, vaikka joku tuumasikin, että tämän jälkeen on erityisen hyvä lukea jonnekin Pohjois-Karjalan syrjäkylille 1960-luvulle sijoittuva tarina.
 
Oma arvosanani tälle: ♠♠♠♠

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella
264 s., Karisto 2019
kansi: Petri Jauhiainen ja Saana Nyqvist
 
Kirsi Pehkosen Juuret Jylhäsalmella on sarjan kolmas osa ja yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Sarjan aiemmissa osissa olen nauttinut täysin siemauksin idyllisestä maalaismiljööstä,  tunnelmasta ja hahmojen seurasta. Samalla linjalla jatketaan edelleen, joten odotus ei todellakaan mennyt hukkaan.
 
Teoksen päähenkilö on Emppu, joka on joutunut lomautetuksi työpaikastaan ja saapuu keväällä Jylhäsalmelle auttelemaan ystäväänsä Heliä tämän pitopalveluyrityksessä ja lastenhoidossa. Jylhäsalmella Emppu tapaa monta tuttua tyyppiä, kuten nuoruusvuosien koulukaverinsa Sampon. Samanlainen Sampo on vieläkin, elämää syleilevä ja avoin. Tapaa Emppu leskeksi jääneen kahden pienen tytön isän Paulinkin. Jotenkin ajatus Paulin kanssa kulkee samaa rataa ja yhteisiä ideoita Paulin puutyöverstaan suhteen alkaa kehkeytyä. Vaikka Emppu viihtyy Jylhäsalmella, hän pohtii tosissaan voisiko  hän vielä juurtua paikkaan, jossa ei ole asunut enää pitkiin aikoihin.
 
Juuret Jylhäsalmella on minulle samanlainen hyvän mielen kirja kuin sarjan aiemmatkin osat. Emppu ei ehkä hahmona tullut niin tutuksi kuin aiempien osien päähenkilöt Riina ja Anna, mutta samanlainen vaikeuksien ja väärinymmärrysten kautta onneen -tyyppi hänkin on. Pidin teoksen juonesta, jossa on kyllä omat ennalta-arvattavuutensa. Ne eivät kuitenkaan minua haitanneet, sillä lukeminen oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää ja pidin jälleen teoksen dialogeista, joissa oli hauskaa sanailua. 
 
Tässä kirjassa nousee esiin myös vähän varttuneempi ihastus ja romanssi, jonka kuvaus on oikeastaan aika hellyttävää, vaikka aluksi tuntuukin vähän irralliselta. Sen yhteydessä yksi jo entuudestaan tuttu näyttäytyy uudessa valossa. Tässä kirjassa suosikkihahmoni oli epäilemättä leskimies Notkon Pauli. Enpä yhtään ihmettele, että Emppukin menee välillä hänen lähellään hämilleen, sillä kyllä tuollaiseen Notkon Pauliin voisi melkein vaikka itsekin ihastua!
 
Toivon, että Pehkonen jatkaa Jylhäsalmen maisemissa vielä pitkään!
♠♠♠♠½

perjantai 3. toukokuuta 2019

Huhtikuun luetut

Voi ihana lämmin huhtikuu, on ikävä! Nyt kun katsoo ikkunasta ulos ja näkee lumihiutaleiden kiitävän tuulessa melkein vaakatasossa ja lopulta jämähtävän maahan, on hyvin vaikea uskoa, että huhtikuussa sai hengailla omalla terassilla kevyissä kesävetimissä ja lukea kirjaa ilman tietoakaan palelemisesta. Huhtikuussa tuli myös kuunneltua paljon äänikirjoja lenkkipoluilla, mutta nyt ei edes tee mieli edes ajatella ulos lähtemistä. Siksipä onkin hyvä aika kietoutua niihin tunnelmiin ja listata kuluneen kuun luetut ja kuunnellut kirjat ja fiilistellä vähän kulunutta kuuta.

Huhtikuussa arkeani rytmitti pitkälti työ ja opiskelu. Pääsiäinen tulikin tarpeeseen, jotta sain nollattua ajatuksia ja nukuttua kunnolla. Opiskelinkin jonkin verran, mutta päällimmäisenä jäi mieleen vapaa-aika. Pääsiäisen ajasta sain paljon energiaa, kiitos kavereiden, hyvän ruuan (energiaa oikein todella :D) ja aurinkoisen sään. Huhtikuun alussa pääsin todistamaan myös iloista perhetapahtumaa, kun vanhempieni kissa synnytti neljä pentua. Miten ihania ne ovatkaan etenkin nyt, kun ovat alkaneet tutkia ympäristöä. Jokaiselle etsitään uusi koti ja ero tulee taatusti olemaan haikea, mutta en aio miettiä sitä vielä.

Huhtikuun kirjasaldoksi jäi 9 kirjaa. Melkein hätkähdin tajutessani, että niistä peräti 5 on äänikirjaa. Muutenkin äänikirjat valtaavat nykyään yhä suuremman alan lukemisessani, sillä karkeasti arvioiden puolet tämän vuoden kirjoista olen kuunnellut äänikirjoina. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä, sillä olen mieltänyt itseni aika vahvasti perinteisten kirjojen ystäväksi ja äänikirjat bonukseksi, jonka avulla saan kirjat mukaan lenkille ja aamutoimiin. Tietyllä tavalla identiteettini lukijana ja kirjallisuuden kuluttajana pohdituttaa. Toisaalta äänikirjojen runsas määrä viestii ehkä enemmän siitä, että niiden avulla saan kirjat ulotettua sellaisillekin elämänalueille, joihin muuten en niitä saisi. Kuten lenkkipolulle tai aamun laittautumiseen. Perinteiselle kirjalle on nykyään vaikeampi löytää aikaa, jolloin todella pystyisi keskittymään lukemaansa. Kuuntelu tuntuu helpommalta.

Huhtikuussa tehty #abctitle kirjapino.

Huhtikuun kirjoista ehdoton helmi oli Michelle Obaman muistelmateos Minun tarinani. Siinä kirjassa vaan oli kaikki kohdallaan. Jos jollakulla on antaa vinkkejä samankaltaisista elämäkerroista ja muistelmista, niin otan niitä mielelläni vastaan. Olen huomannut, että elämäkerrat kiinnostavat nykyään enemmän kuin ennen. Myös ulkomainen kirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin ennen, mikä johtuu varmasti isolta osin Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteesta. Maita on kertynyt vasta 9/25 eri maata, mutta ulkomaille sijoittuvien kirjojen määrä on kuitenkin ollut sitä suurempi samoine maineen. On ollut virkistävää löytää tällainen uusi kiinnostuksenkohde kirjallisuudesta.

Huhtikuussa luin tai kuuntelin siis seuraavat kirjat:
Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Niina With: Joko taas, Stella 
Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär
Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet 
Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää 
Arno Kotro ja Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee
Michelle Obama: Minun tarinani 

Nyt kun listaa katsoo, niin huhtikuun kirjoissa oli aika hyvä sekoitus erilaisia kirjoja: jännitystä, dekkaria, novellia, elämäkertaa ja muistelmaa, viihdettä ja historiaa. Katsotaan millainen toukokuusta tulee. Aamulla ehdin lukemaan loppuun Kirsi Pehkosen uusimman Jylhäsalmi-kirjan, josta kirjoitan ehkä jo viikonlopun aikana. Lukupiirikirja pitäisi lukea ennen maanantai-iltaa ja olen pahasti vaiheessa. Sen kimppuun siis seuraavaksi!

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani
19 h 36 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Becoming, 2018
suom. Ilkka Rekiaro
lukija: Krista Putkonen-Örn

Michelle Obaman muistelmia on kehuttu paljon eikä suotta. Koska kirjastossa oli pitkän pitkä jono painettuun kirjaan, valitsin kuunneltavakseni äänikirjan, jota sitäkin jouduin jonkin aikaa odottamaan. En todellakaan jonottanut turhaan. Minun tarinani on todella hyvä kirja enkä voi kuin liittyä ylistyskuoroon. Vaikka en ole aikaisemmin ollut juurikaan kiinnostunut Michelle Obamasta henkilönä, oli tämä teos täysosuma.

Michelle Obama aloittaa tarinansa kuten kuuluukin: hän kertoo lapsuudestaan, opinnoistaan, siitä miten tapasi Barack Obaman ja miltä tuntui, kun koko maailma tarkkaili perheen elämää Barackin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Teos on rakenteeltaan selkeä, todella sujuvasti kirjoitettu ja ennen kaikkea kiinnostava. Suomennos ansaitsee kiitoksensa, samoin teoksen tulkinta äänikirjaksi. Kuunteluelämys oli kerta kaikkiaan nautinto.

Michelle Obama on itse kirjoittanut kirjansa. On hämmästyttävää, että monesti mediassa hänestä puhuttaessa on kirjoitettu lähinnä hänen olevan tyyli-ikoni tai kuvailtu miten hän on edustanut missäkin tilanteessa. Ne ovat päällimmäisiä asioita, joita muistan Michelle Obamasta lukeneeni. Hänen muistelmistaan kuitenkin käy ilmi miten hän on kouluttautunut ja rakentanut uraa, ollut mukana käynnistämässä tärkeitä hankkeita tasa-arvon saralla ja käyttänyt vaikutusvaltaansa muuttaakseen asenteita ja kannustaakseen jokaista tavoittelemaan unelmiaan. Hän tuntuu olevan älykäs, empaattinen ja aito ihminen.

Michelle Robinson syntyi Chicagossa vuonna 1964. Hän varttui kaupungin eteläosissa kohtalaisen vaatimattomissa oloissa, mutta turvallisessa ja tiiviissä perheessä. Hänen vanhempansa halusivat kannustaa lapsiaan tavoittelemaan unelmiaan ja niin hän todella on tehnyt. Kirjassaan Michelle Obama paljastaa inhimillisen puolensa, elämän iskut ja onnen hetket. Hän kertoo avoimesti lapsuudestaan, suhteestaan Barack Obamaan, lapsettomuushoidoista, äitiydestä, uran ja äitiyden yhdistämisestä, saamastaan julkisesta arvostelusta (joka usein tuntuu olleen hyvin epäreilua, paisuteltua ja perusteetonta) ja tunteistaan etenkin miehensä presidenttivuosien aikana.

Oma luku sinänsä on Obaman perheen aika Yhdysvaltain ensimmäisenä perheenä. Kun Michelle Obama kertoo miehensä poliittisen uran etenemisestä, ei voi kuin hämmästyneenä todeta sen vaatineen perheeltä paljon enemmän kuin ikinä osaisi ajatellakaan. On kiinnostavaa päästä kurkistamaan Valkoiseen taloon ja Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään sellaisen ihmisen kertomana, jolla on ensikäden tietoa. Rumba Yhdysvaltain presidenttiparin ympärillä, kaikki muodollisuudet ja jatkuva turvamiehitys on vieläkin isompi prosessi kuin voisi kuvitellakaan.


Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Michelle Obamasta oikeastaan mitään muuta kuin sen, että hän on naimisissa Yhdysvaltain entisen presidentin kanssa ja heillä on kaksi tytärtä. Kirjassa siis oli minulle paljon uutta tietoa, mutta uskonpa että teoksesta paljastuu hänestä enemmänkin tietäville uusia kiinnostavia yksityiskohtia. Myös presidentti Obama saa tämän kirjan kautta uuden, entistä inhimillisemmän silauksen. Ennen kaikkea tämä kirja on kuitenkin tarina itseensä uskomisesta ja rohkeudesta, rajojen ravistelemisesta ja ennakkoluulottomuudesta. Minun tarinani on kaiken kaikkiaan hyvin inspiroiva teos.

♠♠♠♠♠

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Olli - yhden miehen varietee

Arno Kotro & Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee
3 h 55 min., Docendo 2017
lukija: Aku Laitinen
 
Kun Olli Lindholm menehtyi äkillisesti helmikuussa, olin monen muun tavoin yllättynyt ja hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. En ole koskaan ollut mikään Lindholmin tai Yön fani, mutta Lindholm oli sen verran näkyvä ihminen mediassa, että melkein väkisinkin häntä on tullut seurattua. Hän vaikutti symppikseltä tyypiltä ja hyvä äänihän hänellä oli. Kuten sanottua, en ole ollut fani, mutta kyllä Yöllä monta sellaista biisiä on, joista olen pitänyt.
 
Koska Lindholm menehtyi yllättäen, täyttyi media monenlaisista kirjoituksista koskien hänen uraansa, persoonaansa ja ihmissuhteitaan. Joitain iltapäivälehdistön juttuja luinkin. Halusin kuitenkin ottaa vielä tarkemmin selvää siitä millainen ihminen Lindholm oli. Vain elämää -ohjelmassa hän tuli aikanaan minulle uudella tavalla tutuksi, mutta nyt päätin kuunnella Lindholmista kertovan kirjan Olli - yhden miehen varietee. Vaikka sen on äänikirjaksi lukenut toinen henkilö, kuuluu siitä mielestäni Lindholmin ääni selvästi. Teos rakentuu Kotron ja Lindholmin dialogin varaan ja minun oli helppo kuvitella Lindholm antamaan vastauksiaan. Ne vain kerta kaikkiaan ovat aitoa Lindholmia, lukipa ne ääneen kuka tahansa.
 
Tässä kirjassa keskitytään Lindholmiin mielestäni ennen muuta hänen uransa kautta, mutta myös yksityiselämää käsitellään: isäsuhdetta, alkoholiongelmaa, perhettä ja ystäviä. Sisällöllisesti tässä kirjassa ei paljastunut mitään uutta, sillä kaikki tuntui jo käsitellyn mediassa viimeistään Lindholmin kuoltua. Jos siis lukee tämän uusien tietojen toivossa, niitä tuskin saa. Tai jos saa, niin sitten on saanut elää täydellisessä Lindholm- ja Yö-pimennossa. Vaan eipä se tämän kirjan syytä tai sille miinukseksi laskettavaa ole.
 
Kirjan dialogirakenne ei näyttäydy äänikirjana parhaimmillaan. Todennäköisesti fyysisessä kirjassa on käytetty paljon kuvia elävöittämään Ollin ja Yön tarinaa, ja kuvia olisin kieltämättä ihan mieluusti katsellut. Tuntuu hieman keinotekoiselta, että dialogiksi rakentuvan kirjan lukee vain yksi henkilö. Vaikka Lindholmin ääni ja hänelle ominainen tapa puhua kuuluukin tästä läpi, olisi ollut kiinnostavaa kuunnella tämä Kotron ja Lindholmin lukemana. Vaan ehkä se olisi ollut keinotekoista heille lähteä toistamaan kertaalleen käytyjä keskusteluja äänikirjan äänittämiseksi. Jos nyt valitsisin kirjan ja äänikirjan väliltä, ottaisin perinteisen kirjan.