maanantai 25. maaliskuuta 2019

Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
14 h 13 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Death of Mrs Westaway, 2018
suom. Antti Saarilahti
lukija: Karoliina Kudjoi
 
Päädyin kuuntelemaan Ruth Waren uusinta teosta Rouva Westaway on kuollut oikeastaan sattumalta. Kirja kulki käsieni läpi varaushyllyyn useamman kerran, joten päätin tutustua siihen äänikirjana, kun se Ellibs-verkkokirjastossa tuli vastaan. Ja voi onni, että tein niin! Pidin tästä jännityskirjasta ihan valtavasti monestakin syystä.
 
Rouva Westaway on kuollut kertoo Harriet Westawaysta, joka saa yllättäen kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen. Harriet tajuaa oitis, että kyseessä on erehdys ja kirje on tarkoitettu jollekulle muulle samannimiselle henkilölle. Velkojat hengittävät Harrietin niskaan ja selvitettyään netistä tietoja Westawayn perheestä, hän päättää lähteä hautajaisiin perinnön toivossa. Harriet on nimittäin tullut siihen tulokseen, ettei rikkaalla suvulla tuntuisi missään, jos muutama sata puntaa menisikin väärälle henkilölle.
 
Harriet tutustuu Westawayn sukuun perheen kartanossa. Vähitellen hän alkaa aistia tunnelmassa jotain outoa. Millainen oikeastaan on Harrietin äidiksi luultu Maud Westaway, joka on kadonnut parikymmentä vuotta sitten? Onko hän vielä elossa? Kun Harriet tajuaa, että hänen omalla suvullaan on oikeasti yhteys tähän Westawayn sukuun, muuttuu tilanne mutkikkaammaksi. Pian Harriet huomaa, että alkaa olla liian myöhäistä perääntyä.
 
Rouva Westaway on kuollut aivan mahtavan mukaansatempaava psykologinen jännitysromaani. Sen menneisyyteen jämähtänyt kartanomiljöö kutkuttaa mielikuvitusta ja teoksen tunnelmassa on jotain, jota voisi luonnehtia perienglantilaiseksi. Jossain vaiheessa kyllä arvasin jo osittain mitä salaisuutta suvussa kannetaan, mutta juonikuviot kääntyivät mutkittelemaan oikein toden teolla. Juonikuviot vääntyivät välillä kyllä vähän turhankin moneen solmuun, mutta toisaalta se tihensi jännitystä. Henkilöhahmot jäivät osittain mielestäni hieman ohuiksi, mutta palasten loksahdellessa paikoilleen osa hahmoista sai uutta syvyyttä. Päähenkilö Harrietista kyllä pidin.
 
Nautin tämän kirjan kuuntelemisesta oikein todella. En muista kuunnelleeni aiemmin Karoliina Kudjoin lukemia äänikirjoja, mutta tämän perusteella kyllä vahva suositus niille. Hänen ääntään oli miellyttävä kuunnella ja hän tulkitsi teosta juuri sopivan ilmeikkäästi. Myös Ruth Ware oli minulle uusi tuttavuus, mutta vaikutuin tästä teoksesta niin paljon, että varasin jo kaksi muuta hänen jännäriään äänikirjoina Ellibs-verkkokirjastosta. Ihan mahtava fiilis, että löysin tällaisen jännityskirjan ja kirjailijan, josta innostuin näin paljon!

♠♠♠♠

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut
267 s., Gummerus 2018
kanen suunnittelu: Laura Noponen
 
Olen lukenut melko suuren osan Päivi Alasalmen aikuisille suunnatusta tuotannosta, mutta nyt pari viimeisintä on jäänyt lukematta, koska aiheet eivät ole oikein kiinnostaneet. Kun Riivatut ilmestyi, heräsi myös mielenkiintoni. Riivatut sijoittuu vuoteen 1891 ja tapahtumien keskiössä on Sunilan rusthollin torppa, jota asuttaa Manu Lauha Lahja-vaimonsa ja Hertta-piikansa kanssa. Yllättäen torpassa alkaa riehua räyhänhenki, joka suistaa vakaan elämän raiteiltaan ja tuo torppaan yhden jos toisenkin kyläläisen ihmettelemään tapahtumia.
 
Räyhänhenki näyttäytyy torpan asukkaille ensimmäistä kertaa tempomalla ovea edes takaisin piika Hertan silmien edessä. Keuhkotautinen 16-vuotias tyttö on kotinsa taloudellisen tilanteen vuoksi pakotettu piikomaan Lauhaan eikä se ole Hertalle lainkaan auvoisa paikka. Kun siihen lisätään päälle räyhänhenki, ei elämä ainakaan parane. Toivon pilkahduksen Hertalle antaa Sunilan renki Niklas, johon hän rakastuu.
 
Hertan lisäksi tarinaa kerrotaan lehtimies Hugo Untamon näkökulmasta. Untamo on Sunilan tilan kasvattipoika, joka työskentelee Tampereella Aamulehdessä ja tulee lähetetyksi jutuntekoon kotikonnuilleen. Puhtaaseen järkeen uskova nuori mies tulee kohdanneeksi kotiseudullaan paljon sellaista, mikä ylittää hänen käsityskykynsä. Nyt jos koskaan on nuoren lehtimiehen näytön paikka.
 
Riivattujen tarina pohjaa selvästi 1800-luvun lopulla kuohuttaneeseen räyhänhenkitapaukseen, jossa yksi talo tai torppa joutui kaikenlaisen ilkityön kohteeksi. Tapaus keräsi aikanaan suurta huomiota. Olen itsekin lukenut siitä jostain, ehkä lehdistä tai jostain kummittelua ja räyhänhenkiä käsittelevästä kirjasta. Alasalmi ei kuitenkaan missään nimessä kopioi, vaan punoo tapauksen pohjalta mielenkiintoisen juonikuvion, jota luin mielenkiinnolla. Teoksen loppu kääntyi suorastaan hyytäväksi...
 
Riivatut ei mielestäni yllä Vainolan tai Tuon tumman naisen tasolle, mutta teos on kuitenkin aikamoisen herkullinen paketti kaikkine käänteineen. Teksti on Alasalmelle ominaisesti sujuvalukuista ja tarina vie nopeasti mennessään. Henkilöhahmot ovat myös hyviä, vaikka kukaan ei yksilönä tehnytkään mitään ihmeempiä säväreitä. Hahmoista paljastuu tarinan edetessä uusia yllättäviä puolia, jotka ovat omiaan muuttamaan asioiden suuntaa. Kokonaisuutena Riivatut on hyvä romaani.
 
♠♠♠♠

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Punaiset kengät: Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
223 s., Otava 2019
kannen suunnittelu: Piia Aho
 
En juurikaan lue esseitä, mutta tämän Minna Maijalan esseekokoelman halusin lukea, koska se liittyy Minna Canthin kirjalliseen tuotantoon ja ajatuksiin. Kokoelma sisältää viisi esseetä, joiden aiheina on luovuus, mielenterveys, ihmisarvo ja rakkaus. Esseissään Maijala pohtii miten nykyään ovat ne asiat ja epäkohdat, joita jo Canth aikanaan nosti esiin.
 
Minna Maijalaa tituleerataan kirjan takakannessa Canthin ajattelun asiantuntijaksi, eikä suotta. Hän on perehtynyt Canthin elämään, teoksiin ja ajatuksiin perusteellisesti. Jokaisessa tämänkin kokoelman esseessä viitataan enemmän tai vähemmän Canthin ajatuksiin ja hänen aikaansa. Yhteiskunta alkaa näyttäytyä yhtäkkiä hieman eri valossa, sillä ajattelemisen aihetta tästä kirjasta kyllä kumpuaa.
 
Vaikka Maijalan esseet kertovat sinänsä kiinnostavista aiheista, koen Maijalan kirjoitustyylin hieman tylsäksi. Samanlainen tunne minulle tuli jo Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth, joka sinänsä sisällöltään oli ansiokas. Tämän kirjan kohdalla minun lukukokemukseni kannalta ongelmallista oli myös se, että esseille ominaisesti myös Maijalan esseet kulkevat ajatuspoluiltaan välillä kauaskin ja Canth jää taka-alalle. Lukiessa toki huomaa, että Maijala kykenee palaamaan Canthiin ja sulkemaan ympyrän, mutta ehkä essee lajina ei kuitenkaan ole ihan minun juttuni (olkoonkin, että niitä on ollut opintojen tiimoilta ihan kiinnostavaakin itse kirjoittaa).
 
Uskon, että tästä kokoelmasta on mahdollista ammentaa vaikka mitä, jos jaksaa keskittyä siihen täysillä. Tunnustan, että itse en ehkä aina jaksanut, vaikka esimerkiksi essee Rakkauksista oli mielestäni hyvin kiinnostava ja sen luinkin oikein kunnolla ajatuksen kanssa. On myös sanottava, että ajatuksieni harhailua ei voi lukea vain teoksen syyksi, sillä ehkä ajankohta tällaisen kirjan lukemiselle oli itselleni huono. Olen viime aikoina opiskellut sangen tiiviisti, joten mielenkiintoa tietotekstille ei varmaan nyt siksikään oikein riittänyt.

***
 
Hyvää Minna Canthin päivää! Minna Canth täyttäisi tänään 175 vuotta ja hänestä on viime aikoina ilmestynyt vaikka mitä kirjallisuutta: fiktiivinen romaani, esseekokoelma, novellien uusintapainoksia, kuvakirjoja ja niin edelleen. Valitse omasi ja tutustu Minnaan, jota voi niin monella tapaa pitää esimerkillisenä ja etevänä naisena.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Ruiskukkaseppele

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele
7 h 44 min., Otavan äänikirjat 2019
alkup. 1998
lukija: Eva Lönnblad
 
Olen viime päivinä tehnyt niin paljon opiskelujuttuja, että ei ole oikein huvittanut istua läppärin ääressä enää sen yhtään enempää. Lukemisenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin, koska eipä ole lähdeaineistojen jälkeen huvittanut kauheasti lukeakaan. Jotain on kuitenkin tullut kuunneltua ja luettua omaehtoisestikin, kuten tämä Enni Mustosen Ruiskukkaseppele. Se on Koskivuori-sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan Verenpisara ikkunalla olen lukenut jo kolmisen vuotta sitten.
 
Ruiskukkaseppeleessä päähenkilöinä ei enää nähdä edellisestä osasta tuttuja Saaraa ja Vappua, jotka kyllä ovat sivuhenkilöinä edelleen mukana. Nyt pääosassa ovat Saaran tytärpuoli Anna ja tämän ikätoveri ja Vapun sisar Elina. Eletään vuotta 1928. Anna opiskelee Helsingissä lääkäriksi ja Elina aloittaa työt Koskivuoren tehtaan konttorissa. Molemmat kokevat tahoillaan ihastumista, rakastumistakin, he etsivät omaa paikkaansa ja joutuvat punnitsemaan mihin uskovat ja mikä heille on tärkeää. Nuoret naiset tuntuvat ajautuvan erilleen toisistaan, mutta kun pulavuodet iskevät, yhdistävät he taas voimansa. Silloin tarvitaan vahvoja, asiat järjestykseen laittavia naisia.
 
Pidin paljon sarjan avausosasta ja niin pidin tästä Ruiskukkaseppeleestäkin. Mustosen tekstiä on vain niin vaivaton lukea (tai kuunnella), siinä saa tehokkaasti nollattua aivoja ja silti tarina jää mieleen ja herättää tunteita. Tätä kuunnellessa pari kertaa melkein kirposi kyyneleet silmiin, kun tapahtui niin isoja asioita. Ehkä olen vain muuten ollut herkällä tuulella, mutta joka tapauksessa Eva Lönnblad tulkitsee teosta todella onnistuneesti. Mielelläni kuuntelisin sarjan loppuun äänikirjoina piankin, mutta ainakaan vielä niitä ei ole kirjaston kautta saatavilla. Jos muu ei auta, niin täytyy jatkaa tarinan parissa ihan itse lukien ja mieluusti ennemmin kuin kolmen vuoden kuluttua!
 
♠♠♠♠

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat
462 s., WSOY 2010
alkup. The Help, 2009
suom. Laura Beck
 
Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!
 
Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.
 
Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.
 
Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.
 
Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.
 
Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
367 s., Gummerus 2018
kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, joten oli selvää, että halusin lukea hänestä kirjoitetun fiktiivisen romaanin. Olen kuullut Rouva C:stä monenlaisia kommentteja, sillä jotkut ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet siitä varauksetta, toiset taas ovat moittineet Minna Canthin kaltaisen merkkihahmon typistämistä pelkkään rouvan rooliin. Näistä lähtökohdista romaanin lukeminen jännitti hieman etukäteen, mutta minä kyllä pidin tästä. Minun silmissäni tässä ei ole typistetty ketään ja teos antaa fiktiivisyydessäänkin kiinnostavan kuvan Minna Canthista perheensä parissa. Olen lukenut Canthista henkilönä ennemminkin ja ihan tietotekstiä, kuten Minna Maijalan Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth. Siitä huolimatta koin, että tämä fiktiivinen teos antoi uutta näkökulmaa tai ainakin herätteli uudelleen Maijalan kirjan jälkeen mieleeni uinumaan jäänyttä uudenlaista ja todellisempaa kuvaa Canthien avioliitosta.

Mina "Miinu" Johnson on kuopiolaisen lankakauppiaan esikoinen, jolle vanhemmat toivoisivat hyvää avioliittoa. Toiveissa siintää ajatus siitä, että tytär puolisoineen osallistuisi kaupan hoitoon ja pitäisi perheestä huolta. Vaan teräväpäinen tytär tahtoo Jyväskylään opettajainseminaariin, sillä hän haluaa erilaisen tien kuin vanhempien suunnittelema. Seminaarissa hän ottaa kutsumanimekseen Minnan. Siellä älykäs ja oppivainen nuori nainen kiinnittää luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin huomion. Kun avioliitto lopulta solmitaan, ottaa Minnalta hetken paitsi kasvaa rooliinsa vaimona myös löytää oma paikkansa yhteisössä uuden asemansa myötä. Avioliittokaan ei suitsi hänen haluaan vaikuttaa asioihin isosti, ottaa kantaa ja osallistua. Eikä Ferdinand sitä vaimoltaan odotakaan, sillä hän antaa vaimonsa päättää itse mitä tekee.

On totta, että Minna Rytisalo kuvaa romaanissaan Minna Canthin ensisijaisesti vaimona ja äitinä, ei kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kun teoksessa ennätetään avioliittoon asti, perhe-elämä nousee keskiöön. Koko ajan esille kuitenkin nousee myös päähenkilön osallistuminen yhteiskuntaelämään sekä lehtikirjoitusten että käytännön toiminnan kautta. Mielestäni rajaus on luonteva, julkaisihan Canth valtaosan tuotannostaan ja keskeisimmät teoksensa vasta miehensä kuoleman jälkeen, kun taas tämä teos keskittyy avioliittovuosiin. Tämä teos pohtii sitä, millainen Minna Canth oli kirjailijan ja yhteiskunnallisen roolinsa takana. Millainen vaimo, äiti, tytär ja ystävä hän oli?

Useissa lähteissä Canthien avioliitosta luodaan lähinnä ankea kuva, sellainen, jossa aviomies ja alati kasvava lapsikatras tukahduttivat Minnan luomisvoimaa ja estivät häntä olemasta sellainen kuin oli. Tämä teos kuitenkin luo heidän avioliitostaan lämpimän kuvan. He ovat pari, jotka luottavat toisiinsa, keskustelevat tärkeistä asioista ja antavat toisilleen tilaa. Se kuva lieneekin lähempänä todellisuutta kuin mitä aiemmin on ajateltu, mikä käy ilmi myös edellä mainitusta Minna Maijalan tietokirjasta (kylläpäs minnoja nyt vilisee aiheen ympärillä!).

Minulle Rouva C. oli mieluisa lukukokemus, johon oli mukava uppoutua. Kun teos lähti oikein kunnolla liikkeelle, oli todella vaikea sammuttaa lukulamppu ja laskea kirja yöpöydälle odottamaan. Onnistunut teos kaiken kaikkiaan. Erityisesti pidin teoksen inhimillisyydestä ja siitä, että Ferdinandistakin onnistuttiin luomaan lämmin kuva, ihan päinvastainen kuin mihin on totuttu.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Helmikuun luetut

Sinne meni helmikuu, joka on syntymäkuukauteni ja joka jälleen antoi jo lupauksia alkavasta keväästä. Energiamääräni lisääntyi auringonvalon myötä huimasti, kuten käy joka vuosi. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta aina uuden vuodenajan taitteessa koen alkavan vuodenajan jotenkin erityisen mieluisaksi. Tänään lähdin kävelylle ja ihanassa auringonpaisteessa laulaneet linnut ilahduttivat. Tämä viikonloppu on muutenkin ollut todella onnistunut, sillä sain jo luetuksi maaliskuun ensimmäisen kirjan, kirjoittelin esseetä, tein kotitöitä ja kävin kuluttamassa joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi saamiani lahjakortteja. Materialismionnellisuus on jotakuinkin huipussaan nyt!

Helmikuussa ehdin lukemaan kuusi kirjaa, mikä on muita lyhyemmälle kuukaudelle hyvä määrä. Helmikuussa koin olevani intoa täynnä kirjoja kohtaan. Edelleenkin on pakko sanoa, että Instagramin kirjablogiprofiilit ovat todella innostavia ja nautin siitä, että saan katsella upeita kirjakuvia. Mukavaa on myös ollut huomata, että muutama viimeisimmistä kirjapostauksistani on täällä blogissani kerännyt kommentteja.

Helmikuussa luin
Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna
Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja

Huomaan vasta nyt, kun tarkastelen lukemisiani listana, että lukukuussani vuorottelivat äänikirjat ja tavalliset kirjat. Äänikirjoista tuntuu tulevan koko ajan isompi osa kirjaharrastustani, mikä ei toki ole lainkaan huono asia. Hetken jo näytti siltä, että kirjaston e-äänikirjavalikoima on kutakuinkin koluttu läpi, mutta sitten sinne saatiin uutuuksia, joiden parissa on taas vierähtänyt aikaa. Jatketaan niillä siis taas jonkin aikaa, vaikka ajatuksissa olisi kyllä jonkin e-kirjapalvelun käyttöönottokin äänikirjojen kuuntelun takia.

Toivottavasti maaliskuusta tulee yhtä pirteä kuukausi kuin helmikuustakin! Pakko muuten vielä mainita mitä suurta minulle tapahtui helmikuussa:  vietimme kummityttöni Liljan ristiäisiä ja tulin siis oikein virallisestikin nyt kummitädiksi. Miten ihmeellinen ja ihana asia se onkaan

torstai 28. helmikuuta 2019

K15: Vahinkoja

Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja
80 s., Otava 2019
 
Viime vuonna Jyri Paretskoin uuteen sarjaan K15 ilmestyi kaksi osaa ja nyt jo kolmas osa on julkaistu. Olihan tämäkin ihan kiva lukea, mutta kyllä minä jo enemmänkin odotan, että Shell's Angles saisi jatkoa. Sitä odotellessa K15 on hyvää välilukemista.
 
K15: Vahinkoja jatkuu lähestulkoon siitä mihin edellinen osa Salaisuuksia päättyi. Ronin jännityksellä odottama syntymäpäivä on koittanut ja hänen ystävänsä Sara ja Niko järjestelevät hänelle pieniä yllätysjuhlia. Suurin yllätys tulee kuitenkin Ronin itsensä suunnalta, sillä hänelläkin on omat suunnitelmansa syntymäpäivänsä osalta.
 
Tämäkin kirja on edeltäjiensä tavoin hauska ja täynnä kommelluksia. Uutta kulmaa teokseen tulee Saran ja Nikon välillä orastavasta ihastumisesta ja rakastumisesta. Sinänsä tarina on kevyt eikä oikein kauheasti herättänyt mitään ajatuksia. Näin aikuisena lukijana tämä oli minulle lähinnä ajatusten nollaamista, mutta todennäköisesti nuorempi lukija saa tästä enemmän irti. Itse huomasin vain kaipaavani koko ajan entistä enemmän Shell's Anglesien laajempia juonikuvioita ja muita ulottuvuuksia.
 
Tätä teosta lukiessani tajusin, että Paretskoi näyttää tekevän tämän sarjan osalta saman kuin Shell's Anglesienkin: hän vaihtaa keskushenkilöä niin, että eri osissa aina joku kaveriporukasta on kaiken keskiössä. Tässä kirjassa on Saran vuoro. Se mahdollistaa sen, että lukiessaan jokaisen osan, saa hahmoihin kuin huomaamatta uusia kulmia.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Jään luoksesi

Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
10 h 21 min., Into 2017
lukija: Krista Putkonen-Örn
alkup. Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go, 2010
suom. Taru Salminen
 
Kirjallinen maailmanvalloitukseni Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen tiimoilta jatkuu ja valitsin tällä kertaa kuunneltavakseni Kyung-sook Shinin toisen suomennetun teoksen Jään luoksesi. Tällä kirjalla saan valloitettua Etelä-Korean. En tiedä kehtaanko edes tunnustaa, mutta tämän kirjan myötä minulle selvisi missä Korean niemimaa tarkalleen ottaen sijaitsee... Olen todella hakoteillä maailmankartan suhteen, joten haaste tekee minulle hyvää siinäkin suhteessa.
 
Teoksen päähenkilö on Jeong Yun, nuori yliopistossa opiskeleva nainen. Hänen rinnallaan kertojaäänen saa myös ruskean muistikirjansa kautta Jeong Yunin opiskelutoveri Myeong-seo. Oma iso osansa tarinassa on myös heidän läheisillä ystävillään sekä yliopiston professori Yunilla, joka näyttäytyy kirjassa viisaana ja oppilaidensa arvostuksen ansaitsevana miehenä.
 
Teoksen tapahtumat lähtevät liikkeelle nykypäivän tietämiltä, siis kirjan ilmestymisvuoden 2010 paikkeilta. Aikuistunut Jeong Yun saa puhelinsoiton, jossa kerrotaan professori Yunin olevan kuolemaisillaan. Tästä alkaa Jeong Yunin matka parin vuosikymmenen taakse omaan menneisyyteensä -  mellakoista täyttyviin Soulin katuihin, suuriin menetyksiin, aikuistumiseen ja läheisiin ystävyyssuhteisiin. Jeong Yunin ja ruskeiden muistikirjojen kautta lukijalle piirtyy kuva paitsi hahmojen henkilökohtaisista käänteistä myös Etelä-Korean yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun loppupuolella.
 
Vaikka teoksen päähenkilöiden ystävien kautta lukija pääsee havainnoimaan Etelä-Korean yhteiskunnallista kuohuntaa 1980-luvulla, ei tämä teos oikeastaan kerro paljoakaan maan kulttuurista tai historiasta, vaikka miljöö nouseekin teoksessa riittävän selkeästi esille. Enemmän koen, että teoksesta nousee keskeisiksi teemoiksi nuoruus sekä oman itsensä ja oman paikkansa hakeminen muuttuvassa maailmassa. Minä pidin tästä kirjasta, sillä teoksen tunnelma kutsuu puoleensa.
 
Jään luoksesi on kirja, jonka luettuaan jää tuumimaan tarinaa. Teoksen nimi saattaa kuulostaa hieman viihteelliseltä, mutta mikään viihdekirja tämä ei sanan varsinaisessa merkityksessä olo. Lukukokemuksesta jää kuitenkin kevyt hyvä olo, sellainen kuin  pehmeän kevätsateen jälkeen konsanaan. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua myös Kyung-sook Shinin toiseen suomennettuun teokseen Pidä huolta äidistä, sillä hänen tapansa kuljettaa tarinaa viehätti minua.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

If Cats Disappeared from the World

Genki Kawamura: If Cats Disappeared from the World
202 s., Picador 2018
alkup. Sekai kara nego ga kieta nara, 2012
kääntäjä: Eric Selland
Sain viime vuoden loppupuolella Elegian blogista vinkin kahdestakin japanilaisesta romaanista, joiden keskiössä on kissa. Hiro Arikawan The Travelling Cat Chroniclesin luin jo heti syksyllä ja nyt oli tämän toisen kissakirjan vuoro. Nimen perusteella voisi ajatella, että kirjassa pohditaan isostikin kissojen olemassaoloa ja sitä mahdollisuutta, että kissoja ei olisi. Lopulta se asia jää kuitenkin sivuosaan muiden asioiden rinnalla.

If Cats Disappeared from the World kertoo kolmekymppisestä miehestä, jonka jatkuvan flunssaisuuden ja voimattomuuden syyksi paljastuu paha aivokasvain. Mies asuu kahdestaan kissansa kanssa, hänen äitinsä on kuollut, välit isään ovat etäiset eikä läheisiä ystävyyssuhteitakaan näytä olevan. Järkyttävän syöpäuutisen kuultuaan hänen luokseen ilmestyy paholainen, joka tarjoaa miehelle vaihtokauppaa: hän tulee saamaan yhden elinpäivän lisää jokaista maailmasta poistettavaa asiaa vastaan. Tarjous on houkutteleva ja saa hänet pohtimaan pohtimaan elämäänsä ja sitä, mikä todella on elämässä tärkeää.

Tämän teoksen alkuasetelemasta olisi mahdollisuus laajentaa syvällisempiinkin pohdintoihin kuin mitä teos lopulta esittää. Lähestyvästä kuolemasta ja paholaisen kanssa käydystä vaihtokaupasta saisi varmasti ammennettua vaikka mitä, mutta lopputulos jää keveäksi. Teos etenee hitaanpuoleisesti ja päähenkilö palaa tuon tuostakin menneisyyteensä. Lähestyvän kuoleman hetkellä se on toki ymmärrettävää ja sinänsä juoneen kuuluvaa, mutta välillä nämä takaumat tuntuivat olevan irrallista muistelua.

If Cats Disappeared from the World on melko nopealukuinen kirja. Englanninnos tuntuu sujuvalta, vaikka en alkuteokseen olekaan japania taitamattomana luonnollisestikaan tutustunut. Jos ei odota huikeaa tarinaa ja syvällistä pohdintaa, niin mielestäni tämä sopii hyvin oman kielitaidon ylläpitoon ja kehittämiseen. Itse ehkä koenkin tämän enemmänkin kielitaidon kuin suuren kirjaelämyksen kannalta.

***
Kuittaan tällä kirjalla Japanin Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador oy 2018
lukija: Leena Rapola
 
Maarit Verrosen teos Hiljaiset joet herätti kiinnostukseni, vaikka dystopiat eivät oikein lukemistooni kuulukaan. Olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan aina, kun jotain tieteiskirjallisuuteen vivahtavaa luen, pidän siitä. Hiljaiset joet kuuntelin äänikirjana ja se osoittautuikin sujuvaksi kuunnella. Erityisesti teoksen alkuasetelma oli uhkaavasta katastrofista huolimatta jotenkin miellyttävä, mutta tarinan edetessä juoni ja etenkin miljöö alkoivat kiertyä kiehtovaksi.
 
Lia on jokivarressa asuva ja siellä työkseen retkeilevä nainen, joka on työskennellyt vuosikausia ulkomailla. Kuten kaikki muutkin, hän seuraa huolestuneesti maailman tilaa, joka alkaa enteillä suurta tuhoa. Ympäristö alkaa tuhoutua kosmisten mullistusten seurauksena, mutta yhteiskunnassa on osattu varautua pahimman varalle jo vuosikymmentenkin ajan. Valitettavasti turvapaikka on luvassa vain harvoille ja valituille: niille, joilla on supergeenit, tai niille, joilla on varaa maksaa paikastaan. Vailla lopullista suunnitelmaa Lia ja hänen tielleen osuneet viisi eri-ikäistä lasta lähtevät matkaan kohti jonkinlaista turvapaikkaa.
 
Verrosen kirjoittama kuva maailmasta on kauhistuttava, mutta toisaalta kun pohtii niitä signaaleja, joita luonnonvarojen tuhlaamisesta ja saastumisesta tulee, niin eipä Verrosen dystopia niin kauhean epätodennäköiseltäkään enää tunnu. Jostain syystä kuitenkin nautin tällaisen itselleni hyvin epätyypillisen teoksen kuuntelemisesta. Etenkin kuvaus pyrkimyksistä pelastua tuholta oli kiinnostavaa ja kiehtovaa, mielikuvitusta ruokkivaa.
 
Olennaista tässä kirjassa mielestäni ei ole dystopian kauhistuttava vaikutus, vaan se toiveikkuus ja inhimillisyys, jota henkilöhahmoissa esiintyi. Suurenkin tuhon hetkellä tai oikeastaan juuri siksi ihmiset ripustautuvat pieneenkin toivonkipinään. Toisaalta suuren tuhon ja epätoivon hetkellä ihmisistä tulee esiin myös raadollisempi puoli, joka saa toimimaan omaa etua ajatellen. Ihmiskuvauskin on tässä teoksessa mielestäni onnistunutta. 
 
Oikeastaan voin hiukkaakaan liioittelematta sanoa, että tässä kirjassa on jokainen asia kunnossa: teksti on sujuvaa, miljöö kiehtova, henkilöhahmot ja ihmiskuvaus onnistunutta ja juoni kiinnostava. Siitä syystä pystyn helposti suosittelemaan tätä kirjaa muillekin - myös niille, jotka eivät dystopioita yleensä lue. Verrosen tuotantoon voisin  mieluusti tutustua myöhemmin lisääkin.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Kätkössä rastaanmuna


Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna
276 s., Weilin+Göös 1988
Alma-Reetan elämä, osa 1
kansi: Leena Airikkala

Hieman reilu pari viikkoa sitten maakuntalehti Ilkassa oli juttua Jalasjärvellä sijaitsevasta Vuohiluoman pappilasta, joka on nykyään Juustoportin omistuksessa ja toimii juhlapaikkana. Samassa jutussa kerrottiin, että Sesse Koiviston romaanit Kätkössä rastaanmuna ja Viivy vielä leppälintu sijoittuvat kuvitteelliseen pappilaan, jonka esikuvana on juurikin tämä kyseinen Vuohiluoman pappila. Valitettavasti lehtijuttu ei ole ulottuvissani juuri nyt, mutta muistaakseni siinä kerrottiin, että Sesse Koivisto on jotain sukua Jalasjärvellä kirkkoherrana olleelle Nikolai Blomille. Vuohiluoman miljöö on siis Koivistolle tuttu ja kirjan rovasti Hannes Lundin esikuvana olisi Nikolai Blom. Tarkistan lähipäivinä mitä lehdessä kerrottiin ja tarkennan kommenttikenttään.

Kätkössä rastaanmuna sijoittuu vuosiin 1938-1939. Tarinan päähenkilö on 8-vuotias vilkas ja alati hankaluuksiin joutuva Alma-Reetta eli Retu, joka on rovasti Lundin tyttärentytär. Kesäisin ja joulun aikaan koko suku kokoontuu Lumiluoman pappilaan Etelä-Pohjanmaalle viettämään lomiaan ja sukuloimaan. Retu joutuu useasti ankarien ja kieltämättä myös epäreilujen ja kohtuuttomien moitteiden kohteeksi, vaikka etenkin pappilan Iita-piika on Retulle ilkeä. Pappa Hannes Lund, jäyhä ja uskossaan vahva rovasti, on suvun keskushenkilö ja Retulle rakas. Hannes on leskimies, sillä myös hänen toinen vaimonsa kuoli lastensa ollessa vielä pieniä. Retun Oili-äiti ja pappilassa asuva Sanelma-täti kilvoittelevat pappilan emännyydestä. Mukana kuvioissa ovat myös enot Kaarlo, Jalmar, Mikael ja Kristian, joista kaksi jälkimmäistä tuntuvat ymmärtävän vallatonta Retua paremmin kuin muut. Iloa keskiin tuo myös pappilan vuokratalon lapset.

Kätkössä rastaanmuna on teos, jota voisi luonnehtia monella tavalla. Toisaalta se on kevyehkö, ehkä jopa viihteellinen romaani. Samalla se on ihmissuhderomaani, joka kuvaa pappilan perheen kovin kireitä ja mutkikkaitakin keskinäisiä suhteita. Teoksessa on uskonto ja uskokin niin vahvasti läsnä paitsi miljöön myös henkilöhahmojen kautta, että sen voisi toisaalta miltei sijoittaa uskonnollisten kirjojen genreen. Sotakin koskettaa myös pappilan väkeä, mikä tuo uskonnolliselle pohdinnalle oman kulmansa. Kirja on sekoitus kaikkea edellä kuvattua. Se on kiinnostava tarina ja miljöö todellisen esikuvan kautta vielä kiinnostavampi. Henkilöhahmoissa sen sijaan on paljon sellaista, mistä en pitänyt. Retun kohtelu oli ikävää, Sanelma ja Iita ilkeämielisiä ja välillä jopa vanhuutensa päiviin ehtinyt Hannes näyttäytyi ikävässä valossa, vaikka muuten hän tuntuikin avomieliseltä ja viisaalta.

Kävin kuvaamassa kirjan Lumiluoman esikuvan miljöössä, Vuohiluoman pappilalla. Tuohon pappilaan liittyy monenlaisia tarinoita, kummitusjuttujakin olen kuullut siihen liitettävän. Ehkä sattumalta tai niistä ammentaen myös Sesse Koivisto on tarttunut kummitteluhuhuihin. Teosta lukiessa olikin kiinnostavaa ajatella mikä kaikki voisi olla ammennettu todellisista tapahtumista, kun kerran miljöölläkin on esikuvansa. Siinä minulle suurimmaksi osaksi piileekin tämän teoksen viehätys, sillä kirjallisilta ansioiltaan se ei mielestäni ole kovinkaan erityinen. Teksti on kyllä pääosin sujuvaa, mutta paikoin itse tarinan eteneminen on hieman kömpelöä. Pidin tästä kirjasta kuitenkin siinä määrin, että ajattelin jossain vaiheessa lukea myös sen jatko-osan.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Vetää kaikista ovista

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
äänikirja kolmessa osassa:
1/3 kesto 6 h 29 min.,
2/3 kesto 6 h 50 min., 
3/3 kesto 6 h 40 min.
lukija: Liisamaija Laaksonen
WSOY äänikirjat 2011-2012
alkup. 1974
 
Lukupiirimme kokoontuu tulevana maanantaina keskustelemaan Eeva Joenpellon teoksesta Vetää kaikista ovista. Joenpeltoa toivottiin aiheeksi ja päädyin valitsemaan teoksista yhteisesti luettavaksi Lohja-sarjan avausosan, koska sitä on kehuttu niin paljon. Toki hyvää kerrotaan myös sarjaan kuulumattomista teoksista, kuten Elämän rouva, rouva Glad ja Tuomari Müller, hieno mies. Valinta osui oikeaan sikäli, että ainakin minä pidin tästä ja koen, että tästä löytää keskusteltavaa. Aluksi teos tosin lähti hieman hitaasti liikkeelle, joten saa nähdä onko kuinka moni jättänyt teoksen kesken.
 
Vetää kaikista ovista sijoittuu 1920-luvun Lohjalle, vaikka tapahtumapaikkaa ei suoraan sanotakaan. Sisällissota on jakanut kansan kahtia. Teoksen keskushenkilöinä nähdään kauppias Hännisen perhe, johon kuuluu muualta paikkakunnalle vakiintunut Hänninen itse, tämän paikkakuntalainen vaimo Salme sekä aikuisuuden kynnyksellä olevat tyttäret Inkeri ja Anja. Lisäksi keskeisiksi hahmoiksi muodostuvat Salmen serkku, punaleski Grönrooska, ja tämän poika, hädintuskin vankileiriltä selvinnyt Vieno. Myös Inkeriä liehittelevä kiertelevä kauppamies Matti Reima, Anjan kanssa seurusteleva suojeluskuntalainen Lauri Julin ja varakas isä-Julin ovat keskushahmoja.
 
Mielestäni Kirsi kirjoittaa Kirsin kirjanurkassa hyvin, kun hän sanoo, että teosta on "turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä". Mielestäni tuo toteamus kiteyttää teoksen hyvin. Vaikka teos käsittää parin vuoden ajanjakson ja teoksessa tietysti on juonenkulkuakin, on teos enemmänkin tunnelmien ja henkilöhahmojen varaan rakentuva.
 
Sisällissodan kipupisteet tulevat tässä hyvin esiin lapsuudenaikaisten ystävysten, Salmen ja Tilda Grönroosin kautta. Eri puolille jääneiden ystävysten väliin on kasvanut juopa, ja samanlainen jakaa koko paikkakuntaa. Julinien ja paikkakunnan kermaan pyrkivän Hännisen suojeluskuntalaisuus, heidän kokemansa aatteen oikeamielisyys sävähdyttää. Hännisen Anjasta näyttää kuitenkin kasvavan nainen, joka ymmärtää toistakin puolta. Ajankuva on kauttaaltaan mielestäni oikein onnistunutta ajan aatteineen ja ilmiöineen. Koneellistuva Suomi, kieltolaki, edistykselliset kodinkoneet ja muoti pääsevät teoksessa esiin etenkin Inkerin ja Matti Reiman kautta.
 
Tavallisesti käy niin, että jonkin sarjan avausosan luettuaan haluaa lukea koko sarjan. Sellaisiin tuumiin minäkin jäin tämän sarjan kohdalla. Vetää kaikista ovista on vakuuttava avaus ja henkilöhahmojen tulevat vaiheet jäi kiinnostamaan, vaikka en voi sanottavammin pitäneeni heistä yhdestäkään. Heissä on kuitenkin kiinnostavia kulmia, kuten esimerkiksi Anjan taipumus auttamispyrkimyksillään aiheuttaa lähinnä ongelmia. Palaan sarjan pariin varmasti jossain vaiheessa, vaikka vielä en tiedä milloin.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Tammikuun luetut

Tammikuu meni vikkelästi ja ennen kaikkea kirjallisissa tunnelmissa. Koin oikean lukuinnostuksen kipinän, joka tosin tuntuu nuutuneen klassikkohaastetta varten työläästi luetun Fanny Hillin myötä. Vaan jospa se tästä. Olen viettänyt nyt pitkää viikonloppua, sillä olin jo perjantain vapaalla. Viikonloppuna olen katsonut Hovimäkeä pitkästä aikaa ja neulonut monenlaisia juttuja, joitakin valmiiksikin asti. Tämän päivän lumimyräkkä onkin antanut mitä oivallisimmin hyvän syyn istuskella sohvalla kudin kädessä.

Koen, että tammikuun lukuinnostukseen on vaikuttanut instagram kirjakuvineen sekä kiinnostavat lukuhaasteet, joihin olen ryhtynyt. Erityisesti Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on vienyt mennessään ja olen saavuttanut siinä jo neljä maata: Suomen, Ruotsin, Iso-Britannian ja Yhdysvallat. Tammikuun kirjoja leimaakin olennaisesti se, että olen lukenut paljon sellaista, mitä en tavallisesti lue. Tammikuun listalta löytyykin paitsi käännöskirjallisuutta myös jännitystä ja dekkareita. Yhteensä luin ja kuuntelin peräti 9 kirjaa, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen. Toisaalta kyllä kirjoista noin puolet ei juurikaan puhutelleet minua.

Sarah Crossan: Yksi
Jyri Paretskoi: Nimetön
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Näin ihanan värinen taivas oli yhtenä päivänä töistä tullessa!
Tammikuu oli kiva kuukausi. Opiskelut tosin ovat edenneet aika hitaasti, mutta eiköhän se tästä taas. Olen kuitenkin nyt alkuvuonna oppinut uusia asioita ihan ilman opiskeluakin. Olen esimerkiksi oppinut pitämään vauvaa sylissä ja vaihtamaan hänet toiselta kädeltä toiselle! Pieni tyttönen asettaa kummitätinsä uusien haasteiden äärelle. :-D Kaikkia taitoja ei opita koulun penkillä. :)

Helmikuulle en ole tehnyt ihmeempiä suunnitelmia lukemisen tai muunkaan suhteen. Mennään eteenpäin samalla tavalla kevyen letkeästi kuin tammikuussakin, niin hyvin näyttää menevän. Nojatuolimatkailuhaastetta olen kyllä kuitenkin kieltämättä hieman miettinyt, että mitä lukisin siihen seuraavaksi. En tosin välttämättä lue mahdollisia vaihtoehtoja helmikuussa tai välttämättä koskaan. Katsotaan miten saadaan lukeminen käyntiin, nyt en ole Fanny Hillin jälkeen kuin vähän raottanut jotain kirjaa. Toivottavasti into palaa pian.

torstai 31. tammikuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 8: Fanny Hill

On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika, tällä kertaa jo kahdeksas laatuaan. Mietin melko pitkään minkä kirjan lukisin tällä kertaa haasteeseen. Lopulta vastaus löytyi jo olemassaolevasta lainapinosta, jossa on jo kesästä lähtien piilotellut Fanny Hill, John Clelandin jo 1700-luvulla kirjoittama eroottinen kertomus ilotytöstä. Nappasin sen kesällä lainalle palautettujen kärrystä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi alkaa lukemaan. Klassikkohaasteesta on siis jälleen hyötyä lukupinon madaltamisessa!

*** 

John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat
299 s., Otava 1986
alkup. Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure, 1748-1749
suom. Erkki Suikkola

Kun John Cleland kirjoitti kirjan Fanny Hill -nimisestä ilotytöstä, hän sai käsikirjoituksestaan 20 puntaa. Kirjan menekki oli hyvä, mutta menestys jäi lyhytaikaiseksi, sillä viranomaiset kielsivät kirjan. Reaktio on sangen ymmärrettävä, sillä 1700-luvun yhteiskunta ei varmastikaan ollut valmis näin eroottisen kirjan menestykselle. Sensuuri ei kuitenkaan estänyt kirjan maineen leviämistä. Vuonna 1963 teos lopulta vapautettiin ja julkaistiin uudelleen.

Fanny Hill on alunperin nuori maalaistyttö, joka perheensä menetettyään lähtee kaupunkiin elantoa tavoittelemaan. Siellä hänet ottaa hoiviinsa rouva, joka paljastuu ilotalon emännäksi. Tämän käänteen seurauksena nuori Fanny näkee elämää, suoranaisia seksiakteja, jotka herättävät hänen uteliaisuutensa. Ilotalossa ei asuta ilmaiseksi, joten Fannynkin osana on alkaa tekemään töitä miesten parissa. Eräs hänen asiakkaistaan, nuori Charles, tarjoaa Fannylle pakotien ilotalon alistavasta ilmapiiristä. Hänestä tulee Fannyn rakastajatar, joka kuitenkin isänsä toimesta lähetetään pois. Tässä vaiheessa Fanny on jo siinä määrin omaksunut ammattinsa ilot, ettei jää yksin jäätyään toimettomaksi, vaan löytää uusia suojelijoita.

Fanny Hill on mielestäni yllättävän eroottinen teos, kun otetaan huomioon sen ensijulkaisun ajoittuneen jo 1700-luvun puoliväliin. Tekstissä kuvataan lukuisia ihmisvartaloita, esileikkejä ja yhdyntöjä sangen seikkaperäisesti, mutta käyttämättä kuitenkaan sukuelinten kohdalla niiden oikeita nimiä. Esimerkkinä mainittakoon jopa hieman koomisiksi kääntyvät luonnehdinnat "luonnoton koje", "kapinallinen kelmi" ja "nautintoa janoava kanaali". Sukuelinten olemusten luonnehdintaan käytetään välillä rivikaupalla tekstiä. Teksti eteneekin oikeastaan lähinnä seksuaalisesta kanssakäymisestä seuraavaan tai ainakin lähes jokainen kohtaus viitoittaa tietä siihen suuntaan, että pian taas mennään.

Tässä teoksessa ei juuri muuta ole kuin seksiä, ja kun siitä aikansa lukee, alkaa jo kyllästyttää. Fanny Hillin elämään ei näytä juuri muuta mahtuvan kuin milloin minkäkinlainen "muurinmurtaja". Hän ei todellakaan ole säälittävä prostituutioon ajettu rukkanen, vaan hänestä kehittyy aistillinen ja nautintoa janoava nainen. Hän nauttii seksistä vähintäänkin yhtä paljon kuin asiakkaansa tai suojelijansa. Harhaan johdetuksi tyttöseksi Fannya ei voi sanoa. Täytyy todeta, että Fannyn asema on sikäli onnekas, että hän pitää työstään - läpi ihmiskunnan historian liian moni on joutunut seksuaalisen alistamisen uhriksi prostituutiossa.

Tämän teoksen sensuuriin on varmasti vaikuttanut avoimen eroottisuuden lisäksi myös se kaksinaismoralismi, jota teoksessa ei peitellä. Ilotytöt ovat etenkin varakkaiden keskuudessa kysyttyjä ja Fannykin pääsee nauttimaan elatuksen ja suojelun eduista rakastajattaren roolissa. Julkisesti prostituutio kuitenkin tuomitaan. Tämä teos paljastaa häpeilemättä todellisuuden tuon hurskaan naamion takana.

Ilotytön muistelmissa kuvataan muutaman vuoden ajanjaksoa Fannyn kirjoittamien muistelmakirjeiden kautta. Teoksen loppupuolella Fanny kohtaa jälleen rakkaan Charlesinsa ja näyttää siltä, että Fanny pääsee lopulta kokemaan nautintoa aviosäädyssä. Käsittääkseni todella onkin niin, että jotkut rakastajattaret lopulta pääsivät vihille suojelijoidensa kanssa. Mietin vain monenko kohtalo oli paljon surullisempi ja elämä päättyi äärimmäiseen köyhyyteen, kun vuodet olivat tehneet merkkinsä kasvoihin ja kehoon.

Tämä teos on yksitoikkoisuudestaan huolimatta ajatuksia herättävä. Se saa pohtimaan ilotyttöjen asemaa (ja sitä pitäisikö oikeastaan käyttää tässä sanaa prostituoitu, mutta päädyin "ilotyttöön" kirjan nimen johdattamana), 1700-luvun yhteiskuntaa ja myös kirjasensuuria ilmiönä. Ajatuksia herättävyydessään tämä on sinänsä siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen luettavaksi.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Väärin haudattu sotamies

Riku Kauhanen: Väärin haudattu sotamies - Kummitustarinoita Suomen taistelukentiltä
226 s., Atena 2018
kansi: Timo Numminen
 
Kummitustarinat ja kummittelu rajatiedon ilmiönä kiinnostaa minua. Olenkin lukenut useampiakin kummitustarinaperinteestä kertovia kirjoja, kuten Tiina (Hietikko-)Hautalan, Mauri Karvosen ja Eero Ojasen kirjoja. Oli selvää, että halusin lukea myös Riku Kauhasen sota-aikojen kummitustarinoita valottavan teoksen Väärin haudattu sotamies. Siinä kuvataan kummitusjuttuja kaikkien Suomen maaperällä käytyjen sotien osalta nuijasodasta jatkosotaan asti.
 
Kauhasen kirja rakentuu osioihin, jotka keskittyvät tiettyyn sotaan liitettyihin kummitustarinoihin. Kummitustarinoita on kerätty ympäri Suomea ja koska sotatapahtumat ovat koskettaneet vuosisatojen aikana muitakin alueita Suomessa kuin Karjalan aluetta, rakentuu teoksen miljöökin koko Suomen kartalle. Kauhanen esittelee kirjassaan pitkälti suoria lainauksia arkistoihin kerätyistä kertomuksista ja yhdistelee niitä sitten todelisiin sotatapahtumiin ja historian faktoihin. Hän ei ota kantaa kummittelun todenperäisyyteen sinänsä, mutta tuo esiin tosiasiat tarinoiden ympäriltä.
 
Kummitustarinat ovat yleensä kiinnostavia, mutta tällä kertaa minun on todettava, että tämä kirja oli jotensakin tylsä. Se oli täynnä eritasoisia, tarinoiden tallentajan kirjoitustyyliä heijastelevia kertomuksia, joiden väliin upotetut historian faktat eivät ihan riittäneet minulle mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kummitustarinoilla ei välttämättä tarvitse shokeerata, mutta teoksesta rakentui kokonaisuutena paperinmakuinen. Samalla se tosin virkisti muistia sotahistoriasta, joten tästä kirjasta on mahdollisuus ammentaa tietoa, jos jaksaa keskittyä täysillä.
 
On ajatuksena kiinnostavaa, että sotien aikoihin liittyvästä kummitusperinteestä on koottu oma opuksensa. Toteutus ei kuitenkaan ole niin vetävä kuin olisin olettanut. Halusin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska kummitusjuttuja on kerätty pitkin Suomea ja tähänkin kirjaan oli valikoitunut esimerkkejä myös minulle kotoisalta Etelä-Pohjanmaalta.
 
♠♠♠

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
12 h 46 min., Otava 2018
lukija: Krista Putkonen-Örn
alkup. The Mitford Murders 2017
suom. Laura Beck
 
Viime aikoina kirjaston Ellibs-e-kirjastoon on tullut mukavasti uutta kiinnostavaa kuunneltavaa ja olenkin jonossa useampaankin kirjaan. Mitfordin murhat sain kuunneltavakseni nopeasti ja vikkelään sujui myös kuuntelu, sillä Krista Putkonen-Örnin ääntä oli miellyttävä kuunnella jälleen. Kirjasta itsestään sen sijaan jäi hieman ristiriitainen olo.
 
Mitfordin murhat sijoittuu vuoden 1920 paikkeille. Se kertoo Louisa Cannonista, joka pyrkii pois ilkeän setänsä ulottuvilta ja päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin maalaisaateliseen perheeseen. Mitfordeilla on kartano maalla ja siitä tulee Louisan turvapaikka. Kartanossa hän ystävystyy perheen esikoisen, 16-vuotiaan Nancyn, kanssa. Molempien uteliaisuutta kutkuttaa taannoin tapahtunut junamurha, jossa surmansa sai kuuluisan Florence Nightingalen kummitytär. Louisa ja Nancy ajautuvat puolivahingossa keskelle murhan tutkintaa.
 
Mitfordin murhissa on oikeastaan montakin eri juonilinjaa, joista varsinainen murha jää välillä täysin toissijaiseksi. Kirjassa seurataan Louisan eloa Mitfordeilla, perheen arkea, junapoliisin toimintaa ja junapoliisi Guy Sullivanin ja Louisan orastavaa tuttavuutta. Tapahtunut murha kutkuttaa Nancyn mielikuvitusta ja nousee säännöllisesti esiin hänen puheissaan. Guy tutkii tapausta osaltaan ja Louisa toimii eräänlaisena linkkinä kertoen Nancyn pohdinnoista Guylle.
 
Mitfordin murhat on kerronnaltaan aika hidastempoista ja leppeää. Tuntuu, että edes murha ei järisytä tasaista rullausta. En juuri kokenut jännitystä ja usein tuntui kuin kuuntelisin jotain ihan muuta kuin dekkaria. Kartanoelämän ja Mitfordien perheen kuvaus sen sijaan oli ihan kiinnostavaa ja mielenkiintoni sai ihan uudenlaisen sykäyksen, kun tajusin Mitfordin perheen olleen ihan todella olemassa ja junamurhankin olevan todellinen ratkaisematta jäänyt rikos. Mitfordeista löytyikin kiinnostava artikkeli Wikipediasta. Mielenkiintoa jäi myös jossain vaiheessa tutustua Mary S. Lovellin teokseen Mitfordin tytöt: sodassa ja rakkaudessa.
 
Mitfordin murhat aloittaa uuden sarjan, jossa pureudutaan tosielämän selvittämättömiin rikoksiin. Ajatus on kiehtova, mutta toteutus voisi olla vetävämpi. Mielestäni tässä kirjassa olisi ollut aineksia parempaankin kuin keskivertoon dekkariin ja keskivertoon aateliselämän kuvaukseen. Nyt tuntui, että kumpikaan ei päässyt oikein kunnolla kuvatuksi, kun yritettiin keskittyä molempiin.
 
♠♠♠½

torstai 24. tammikuuta 2019

Sytytä valot! & Sammuta valot!

Salla Simukka: Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita
77 s., Tammi 2018
 
Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita
 66 s., Tammi 2018
 
kannet: Laura Lyytinen
 
Olin parisen viikkoa sitten seuraamassa kirjavinkkauksia paikallisella yläasteella. Vinkkarina toimi hankerahaa tätä varten saanut laihialainen Tarja Koski, joka on kiertänyt ja ymmärtääkseni kiertää vielä muutamia yläasteita tietyissä kunnissa vinkaten läpi jokaisen luokan. Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan toisen vinkkarin tapaa vinkata ja lisäksi sain sieltä itselleni mukavasti lukuvinkkejä nuortenkirjallisuudesta. Yksi niistä oli tämä Salla Simukan kääntökirja Sytytä valot! & Sammuta valot!, jonka ilmestymisen olin kyllä tiedostanut, mutta kuitenkin lähes täysin sivuuttanut. Hankin kirjan luettavakseni ja jo heti ensimmäinen novelli vei mennessään.
 
Kyseessä on siis paitsi kääntökirja myös novellikokoelma, joka jakaantuu kahteen puoleen. Sytytä valot! kuvaa nuorten elämän kauniita asioita, onnistumisia, mahdollisuuksia ja sitä kun kaikki järjestyy. Sammuta valot! kuvaa kauheita asioita, pahasti pieleen menneitä juttuja, pelkoja ja ikäviä käänteitä. Aloitin lukemisen kauniilta puolelta ja luin kaikki novellit siitä ennen kuin siirryin kauhealle puolelle. Etenkin kauhean puolen novelleissa on mukana scifin, uuskumman ja jännityksen sävyjä. Itse olisin ehkä mieluummin lukenut arkisempia novelleja todentuntuisemmista asioista, mutta toisaalta uuskummat ja scifit toivat kokoelmaan särmää eikä niidenkään lukeminen mitenkään vastenmielistä ollut.

Salla Simukka on taidokas kirjoittaja, joka osaa koukuttaa lukijan tarinan vietäväksi. Kiinnostavasti hän oli osittain kirjoittanut samasta aiheesta novellit sekä kauniille että kauhealle puolelle - miten erilaiset loput ovatkaan mahdollisia! Olisikin voinut olla ihan kiinnostavaa lukea aina heti peräjälkeen kaunis ja kauhea tarina samasta aiheesta, mutta toisaalta luin kirjan niin nopeasti, että eipä siinä paljon ehtinyt kauniin ja kauhean puolen välillä aikaa kulua muutenkaan. Minä pidin tästä kirjasta vai pitäisikö sanoa kirjoista. En oikein osaa eritellä mistä erityisesti pidin, mutta Lumikki-trilogian myötä olen tykästynyt Simukan tapaan kirjoittaa.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
200 s., Tammi 2018
kansi: Markko Taina
Finlandia-ehdokas 2018
 
Myönnän, että Jari Järvelän Kosken kahta puolta olisi todennäköisesti jäänyt minulta lukematta, jos se ei olisi päässyt Finlandia-ehdokaskirjojen joukkoon. En ollut oikeastaan edes tietoinen kyseisen kirjan olemassaolosta ennen sitä. Kirjallisuuspalkinnoista voi tietysti olla montaakin eri mieltä, mutta minua ne kiinnostavat siksi, että niiden kautta voi nousta esiin sellaisia teoksia, joita en muuten noteeraisi. Kosken kahta puolta oli nopealukuinen kirja Jari-pojan kahdesta kesäpäivästä kahdessa eri mummilassa kosken eri puolilla.
 
On vuosi 1977. 7-vuotias Jari viettää kesäpäiviä mummiensa luona. Aino asuu vanhanaikaisessa puutalossa kosken toisella puolella, Sofian koti toisella puolella taas on prameampi. Elämänmeno mummiloissa on erilaista. Koski jakaa kaupungin ja mummit punaisten ja valkoisten puolille. Molemmat olivat lapsia sisällissodan aikaan, mutta siitä huolimatta molempien mieliin iskostui kaksi eri totuutta siitä, kuka oli pahantekijä ja miksi kaikki meni niin kuin meni. Jari on taitava tekeytymään näkymättömäksi ja kuulee siksi paljon sellaista, mitä ei oikeastaan olisi hänen korvilleen tarkoitettu.
 
Kirjailija Jari Järvelä on ammentanut tähän kirjaan aineksia omista lapsuusmuistoistaan sekä sukunsa historiasta. Hänen omat isoäitinsä olivat kirjan Jari-pojan mummien tavoin sisällissodassa eri puolilla ja teoksessa on todellisuuteen pohjaavia yksityiskohtia. Teos on aidosti mielenkiintoinen, mutta jotenkin en silti kunnolla saanut otetta juoneen. Tapahtumat tuntuvat lipuvan ulottumattomiin ja mummien sisällissotakokemukset rakentuvat pala palalta Jarin kuulemista sirpaleisista tarinanpätkistä. Keneenkään ei oikein pääse kiinni, vaikka silti etenkin Aino tuntuu hahmona tarinan kantavalta pilarilta. Tunnelmassa on jotain leppeän kesäpäivän unenomaisuutta, joka saa tuntemaan, ettei mitään oikeastaan tapahdu ja silti takaumien kautta tapahtuu paljonkin.
 
Kosken kahta puolta on ensimmäinen lukemani kirja Järvelän tuotannosta. Pidin teoksen sujuvalukuisuudesta ja hyvästä kielestä, mutta muuten lukukokemus oli mummien tarinoista huolimatta melko mitäänsanomaton. Tunnetilat eivät välittyneet minulle asti kunnolla. Niin ristiriitaista kuin se onkin, olisin kuitenkin lukenut mieluusti lisääkin Ainon ja Sofian lapsuudesta ja nuoruudesta, elämästä ylipäätäänkin. Ehkä se johtuu siitä, miten vaivatonta tätä oli lukea.
 
 ♠♠♠½

perjantai 18. tammikuuta 2019

Murha maalaisidyllissä

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä
541 s., Bazar 2018
alkup. En sax i hjärtat, 2017
suom. Ulla Lempinen
kansi: Nils Olsson
 
Blogiani pidemmän aikaa seuranneet ovat varmasti jossain yhteydessä kuulleet, että välttelen paksuja kirjoja. Jotenkin vain tuntuu, että en saa niitä koskaan luettua, joten usein en edes yritä. Olen aiemmin lukenut kyllä paksujakin kirjoja, mutta nykyään joskus kriteeri kirjan "hylkäämiselle" on ollut se, että kirja on niin paksu. Huvittavaa sinänsä, että työssäni kirjastossa aina sanon kirjan paksuutta empiville nuorille, että älkää miettikö sitä vaan ajatelkaa kiinnostaako aihe teitä. Marie Bengtsin Murha maalaisidyllissä palautti uskoni siihen, että paksuistakin kirjoista selviää ja vieläpä ihan reipasta vauhtia. Olen tyytyväinen itseeni, että sain pitkästä pitkästä aikaa luettua näin paksun kirjan!
 
Murha maalaisidyllissä on hidastempoinen vuoteen 1957 sijoittuva dekkari, jonka tapahtumapaikka on Enebyssä Smoolannissa. Tukholmalainen vaatesuunnittelija Hannah Lönn matkustaa Enebyhyn auttelemaan Lilly-tätiään, joka on loukannut jalkansa. Hannahin on määrä viettää Enebyssä kaksi viikkoa, mikä tuntuu hänestä raskaalta ajatukselta. On hiostava heinäkuun loppu, maalaisten pienet piirit kiristävät modernin Hannahin hermoja ja Lucky Strike -savukkeita palaa. Sitten kylässä tapahtuu murha. Asta Granqvist löytyy kotoaan räätälinsakset sydämeen survaistuna. Löytäjinä ovat Hannah ja Lilly.
 
Eneby on tyypillinen hieman sisäänpäin lämpiävä maalaiskylä, jossa jokainen kyläläinen tuntee toisensa. On suoranainen ihme, että kenelläkään edes voisi olla mitään salaisuuksia. Vähitellen selviää, että oikeastaan jokaisella kyllä on, osalla isojakin. Murha maalaisidyllissä vilisee hahmoja, joista oli aluksi hieman hankala pysyä kärryillä: mikä perhe olikaan Lönnbladit, Söderlundit, Mattsonit ja Karlssonit? Hahmoja on monta ja heitä pohjustetaan huolella. 
 
Ainakin ensimmäiset 100 sivua käytetään tutustumalla hahmoihin ja miljööseen, vasta sitten alkaa tapahtua. Jokainen kyläläinen tuntuu olevan herttaisen samanmielinen siitä, että murhaaja ei voi olla kukaan kyläläinen. Sitä paitsi kuka nyt edes haluaisi murhata Astan, joka oli niin auttavainen ihminen? Kuin vahingossa Hannah alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita ja pohtia rikosta. Paljastuu, että yhdellä jos toisellakin voisi olla motiivi hankkiutua Astasta eroon. Hannahilla on lopulta merkittävä rooli rikoksen selviämisessä.
 
Vaikka Murha maalaisidyllissä on hidastempoinen, ei se silti ole missään vaiheessa mielestäni tylsä. Minä pidin miljööstä, hahmojen persoonallisuudet kiinnostivat ja teos oli kokolailla muutenkin onnistunut. Ajankuva on mielestäni osuvaa ja teoksessa on myös humoristisia sävyjä. Jos kaihtaa raakoja dekkareita, tämä on oivallinen valinta huolimatta siitä, että murha on tehty survaisemalla sakset Granqvistin sydämeen. Jännitys ei missään kohtaan tihene kovinkaan voimakkaasti, mutta silti teoksesta aistii tietyllä tavalla "suljetun piirin" paineen. Mielestäni kansikuva on juonta ajatellen onnistunut ja houkutteleva.
 
Käsittääkseni tämä teos on avausosa Hannah Lönnista kertovalle sarjalle. Jatkossa toivoisin, että kirjailija veisi juonta hieman vikkelämmin eteenpäin ja vähentäisi henkilöhahmoja, jotta lukemisesta tulisi vielä nautittavampaa. Lukukokemus oli tosin nytkin jo mieluisa. Ainoa kummastelemani asia oli Hannahin polttamien savukkeiden määrä ja se, että hän todella poltti käsittelemiensä kankaiden äärellä tehdessään tilaustöitä kyläläisille. Jos jokin haju inhottaa, niin tupakan pinttynyt onka. Kansikuvan raikkaus on noilla hetkillä muisto vain. 
 
♠♠♠♠
 
Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Anneli blogissaan Annelin lukuvinkit. Hänen tekstinsä ohessa on hauskasti Hannahinkin himoitsemien vaniljasydänten resepti. Myös Kirjarouvan elämää -blogissa on tutkailtu tätä kirjaa.
 
Kuittaan tällä kirjalla luetuksi Ruotsin Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa 2019.