Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Otava 2009

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957.

En oikein tiedä mistä, mutta Marja-Liisa Vartion nimi nousi yhtäkkiä jostakin tietoisuuteeni muutama viikko sitten. Nimi oli toki kirjallisuudenhistoriasta jollakin tasolla tuttu, mutta mitään en ollut häneltä lukenut. Päädyin googlailemaan hänestä lisää tietoa, ja yllätyin siitä, miten traagisia sävyjä hänen elämässään oli. Vartio kuoli varhain, mutta jätti jälkensä kirjallisuuteemme. Kevään korvalla tuntui luontevalta valita luettavakseni Vartion esikoisromaani Se on sitten kevät, joka kertoo kahden aikuisen ihmisen varsin arkisesta rakkaussuhteesta.

Anni ja Napoleon ovat kumpikin avioliitoissaan epäonnistuneita, hieman irtonaisia ihmisiä. Kumpikin kulkee työn perässä, ei oikein juurru mihinkään. He kohtaavat, kun Anni saapuu karjakoksi tilalle, jossa myös Napoleon satunnaisesti työskentelee. Kummallakin on omat huoneet tilan sivurakennuksessa, mutta kuin vaivihkaa heidän arkensa kietoutuvat yhteen.

Annin ja Napoleonin tarinassa sitä välillä luuli tietävänsä, miten kaikki tulee päättymään. Napoleon on omia teitään kulkeva ja melko impulsiivisen oloinen mies, jolla monesti puheet tuntuvat tekoja suuremmilta. Anni taas on tunnollinen työihminen, joka tarkkanäköisesti havainnoi niin miestä kuin muitakin ympärillään, ja sopeuttaa toimensa sen mukaan. Miten kahdesta niin erilaisesti voisi kehittyä mitään pysyvää? Vartio onnistuu yllättämään, kun tasaiseen juoneen lisätään dramaattinen käänne. Minulle se osui erityisen vaikuttavaan kohtaan, sillä olin sattumalta lopettanut lukemisen juuri ennen sitä. Kun avasin kirjan seuraavana päivänä, en ollut uskoa lukemaani.

 

Kirjan alussa ajattelin ensin, että en saa lukemisen tahdista kiinni. Kävi kuitenkin niin, että Vartion teksti kuljetti minua lopulta eteenpäin kuin tyyni ja tasainen virta, kunhan ensin totuin hänen vähäeleiseen kerrontaansa. Vartiosta puhutaan proosan uudistajana ja vaikka en voi sanoa tuntevani kirjallisuudenhistorian joka käännettä, niin kyllä tämä tyylillisesti tuntui omaleimaiselta. Minä pidin tästä ja aion lukea Vartion tuotantoa lisää. Tähän painokseen on lisätty Elise Nykäsen kirjoittamat jälkisanat, joissa avataan niin tätä teosta kuin Vartion merkitystä laajemminkin. Jälkisanojen otsikko "Elämästä niukasti ja eleettä" kiteyttää Vartion tyylin hyvin.

Viimeiseen uneen: Surukirja lemmikkinsä menettäneille

Pia Puheloinen: Viimeiseen uneen - Surukirja lemmikkinsä menettäneille

omakustanne 2020

Lemmikin saatteleminen viimeiselle matkalleen on aina hirveän vaikea prosessi, johon liittyy suurta surua ja tuskaa. Ne ovat hinta siitä rakkaudesta, jota on lemmikiltään saanut ja lemmikilleen antanut. Aihe on omassa elämässäni ajankohtainen, sillä rakas kissamme Sulevi saateltiin viimeiselle matkalleen huhtikuun alussa. Sulevi eli miltei 16-vuotiaaksi, mikä on paljon, ja samaan aikaan ihan liian vähän. Ehdin viettää Sulevin kanssa lähes puolet tähänastisesta elämästäni ja meidän välille kehittyikin aivan erityinen side.

 

Olen menettänyt lemmikin useampaan kertaan, mutta se on sellainen asia, johon ei koskaan voi tottua. Joka ikinen kerta se sattuu yhtä paljon. Sanotaan, että lemmikin menettämisen tuskan voi todella ymmärtää vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman. Siksi Pia Puheloinen on koonnut surukirjan vertaistueksi lemmikkinsä menettäneille. Viimeiseen uneen sisältää pieniä tarinoita lemmikkinsä menettäneiltä.

 

Valmistauduin etukäteen kyyneltulvaan ja surun purskahduksiin, mutta Viimeiseen uneen jäikin hieman etäämmälle. Se on oikeastaan vain hyvä asia, sillä pystyin keskittymään paremmin tarinoihin, joista tunnistin monta omista tuntemuksistani. Päätöksen teon vaikeus ja sitä seuraava nurkan takana odottava pian puhkeava suru, uuteen arkeen totuttelu ja kodin hiljaisuus sekä halu uskoa jälleennäkemiseen ajan tuolla puolen, kaikki ne ovat niin tutulta tuntuvia asioita. Myös se, että lemmikin menetystä seuraa ikuinen kaipuu, vaikka suurin suru aikanaan väistyykin.

 

Sulevi oli uskomattoman hieno kissa, niin kiltti ja tottelevainen. Sillä oli upea luonne ja maailman kauneimmat vihreät silmät, joiden lempeä katse on jäänyt ikuisesti sydämeeni. Koti tuntuu todella tyhjältä. Olavi etsii isoveljeään ja on ensikertaa ilman lajitoveria nyt 8-vuotiaana. Sekin surettaa, kun toinen jäi yksin. Lohdullista kaikessa kuitenkin on, että Sulevilla ei enää ikinä tule olemaan mitään hätää. Haluan uskoa, että äitini pitää Sulevista huolta siellä jossakin, sillä he olivat hyviä kavereita jo eläessään.

 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joilla ei välttämättä ole lähipiirissä vertaistukea saatavilla. Näitä kirjoja ei turhan paljoa ole olemassa, mutta toinen hyvä on Heidi Holmavuon ja Kyöstin äidin kirja Kyösti: Asioita elämästä ja surusta.

Sitruunakevät

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Kahvila Koivu, osa 4

WSOY 2024

kansi: Kaisu Sandberg

Maija Kajannon viihteellinen Kahvila Koivu -sarja on edennyt neljänteen osaansa, jota aiemmin markkinoitiin sarjan viimeisenä. Tulossa on sittenkin vielä viimeisenä herkkupalana Kardemummajoulu, jota kyllä Sitruunakevään jälkeen odotan kovasti. Sitruunakevät oli nimittäin juuri sellainen kirpeänmakea lukukokemus, joka samaan aikaan viihdytti mutta nosti myös välillä kyyneleet silmiin. En Sahramisyksyssä oikein pitänyt siitä, mihin suuntaan sarja tuntui olevan menossa, joten Sitruunakevät oli positiivinen kokemus sen jälkeen.

Krisse ja Tommi ovat palaamassa Kroatiassa viettämänsä vuoden jälkeen takaisin Pyhävirralle. Omakotitaloprojekti on edennyt heidän poissaolonsa aikanakin ja moni asia on muuttunut. Kahvila Koivun tiloissa pyörii pitseria eikä kahvilatoiminnan jatkosta ole tietoa. Itse kunkin on kuitenkin yritettävä katsoa rohkeasti tulevaisuuteen ja kohdata siihen liittyvät toiveet ja odotukset, vaikka niihin liittyisi pelkoa ja epävarmuutta.

Pidin Sitruunakevään tunnelmasta. Tekee mieli sanoa, että siitä tuli valoisa olo, vaikka teoksessa käytiin läpi myös raskaita aikoja. Ehkä se valoisuus tulikin juuri siitä, että raskaiden aikojen jälkeen elämä tuntui kuitenkin jatkuvan. En halua spoilata juonenkäänteitä keneltäkään, mutta kirjassa käytiin läpi sellaisia asioita, jotka tulivat minua lähelle, ja samaistuin vahvasti Krissen läpikäymiin tunteisiin. Menetyksen käsitteleminen ja kaikki siihen liittyvä käytännön työ on kuvattu uskottavalla tavalla. Mielestäni Sitruunakevät on koskettavuudessaan sarjan parasta antia.

Ronja, ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

WSOY 2015

alkup. Ronja Rövardotter, 1981

kuvittanut Ilon Wikland

suomentanut Tuula Taanila

Olen lukenut Ronja, ryövärintyttären kerran aikaisemmin ja silloinkin jo aikuisiällä. Halusin lukea kirjan uudelleen ennen kuin kävin katsomassa kirjasta tehdyn näytelmän Seinäjoen kaupunginteatterissa. Teatterilippu oli synttärilahjani ja idea oli kyllä tosi kiva. Pidin näytelmästä, siinä oli hienot lavasteet ja hyviä roolisuorituksia. Erityisesti pidin Ronjan (Kaisla Ollila), Matiaksen (Jukka Puronlahti) ja Kalju-Pietun (Timo Luoma) roolisuorituksista, jotka olivat ilmeikkäitä ja eläväisiä.

Mutta sitten kirjaan. Ronjan perusjuoni lienee monelle tuttu. Ronjan isä on ryöväri Matias, jonka ryövärijoukko asuttaa omaa linnaansa ryövärivuorella. Samalla alueella on toinenkin kilpaileva ryövärijoukko, jota johtaa Matiaksen vihollinen Borka. Ronja kuitenkin tutustuu Borkan poikaan Birkiin, jonka kanssa salaa ystävystyy. Kirja on kuvaus ystävyydestä ja yhteistyöstä, ja vähän myös jääräpäisyydestä ja periksiantamisestakin. Kaikkea ympäröi luonto, joka osaa kauneudestaan huolimatta olla pelottava ja vaarallinen, mutta jota Ronja yhtä kaikki rakastaa.

Nyt toisella lukukerralla olin yllättynyt siitä, miten raju ja väkivaltainen tämä tarina paikoitellen on. Ehkä kuitenkin tarkastelen asiaa turhankin kriittisillä aikuisen silmillä, sillä tiedän tarinan ihastuttavan monia lapsia. Pidän itsekin tarinasta ja Lindgrenin kyvystä kuvata lapsen tunteita lämmöllä, joten ne ovat varmasti lapsilukijoihinkin vetoavia asioita. Aika on myös kovin eri kuin kirjan ensikertaa ilmestyessä. Nykyään tuskin menisi kovin äkkiä läpi kirja, jossa systemaattisesti haukutaan muita paskapäiksi. Jotain ikiaikaista ja ihanaa näissä Lindgrenin klassikoissa kuitenkin kautta linjan on, ja siksi niistä ei lopulta muuttaisi mitään.

Kalvot

Chi Ta-Wei: Kalvot

Hertta Kustannus Oy 2024

kiinankielinen alkuteos 1996

suomentanut Rauno Sainio

kansi: Satu Enstedt

Kun 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari ennusti Instagram-tilillään Chi-Ta Wein Kalvojen olevan kevään kirjatapaus, laitoin kirjan itsekin lukulistalleni. Ilman noin vahvaa suositusta olisin todennäköisesti sivuuttanut tämän oman kirjamakuni ulkokehälle jäävän kirjan, joten olen iloinen suosituksesta.

 

Tästä kirjasta tuntuu vaikealta kirjoittaa, sillä en halua paljastaa sisällöstä liikaa, jottei sen yllättävyys mene keneltäkään pilalle. Kalvot on yllättävä kirja, jossa moni asia kääntyy alkuolettamista päälaelleen. En oikein osaa kuvailla tätä muuten kuin sanoilla oivalluttava ja todella metka!

Kalvot sijoittuu tulevaisuuteen. Maailmassa eletään vuotta 2100 ja ihmiskunta on joutunut otsonikadon vuoksi väistymään maan pinnalta ja asettunut elämään merenalaisiin kaupunkeihin. Päähenkilö on kolmekymppinen ihonhoitospesialisti Momo, joka pyörittää omaa kauneushoitolaansa ja käyttää työssään apuna alan mullistaneita keksintöjä.

Kalvot on nopealukuinen kirja, mutta siinä on monta isoa teemaa ympäristökatastrofeista seksuaalisuuteen. Kaikkein isoimmat teemat ovat mielestäni ihmisyys ja inhimillisyys, jotka monesti elämän vaikeissa tilanteissa eritoten punnitaan. Suosittelen tutustumaan. Kannattaa myös lukea Marin postaus täältä, sillä hän osaa sanoittaa lukemaansa paljon paremmin kuin minä.

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

WSOY 2021, 1. suomenkielinen painos 1986

alkup. The Color Purple, 1982

suomentanut Kersti Juva

 

Alice Walkerin klassikon asemaan noussut teos Häivähdys purppuraa yllätti minut. Kiinnostuin tästä, kun näin alkuvuonna trailerin tuoreesta elokuvaversiosta, mutta en silti osannut odottaa mitään tällaista. Kirjeiden muotoon kirjoitettu ja pitkälti hyvin puhekielinen teos hätkähdytti voimakkailla henkilöhahmoillaan ja sivuilta ulos puskevalla ajankuvallaan.

Häivähdys purppuraa sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltain etelävaltioihin. Tarina alkaa 1930-luvun loppupuolelta, jolloin etelävaltioissa oli edelleen voimassa rotuerottelulait. Päähenkilö Celie on nuori tummaihoinen nainen, joka varttuu aikuiseksi rasismin ja riiston ilmapiirissä monin tavoin hyväksikäytettynä. Äitinsä kuoleman jälkeen Celie haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan Nettietä samanlaiselta kohtalolta.

 

Teoksen teemoissa pureudutaan rasismiin ja esille nousee myös taloudellinen eriarvoisuus, mutta minä koin tämän ennen kaikkea yhden naisen rohkeana kasvutarinana, jossa varsinaiset teemat jäävät jopa hieman taka-alalle.

Pidin Celien hahmosta paljon. Hänet on kuvattu uskottavasti, ja mielestäni tekstin keinoin tuota uskottavuutta on onnistuttu vahvistamaan hienosti, sillä Celien kirjeet ovat sanavalintoineen ja yhdyssanavirheineen juuri sellaisia kuin hänen taustastaan tulevalta kouluja käymättömältä ihmiseltä voisi olettaakin.

Häivähdys purppuraa on mielestäni kaunis nimi kirjalle. Tarinassakin on oma kaunis puolensa, kun Celie lopulta löytää sen verran rohkeutta, että uskaltaa nousta alistajiaan vastaan. Paljon hän kuitenkin joutuu kokemaan alistumista, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ennen kuin pystyy nousemaan, mutta se nousu on sitten sitäkin uljaampi. Teoksessa on myös paljon rakkautta ja ilon pisarointia, mikä itse asiassa elokuvan trailerissa kiinnittikin huomioni.

Lukupiirikirja: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY 2015

Luimme huhtikuun lukupiirikirjana Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina - elämää hurmaavien harhojen maassa. Kirjassaan Rämö kertoo islantilaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä sekä tietenkin siitä millaista elämä on Islannissa ollut. Sain lukiessani aika nopeasti huomata, että en todella tiennyt Islannista juuri mitään. Kaikki uusi tieto ja mielenkiintoiset yksityiskohdat virittivät lukupiirissämme vilkkaan keskustelun, jossa nostettiin esille myös teoksen kirjalliset ansiot. Teksti on miellyttävää luettavaa ja kokonaisuus on hyvin jäsennelty, joten lukeminen oli ilo.

Rämö kertoo elämästä Islannissa eri osa-alueiden kautta, mutta kuitenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. Hän kuvaa ihmisiä ja sosiaalisia normeja, työkulttuuria ja yhteiskuntaa, taloutta, luontoa ja vapaa-aikaa. Minusta oli hyvin kiinnostavaa kuulla, että Islannissa kirjallisuudella on vahva asema ja muihin taiteisiin nähden jopa jonkinlainen erityisasema. Siinä missä Suomessa kirjakauppaverkko sen kuin harvenee, on Islannissa ainakin kirjan kirjoitusaikaan kirjakaupat olleet tyypillisesti auki jopa iltakymmeneen. Kirjastot mainittiin lähinnä sivulauseessa ja olisikin ollut mielenkiintoista kuulla millainen on kirjastolaitoksen rooli Islannissa.

Kirjasta piirtyy kuva Islannista maisemallisesti upeana kohteena, mutta samalla myös vaarallisena. Tulivuorenpurkaukset harvemmin aiheuttavat isompia ongelmia, mutta jyrkänteiset kalliot ja arvaamattomat jäätiköt voivat koitua kokemattoman retkeilijän kohtaloksi. Yllättävää kyllä Islannin pelastustoimi on kokonaan vapaaehtoisvoimin järjestetty eikä valtion ja kuntien järjestämä, sillä harvaan asutussa maassa sellainen kävisi liian kalliiksi.

Islantilaiset ovat ihmisinä kovin toisenlaisia kuin suomalaiset ainakin siinä, että heillä on rajaton usko onnistumiseen ja omiin kykyihinsä, kun taas suomalaisten peruspessimistisyys laittaa epäilemään vähän kaiken sujumista. Islantilaiset ovat lapsirakasta kansaa ja lapset kulkevat mukana melkein missä vaan, kun taas Suomessa on ehkä hieman maltillisempi suhtautumistapa. Islantilaisten vanhempainvapaat ovat yhteiskunnallisesti kiinnostavia, sillä niillä on työmarkkinoihin tasa-arvoistava vaikutus: lapsen syntymää seuraa pakollinen 3 kuukauden mittainen isyysloma siinä missä äitiyslomakin. Ei ole siis sen suurempi riski palkata hedelmällisessä iässä olevaa naista kuin ihan minkä tahansa ikäistä miestäkään. Aika metkaa!

Näiden lisäksi kirjassa oli monta muutakin mielenkiintoista faktaa, joten suosittelen kyllä tämän kirjan lukemista. Itse ainakin aion lukea seuraavatkin islantilaista elämää kuvaavat kirjat Islantilainen kodinonni ja Talo maailman laidalla.

Olipa kerran

Kiyash Monsef: Olipa kerran

WSOY 2023

Once There Was, 2023

suomentanut Riina Vuokko

Nappasin viime syksynä lainalle Kiyash Monsefin fantasiakirjan Olipa kerran, mutta lukeminen sai odottaa maaliskuulle asti. Ilmeisesti Olipa kerran on saanut hyvän vastaanoton maailmalla ja sitä on kehuttu paljon, minkä saatoin aluksi allekirjoittaa. Tarina lähti viemään mennessään, mutta jossain kohtaa juoni alkoi tuntua hiukan sirpalemaiselta.

15-vuotias Marjan perii isältään eläinlääkäriaseman ja liudan salaisuuksia. Isän kuolema on todettu murhaksi, mutta syyllisen jäljille ei tunnuta pääsevän millään. Etäiseksi jäänyt eläinlääkäri-isä tuntuu olleen tekemisissä mitä erikoisimpien tyyppien kanssa. Pian Marjan saa kutsun samanlaisiin tehtäviin, siis auttamaan erilaisia yliluonnollisia olentoja, vaikka ei hänellä ole minkäänlaista eläinlääkärin koulutusta.

Salaisuuksia, kaksi outoa ja toisistaan epämääräisen kuvan antavaa tahoa sekä mitä erikoisempia olentoja sijoitetaan reaalimaailmaan, jossa 15-vuotias Marjan asuu yksin holhoojanaan lähinaapuri. Koulunkäynnin kanssa on ollut isän kuoleman jälkeen vähän niin ja näin, mutta eläinlääkäriaseman asiat hän on pyrkinyt hoitamaan kirjanpitäjänsä tuella. Marjan on hahmona ihan kiva ja neuvokas, mutta minua häiritsi valtavasti hänen asemansa epärealistisuus. Kun tässä kuitenkin eletään ihan todellisessa yhteiskunnassa, ei tuollainen tunnu missään määrin realistiselta. Toki eiväthän yliluonnolliset olennotkaan ole todellisia, mutta tosiasioihin kaipasin realismia.

Juonessa kuljetaan vinhaa vauhtia sinne ja tänne. Välillä palataan isän kertomiin vanhoihin tarinoihin, jotka olivat mielestäni kiinnostavia ja sidottu hyvin pääjuoneen. Sen sijaan edestakaisin liikkuminen, jatkuvat epäilykset ja salaisuuksien verkko saivat kokonaisuuden tuntumaan kovin sirpalemaiselta. Tässä yksinkertaisesti tuntui olevan hieman liikaa kaikkea, vaikka ideana yliluonnollisia eläimiä hoitava eläinlääkäri on kyllä mainio.

Mustissa vesissä

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

Lind & Co:n äänikirja, 2023

lukija: Hannamaija Nikander

Olin tallentanut äänikirjasovellukseni kirjahyllyyn odottamaan Minna Mikkasen jännärin Mustissa vesissä. Valitsin sen kuunneltavakseni, vaikka sovelluksen kommenttikenttä antoi aika karua kyytiä tälle kirjalle. Alun perin tämä kirja on ilmestynyt Reunan kustantamana vuonna 2022.

Pihla ja Henri ostavat kesämökin idylliseltä vaikuttavasta pikkukylästä lammen rannalta. Mökki on Pihlan unelmien täyttymys, jonka laittamiseen oman maun mukaiseksi hän tarttuu innolla. Henri suhtautuu asioihin varovaisemmin, varsinkin kun käy ilmi, että mökkinaapurina heillä on häiriötä aiheuttava lihaskimppu. Kylällä asuva Aliina-mummo vihjaisee yli 20 vuoden takaisista synkistä tapahtumista, mutta ei sano enempää. Pian Pihlakin saa huomata, että alue ei tosiaankaan ole ihan niin idyllistä kuin hän haaveissaan luuli. Viimeisetkin luulot rapisevat erään hillaretken jälkeen, kun alueesta tulee yhtäkkiä rikostutkinnan keskus.

Miljöön idyllinen kesämökki, maalaismaisema ja luonto oli kuvattu mielestäni hienosti. Mukana oli sopivasti arvoituksellisuutta ja oikeasti jännittäviä ja hyytäviä käänteitä. Miljöön ja ydinjuonen puolesta tämä onkin varsin kelpo kesädekkari, mutta valitettavasti päähenkilö vie aika paljon huomiota kaikista ansioista. Päähenkilö Pihla on juuri niin typerä ja ajattelematon kuin mitä äänikirjasovelluksen kommenttikenttä antoi ymmärtää. Hän tunkee nenänsä joka asiaan ja vaikuttaa useimmiten lähinnä hysteeriseltä. En voi sanoa pitäneeni hänestä, mutta muut hahmot sentään jättivät neutraalimman maun.

Minna Mikkaselta alkaa tänä vuonna ilmestyä uusi maalaisromanttinen Sydänmaalaiset-sarja, jolta uskallan miljöön puolesta odottaa hyvää, mutta henkilöhahmojen puolesta epäilyttää. Toivottavasti ne ovat onnistuneempia kuin tässä, sillä silloin lopputulos on luultavasti sangen hyvä.