Kotipesä

Orvokki Autio: Kotipesä

251 s., Kirjayhtymä 1982

Pesärikko 2

Vuosi sitten keväällä, kun korona sulki koko Suomen, meidän oli ollut tarkoitus lukupiirissä keskustella Orvokki Aution Pesärikko-trilogian avausosasta Viistotaival. Vaikka lukupiiri jouduttiin perumaan, luin kirjan kuitenkin ja pidin siitä paljon. Luulin, että lukisin pohjalaistrilogian loppuun aika pian, mutta vasta nyt vuoden kuluttua sain luetuksi Kotipesän.

Armi ei ole enää samanlainen nuori ja hyväuskoinen tyttönen, jollainen hän oli rakastuessaan itseään vanhempaan pirssikuskiin Larvan Olaviin. Vuodet Olavin rinnalla eivät ole olleet sellaisia kuin Armi on kuvitellut, eikä muutto Larvan talosta anopin katon alta ole suonut heidän perheelleen sitä omaa elämää, josta Armi haaveili. Elämä kahden lapsen äitinä mustasukkaisen Olavin rinnalla ja voimakastahtoisen anopin vahtimana tuntuu suistaneen Armin urille, joista on vaikea poiketa.

Etelä-Pohjanmaan kasvattina minun on helppo viihtyä pohjalaismiljöössä. Lakeusmaisemat ja pohjalaismurre sekä tutut puheenparret tuntuvat kotoisilta. Joskus omakin murre tuntuu luettuna työläältä, mutta ihan kuten ajattelin Viistotaipaleenkin kohdalla, tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta ja piirtää juuri oikeanlaisen kehyksen sille, mitä Armi, Olavi ja heidän elämäänsä sivuavat hahmot edustavat.

Autio kuvaa mielestäni pohjalaisuutta ja pohjalaiseen luonteenlaatuun liitettyjä ominaisuuksia erittäin onnistuneesti. Viistotaipaleen kohdalla huomioiden osuvuus jopa hymyilytti, mutta tässä teoksessa Armin osa tuntuu välillä niin tukalalta ja epäreilulta, että mitä ihmissuhteisiin tulee, pohjalainen ylpeys, periksiantamattomuus ja ehdottomuus tuntuivat enemmänkin ahdistavilta. Ihmiskuvaajana Autio on kerrassaan mainio myös siinä mielessä, että hän muovaa hahmoistaan kiinnostavia ihmistyyppejä. Etenkin Armin kasvavaa uhmaa ja sen kanssaihmisissä herättämiä reaktioita on kiinnostavaa havainnoida.

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

Valokuvavarkaat

Orvokki Autio: Valokuvavarkaat

152 s., WSOY 1988

En ole aikaisemmin lukenut mitään Orvokki Autiolta, mutta laitoin "arpapelillä" yhden hänen teoksistaan TBR100 -listalleni luettavaksi. Onneksi tein niin, sillä olen vaikuttunut: Valokuvavarkaat on mainosti kirjoitettu teos, jossa on ajatusta. Aikaisemmin olen hieman skeptinen Aution tuotantoa kohtaan johtuen ehkäpä Pesärikko-trilogiasta. En edes tiedä mistä minulle on tullut "vastenmielisyys" sitä kohtaa. Jos joku tietää kertoa siitä jotakin, niin kommentoikaa ihmeessä, sillä haluaisin lukea Autiota lisääkin jossakin vaiheessa.

Valokuvavarkaat kertoo äidistä ja kahdesta tyttärestä. Naiset tuntuvat olevan jollakin näkymättömällä tavalla sidoksissa toisiinsa, vaikka se kuluttaakin heitä kaikkia. Anelma-tytär on aina ollut sisartaan huonompi, syntipukki ja musta lammas. Näillä kaikilla naisilla on kuitenkin jotakin yhteistä, sillä jokainen heistä haluaisi saada suvun valokuvat itselleen.

Tämä kirja ei ole mikään hyvän mielen kirja, sillä Autio kuvaa terävästi Anelman elämää syntipukkina ja huonompana, vähemmän rakastettun lapsena. Mikään mitä Anelma tekee, ei saa hyväksyntää äidiltä ja sisarelta. Katkeruus ja ehkä jopa kateuskin näkyy läpi. Anelma kuitenkin kasvaa vahvaksi naiseksi, joka oppii lopulta olemaan ottamatta moitteita huomioon.

Oli aika raskasta lukea sitä, miten Siviä-äiti syyllistää nuorimmaistaan kaikesta: Anelman lihavuutta saa hävetä, hän tekee vääriä valintoja, hän syö liikaa, maalaa vääränlaisia tauluja ja näyttää isältään. Raivostuttavinta on, että äiti ei edes tajua tekevänsä väärin. Erityisesti särähti tajuntaan se, että edes olemalla kolmen Laudaturin ylioppilas, parempi kuin sisarensa, hän ei silti ole mitään äidilleen. Ansa-sisko on äidin "bestis" ja he vetävät aina yhtä köyttä, Anelma on ylimääräinen.

Vaikka teema onkin näin raskas enkä yleensä pidä psykologisista romaaneista kovin paljoa, niin tämä teos piti todella otteessaan. Aloitin tämän eilen illalla ja olisin jatkanut vaikka heti loppuun, mutta pakotin itseni lopettamaan, koska oli jo niin myöhä. Suosittelen kyllä kokeilemaan, sillä tämä on vaikuttava teos. Takakannessa sanotaan näin: " Valokuvavarkaat on rankka kirja syyllisyydestä, yhden lapsen syyllistämisestä, pinttyneistä tavoista ja ylpeydestä." Kerrankin saa sanoa, että takakansiteksti osui täysin nappiin.

♠♠♠♠½