Kirjabloggaajien klassikkohaaste 8: Fanny Hill

On jälleen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika, tällä kertaa jo kahdeksas laatuaan. Mietin melko pitkään minkä kirjan lukisin tällä kertaa haasteeseen. Lopulta vastaus löytyi jo olemassaolevasta lainapinosta, jossa on jo kesästä lähtien piilotellut Fanny Hill, John Clelandin jo 1700-luvulla kirjoittama eroottinen kertomus ilotytöstä. Nappasin sen kesällä lainalle palautettujen kärrystä, mutta vasta nyt sain aikaiseksi alkaa lukemaan. Klassikkohaasteesta on siis jälleen hyötyä lukupinon madaltamisessa!

*** 

John Cleland: Fanny Hill - Ilotytön muistelmat

299 s., Otava 1986

alkup. Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure, 1748-1749

suom. Erkki Suikkola

Kun John Cleland kirjoitti kirjan Fanny Hill -nimisestä ilotytöstä, hän sai käsikirjoituksestaan 20 puntaa. Kirjan menekki oli hyvä, mutta menestys jäi lyhytaikaiseksi, sillä viranomaiset kielsivät kirjan. Reaktio on sangen ymmärrettävä, sillä 1700-luvun yhteiskunta ei varmastikaan ollut valmis näin eroottisen kirjan menestykselle. Sensuuri ei kuitenkaan estänyt kirjan maineen leviämistä. Vuonna 1963 teos lopulta vapautettiin ja julkaistiin uudelleen.

Fanny Hill on alunperin nuori maalaistyttö, joka perheensä menetettyään lähtee kaupunkiin elantoa tavoittelemaan. Siellä hänet ottaa hoiviinsa rouva, joka paljastuu ilotalon emännäksi. Tämän käänteen seurauksena nuori Fanny näkee elämää, suoranaisia seksiakteja, jotka herättävät hänen uteliaisuutensa. Ilotalossa ei asuta ilmaiseksi, joten Fannynkin osana on alkaa tekemään töitä miesten parissa. Eräs hänen asiakkaistaan, nuori Charles, tarjoaa Fannylle pakotien ilotalon alistavasta ilmapiiristä. Hänestä tulee Fannyn rakastajatar, joka kuitenkin isänsä toimesta lähetetään pois. Tässä vaiheessa Fanny on jo siinä määrin omaksunut ammattinsa ilot, ettei jää yksin jäätyään toimettomaksi, vaan löytää uusia suojelijoita.

Fanny Hill on mielestäni yllättävän eroottinen teos, kun otetaan huomioon sen ensijulkaisun ajoittuneen jo 1700-luvun puoliväliin. Tekstissä kuvataan lukuisia ihmisvartaloita, esileikkejä ja yhdyntöjä sangen seikkaperäisesti, mutta käyttämättä kuitenkaan sukuelinten kohdalla niiden oikeita nimiä. Esimerkkinä mainittakoon jopa hieman koomisiksi kääntyvät luonnehdinnat "luonnoton koje", "kapinallinen kelmi" ja "nautintoa janoava kanaali". Sukuelinten olemusten luonnehdintaan käytetään välillä rivikaupalla tekstiä. Teksti eteneekin oikeastaan lähinnä seksuaalisesta kanssakäymisestä seuraavaan tai ainakin lähes jokainen kohtaus viitoittaa tietä siihen suuntaan, että pian taas mennään.

Tässä teoksessa ei juuri muuta ole kuin seksiä, ja kun siitä aikansa lukee, alkaa jo kyllästyttää. Fanny Hillin elämään ei näytä juuri muuta mahtuvan kuin milloin minkäkinlainen "muurinmurtaja". Hän ei todellakaan ole säälittävä prostituutioon ajettu rukkanen, vaan hänestä kehittyy aistillinen ja nautintoa janoava nainen. Hän nauttii seksistä vähintäänkin yhtä paljon kuin asiakkaansa tai suojelijansa. Harhaan johdetuksi tyttöseksi Fannya ei voi sanoa. Täytyy todeta, että Fannyn asema on sikäli onnekas, että hän pitää työstään - läpi ihmiskunnan historian liian moni on joutunut seksuaalisen alistamisen uhriksi prostituutiossa.

Tämän teoksen sensuuriin on varmasti vaikuttanut avoimen eroottisuuden lisäksi myös se kaksinaismoralismi, jota teoksessa ei peitellä. Ilotytöt ovat etenkin varakkaiden keskuudessa kysyttyjä ja Fannykin pääsee nauttimaan elatuksen ja suojelun eduista rakastajattaren roolissa. Julkisesti prostituutio kuitenkin tuomitaan. Tämä teos paljastaa häpeilemättä todellisuuden tuon hurskaan naamion takana.

Ilotytön muistelmissa kuvataan muutaman vuoden ajanjaksoa Fannyn kirjoittamien muistelmakirjeiden kautta. Teoksen loppupuolella Fanny kohtaa jälleen rakkaan Charlesinsa ja näyttää siltä, että Fanny pääsee lopulta kokemaan nautintoa aviosäädyssä. Käsittääkseni todella onkin niin, että jotkut rakastajattaret lopulta pääsivät vihille suojelijoidensa kanssa. Mietin vain monenko kohtalo oli paljon surullisempi ja elämä päättyi äärimmäiseen köyhyyteen, kun vuodet olivat tehneet merkkinsä kasvoihin ja kehoon.

Tämä teos on yksitoikkoisuudestaan huolimatta ajatuksia herättävä. Se saa pohtimaan ilotyttöjen asemaa (ja sitä pitäisikö oikeastaan käyttää tässä sanaa prostituoitu, mutta päädyin "ilotyttöön" kirjan nimen johdattamana), 1700-luvun yhteiskuntaa ja myös kirjasensuuria ilmiönä. Ajatuksia herättävyydessään tämä on sinänsä siis oivallinen valinta klassikkohaasteeseen luettavaksi.

Koitetaan kestää, Nanna

Päivi Lukkarila: Koitetaan kestää, Nanna

194 s., Karisto 2007

kansi: Sakari Tiikkaja

 

Kirjoitan nyt vielä näin joulukuun puolella yhdestä kirjasta, josta en marraskuussa ehtinyt kirjoittaa. Kyseessä on Päivi Lukkarilan ihana nuortenkirja Koitetaan kestää, Nanna, jonka olen lukenut yläasteikäisenä ensimmäisen kerran. Nyt luin sen uudelleen kirjavinkkausta varten ja ihan sama lukufiilis valtasi minut kuin silloin yläastelaisenakin.

 

Nanna on seiskaluokkalainen tyttö, joka muuttaa äitinsä ja veljensä kanssa Tampereelta Pohjanmaan lakeuksille punaiseen torppaan. Nanna törmää uudessa kotipaikassaan moniin ennakkoluuloihin, jotka tiivistyvät pitkälti uuden luokkakaverin esittämään kysymykseen "Ookkos sää niitä hippiä, jokka on muuttanu sinne jokivartehen?". Kysymyksiä ja uteliaisuutta herättää siis paitsi asumispaikka myös yleinen elämäntyyli. Mielenkiinnon kohteeksi otetaan myös Nannan äidin lesbosuhde, jonka vuoksi Nanna joutuu sietämään ties mitä kaikkia huuteluita välitunneilla. Mutta sitten kuvaan astuu ensimmäinen, joka oikeasti puolustaa Nannaa, eikä se joku ole kuka vaan: kyseessä on koulun suosituimpiin poikiin kuuluva urheilijalupaus Juho.

 

Koitetaan kestää, Nanna on kirjeromaani, jossa päähenkilö kirjoittaa kirjeitä Tampereelle jääneelle Tiina-bestikselleen. Kirjeet vaihtuvat sähköposteiksi, kun torppaan saadaan vihdoin nettiyhteys. Kirjeisiin Nanna purkaa tuntojaan monista asioista ja niistä välittyykin kokonaisvaltainen kuva Nannan elämästä uudessa ympäristössä. Juttua riittää niin uudesta kodista, sen talliin majoitetusta hevosesta ja lampaista, koulusta, uusista kavereista ja tietenkin Juhosta, johon Nanna ihastuu.

 

Mielestäni tämä kirja on tunnelmaltaan jotenkin ihana, vaikka Nannalla onkin vastoinkäymisiäkin. Jotenkin kuitenkin hänen valoisa elämänasenteensa tekee teoksesta mukavan luettavan. Itse koin yläasteikäisenä vahvasti, että tämä tavoittaa kohderyhmäänsä kuuluvan lukijan hyvin ja olen edelleen sitä mieltä. Jouduin kyllä itsekin oikein kunnon lukukoukkuun aloitettuani uusintalukemisen, joten kyllä tämä toimii kymmenisen vuotta sitten yläastetta käyneellekin hyvin... :) Tälle teokselle on olemassa kaksi jatko-osaa, Tyttöystävätesti ja Talliterapiaa, jotka molemmat aion myös lukea uudelleen sopivan hetken koittaessa.

 

♠♠♠♠♠

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

301 s., Otava 2010

alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008

suom. Jaana Kapari-Jatta

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on houkutellut minua jo pitkään, sillä erikoisen nimen lisäksi kiinnostusta on herättänyt teoksen saama positiivinen palaute ja huomio. Toden sanoakseni tämä onkin ollut minulla kirjastosta lainassa jo useamman kuukauden, mutta nyt opparirumban jälkeen pääsin vihdoin tutustumaan tähän lähemmin. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on käsittääkseni lähinnä Mary Ann Shafferin käsialaa, jonka Annie Barrows tätinsä puolesta viimeisteli.

Kyseessä on kirjeromaani, jonka päähenkilö on kirjailija Juliet Ashton, salanimelläkin  kirjoittanut 32-vuotias nainen. Tarinan muodostavat kirjeet on päivätty vuonna 1946, mutta todellisuudessa moni keskeinen tapahtuma on tapahtunut aiemmin jo noin viiden vuoden sisään tästä. Ydintarina saa alkunsa Julietin vastaanottamasta kirjeestä, jossa tuntematon mieshenkilö kertoo ostaneensa Julietille aikoinaan kuuluneen Charles Lambin teoksen. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka poikii kirjeenvaihtoyhteyden Julietin ja usean muun Guernseyn saarella asustavan henkilön välillä. Pala palalta Julietille selviää millaista elämä Kanaalisaarilla oli saksalaissotilaiden miehitettyä sen toisen maailmansodan aikaan. Englannille kuuluvan, lähellä Ranskan rannikkoa sijaitsevan saarirykelmän asukkaat kokivat sodan aikana paljon.

Henkilöt, joiden kanssa Juliet käy kirjeenvaihtoa, ovat kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville jäseniä, jotka kuvaavat miten piiri sai alkunsa sattuman oikusta ja mitä siitä seurasi. Jokaisella ihmisellä on sanansa sanottavana ja kaikki tuntuu aina kulminoituvan vangituksi tulleeseen Elizabethiin, joka onkin poissaolostaan huolimatta yksi tarinan keskushenkilöistä. Siinä missä kuvataan Julietin kiintymystä saarelaisiin ja itse saareen sekä sitä miten palava tiedonhalu hänelle saarelaisten sodanaikaista elämää kohtaan syntyi, kuvataan myös hänen suhteitaan manner-Englannissa. Kirjeistä välittyy Julietin muuttuminen henkilönä vahvemmaksi ja ehkä jopa empaattisemmaksi, mitä on ilo seurata. On myös mielenkiintoista lukea kirjeitä, joiden taakse kirjailija(t) on istuttanut mitä erilaisimpia hahmoja, joista lähes jokaisessa on jotakin mieleenpainuvaa.

Kirjeromaanin seuraaminen tuntui aluksi hieman työläältä, mutta kerrontatapaan tottui nopeasti ja siitä alkoi nauttia. Kirjeet paljastavat useista henkilöistä asioita mielestäni syvemmin kuin jollakin muulla kerrontaratkaisulla olisi ollut mahdollista, mikä auttaa pääsemään paremmin tarinan sisään. Eritaustaisten hahmojen käyttäminen kerronnassa tuo teokseen myös eloa, mutta ei liikaa kirjavuutta. Kokonaisuus ei muodostu sekavaksi, vaikka sekin vaara varmasti voisi olla olemassa.

Aluksi pidin kerrontaa jotenkin totisena ja vakavana, mikä tietysti johtuu osittain aiheesta. En tiedä missä määrin Barrows on joutunut tekstiä viimeistelemään, mutta mielestäni 200 sivun jälkeen teos muuttui huomattavasti kevyemmäksi ja teksti jotenkin letkeämmäksi. Viimeisen sadan sivun aikana jopa nauroin ääneen monelle hauskalle ja kekseliäälle sutkautukselle, mistä kiitosta tietysti ansaitsee myös suomentaja. Mielestäni viimeiset 100 sivua etenivät todella miellyttävästi ja etenkin niitä lukiessani viihdyin tämän kokonaisuutenakin toimivan teoksen parissa. Kaiken kaikkiaan tässä on kyseessä sujuvasanainen, monella tapaa rikas teos, jossa vilisee tuttuja nimiä kirjallisuuden maailmasta!

♠♠♠♠½

Vaimoke

Hilja Valtonen: Vaimoke

219 s., Otava 1975, 10. p.

1.p. 1933

 

Ensiksikin anteeksi huonolaatuinen kuva. Sitten asiaan. Hilja Valtosen Vaimoke päätyi luettavakseni kirjallisuuden genrejen kurssin puitteissa. Osallistun perjantaina kurssin lukupiiriin, jonka aiheena on romantiikka -genre ja kirjana Vaimoke. Minua on jo pidempään kiinnostanut Valtosen tuotanto, joka on edelleen melkoisen suosittua ainakin vanhemman väen keskuudessa, joten kaksi kärpästä yhdelä iskulla ja niin edelleen. Tiedän varmasti, että Vaimoke ei jää viimeiseksi lukemakseni kirjaksi Valtosen tuotannosta, sillä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin.

 

Ajattelin eilen illalla, että aloitan lukemaan tätä kirjaa, vaikka oikeastaan ei jotenkin kauheasti huvittanut. Ja kappas, tulinkin lukeneeksi yli puolet! Juoni vain sieppasi minut niin täysin mukaansa, että sivua oli käännettävä yksi toisensa jälkeen. Tänään luin kirjan loppuun, jonka jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että "olisin voinut lukea tätä vielä pidemmältikin" ja "harmi kun tämä loppui". Vaimoke siis onnistui samalla selättämään minua jatkuvasti vaivanneen lukuinspiksen puutteen.

 

Vaimoke kertoo Kirsti Leivosta, joka on kuudesta tyttärestä nuorin. Lukkarintytär on nenäkäs eikä ollenkaan sellainen kuin häneltä odotettaisiin. Hän aiheuttaa jatkuvaa murhetta äidilleen ja suututtaa milloin tämän tai sisarensa. Ainoastaan Amerikassa asuva Eeva-sisar tuntuu ymmärtävän Kirstiä, ja hänelle tyttö kirjoittaakin pitkiä kirjeitä.

 

Kirja on siis kirjeromaani, jossa on tosin yhtä lukuunottamatta vain Kirstin omia kirjeitä. Tapahtumien keskiössä on Kirstin pyristely hänelle suunnitellussa roolissa, johon tyttö ei aio alistua. Lähes väkipakolla Kirsti kuitenkin saadaan vihille vanhempien siskojen entisen ihailijan, agronomi Esko Latvan kanssa. Kirsti on saanut tietää kosinnan taustat, joten hän päättää kostaa ja aiheuttaa Latvalle milloin minkäkinlaisia ongelmia ja vaikeuttaa tämän elämää parhaansa mukaan.

 

Nautin suunnattomasti tämän kirjan nenäkkäistä, kipakoista ja mielikuvituksekkaista sanailuista. Kirstin sanailut miehensä kanssa olivat välillä suorastaan ratkiriemukasta luettavaa ja välillä nauroin oikein sydämeni kyllyydestä. Kirstin tempaukset eivät kalpene sanailuille, mutta jotenkin Valtonen onnistuu sanailuilla räjäyttämään potin. Valtonen käyttää sanoja taitavasti, ja onnistuneesti hän mielestäni myös kuvaa Kirstin ajatuksia. Tekstistä välittyy hyvin hahmon temperamentti ja ilkamointi, jolla hän miestään kiusaa. Kirstin tempauksia ei osaa ennalta arvata, mutta loppukäänne on sitäkin helpommin ennakoitavissa, mutta se ei vie terää koko teokselta. Kokonaisuus toimii!

 

♠♠♠♠

4 x Nina, part. 2

Ritta Jacobsson: Ninan uudet naapurit, 157 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Kära grannar, 1995, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina ulkomailla, 148 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Semesterresan, 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Ninan innokas ihailija, 141 s., Karisto 2002

alkup. Tina - En tjuv i skolan, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina sooloilee, 142 s., Karisto 2002

alkup. Tina - Spela solo, 1996, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu

Matkani Nina -sarjan parissa jatkuu jälleen neljän teoksen voimin. Nämä neljä nyt lukemaani kirjaa olivat yhtä hauskoja kuin edellisetkin osat, mutta Nina sooloilee -kirjassa on myös murheellisempia vivahteita, mikä osoittaa, että Jacobsson osaa kirjoittaa myös vakavista asioista. Näistä neljästä juuri tuo kirja oli ehkä suosikkini juuri siksi, että siinä asioita otetaan myös vakavasti, vaikkakin kyllä pidän kovasti huumorista näissä teoksissa ja nauroin useasti ääneen lukiessani näitä kirjoja. Nina sooloilee -kirjaa lukiessani kuitenkin liikutuin kyyneliin asti, joten se on vielä vaikuttavampaa: yleensähän naurattaa on helpompi kuin itkettää.

Ninan uusien naapurien perheeseen kuuluu 16-vuotias tytär Erika, jota Nina inhoaa alusta lähtien: Ninan poikakaveri Mange kun kiinnittää Erikaan hieman liikaa huomiota. Ninan temperamentti pääsee valloilleen, mikä aiheuttaa monia hihityttäviä hetkiä, sillä Nina todella antaa tulla täyslaidallisia. Erityisen hauskaksi tietyt kohdat tekee se, että Erika luulee Mangen olevan nimeltään Arthur ja Arthurin Mange: Arthur kun on Ninan koira. Moni asia saa huvittavia käänteitä tämän hämmingin johdosta.

Nina keskittyy inhoamaan Erikaa niin paljon, että lopulta kaikki kääntyy häntä itseään vastaan. Nina huomaa, että tietyissä asioissa hän voisi käyttäytyä paljon fiksummin ja aikuismaisemmin kuin mitä hän nyt tekee, ja se on hänelle kasvun paikka. Mielestäni Jacobsson onnistuu tässä kirjassa luomaan edellisten osien tapaan erinomaisesti kuvioita, jotka paitsi huvittavat lukijaa, myös samalla kasvattavat Ninaa hahmona.

Nina ulkomailla kertoo Ninan perheen vaiheista heidän automatkallaan halki Euroopan. He kohtaavat ankaria myrskyjä, muurahaisarmeijan, hajonneen auton takalasin, miljoonasti noloja tilanteita ja  tietysti myös söpöjä poikia ilmaantuu Ninan näköpiiriin. Tuttuun tapaan perhe Bergström onnistuu nolaamaan itsensä aina juuri näiden söpöjen poikien lähettyvillä, kuinkas muuten. Tämä kirja on oikeastaan kauttaaltaan aika kepeän ilotteleva, sillä aihepiiri ei ole monista epäonnekkaista sattumuksista huolimatta vakava. Pidän siitä miten Jacobsson kuvaa teini-ikäisen tuntemuksia omaa perhettään kohtaan, sillä ne ovat varmasti hyvin aitoja ja tosia monelle nuorelle. Hieman minua ehkä ärsyttää Ninan jatkuva ihastuminen uusiin poikiin ja siis tietynlainen kevytkenkäisyys, sillä Ninaa on vaikea ottaa vakavasti niiden asioiden suhteen. Toisaalta Nina on vasta 14-vuotias, mutta silti se ei oikein sovi hahmoon ainakaan minun mielestäni. Lisäksi tässä kirjassa silmiini pomppasi sama huomio kuin parissa aikaisemmassakin osassa: Nina tuntee ikäisekseen hämmästyttävän hyvin erilaiset kukat. Mielestäni se ei ole kovin tavallista, mutta ei kuitenkaan täysin epärealististakaan. Tämä kirja on poikkeuksellinen näihin muihin verrattuna, koska se on kirjoitettu kirjeiksi Fialle eikä päiväkirjoiksi kuten muut osat.

Ninan innokas ihailija on luokan uusi poika Josef, pulskansorttinen ja finninaamainen kömpelys, jota Nina ei voi sietää.  Häntä hävettää, kun pojat kiusaavat häntä Josefista, vaikka Ninalla onkin Jocke, jonka hän tapasi ulkomailla. Suivaantuessaan Ninasta tulee sangen teräväkielinen ja ilkeä, mutta Jacobsson kuvaa kyllä myös sen, että Ninaa kaduttaa käyttäytyä niin: hän ei siis luo sellaista mielikuvaa, että on OK haukkua toisia ulkonäön perusteella. Juonikuviot eivät pyöri pelkästään Ninan ja Josefin ympärillä vaan myös niissä varkauksissa, joita luokassa tapahtuu jatkuvasti. Ne jäytävät luokan välejä ja herättävät epäluuloa. Tämä kirja tietyllä tavalla opettaa, että asioista pitää voida puhua avoimesti ja rehellisyys kannattaa aina. Samalla se opettaa, että "ei ole koiraa karvoihin katsominen" eli että ulkonäkö voi pettää ja ketään ei saisi loukata ja kiusata.

Nina sooloilee -kirjassa Nina joutuu tukalaan tilanteeseen, kun hän saa soolokeikan äitinsä työpaikalta. Heidän Girlsstars -bändinsä muut jäsenet Fia, Mia ja Anna loukkaantuvat tästä ja sulkevat Ninan porukan ulkopuolelle kateuksissaan. Ninan olo on kurja ja yksinäinen. Mielestäni tämä kirja osoittaa hyvin, että ei saisi kadehtia ketään tosissaan, ja näyttää sen, miltä yksin jätetystä tuntuu. Samaan syssyyn myös Ninan Arthur -koira sairastuu. Yhtäkkiä koirasta tulee Ninalle todella rakas, vaikka eivät he ole koskaan olleetkaan ylimpiä ystäviä. Ilman parhaan ystävänsä Fian tukea Nina on todella surun murtama. Juuri tämä lemmikkiasia oli oikein liikuttavasti kuvattu, ymmärtäväisesti ja rehellisen aidosti. Jacobsson käsittelee mielestäni tätä aihetta hienosti ja rohkeasti, ja hän osoittaa, että Nina ei olekaan aina niin iloinen, vaan että hänenkin elämäänsä kohtaavat suuremmat surut kuin bänksit jonkun pojan kanssa. Ninan elämä saa siis harmaampia sävyjä, mutta säilyttää pohjimmiltaan ninamaisen valoisan sävynsä. Tässä kirjassa hieman ihmettelin sitä, että edellisessä osassa paljon esillä ollut Josef tuntuu kokonaan kadonneen kartalta, häntä ei mainita millään lailla. Mielestäni se on outoa ottaen huomioon edellisen osan päättymisen, joten jotain selitystä aiheeseen kavattaisiin.

♠♠♠♠

Muratti

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti

340 s., Faros-kustannus 2007

alkup. Murgrönan 1840

suom. Eeva-Liisa Järvinen

kansi: Mari Siipola

Minusta tuntuu, että tästä ensimmäisestä suomalaisesta romaanista oli lähellä muodostua minulle jonkin sortin lukujumin muodostaja. Teos kyllä kiinnosti ja eteni paikoin sutjakkaastikin, mutta junnasi kumminkin välillä jotenkin paikoillaan ja keskittyi liikaa yksityiskohtiin. Ihmettelen muuten hieman sitä, että alkuteoksen nimi ja alkuperäinen ilmestymisvuosi on vain esipuheessa (ja ilm. vuosi takakannessa).

Luin tästä teoksesta arvion Annan Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista, ja kirjastoon mennessäni tajusin, että olen tätä useammin kuin kerran pyöritellyt kädessäni etsiessäni luettavaa. Arvion rohkaisemana tämä teos lähti lopultakin mukaani lainattavaksi. Ottaen huomioon, että tämä on ensimmänen suomalainen romaani, on se saanut verrattain vähän huomiota. Tietysti suomennos antoi odottaa itseään melkein 170 vuotta, mutta eipä se siinä vaiheessakaan tuntunut mitään erityistä kiinnostusta herättävän.

Muratti on hieman kuin kotimainen versio Jane Austenin teoksista, mutta paljon harjaantumattomampi. Jotenkin tämä on epäluonnollinen. Tässä koko ajan itketään, pyörrytään, järkytytään ja kaikki on tavattoman "ihanaa" tai sitten ollaan surun murtamia. Ihmiset ovat lempeitä ja ihastuttavia ja sydän riutuu surusta. Justjoo. Ymmärrän toki, että 1840-luvun ylhäisönaisten elämä oli varmasti joidenkin osalta jokseenkin "herkkää" ja oltiin tuollaisia vähästä hetkahtavia kalpeanaamaisia riutuvia olentoja, mutta silti. Onneksi päähenkilö Matilda on edes hieman toista maata.

Tämä on kirjeromaani, joka sisältää yhtä poikkeusta lukuunottamatta vain Matildan kirjeitä ystävättärelleen Emilialle. Niistä valottuu paitsi hänen menneisyytensä kaikkine suruineen ja menetyksineen (se oli jopa vielä uskottavaa!) myös nykyisyys uusine velvoitteineen, tuttavuuksineen ja iloineen. Välillä minua ärsytti suunnattomasti, kun joka ikinen pikku yksityiskohta oli pitänyt kirjata ylös ja tarina ei tuntunut etenevän yhtään. Sitten yhtäkkiä se harppoo monien viikkojen yli ja vaikka mitä on ehtinyt tapahtua. Viimeksi mainittu on kyllä parempi vaihtoehto kuin paikoillaan polkeminen.

Kuten ihan alussa totesin, tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen teos. Halusin tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sitä paitsi moni henkilö on jopa huvittava ja kirjassa on eräänlaista huumorin pilkettä ja kujeilua. Päähenkilö vain oli tietyllä tavalla liian alistuva ja myötäilevä persoona ja minua ärsytti se, että hän oli valmis melkeinpä vaikka hyppäämään kaivoon, jos hänen hyväntekijänsä vapaaherratar niin pyytäisi. Ja vapaaherratar vasta välillä kävikin hermoon, kun pyysi ties mitä ja muka tiesi aina mikä olisi parasta. Matilda tietysti uskoi ilomielin, koska vapaaherratar on niin hyvä ja lempeä. Hurmaavaa. Oikeasti muutin lukiessani muutamaan otteeseeni käsitystä etenkin vapaaherrattaresta, koska juoni käännähtelee yhtäkkiä ihan päälaelleen. Ja kaiken lisäksi se tapahtuu täysin yllättäen, en olisi sellaista osannut lainkaan odottaa.

Kuten huomata saattaa, minua ärsytti moni asia. Myös se, että useimpien hahmojen sukunimet oli ilmaistu tyylillä C*, Y* tai B. Miksi, en vieläkään käsitä. Ehkä se oli tuon ajan tapa, mutta aluksi se teki tekstistä vaikeasti seurattavaa. En oikeasti edes tiedä miksi olen näin kriittinen tälle teokselle: kyseessä on kuitenkin esikoiskirjailija ja vieläpä nainen, mikä oli tuona aikana hyvin harvinaista. Ja kaiken kaikkiaan kuitenkin pidin tätä teosta ihan mukiinmenevänä ja luettavana, kun vain pääsi vauhtiin. Loppua kohti juoni jotenkin tihentyi ja kirjaa oli lähes tulkoon vaikea laskea käsistään!

Anna mainitsee arviossaan, että kirja olisi hyvä lukea oman aikansa viihdekirjallisuutena. Siinä hän on eittämättä oikeassa, sillä nykyajan  kirjallisuuteen tottunut voi asettaa ja asettaakin tälle ihan erilaiset odotukset kuin tuona aikana tehtiin. Taisin jopa itsekin sortua siihen hieman, vaikka ymmärränkin selkeästi tuon ajan muodin kirjallisuudessa. Vaikka olenkin nyt melko kovinkin sanoin ruotinut tätä teosta, niin sanoisin kumminkin, että tähän kannattaa kyllä kumminkin tutustua. Itse en ainakaan missään nimessä kadu sitä, että tämän tulin lukeneeksi.

♠♠♠