Kirjastot ja kaupallisuus

Kirjastot ja kaupallisuus, toim. Tuomas Kilpi

92 s., Oppian 2021

Luen nykyään aika harvoin niin sanottua ammattikirjallisuutta, kun opinnot eivät enää ole kannustamassa siihen. Kirjastot ja kaupallisuus, jonka on toimittanut Tuomas Kilpi, kuitenkin halusin lukea, sillä aihe kiinnostaa. Miten kirjastojen maksuttomuus ja avoimuus asettuu suhteessa kaupallisiin toimijoihin? Siihen liittyviä ajatuksia ja pohdintoja löytyy tästä kirjasta. Asiaa pohditaan eri näkökulmista ja eri kirjoittajien toimesta.

Ensiksi täytyy sanoa, että nautin tämän kirjan lukemisesta. Tuntuu, että tulin suorastaan imaistuksi tämän aihepiirin keskelle. Oli ilahduttavaa huomata, miten oma ammatillinen tieto ja osaaminen prosessoitui suhteessa tämän kirjan kirjoituksiin.

Tekstien kirjoittajien joukossa on varmasti jokaiselle kirjastolaiselle tuttuja nimiä, kuten Heikki Poroila ja Juri Nummelin. Mika Kähkönenkin lienee tuttu kaikille Kirjastolehden lukijoille, ja pidin hänen kirjoituksestaan tässä teoksessa yhtä paljon kuin hänen kolumneistaan Kirjastolehdessä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa vaikka jokaisesta tämän kirjan kirjoituksesta erikseen, mutta nostan nyt kuitenkin vain muutamia poimintoja, koska muuten tämä postaus venyy helposti ties kuinka pitkäksi.

Mielestäni oli mielenkiintoista lukea Ilari Reuhkalan kirjoitusta kirjastojen musiikkiosastoista. Muistan, että graduseminaarissani joku lähti tekemään musiikkikirjastoista gradua ja silloin keskusteluissa nousi esiin joidenkin kirjastojen päätös luopua cd-aineiston hankinnasta ja poistaa olemassaolevat levyt kokoelmasta melko minimiin. Mielestäni Reuhkala käsittelee aihetta niin, että itselleni ainakin aukesi sen suhteen uusia näkökulmia. Heikki Poroilan kirjoitus kirjastojen e-kokoelmien ja suoratoistopalveluiden valikoiman eroavaisuuksista täydentää mielestäni Reuhkalan kirjoitusta.

Hyvin mieleenpainuvana ja kiinnostavana koen myös Mika Kähkösen kirjoituksen Laatua vai lainauslukuja?, jossa pohditaan aineistohankinnan problematiikkaa. Varmaan lähes jokaisessa kirjastossa on arkipäivää pohtia mihin yleensä varsin pienet hankintamäärärahat käytetään. On olennaista pohtia, että mihin panostetaan, kun toisaalta lainausluvut osoittavat päättäjille kirjaston tekemää "tulosta", mutta toisaalta kokoelman riittävä monipuolisuus ja sitä myöden laadullisuus tulisi myös huomioida.

Myös Juri Nummelinin teksti Kirjastot, tekijyys, perustulo ja Heikki Poroilan Julkinen kirjasto on luonnostaan ei-kaupallinen tarjosivat kiinnostavia pohdintoja. Nummelinin kirjoituksessa pohditaan paitsi kirjan ikää myös sitä miten kirjojen saama julkisuus kasautuu hyvin pienelle osalle kaikista ilmestyvistä kirjoista. Nummelin kirjoittaa, että myös kirjablogeissa kirjojen saama julkisuus tuntuu kasautuvan näin. Hän arvelee, että bloggaajat tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita ajankohtaisista kirjoista. Minä kuitenkin taidan uskaltaa sanoa koko kirjabloggaajaporukan puolesta, että me kirjoitamme niistä kirjoista, joita aidosti haluamme lukea. Bloggaaminen on meille harrastus ja blogit ensisijaisesti omia lukupäiväkirjojamme, jotka palvelevat meidän omia tarkoituksiamme.

Heikki Poroilan kirjoituksessa pyöritellään ajatuksia kirjaston maksuttomuudesta. Kirjoituksesta huokuu pitkän linjan asiantuntijuus kirjastoasioista. Hän osaa nähdä asiat monessa valossa, mutta summaa kuitenkin: "Maksullinen kirjasto ei ketään välittömästi surmaisi, kuten vedestä peritty kiskurihinta. Mutta pidemmällä aikavälillä vaikutus olisi samantyyppinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen näivettyminen. Ei-kaupallinen kirjasto on parempi kaikille.". Niin minäkin sen näkisin, mutta Poroila osasi pukea asian sanoiksi mitä parhaiten.

Mikki ja hukkunut meri

Denis-Pierre Filippi (käsikirjoitus), Silvio Camboni (piirrokset) & Gaspard Yvan (väritys):

Mikki ja hukkunut meri

60 s., Sanoma 2018

alkup. Mickey et l'océan perdu, 2018

käännös: Saara Pääkkönen 

 

En ole pitkään aikaan lukenut täyspitkää sarjakuvaa, enkä olisi varmaan lukenut vieläkään, ellei Mikki ja hukkunut meri olisi lumonnut minua kannellaan. Kansi on ihanan värikäs, runsas ja jotenkin nostalginenkin. Siispä päätin lukea tämän sarjakuvan, vaikka en ole koskaan oikein Mikki Hiirestä perustanutkaan.

 

Mikki ja hukkunut meri kertoo Mikin, Minnin ja Hessun tutkimusmatkoista ja siitä miten he joutuvat huijatuiksi. Kolmikolla on meneillään tiukka kilpavarustelu Musta Pekan kanssa, kun sekä Musta Pekan tiimi että Mikin porukka yrittävät kerätä mahdollisimman paljon koralliinia merten pohjista polttoaineeksi. Yllättäen he saavat yhteistyötarjouksen, jonka tiimoilta käy ilmi, että molempia porukoita on jymäytetty ja maailma muuttuu sangen toisenlaiseksi. Nyt entiset viholliset joutuvat toimimaan yhdessä muuttaakseen maailman takaisin tavalliseksi.

 

En osaa kummoisiakaan kirjoittaa sarjakuvista, mutta halusin tämän tuoda blogin puolelle, koska kuvitus on niin upea. Mikki ja hukkunut meri on ihan kiinnostava juoneltaankin, mutta eniten nautin upeasta kuvituksesta. Siinä todella silmä lepäsi ja pystyin täysin unohtamaan, että en edes pidä Mikki Hiirestä. Mielestäni tätä kirjaa voisi vaikka vain katsella ja ihailla ilman lukemistakin. Se on niin värikylläinen, mielikuvituksellinen, kaikin puolin onnistunut. Tähän pitää itse tutustua, niin tietää mitä tarkoitan.

Toinen tuntematon

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon

376 s., WSOY 2017

kansi: iStock, Martti Ruokonen

 

Sain eilen illalla luetuksi loppuun upean ja idealtaan hienon novellikokoelman Toinen tuntematon. Tiesin jo etukäteen, että haluaisin kirjoittaa tästä kirjasta itsenäisyytemme 100-vuotispäivänä. Toinen tuntematon kuvaa millaisia tarinoita ja millaisia naishahmoja kirjallisuutemme klassikon, Tuntemattoman sotilaan, miesten rinnalla mahtoi kulkea ja millaisista taustoista Tuntemattoman tutut hahmot mahtoivat rintamalle lähteä. Teoksen 22 novellia ovat kirjoittaneet kirjallisuutemme kärkinimiin kuuluvat Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, J-P Koskinen, Sirpa Kähkönen, Tuomas Kyrö, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius.

 

Pidän valtavasti tämän kirjan ideasta kuvata Tuntemattoman tuttuja hahmoja toisesta näkökulmasta: joistakuista kertoo sisar, äiti, morsian, vaimo, lotta, naapurintyttö tai muu elämänpiirissä keskeisesti liikkunut nainen. Idea on toteutettu onnistuneesti ja novellit ovat sujuvalukuisia, koskettavia ja hyvin aidon tuntuisia, sellaisia jotka sopivat kuhunkin Tuntemattoman mieshahmoon. Osa miehiä kuvaavista naisista on noussut esiin jo Linnan teoksessa, osa on novellistien omaa tuotosta. Kokonaisuus toimii hyvin. Mainiota on myös kansitaide, joka noudattelee Tuntemattoman sotilaan ikoniseksi muodostunutta kansikuvaa. Hyvä valinta tälle kirjalle!

 

En voi nimetä mitään novelleista suosikikseni, mutta Lyyti Rokan ääntä odotin etukäteen eniten. Antti Heikkisen kirjoittamaa novellia on lainattu melko paljon, enkä malta olla itsekään nostamatta esiin kyseistä kohtaa, joka soi vahvana:

Mikäpä tässä väsyttäisi. Paitsi talvisota, evakkoonlähtö, toisten nurkissa eläminen, kotiinpaluu, kivijalkaan palaneen talon löytäminen, uuden rakentaminen, talon työt, lasten kaitsimiset, kahden synnyttäminen, uusi lähtö, uuden paikan paska akka ja ymmärrys siitä, että turhaa oli kaikki.

Sama novelli maalaa Lyyti Rokasta hieman erilaisen kuvan kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut. Lyyti on äärirajoilleen viritetty nainen, jonka jaksaminen on todellisella koetuksella. Aiemmin olen kuvitellut Lyytin lähinnä sitkeänä viljanleikkaajana ja vahvana karjalaisnaisena, joka kyllä menisi vaikka läpi harmaan kiven. Samalla suulas Antti Rokka näyttäytyy hieman erilaisessa valossa kuin aiemmin. En ole varma pidänkö siitä, mutta muuten novelli on onnistunut.

Yksi Tuntemattoman sotilaan ikimuistoisimpia hahmoja on epäilemättä Urho Hietanen, jonka kohtalo on jäänyt sitkeästi mieleeni. Urhosta kertoo kaksikin naista, sisar ja petroskoilainen Vera. Myös Rokka ja tietenkin vaitelias Koskela ovat hahmoja, jotka moni muistaa. Odotin koko ajan koska Koskelasta kerrottaisiin jotain. Luulin jo tulkinneeni jotain väärin, kunnes oivalsin ettei Koskelaa ole kuvattu tässä teoksessa lainkaan, sillä hänen kotijoukkojensa tunnelmat pääsevät esille Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. En tiedä, ehkä olisi ollut kiva lukea Koskelastakin jokin uusi tulkinta, mutta toisaalta se olisi voinut Linnan teosten valossa muuttua liian epäuskottavaksi. Viisas valinta siis keskittyä muihin hahmoihin.

Mielestäni Toinen tuntematon on todella onnistunut teos, jonka voisin hankkia jopa ihan omaksikin uusia lukukertoja ajatellen. Kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa ja mielestäni se onkin hieno kunnianosoitus miesten rinnalla omalla tavallaan taistelleille naisille, Tuntemattomalle sotilaalle ja itsenäisyytemme puolustamisen vaiheille.

♠♠♠♠♠

Joka tytön runokirja

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Joka tytön runokirja

316 s., Tammi 2016

 

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Joka tytön runokirja on todellakin teos, josta löytyy varmasti jokaiselle tytölle ja naiselle sopivia runoja, sillä runot tuntuvat kattavan ikäpolvien ja elämänvaiheiden koko kirjon. Samanniminen teos on ilmestynyt ensimmäistä kertaa vuonna 2006, enkä osaa tarkemmin sanoa miten tämä uusi versio eroaa vanhasta.

 

Joka tytön runokirjasta löytyy runoja moneen makuun, sillä siihen valikoidut runot ovat pitkältä aikaväliltä. Mukaan mahtuu siis niin perinteistä kuin moderniakin runoutta aina laululyriikoihin asti. Runot ovat pääosin (jollei kokonaan?) naislyyrikoiden kynistä lähtöisin, mikä todella tekee tästä naisten kirjan: yleensähän nainen osaa kuvata parhaiten naisen tuntoja. Runoilijoina tässä teoksessa ovat edustettuna muun muassa Katri Vala, Aale Tynni, Saima Harmaja, Aila Meriluoto, Anna-Leena Härkönen, Anni Sinnemäki, Maija Vilkkumaa ja moni moni muu. Harmaja, Meriluoto ja Härkönen ovat minulle jo entuudestaan tuttuja runoilijoita, mutta erityisesti Härkösen runoihin kiinnitin nyt eri lailla huomiota kuin hänen kokoelmiaan joitakin vuosi sitten lukiessani. Lisäksi kiinnostuin Valan ja Tynnin tuotannosta ja kävinkin lainaamassa heidän tuotantoaan lisää.

 

Aiheina tässä kokoelmassa käsitellään lapsuutta tai "tyttöyttä", nuoruutta ja aikuistumista, rakastumista ja pettymyksiäkin, naiseutta ja äitiyttä. Kirjo on monialtainen ja siksi tämä teos todella sopii monen ikäisille luettavaksi. Itse en pitänyt kaikista osista, joihin kokoelma on jaettu. Syynä pitämättömyyteeni lienee se, että en vielä tässä elämänvaiheessa löytänyt tarttumapintaa esimerkiksi äitiyteen ja ikääntymiseen. Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä teoksesta ja haluaisin tämän jopa omaankin hyllyyni, jotta voisin palata tähän uudelleen ja tehdä merkintöjä. Pidin paljon myös siitä, että perinteinen runous ja vanhempi tuotanto oli hyvin edustettuna tässä teoksessa, sillä se usein puhuttelee minua nykyrunoutta ja moderneja kokeiluita enemmän.

Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Anna Kortelainen ym.: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

283 s., Gummerus 2015

kannen kuva: Hugo Simberg

 

Avojaloin sisältää useamman eri tekijän kirjoittamia joko omakohtaisia, sukulaisista kertovia tai Kannaksella tunnetuista henkilöistä kertovia tositarinoita, joita voisi osittain luonnehtia myös pienoiselämäkerroiksi. Valtaosa teksteistä on Anna Kortelaisen kirjoittamia, mutta myös moni muu pääsee kirjoittamaan tositarinoita. Muut kirjoittajat ovat Martti Backman, Laila Hirvisaari, Eija Järvinen, Teemu Keskisarja, Eeva Kilpi, Johanna Piipponen, Heidi Rytky, Hannu Takala ja Heikki Ylikangas.

 

Minä odotin tältä teokselta jotain erilaista kuin miksikä tämä paljastui. Ensinnäkin ajattelin, että tämä kertoisi ihan tavallisten kannakselaisten kohtaloista ja elämäntarinoista, mutta teokseen olikin poimittu monta joko valtakunnallisesti tunnettua tai ainakin Kannaksella näkyvinä hahmoina tunnettuja henkilöitä, kuten Hugo Simberg, Toivo Kuula, Harry Wahl, Zweygbergin kauppiasperhe... Toki tavallisten työläisten ja tavantallaajien elämänkohtaloistakin pääsee tästä kirjasta lukemaan, mutta oletin sellaisia tarinoita olevan enemmän.

 

Toinen asia mihin kiinnitin huomiota oli se, että teos ei ollut järin "tasalaatuinen". Teksti oli kaikkien kirjoittajien kohdalla hyvää, mutta tarinat olivat kovin eripituisia ja toisissa mentiin syventämään kaikkea mahdollista, kuten esimerkiksi "päähenkilön" työn toimintatapoja, yleistä yhteiskunnallista tilannetta jonakin tiettynä ajanjaksona ja niin edelleen. Jossain vaiheessa huomasin, että nimen omaan Anna Kortelaisen tekstit ovat hyvin perusteellisia. Ei siinä muuten mitään, mutta välillä tuntui, että päähenkilö unohtui kaiken muun asian alle ja yhtäkkiä hän sitten taas pulpahti esiin. Mielestäni olisi ollut mielenkiintoisempaa keskittyä vain henkilöhahmoihin ja ohuesti sivuta esimerkiksi työuraa, eikä kuvata kaikkea mahdollista junaradan rakentamisen vaiheista.

 

Muutoin tämä kirja oli kyllä hyvin silmiäavaava, sillä en ollut oikeastaan koskaan sen tarkemmin ajatellut millaista rajaseudun elämä oli esimerkiksi silloin, kun Suomi itsenäistyi. Yleensä kuulee itsenäistymisen ajan kuvausta lähinnä pääkaupunkiseudulta tai muiden isompien kaupunkien alueelta, mutta tuo ajanjakso rajaseutulaisten silmin oli täysin uutta. En ollut aiemmin myöskään ajatellut sen kummemmin millaista kulttuurielämää tai yritystoimintaa Karjalan Kannaksella nähtiin. Nyt minulle muodostui jokin käsitys siitäkin. Kannatti siis lukea, vaikka välillä sivupoluille hairahtuneet tarinat vähän meinasivat tylsistyttääkin.

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

260 s., Gummerus 2015, 2.p.

 

Huomasin juuri äsken, että en ole kahteen viikkoon kirjoittanut mitään. Lukenut olen kumminkin ja tämän Hetkien virta -runokokoelman lisäksi kaksi muutakin kirjaa odottelee luettuina vuoroaan päästä blogiin asti. Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea runoja, mutta ongelmani on ollut se, että olen melkoisen valikoiva. En oikeastaan innostu moderniin runomittaan puetuista runoista tai nykyrunoista, vaan kaipaan sellaista viipyilevää kaihoisaa luonto- ja rakkausrunoutta tai ylipäätään perinteistä ja vanhempaa runoutta luettavakseni. Olinkin hyvin iloinen, kun uusi juuri kaipaamanlaisteni runojen kokoelma Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot osui töissä käsiini. Ja kansikin on niin kaunis, juuri sellainen tunnelmallinen ja herkkä, jollainen runokirjan kannen tulee mielestäni olla.

 

Hetkien virta sisältää runoja useilta tunnetuilta runoilijoilta, kuten Saima Harmajalta, Edith Södergranilta ja Eino Leinolta, mutta olipa kokoelmassa muutama minulle aivan uusikin runoilijanimi, kuten esimerkiksi Antti Mäkinen. Ehkä hänkin on ollut tunnettu tai sitten hän on vain päässyt huikeaan seuraan? Kokoelman runoista kaiken kaikkiaan eniten minua puhuttelivat Harmajan runot, mutta muuten olen jotenkin hieman pettynyt tähän teokseen. Näyttää vahvasti siltä, että joidenkin muiden mielestä kauneimmat suomalaiset runot eivät pääsääntöisesti ole samoja runoja, joita minä pidän kauneimpina suomalaisina runoina. Missä on esimerkiksi Pentti Saarikosken runo "minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata--"? Ei tässä kokoelmassa. Maut eivät nyt selkeästi täsmänneet minun ja teoksen kokoajien kohdalla, mikä on hieman harmi.

 

Uskon, että tämä voisi olla mukava lahja jollekin minua hieman avarakatseisemmalle runouden ystävälle, sillä kyllähän tässä oli runoja, joiden pariin voi jäädä mietiskelemään ja joiden pariin voisi vielä palata. Ehkä tämän kokoelman runot osoittautuvat jollekulle muulle kauneimmiksi suomalaisiksi runoiksi, sehän on makuasia.

Rakkaani, romaanihenkilö

Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö

144 s., Avain 2014

kansi: Timo Numminen ja Terhi Adler

a-kappale kustantajalta 

Rakkaani, romaanihenkilö on teos, jossa 20 lukijaa esittelee itselleen rakkaan ja mieleenpainuneen romaanihenkilön. Heistä on kirjan toimittajien lisäksi kirjoittaneet myös muun muassa Tuija Lehtinen, Veera Nieminen ja Marko Hautala. Teoksen takana on siis monelle tuttuja ihmisiä kirjailijoiden joukosta, mutta myös toimittajia, bloggaajia ja johtotehtävissä työskenteleviä henkilöitä.

Rakkaani, romaanihenkilö esitteli muutaman minulle tutun henkilön, kuten Muumipeikon ja Miskan, Auran teoksesta Taivaan tuuliin, Marian Vieraasta ja Harry Potterin. Kohtasin myös monta hahmoa, joihin nyt teoksen luettuani haluan tutustua jossain vaiheessa. Erityisesti Liza Marklundin Annika Bengtzon (hänestä kirjoitti Kirsi Haapamatti) ja L.M. Montgomeryn Valancy Stirling (Tuija Lehtiselle rakas romaanihenkilö) herättivät kiinnostukseni.

Joku on kirjoittanut rakkaasta hahmostaan lyhyesti, toinen taas vähän pidempään. Yhteistä on kuitenkin se, että tekstin laatu on todella hyvää ja sujuvaa. Kyllä näkee, että suuri osa kirjan kirjoittajista kirjoittaa myös työkseen. Erityisesti Päivi Haanpään kirjoittama kirje Terhi Rannelan Taivaan tuuliin -teoksen Auralle jäi sykähdyttävänä mieleeni, ehkä osittain siksikin, että kyseinen teos kuului nuorempana lempikirjoihini, mutta myös erilaisuutensa vuoksi. Sen koin jotenkin erityisen henkilökohtaisena, ja sitä kirje yleensä aina onkin.

Yksi asia minua hieman tässä teoksessa harmitti. Jotkut olivat kirjoittaneet rakkaasta hahmostaan hyvin juurta jaksain ja antaumuksella, mutta siinä on yksi haittapuoli: mitä meille muille, vielä hahmoon tutustumattomille, jää enää jäljelle. Ei mitään odotettavaa, selvitettävää tai jännitettävää. Tietysti romaanihenkilöä on mahdoton kuvailla paljastamatta jotain yksityiskohtia, erityislaatuisuutta ja syitä siihen, miksi juuri tämä hahmo on jäänyt mieleen, täytyy luonnollisesti avata. Silti harmitti, kun välillä sain lukea kaiken juonen ja hahmon kannalta oleellisen jo tässä ja nyt tiivistetysti. Kirjastolaisena pitäisi tietysti olla iloinen, sillä tiedänpä nyt jotain sellaisistakin hahmoista, joista kertovia kirjoja en ole lukenut. Lukijana minua kuitenkin harmittaa, sillä joistakin hahmoista olisin halunnut itse ottaa kokonaan selvää.

Kokonaisuutena kuitenkin pidin tästä kirjasta ja se herätti minut pohtimaan, kuka romaanihenkilö on minulle itselleni erityisen rakas. Kysymykseen on vaikea vastata ja mieleen pulpahtaa useampiakin nimiä, mutta kukaan ei tunnu ihan erityisen omalta, vaikka hahmosta olisinkin paljon pitänyt ja se olisi mieleen painunut. Näitä ovat esimerkiksi niin Elizabeth Bennet kuin Akseli Koskelakin. Mutta kun mietin kenelle kirjallisuuden hahmolle minä haluaisin kirjoittaa Päivi Haapamatin tavoin kirjeen, vastaukseni olisi ehkä Laila Hietamiehen Lehmusten kaupunki/Lappeenranta -sarjasta tuttu Tauno Tukeva: paljosta selvinnyt perheenisä ja sotamies, lämminhenkinen ja vaatimaton persoona.

Kuka romaanihenkilö on sinulle rakas tai mieleenpainunut?