tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino
Metsän ja meren suku, osa 3. 
11 h 41 min., Otavan äänikirja 2018
lukija: Petriikka Pohjanheimo
 
Metsän ja meren suku -sarjan 3. osa Kaukosaarten Aino nostaa keskiöön Itämeren Aurin nuorimman pojan. Kohtalo kuljettaa paikkaansa vielä etsivän Iki-Kuuran Färsaarille, jossa Pohjolan tietäjien opit tunteva nuorukainen kohtaa druidimystiikan. Färsaaret näyttäytyvät Iki-Kuuralle karuina seutuina, joilla ei muita ihmisiä juuri tapaa. Hyljenaisen hän kuitenkin kohtaa heti haaksirikkouduttuaan saarille. Kuka hyljenainen oikeastaan on ja onko hänen elämänpolkunsa tuleva punoutumaan Iki-Kuuran elämänpolkuun?

Minun täytyy sanoa, että en oikeastaan sanottavammin pitänyt tästä kirjasta. Tämä oli mielestäni valitettavan tapahtumaköyhä ja tylsäkin teos, sillä vaikka teoksessa kuvataankin Iki-Kuuran päässä moneen suuntaan risteileviä ajatuksia ja tuodaan esille Pohjolan ja druidien mystiikkaa, ei teoksessa oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ankean kosteaa meri-ilmaa, vähän ruoan haalintaa talven varalle ja satunnaisia pilkahduksia hyljenaisesta. Minun oli kieltämättä vaikea pitää mielenkiintoani yllä.

Pidin tämän sarjan avausosasta Itämeren Auri, mutta seuraava osa Linnavuoren Tuuli ei oikein enää ottanut tuulta alleen. Tämä teos otti mielestäni vielä vähemmän tuulta alleen, joten nyt teoksen kuunneltuani en tiedä haluanko enää jatkaa sarjan parissa, kuten olin alunperin ajatellut. Olen huono jättämämään sarjoja kesken, mutta nyt voi olla sen hetki.

♠♠♠

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina
512 s., Gummerus 2019
alkup. Just Don't Mention It, 2018
suom. Sirpa Parviainen
 
Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.
 
Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.
 
Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.
 
Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.
♠♠♠♠♠

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Erakot: Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita

Milla Peltonen: Erakot - Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita
7 h 10 min., Into Kustannus 2020
lukija: Jari Nissinen
 
Kuuntelin parisen viikkoa sitten Milla Peltosen teoksen Erakot. Kirjassaan Peltonen kertoo suomalaisten erakkojen elämäntarinoita, mutta myös kysyy mitä erakkous lopulta oikein on. Hän pohtii miksi erakot ovat valinneet eristäytyneen elämäntyylin. Kuten tämä kirja osoittaa, syitä voi olla moninaisia tai joskus syitä ei pysty edes nimeämään.
 
Tässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan niin Lapin kullanhuuhtojaerakkoihin kuin eteläisen Suomen erakkoihinkin. Itselleni jo lehtien palstoilta tuttu henkilö on Mörkökorven erakkona tunnettu Marketta Horn, joka pyrkii elämään mahdollisimman ekologisesti. Hornin erakkouden motiivi on siis ekologisissa asioissa, kun taas jotkut pakenivat lain kouraa tai jotkut kokivat erakkouden itselleen luontaisimmaksi elämäntavaksi. Erakot eivät siis ole mikään ominaisuuksiltaan yhteneväinen ryhmä, vaikka niin voisi helposti erakkouteen liitettyjen stereotypioiden perusteella luulla.
 
Täytyy myöntää, että odotin tältä kirjalta mielenkiintoisempaa sisältöä, sillä lopulta tämä oli aika kuivakka kirja. Erakoista löytyi toki mielenkiintoisia persoonia, mutta jotenkin kerrontatyyli oli vain jotenkin kuiva. Teos ei tuntunut mieleenpainuvalta eikä aihetta oltu mielestäni lähestytty kovinkaan innostavasti. Sinänsä aihe on kuitenkin niin yhteiskunnallisesti kuin kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Minna Canth: Ihmisen kuvia - novelleja
toimittanut Minna Maijala
299 s., Gummerus 2019
kansi: Sanna-Reeta Meilahti
arvostelukappale kustantajalta
 
Viime vuonna vietettiin Minna Canthin juhlavuotta. Silloin ilmestyi useampiakin Canthin tuotantoa käsitteleviä teoksia sekä tämä Minna Maijalan toimittama valikoima Canthin novelleja. Pyysin ja sain tästä teoksesta arvostelukappaleen kustantajalta jo viime vuonna, mutta nyt vasta tulin teoksen lukeneeksi. Toisaalta Canth tuntuu olevan ajankohtainen aina, ei vain juhlavuotenaan, joten en ole arvostelukappaleen lukemisen siirtymisestä erityisen pahoillani.
 
Minna Canth on, kuten olen monesti blogissani tuonut esiin, yksi suosikkikirjailijoistani. Tutustuin hänen teoksiinsa ensikertaa noin 16-vuotiaana ja Canth on säilyttänyt asemansa suosikkieni joukossa siitä pitäen. Suosikkeihini Canthin tuotannosta kuuluvat itseoikeutetusti näytelmät Anna Liisa ja Työmiehen vaimo, novellien puolelta Kauppa-Lopo taas on ollut parhaiten mieleen jäänyt. Ne ovatkin Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta tähän nyt käsillä olevaan uuteen valikoimaan Minna Maijala on poiminut Canthin tuntemattomampia novelleja.
 
Tässä teoksessa oevat novellit ovat Kuoleva lapsi, Epäluulo, Lääkäri, Ystävykset, Agnes, Kauppias Roller, Missä onni?, Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina. En ole ihan varma montako näistä olen lukenut aiemminkin, mutta ainakin Agnesin olen lukenut ja melko varmasti myös Epäluulon, Ystävykset ja Kauppias Rollerin. Nuorempana luin Canthia suorastaan ahmimalla, joten tulin tutustuneeksi hänen tuotantoonsa melko laajasti. Tästä kokoelmasta suosikkinovellini oli Agnes, kun sen sijaan Epäluulo ja Ystävykset jostain syystä ärsyttivät. Minusta novellien päähenkilöiden hysteerisyys tai käytöksen muut piirteet olivat jokseenkin luotaantyöntäviä. Voi olla, että nämä koronaviruksen poikkeusolotkin vaikuttavat tuntemukseeni - ihmisten käytös kun on saanut juuri sen kaltaisia piirteitä kuin Epäluulon päähenkilökin käytös.
 
Canth tutki novelleissaan usein ihmisyyden eri puolia ja etenkin sitä, mitä reaktioita käytöksen poikkeavuudet herättivät muissa ihmisissä. Juuri näitä aiheita tämänkin valikoiman novelleissa käsitellään. Novellit ovat kiinnostavia, sillä Canthin ajatukset tuntuvat nykylukijastakin ajankohtaisilta. Novellien ansiot on helppo tunnistaa, mutta kieltämättä taisin nyt valita hieman väärän ajankohdan Canthin tuotannon lukemiselle - enkä todellakaan uskonut, että jokin ajankohta voisi olla Canthille väärä. Kuten jo edellä viittasin, koronaviruksen myötä media on täynnä ahdistavia ennusteita ja hysteriaa, poikkeusolot näkyvät kaikkialla ja oman mielenmaltin säilyttäminen on tyynimmältäkin ihmiseltä joskus työn takana, Canthin novellit eivät varsinaisesti tarjoa pakoa yhteiskunnallisesta kriisistä.
 
Mielestäni Minna Maijala on onnistunut valikoimaan tähän teokseen kiinnostavia tekstejä ja erityisen mukavaa minusta oli se, että tähän oli otettu mukaan myös aikaisemmin ilmeisesti täysin julkaisematon teos Hullu suutari. Canthin teoksista on tehty monia kokoelmia, mutta tälle teokselle on todellakin paikka lähinnä tunnetuimpia teoksia kokoavien teosten joukossa.
 
Tiedän, että tulen varmasti jossain vaiheessa palaamaan Canhin tuotantoon ja epäilemättä tarttumaan tähänkin kokoelmaan uudelleen. Nyt on kuitenkin aika sulatella lukemaani ja valita seuraavaksi jotain vähän kevyempää lukuvuoroon. Joka tapauksessa oikein hyvää Minna Canthin, tasa-arvon ja kirjastojen päivää näin hieman jälkijunassa!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Maresin voima

Maria Turtschaninoff: Maresin voima - Punaisen luostarin kronikoita 3
11 h 30 min., Tammi 2018
alkup. Breven från Maresi, 2018
suom. Marja Kyrö
lukija: Anni Kajos
 
Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden avausosa Maresin jo alkuvuonna 2015, mutta jatko-osiin tutustuminen sai odottaa niiden ilmestymisen jälkeenkin vielä hyvän tovin. Olen vuoden sisään kuunnellut peräti kolme Turtschaninoffin kirjaa äänikirjoina, viimeisimpänä nyt tämän Maresin voiman, ja olen pitänyt niistä paljon. Jos et ole tutustunut hänen tuotantoonsa, suosittelen lämpimästi. Turtschaninoffin fantasiakirjat ovat todella todentuntuisia ja niiden miljöö kutsuva ja uskottava, niin että oikeastaan ne voisivat olla melkein kuin oikeaa historiaa.
 
Punaisen luostarin kronikoiden kolmannessa ja viimeisessä osassa palataan trilogian avausosasta tutun Maresin pariin. Naondel kuvaa Punaisen luostarin syntyyn johtaneita vaiheita, joten periaatteessa sen voisi lukea ensimmäisenä ja sitten vasta nämä kaksi muuta putkeen. Tässä teoksessa Maresi palaa luostarin suojatuista ja turvatuista olosuhteista takaisin puutteesta kärsivään kotikyläänsä, jota hallitsijan mielivalta kurittaa. Luostarissa Maresi on oppinut uusia tietoja, taitoja ja toimintatapoja, joten kotiinpaluu ei kaikilta osin ole täysin kitkatonta.
 
Maresi ei missään nimessä ole enää se sama tyttö, joka aikoinaan lähetettiin nälänhätää pakoon. Hänestä on tullut vahva ja itsenäinen, vaikka kyllä hänelläkin vielä kasvun paikkoja ja oppimista riittää. Kun hänen kotikyläänsä uhkaa uusi vaara, hän oppii itsestään paljon uutta. Hän oppii tunnistamaan voimansa ja jaksamisensa rajat. Voi siis sanoa, että tämä tarina on paitsi huikea seikkailu myös kasvutarina.
 
Minä pidin tästä teoksesta paljon. Maresin hahmo on hyvin pidettävä, mutta pidin myös esimerkiksi viisaasta ja harkitsevaisesta puunhakkaajasta, Maresin ymmärtäväisestä isästä ja lopulta myös Maresin äidistä, jotka alkuun hieman karsastin. Kuuntelin teoksen reipasta tahtia, koska teoksen miljöössä ja hahmojen parissa vain yksinkertaisesti viihtyy.
 
♠♠♠♠♠

torstai 12. maaliskuuta 2020

Tule takaisin

Josie Silver: Tule takaisin
13 h 9 min., Otavan äänikirja 2020
alkup. The Two Lives of Lydia Bird, 2020
suom. Hilkka Pekkanen
lukija: Kati Tamminen

Kuuntelin marraskuussa Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun. Pidin kirjasta kovasti, sillä se viihdytti ja vei mukanaan. Sanoisin, että se on omassa genressään oikein hyvä teos. Koska Ole minun oli niin hyvä, otin tietysti kuunteluun tämän uuden teoksen Tule takaisin. Tälläkin kirjalla oli hetkensä, mutta toisaalta tästä kirjasta oli hieman vaikea saada otetta.

Lydia Bird on ollut yhdessä kihlattunsa Freddie Hunterin kanssa jo vuosikaudet. Heillä on hääpäivä lukittuna ja elämä mukavasti uomissaan, kun Freddie kuolee auto-onnettomuudessa. Onnettomuus suistaa Lydian elämän raiteiltaan, mutta nukahtamislääkkeiden avulla tuntuu pääsevän elämään kuin kahta elämää. Unimaailmassa elämä Freddien kanssa jatkuu normaalisti, kun taas todellisuudessa kaikki on muuttunut.

Pidin tässä kirjassa sujuvasta juonenkuljetuksesta ja Lydian hahmosta, mutta jotenkin tuo kahden todellisuuden välillä tasapainottelu oli mielestäni jotenkin keinotekoista. Tietyllä tavalla tämä teos toi mieleeni Cecelia Ahernin bestsellerin P.S. Rakastan sinua, jossa Hollyn aviomies kuolee, mutta mies on jättänyt Hollylle viestejä, joita hän saa säännöllisin väliajoin. Niiden kautta muistot tulvivat mieleen, mies on ikään kuin hetken elossa, mutta sitten taas poissa. Siihen verrattuna tämä Silverin versio surullisesti päättyvästä rakkaustarinasta tuntuu epätodelliselta ja toisaalta kerronnallisesti vähän kömpelöltäkin, vaikka pääjuoni vetääkin hyvin.

Parasta antia tässä oli mielestäni "todellisuuden juonikuviot" ja Lydian selviytymistarina surusta vähitellen takaisin jaloilleen. Mikään kevyt kirja tämä ei ollut eikä tätä voi aihepiirinsä takia oikein viihdyttäväksikään luonnehtia, mutta ihan mielenkiinnon ylläpitävä kuunneltava tämä teos oli. Aion varmaan jatkossakin lukea tai kuunnella Silverin teoksia, mikäli hän jatkaa kirjoittamista.

♠♠♠

torstai 5. maaliskuuta 2020

Helmikuun luetut

Helmikuu ei näyttäytynyt meidän lakeuksilla tänä vuonna kovinkaan talvisena, vaan pikemminkin tuli jotenkin pääsiäisen aika mieleen pajunkissojen ja auringonpaisteen myötä. Helmikuussa en tainnut tehdä mitään kovin erikoista: kävin töissä, kirjoitin gradua (nyt on pallo hallussa todellakin!), liikuin ja löhöilin. Ja tietysti luin! Vietin helmikuussa myös syntymäpäivääni, joten herkkujakin tuli syötyä aika tavalla. Tällä hetkellä naamani on myös sen näköinen, että herkkuja on tullut syötyä, sillä aikuisiän akneni ei suorastaan riemuitse runsaasta sokerin, vaaleiden viljojen ja maitotuotteiden kulutuksesta. Hyvää oli kuitenkin! Sain muuten synttärilahjaksi Niina Laitisen sukkakirjan Villasukkien uusi vuosi, ihan kuten toivoinkin. Nyt kun vielä ennättäisi jotain mallia kokeilemaan, niin kivaa olis. :-)

Helmikuussa ehdin lukemaan 9 kirjaa, mikä tuntuu yllättävänkin paljolta äänikirjojen kuunteluni jäätyä hetkeksi tauolle Storytelin kokeilujakson päätyttyä. Nyt minulla onkin sitten testissä hieman pidempi kokeilujakso Nextorya, joten äänikirjojen kuuntelu sujuu taas mukavasti ja bongailenkin koko ajan uutta kuunneltavaa. Storytelin ja Nextoryn väliin jäävällä tauolla opin itsestäni sen, että äänikirjat ovat tulleet minun elämääni jäädäkseen, joten todennäköisesti käytyäni eri vaihtoehdot läpi, otan jonkin sovelluksista käyttööni. En vain enää osaa ja halua jonotella kirjaston suppeasta kokoelmasta kuunneltavaa, kun sovellukset ovat tarjonneet mahdollisuuden aloittaa heti vaikka minkä kiinnostavan teoksen kuuntelu.

Helmikuussa lukemani ja kuuntelemani kirjat olivat seuraavat:
Ruth Ware: Lukitut ovet 
Kristina Ohlsson: Hopeapoika 
Veera Vaahtera: Vedet silmissä 
Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina
Cormac McCarthy: Tie (lukupiirikirja) 
Antti Heikkinen: Kehveli (lukupiirikirja) 
Louisa M. Alcott: Pikku naisia 

Mielenkiintoista helmikuun luetuissani on se, että niistä yli puolet on käännöskirjoja. Se ei todellakaan ole minulle ominaista. Seinäjoen kirjaston viimevuotinen nojatuolimatkailuhaaste vei minut 25 eri maahan, ja olenkin ilahtuneena huomannut lukumakuni ehkä hieman laajentuneen haasteen myötä. Tällä hetkellä olen lukenut 8 kirjaa tammikuussa startanneeseen Seinäjoen kirjaston aikamatkailuhaasteeseen, joka vaikuttaa olevan minulle helpompi haaste. Olen ihan intoa täynnä lukemassa haastekirjoja ja kaikkea muutakin. Tuntuu kuin kirjallinen elämäni olisi juuri nyt erittäin eloisaa.

Mukavaa ja kirjarikasta maaliskuuta kaikille!

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Pikku naisia

Louisa M. Alcott: Pikku naisia
293 s., Art House 2004
alkup. Little Women, 1868
suom. Sari Karhulahti
kansi: Jukka Murtosaari
 
Pikku naisia on minulle varhaisteini-iän rakkaimpia kirjoja. Olen lukenut sen vuosien saatossa useampaan kertaan, vaikka nyt edellisestä lukukerrasta taisikin olla jo noin 10 vuotta. Muistan edelleen, miten ensi kertaa bongasin kirjaston nuortenosastolta teoksen, jonka kannessa oli Winona Ryderin tähdittämän elokuvan henkilöitä. Kirja houkutteli minua, sillä pidin jo tuolloin historiasta. Lainasin kirjan, luin ja palautin. Jonkin ajan kuluttua sama toistui. Vaikka Pikku naisia lumosi minut täysin, en koskaan tullut lukeneeksi sen jatko-osista kuin ensimmäisen. Ehkä voisin lukea ne nyt aikuisena!

Koska Pikku naisia on minulle rakas kirja, ostin sen aikoinaan omaan hyllyyn. Nyt palasin sen pariin, sillä kävin helmikuussa katsomassa kirjasta tehdyn uuden filmatisoinnin. (Sen Winona Ryderin tähdittämän vuoden 1994 version ehdinkin vuosien saatossa näkemään moneen kertaan.) Tuntui kodikkaalta palata tutun tarinan pariin. Ehkä etukäteen ajattelin, että muistan kirjan ulkoa etukannesta takakanteen ja toisin päin. Pääkohdat kyllä muistinkin, mutta samalla olin melkein kuin uuden kirjan äärellä, sillä nyt aikuisena monia kohtia tulkitsee ihan eri tavalla kuin nuorempana.
 
Pikku naisia kertoo Marchin perheen neljästä tyttärestä, joita heidän äitinsä kasvattaa ilmeisen taitavasti. Perheen isä on sodassa, mutta kotona tyttäret tekevät parhaansa, että isä voisi olla heistä ylpeä. 16-vuotias Meg on romanttinen ja äidillinen, ja hän on ottanut erityisesti Amyn siipiensä suojaan. Amy on nuorin, turhamainen ja taiteellinen tyttö. Siinä missä Meg ja Amy ovat oma kaksikkonsa, niin ovat myös Jo ja Beth. Jo on raisu ja poikamainen tyttö, jolla on kirjallisia lahjoja, kun taas musikaalinen Beth on ujo ja hiljainen. Kirjassa kerrotaan tyttöjen elämän pienistä ja suurista tapahtumista, joiden kautta he kasvavat ihmisinä ja oppivat uutta itsestään ja muista.
 
Pikku naisia on yksinkertaisesti ihana kirja. En tiedä ajattelisinko välttämättä niin ellei tähän liittyisi niin paljon tunnearvoa teinivuosilta. Pikku naisia on myös hyvin opettavainen kirja ja kristilliset arvot ovat siinä keskeisiä, vaikka mikään uskonnollinen teos tämä ei varsinaisesti ole. Nuorempana en kokenut tätä kirjaa niin opettavaisena kuin nyt, sillä silloin lähinnä myötäelin perheen suruja ja iloitsin heidän kanssaan. Samat kohdat koskettivat edelleen ja olivat parhaiten mielessäkin juuri tunne-elämyksen ja käänteentekevyyden kautta.
 
Nuorena minun suosikkihahmoni oli yleensä Jo, vaikka tietyissä kirjan kohdissa se vähän vaihtelikin. Jotenkin kirjoja rakastavaan ja omia tarinoita kirjoittavaan Johon oli helpointa samaistua. Hänen kirjoitusnurkkauksensa ullakolla tuntui niin ihanan kodikkaalta ja kutsuvalta paikalta, että sellainen olisi ollut ihana itselläkin olla olemassa! Amy on tytöistä hahmona sellainen, että en oikeastaan koskaan pitänyt hänestä. Ehkä hänen turhamaisuutensa oli se luotaantyöntävä tekijä tai sitten se johtui hänen vaateliaisuudestaan. Hirveää oli myös se, että Amy tuhosi Jon käsikirjoituksen. Meg ja Beth olivat molemmat vähän sellaisia etäisiä, ihan pidettäviä hahmoja.
 
On ilo huomata, että tämä tosiaan on teos, jota uusintaluku nyt vuosien jälkeen ei minulta pilannut. Usein käy niin, että ajan kultaamat kirjamuistot himmenevät uusintalukujen myötä, mutta tämän kohdalla niin ei käynyt. Greta Gerwingin ohjaama uusi elokuvakin on kerrassaan upea ja tekee mielestäni hienosti kunniaa alkuteokselle. En muista koskaan aiemmin itkeneeni elokuvateatterissa, mutta Pikku naisia meni kyllä ihon alle ja toi kyyneleet silmiin. Aion hankkia elokuvan omakseni jahka se ilmestyy dvd tai blu ray -levynä. Toivon, että tämä uusi elokuva myös uusia lukijoita tarttumaan tähän kirjaan, sillä en soisi tämän jäävän kirjaston hyllynlämmittäjäksi.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Lukupiirikirja: Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli
256 s., WSOY 2018
kansi: Martti Ruokonen
Olen kerrankin lukupiirikirjan kanssa oikein hyvissä ajoin asialla, sillä lukupiirimme maaliskuun kokoontuminen on vasta 9.3. ja kirja tuli luettua jo nyt helmikuun viimeisellä viikolla. Lukupiiriläiset ehdottivat kevätkaudelle yhdeksi aiheeksi Antti Heikkisen tuotantoa. Olen lukenut häneltä joskus edelliseen lukupiiriin kuuluessani Pihkatapin ja silloin taisin vähän yllättyäkin miten hyvä se oli. Koska helmikuun lukupiirikirjana oli Cormac McCarthyn aika rankkakin Tie, olin valinnut meille maaliskuulle kepeän Kehvelin. Kirjan kansi ei ole mielestäni maailman houkuttelevin, mutta kirja itsessään oli oikein mukaansatempaava ja täynnä humoristisia pilkahduksia.

Kehveli syntyy Hyväjärven rovastin ja ruustinnan nuorimmaksi pojaksi, jonka he seurakuntalaisten kauhuksi saavat "vanhoilla päivillään" nelikymppisinä. Poika osoittautuu jo nuorena hyvin sukkelaksi ja supliikiksi, ja häntä aletaankin kutsua Kehveleksi. Elämänsä varrella Kehveli ehtii sotaan ja karkaamaan sieltä. Uskomattomien sattumien ja kehvelin luonteensa vuoksi hän selvittää tilanteen parhain päin tuolloin ja elämässä muutenkin. Itse asiassa tuosta karkureissusta alkaa melkoinen tapahtumasarja, joka mullistaa koko Suomen valtion tarinan ja kääntää asiat päälaelleen yhden jos sun toisenkin asian tiimoilta.

En etukäteen oikein tiennyt mitä odottaa tältä kirjalta, sillä en ole mielestäni veijaritarinoita koskaan lukenut. Olin siis uuden asian äärellä ja viihdyin oikeastaan erittäinkin hyvin, sillä Heikkinen on taitava sanankäyttäjä. Juoni oli kyllä hyvin mielikuvituksekas ja vauhti vaan kiihtyi loppua kohti, mutta kuitenkaan ei menty ihan niin överiksi, että olisi lakannut viihdyttämästä ja huvittamasta. Yhden kerran tyrskähdin oikein kunnolla nauruun, se oli kohta jossa Paasikiven tekohampaat tippuivat naurispeltoon. Vieläkin naurattaa, en tiedä mikä siinä oli niin hirveän koomista!

Tässä vaiheessa ennen lukupiirikokoontumista mietin, että miten saamme tästä keskusteltavaa ja jutunjuurta irti, sillä tämän kirjan luonne ei ehkä ole lukupiirikirjaksi sopiva. Lukukokemuksena kuitenkin oikein noin niin kuin muuten kiva. Heikkisen Mummo oli jossain vaiheessa lukusuunnitelmissani, mutta se vähän jäi. Ehkä voisin sitä jossain vaiheessa palautella listalleni.