Huonetoveri

Ruth Ware: Huonetoveri

475 s., Otava 2023

alkup. The It Girl, 2022

suom. Elina Koskelin

kansi: Tiia Javanainen / Purotie Design

Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja hänen teoksensa menevät ilmestyessään aina automaattisesti lukulistalleni. Huonetoveri on tuttuun tapaan hyvin otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, jossa asetelma keikahtaa päälaelleen useammin kuin kerran.

Kun Hannah Jones aloitti opintonsa Oxfordin yliopistossa, hän sai huonetoverikseen valovoimaisen ja suositun Aprilin, jonka kanssa ystävystyi. Terävästä kielestään ja ikuisista jäynistään huolimatta April ei joutunut sen kummemmin riitoihin. Sitten joku murhasi hänet, eikä hänen huonetoverinsa ja parhaan ystävänsä Hannahin elämä palannut enää ikinä ennalleen.

Teos jakautuu kahteen aikatasoon. Ennen kertoo yliopiston tapahtumista 10 vuotta sitten, jälkeen on Hannahin nykyhetki. Menneisyyden tapahtumat palaavat vainoamaan Hannahia aivan uudella tavalla, kun Aprilin murhasta tuomittu mies kuolee vankilassa. Sitkeät toimittajat aloittavat jälleen yhteydenottotulvansa, mutta pahinta on, että Hannah alkaa kyseenalaistaa antamansa todistajanlausunnon. Näkikö hän oikein, jäikö jotain huomaamatta?

Huonetoveri ei ole mielestäni ihan Waren parhaimpia, mutta kaiken kaikkiaan kuitenkin todella koukuttava tarina. Yllätyksellisyys säilyy ihan loppuun asti, vaikka lukija jo pariin otteeseen luulee päässeensä totuuteen kiinni. Paikoitellen jännitys on  lähes piinaavaa, vaikka samalla sitä uskaltaa jotenkin odottaa, että kaikki kääntyy hyvin. Suosittelen!

Taatelitalvi

Maija Kajanto: Taatelitalvi

Kahvila Koivu, osa 2

230 s., WSOY 2022

kansi: Laura Noponen

Maija Kajannon Korvapuustikesän jatko-osa Taatelitalvi ilmestyi niin varkain, että oivalsin asian vasta joulun tienoilla, kun vein töissä kirjoja varaushyllyyn. Odottavan aika oli pitkä, vaikka lopulta sain kirjan luettavakseni melko nopeasti. Taatelitalvi sopii jouluisesta miljööstään erinomaisesti luettavaksi vaikka näin helmi-maaliskuussa.

Mummonsa kahvilatoiminnan omakseen ottanut Kristiina Kivimaa elää kiireistä aikaa. Hän on avaamassa kahvilatoiminnan oheen myös hotellin, kun vanhaan kouluun tehtävä remontti ensin valmistuu. Kahvilan arkinen hyörinä ja pitkiksi venyvät työpäivät takaavat sen, että virkavapaata ottaneen kunnanjohtajan ajatteluun ei jää ylimääräistä aikaa.

Pidin Taatelitalven kotoisasta tunnelmasta. Lumen, kylmän ja pimeän keskellä kahvila Koivu tuntuu lämpimältä, kutsuvalta ja pehmein tuoksuin syliinsä kietovalta turvapesältä kaikkea ankeaa ja ahdistavaa vastaan. Samaan aikaan Kajanto kuitenkin kuvaa Krissen hektistä ja stressaavaa arkea vähän liiankin hyvin, niin että lukijalle ei välttämättä tarjoudu ihan sellaista unohdusta omasta arjestaan kuin mitä itse ainakin olisin ehkä toivonut. Jostain syystä samaistuin Krissen stressiin vähän turhankin hyvin, vaikka lukeminen viihteestä menikin.

Evil Thing: A Villains Graphic Novel

Serena Valentino: Evil Thing - A Villains Graphic Novel
illustrated by Arielle Jovellanos
119 s., Disney Hyperion 2021

Viime keväänä kiinnostuin Cruella de Vilin hahmosta. Luin silloin pari hänestä kertovaa kirjaa, katsoin elokuvan ja lopulta luin myös Dodie Smithin alkuperäisen 101 dalmatiankoiraa -kirjan. Sarjakuvaromaani Evil Thing kuitenkin jostain syystä odotti hyllyssäni lukuvuoroaan lähes vuoden. Pidin tästä niin paljon, että lukisin mielelläni lisää näitä Disneyn pahiksista kertovia sarjakuvia. En äkkipäätä löytänyt näitä enempää, vaikka sarjakuvaromaaneja on kai suunniteltu ilmestyväksi lisääkin.

Evil Thing kertoo oman versionsa Cruellan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä seikoista, jotka tekivät hänestä häikäilemättömän ja ilkeän ihmisen. Versio poikkeaa aiemmin lukemistani, vaikka yhtäläisyyksiäkin on. Itse pidin tätä ehkä surullisimpana ja ahdistavimpana tulkintana, sillä Cruellaa muovanneet epäoikeudenmukaisuus ja vallankäyttö tulevat niin näkyvästi esille. Hyväsydäminen ja kiltti tyttö muuttuu vähitellen ailahtelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka lopulta lipuu kuilun reunan yli.

Evil Thing on kiinnostava ja sujuvasti etenevä sarjakuva, jonka grafiikasta pidin kovasti. Punasävyinen kuvitus pitää sisällään yksityiskohtia, vaikka yleisilme onkin pelkistetty. Hahmot on kuvattu ilmeikkäästi ja tapahtumien ajankuva välittyy hienosti miljööstä ja hahmojen pukeutumistyyleistä ja kampauksista. Kuvat täydentävät tekstiä, kuten sarjakuvassa kuuluukin. Mielestäni oikein onnistunut ja todella hieno kokonaisuus.

Uskollinen naapuri

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

9h 18min., Punainen silakka 2020

alkup. Yogisha X no Kenshin, 2005

suom. Raisa Porrasmaa

lukija: Juhani Rajalin

Kuuntelin vastikään Keigo Higashinon maagisesta realismista ammentavan romaanin Namiyan puodin ihmeet. Pidin siitä siinä määrin, että otin kuunteluun hänen ensimmäisen suomennetun teoksensa Uskollinen naapuri. Täytyy sanoa, että olipas todella mielenkiintoinen ja terävä dekkari.

Uskollinen naapuri on dekkari, jossa syyllinen selviää heti alkuunsa. Kiinnijäämisen välttämiseksi punotaan kuitenkin älykäs juoni, jonka koukkujen kuunteleminen oli kerrassaan nautittavaa.

Yksinhuoltaja Yasukon elämä menee uusiksi, kun väkivaltainen ex-mies saapuu hänen ovelleen jälleen kerran rahaa vaatimaan. He ajautuvat sanaharkkaan ja tappeluun sillä seurauksella, että mies kuolee. Pian ovelta kuuluu toinen koputus, kun naapurin hiljainen älykkö saapuu tarjoamaan apuaan. Poliisi selvittää tapahtumia, mutta palaset eivät vain osu kohdalleen. Ilmeisimmällä epäillyllä eli Yasukollakin on pitävä alibi, kiitos uskollisen naapurin.

En muista aikaisemmin lukeneeni tällaista dekkaria. On jotenkin metkaa samaan aikaan tietää syyllinen, mutta kuitenkin hämmästellä rikoksen peittelyn kaikkien yksityiskohtien nerokkuutta. Pidin melko tavalla tuosta hiljaisesta ja älykkäästä naapurista, joka paljastui niin paljon enemmäksi kuin alussa vaikutti. Taidan kuunnella piakkoin myös tämän teoksen itsenäisen jatko-osan Myrkyllinen liitto.

Noitia, kalloja, vedenhenkiä: Maaginen matkaopas Pohjanmaalle

Riina Peltonen: Noitia, kalloja, vedenhenkiä - Maaginen matkaopas Pohjanmaalle

kuvitus: Mervi Heikkilä

141 s., Haamu-kustannus 2021

En tiedä miten on mahdollista, että minulta on aiemmin mennyt ihan ohi tämä Riina Peltosen kirjoittama toisenlainen matkaopas Pohjanmaalle, sillä kaikki kansanperinteeseen liittyvät uskomukset kiinnostavat minua jo ihan lähtökohtaisesti. Tämä oli todella kiinnostava löytö, kiitos vinkistä kollegalle!

Noitia, kalloja, vedenhenkiä: Maaginen matkaopas Pohjanmaalle pitää sisällään kymmenen erilaista kohdetta, joihin liittyy myyttisiä ja jännittäviä tarinoita. Kohteisen joukossa on niin luontokohteita kuin raunioita ja muinaisjäännöksiäkin. Itselle kohteista ainoa tuttu oli Isonkyrön Leväluhta, jossa olen muutama vuosi sitten käynytkin,

Riina Peltonen herättää kirjassaan kiinnostavalla tavalla henkiin niin todellisen historian kuin kansantarinat myytteineen. Kirjan luettuani jäi fiilis, että olisipa kiva kesällä hieman ajella maakunnassa ja käydä tutustumassa reitille osuviin kohteisiin, joten siinä mielessä matkaopas on varsin kuvaava sana tälle kirjalle. Hauskaa, että näitä paikallisia tarinoita on kerätty tällaiseksi helposti lähestyttäväksi ja sujuvalukuiseksi kirjaksi.

Yksi kevät

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

4h 37min., WSOY 2019

lukija: Kati Tammensola

Laura Lähteenmäen Yksi kevät on ollut lukulistallani pitkän aikaa ja olen miettinyt äänikirjan kuunteluakin. Nyt aika tuntui oikealta tälle kirjalle ja kuuntelin tämän parissa päivässä.

Yksi kevät kertoo kevättalvesta 1918 nuorten tyttöjen silmin. Aada ja hänen ystävänsä työskentelevät punaisten kenttäsairaalassa vailla sen kummempaa koulutusta. Tyttöjen joukkoa johtaa voimakastahtoinen Linda, joka tuntuu tietävän muidenkin puolesta kaiken tarpeellisen. Hyvin pian niin Aada kuin muutkin saavat huomata, että sota ei olekaan ihan niin läpihuutojuttu kuin he olivat kuvitelleet. Kun loukkaantuneita kannetaan sisälle kiihtyvällä tahdilla ja tuttujakin kasvoja nähdään heidän joukossaan, on todellisuus yhtäkkiä kauheampi kuin tytöt osasivat kuvitellakaan.

Yksi kevät on kuvaus ideologiasta ja sen murtumisesta, mutta toisaalta ja ehkä sitäkin enemmän kuvaus toiveesta saada oikeutta ja parempi huominen. Jotenkin kuvaus kuitenkin kaiken kaikkiaan jäi aika pinnalliseksi, vaikka päähenkilöt kohtaavat kovia paikkoja ja joutuvat kasvokkain pelottavien asioiden kanssa. Mielenkiintoinen kirja tämä joka tapauksessa oli, hieman erilainen tarina kuin useimmat aiheesta lukemani.

 

Lukupiirikirja: Taikatalvi

Tove Jansson: Taikatalvi

121 s., WSOY 2010

1. suomenkielinen laitos 1957

alkup. Trollvinter 1957

suom. Laila Järvinen

Taikatalvi on aina ollut suosikkini Muumi-kirjoista, joten kun lukupiiristä tuli aihetoiveeksi Tove Jansson, valitsin hänen tuotannostaan tietenkin Taikatalven meille kirjaksi. Ehkä piiriläiset odottivat jotakin muuta, aikuisten kirjaa lähinnä, mutta mielestäni Muumi-kirjoissa on niin paljon sisältöä myös aikuiselle lukijalle, että tämä tuntui oivalliselta valinnalta.

Taikatalvi kertoo siitä merkillisestä talvesta, jolloin Muumipeikko herää kesken talviunien eikä saa enää unta. Alkuun arasteltuaan hän poistuu uinuvasta Muumi-talosta tutkimaan ympäristöään. Käy ilmi, että myös Pikku Myy on herännyt kesken unien. Uimahuoneessa asuva Tuu-tikki ei sen sijaan ole talviunilla ollutkaan, joten hän osaa kertoa heille yhtä ja toista talvesta.

Rakastan Taikatalven viisautta, talvisen Muumilaakson erilaisuutta ja Janssonin upeaa kuvitusta. Huomasin, että melko pitkälti kirja herätti samoja ajatuksia kuin aiemminkin, mutta nyt kiinnitin hahmoihin eri tavalla huomiota. Jostain syystä Tuu-tikki näyttäytyi minulle nyt aiempaa penseämpänä hahmona, jolta ei löytynyt ymmärrystä talviunilta heränneen Muumipeikon hämmennystä kohtaan. Huomasin suorastaan ärtyväni Tuu-tikin asenteesta, niin silmiinpistävältä se nyt tuntui. Muumipeikon tietynlaisesta henkisestä kasvusta puolestani pidin.

Tämä kirja löytyy ihan omasta hyllystäni, ja oli ihanaa, kun tällä lukukerralla sain rauhassa tehdä alleviivauksia nostaakseni mielestäni hienoja oivalluksia ja viisaita kohtia esille. Niitä kertyikin jonkin verran. On mielenkiintoista nähdä poimivatko silmäni lisää alleviivattavaa, kun joskus palaan kirjan pariin taas uudelleen.

Lukupiirissä tästä kirjasta syntyi mukavasti keskustelua ja ajatuksia. Osa oli myös poiminut oivaltavia kohtia ja luki niitä ääneen, joten kirjaa kerrattiin keskustelussa hyvin perusteellisesti. Keskustelimme myös hahmoista, pääasiassa keskushenkilöinä olevista Muumipeikosta, Pikku Myystä ja Tuu-tikista, mutta myös nukkuvasta Muumimammasta, jonka hahmosta tulee esille olennaisia piirteitä hyvin pienillä huomautuksilla. Kirja herätti ihastusta, ja luulenpa, että jotkut lukevat vielä muitakin Muumi-kirjoja tämän innoittamana.

Namiyan puodin ihmeet

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

10h 16min., Punainen Silakka 2022

alkup. Namiya zakkaten no kiseki, 2012, 2014

suom. Raisa Porrasmaa

lukija: Juhani Rajalin

Kuuntelin viikonloppuna loppuun Keigo Higashinon kolmannen suomennetun romaanin Namiyan puodin ihmeet. Tämäkin kirja on kirjaston e-äänikirjavalikoimasta tekemäni löytö, johon tuskin olisin tarttunut muuten. Lainasin kirjasta kuitenkin äänikirjan tueksi ihan perinteisen version, koska japanilaisissa nimissä oli alkuun hankala pysyä perillä.

Kolme poliisia pakenevaa pikkurikollista piiloutuu autorikon vuoksi hylättyyn kaupparakennukseen odottamaan aamua. Piilotteluun tulee uusi sävy, kun kaupan postiluukusta putoaa nimetön avunpyyntö, joka on osoitettu edesmenneelle herra Namiyalle. Rikolliskolmikko huomaa pian olevansa keskellä erikoista tapahtumasarjaa, jossa aika kulkee omaa outoa tahtiaan ja avunpyyntöjä tulvii yhä uusilta ihmisiltä. Tuona yönä kolmikko päätyy kirjeenvaihtoon avuntarvitsijoiden kanssa ja kokee jotain ihmeellistä ja sanoinkuvaamatonta.

Kun aloin kuunnella tätä kirjaa, olin aluksi hieman skeptinen, mutta sitten tarina nyppäsi minut toden teolla mukaansa. Kirjan maaginen realismi ja yllättävästi yhteen punoutuvat juonisäikeet tuottivat iloa ja oivaltamisen riemua. Namiyan vanha suljettu puoti ei todellakaan ole sitä miltä äkkiseltään näyttää. En osaa kunnolla edes kuvailla sitä, miten kiehtova tämä kirja olikaan. Hahmoja oli paljon, mutta kun kokonaisuus alkoi hahmottua ja heidät sai yhdisteltyä juonipalapeliin oikeille paikoilleen, niin oivalsin todella Higashinon lahjakkuuden juonenpunojana.

Olen huomannut, että japanilaiset kirjat yleensä miellyttävät minua, sillä niiden "maisemassa" on jotain kotoisen tuttua ja silti kiehtovalla tavalla erilaista, joten sillä lukua tämän ei olisi pitänyt yllättää minua näin. Varasin äänikirjana jo Higashinon läpimurtoteoksen Uskollinen naapuri, jonka kuuntelemista odotan kyllä innolla.

 

Alice Hartin kadonneet kukat

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

13h 40min., Minerva Kustannus 2022

alkup. The Lost Flowers of Alice Hart, 2018

suom. Hanni Salovaara

lukija: Rosanna Kemppi

Alice Hartin kadonneet kukat kiinnitti huomioni alunperin upealla kannellaan, mutta lukupinoon se ei silti heti päätynyt. Kuten niin monen muunkin kirjan kohdalla, tutustuin tähän äänikirjana löydettyäni sen kirjaston e-äänikirjastosta. Alice Hartin kadonneet kukat oli paljon voimakkaampi kokemus kuin osasin kuvitella.

Tämä teos on nimihenkilö Alicen kasvutarina lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Hän jää orvoksi 9-vuotiaana ja muuttaa kotikaupungistaan tuntemattomaksi jääneen isoäitinsä Junen hoiviin. Kaiken tutun jäätyä taakse äitiään ikävöivä tyttö on kovin yksin. Isoäidin kukkatarhalla hän oppii kukkien kielen, jonka avulla pystyy sanoittamaan tunteita silloin, kun varsinaiset sanat ovat liian vaikeita sanottaviksi.

Tämä kirja pitää sisällään monenlaisia tunteita, kohtalonhetkiä ja arjen taikuutta. Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin osasin odottaa. Australian hehkuva luonto ja kukat antavat upeat puitteet tälle tarinalle, joka tosiaan onnistuu riipaisemaan sydäntä. Yksi kirjan keskeisimmistä aiheista on parisuhdeväkivalta, niin henkinen kuin fyysinenkin. Ringland kuvaa aihetta niin hyvin, että se tukahduttaa ja ahdistaa, vaikka itse en onnekseni ole koskaan sellaista joutunut kokemaan. Ringland kuvaa tunteita niin hyvin, että ne tulevat lähelle, niin positiiviset kuin vaikeammatkin tunteet. Tiivistetysti: lämmin, mutta ravisteleva teos.

Kottikärrykaruselli

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

234 s., Tammi 2022

kansi: Timo Mänttäri

Kun kuulin, että Veera Niemiseltä julkaistaan kolmas teos, olin samaan aikaan sekä toiveikas että hieman varautunut. Pidin Niemisen esikoisteoksesta Avioliittosimulaattorista todella paljon, kun taas Ei muisteta pahalla oli pettymys. Sekin yritti kaiketi olla riemukas ja hauska kirja, mutta minuun se ei kolahtanut laisinkaan. Sen jälkeen Kottikärrykaruselli oli ilahduttava lukukokemus, jo paljon enemmän Avioliittosimulaattorin kaltainen tilannekoominen ja nasevaan dialogiin nojaava teos.

Katri on hevostilayrittäjä, sinkku ja lapseton eli kaikkea sitä, mitä akateeminen ja perinteisiä perhemalleja ihannoiva suku kammoksuu. Hän on vahva, itsenäinen ja kiireinen, täysin kyllästynyt jonninjoutavuuksiin ja turhaan dramatiikkaan, kun miljoona asiaa odottaa tekijäänsä. Paletti menee sekaisin, kun Ilmari-serkku tiedustelee Katrilta mahdollisuutta majoittaa hänen tyttärensä kesän yli, maksua vastaan totta kai. Yhtäkkiä Katrin kiireiseen ja itsenäiseen arkeen kuuluu myös teini-ikäinen Jennica, eikä hän yhtään tiedä miten kasvattaa ja ohjata nuorta ihmistä elämässä eteenpäin. Kun pasmoja alkaa sekoittaa myös orastava rakkaustarina ja tallilla hermoja kiristää asiakkaiden mahdottomat vaatimukset, on harmoninen maalaisidylli vielä tavallistakin kauempana.

En ole koskaan itse ollut heppatyttö enkä ole erityisen kiinnostunut hevosista, vaan olen tyytynyt enemmänkin ihailemaan niiden ylväyttä kauempaa. Siitä huolimatta tarina vei mennessään ja tallimiljööseen oli helppo sujahtaa mukaan. Ihmissuhdekuviot oli kuvattu kaunistelemattoman värikkäästi ja asiakaspalvelutyön vaihtelevat kohtaamiset tarjosivat hupaisaakin dialogia tai vähintäänkin Katrin päänsisäisiä ajatuksia. Kirjan loppupuolella huomasin jopa naureskelevani ääneen asti, kun vauhti vaan kiihtyi.

Kottikärrykaruselli on sinänsä viihteellinen, mutta samaan aikaan myös uskottava teos. Tällä kertaa Nieminen ei lyö samalla tavalla hösseliksi kuin Ei muisteta pahalla -teoksessaan, joten mielenkiinto pysyi mukana kirjan viimeisille sivuille asti. Tällaisia kirjoja voisin Niemiseltä mielelläni lukea lisääkin.

Tyttö maissipellossa: Anna Jokisen mysteerikuolema

Jenni Stammeier: Tyttö maissipellossa - Anna Jokisen mysteerikuolema

6h 45min., Docendo 2022

lukija: Laura Hänninen

Tyttö maissipellossa on paitsi tositarina Anna Jokisen katoamisesta ja kuolemasta Torontossa 1910-luvun alkupuolella myös laajemmin kuva siirtolaisnaisten asemasta uudessa maassa, jonne lähdettiin niin suurin toivein. Unelmien maa ei tarjonnut kaikille sitä vaurautta ja hyvinvointia, jota niin moni lähti tavoittelemaan. Vastassa oli erilainen yhteiskunta, kielimuuri ja ankaraa työntekoa, kaikki asioita, joita siirtolaisväestön yhteisöllisyys ei aina pystynyt lievittämään.

Keuruulaissyntyinen reilu parikymppinen Anna Jokinen katosi Torontossa joulukuussa 1913 tanssi-illan jälkeen ja hänet löydettiin kolme viikkoa myöhemmin kuoleman kielissä maissipellosta. Hän menehtyi ennen kuin ehti kertoa, mitä hänelle oikein tapahtui. Kirjassaan Jenni Stammeier avaa mahdollisia vaihtoehtoja tapahtumaan liittyvien faktojen ja tuon ajan ilmiöiden ja olemuksen kautta. Selvää on, että Annan tapaukseen ei koskaan saada aukotonta vastausta, mutta vaihtoehtoisia selityksiä kyllä löytyy varsin hyviäkin.

Vaikka teos nimensä mukaisesti kertoo Anna Jokisen tapauksesta, on se ihan ihan yhtä lailla tai jopa enemmänkin tarkka kuvaus siirtolaisnaisten asemasta 1900-luvun alun Kanadassa. Yhteiskunnallinen kuvaus luo vankan viitekehyksen Annan tapaukselle niin, että tämä kirja ei missään tapauksessa oli true crime -jännitystarina vaan pikemminkin naisen asemaa ja tuon ajan maailmanmenoa kuvaava tietoteos. Pidin tätä hyvin mielenkiintoisena. Teos oli selkeä ja äänikirjanakin helposti seurattava. Minulla sattui olemaan samaan aikaan lainassa tämä teos ihan kirjana, joten pystyin tarkistamaan karttakuvia, mutta Annan jäljillä pysyi kyllä hyvin myös ilman sitä mahdollisuutta.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joita kiinnostaa historia, naisen asema ja sen kehitys yhteiskunnassa, siirtolaisuus tai rikostarinat.

Lukupiirikirja: Enkelipuu

Lucinda Riley: Enkelipuu

602 s., Bazar 2018

alkup. The Angel Tree, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Laura Noponen

Lukupiiri palasi joulutauolta tammikuussa. Olen itsekin taas uutta lukuintoa täynnä, joten oli kiva päästä keskustelemaan yhteisestä kirjasta. Valitsin tammikuun kirjaksi Lucinda Rileyn Enkelipuun, sillä tauko oli hieman pidempi ja lukuaikaa siten enempi, joten paksummankin kirjan ehti hyvin lukea.

Olen aiemmin lukenut Rileyltä Seitsemän sisarta -sarjaa, joten oli ihan mielenkiintoista tutustua johonkin muuhunkin teokseen. Teoksen jälkisanoista sain selville, että Enkelipuu on itse asiassa kirjoitettu Rileyn (silloinen Edmonds) aiemmin julkaistun kirjan runkoon, mutta hahmoja uudistaen ja juonenkäänteitä muuttaen. Itse pidin tästä lukuromaanista, vaikka hahmoista valtaosa jäi etäisen tuntuisiksi tai en ainakaan pitänyt juuri kenestäkään.

Enkelipuu sijoittuu vuosiin 1945-1985 ja Rileylle varsin ominaisella tavalla juonessa siirrytään eri kertojien ja eri aikakausien välillä niin, että lopulta kokonaiskuva rakentuu ja hahmottuu ehjäksi. Teoksessa on paljon ennalta-arvattavia piirteitä ja stereotyyppisiäkin ratkaisuja, mutta siitä huolimatta sukutarina kartanomiljöineen vei mennessään varsin hyvin. Jotkut lukupiiriläisistä kommentoivat, että tarina tuntui todella epäuskottavalta, mikä on kyllä toisaalta ihan tottakin, mutta siitä huolimatta tarina vei minut mennessään. Rileyllä oli taito vangita lukijansa huomio ja kuljettaa juonta niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään.

Enkelipuu oli paikoitellen yllättävänkin ahdistava ja epämiellyttävä kirja, vaikka sen parissa enimmälti viihdyinkin. Tietyt juonenkäänteet tuntuivat todella piinaavilta, kun tapahtumat alkoivat luisua kohti huipentumaansa. Mikään varsinainen hyvänmielen joulukirja tämä ei siis ollut, vaikka vähän niin kuvittelinkin alunperin.

Lukupiirikirja: Syystanssiaiset

P.D. James: Syystanssiaiset

348 s., Otava 2012

alkup. Death Comes to Pemberley, 2011

suom. Maija Kauhanen

Lukupiirimme kokoontui marraskuun lopussa jääden silloin joulutauolle. Kysyin alkusyksystä lukupiiriläisiltä toiveaiheita ja P.D. Jamesin tuotanto nousi esiin, joten valitsin meille kirjaksi Syystanssiaiset.

Ensinnäkin minulle oli uutta tietoa, että P.D. James oli nainen eikä mies. Monella muulla on ilmeisesti ollut sama mielikuva. James on tunnettu etenkin Adam Dalgliesh -sarjastaan, mutta Syystanssiaiset ei ole osa sitä, vaan sijoittuu Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon maisemiin. Mr. Darcyn ja hänen Elizabeth-vaimonsa asuttaman Pemberleyn kartanon mailla tapahtuu henkirikos juuri ennen vuotuisia syystanssiaisia, mikä suistaa kartanon tasaisen elämän raiteiltaan.

Jännärin sijoittaminen klassikkokirjasta tuttuihin maisemiin on sinänsä mielenkiintoinen valinta, mutta emme olleet asiasta silti kovin ihastuksissaan. Kuten James itse toteaa esipuheessaan, Austen olisi luultavasti kirjoittanut tällaisen kirjan itse, jos olisi halunnut viedä hahmonsa murhatutkimuksen keskiöön. Toisaalta oli toki kiva palata tuttujen hahmojen pariin, mutta itse kallistun myös sille kannalle, että miljöön ja hahmojen puolesta James meni pitkälti sieltä, missä aita oli matalin. Olisiko tämä ollut kiehtovampi jossain muussa kartanomiljöössä, sitä en tiedä. Hieman hölmö olo tästä kuitenkin jäi.

Hahmojen ja miljöön usiokäyttöä suurempi ongelma oli hidastempoisuus ja toisteisuus. Samoja asioita kerrattiin yhä uudelleen ja uudelleen ihan kyllästymiseen asti, mistä johtuen 348 sivua tuntui melko pitkältä urakalta. Pidin kuitenkin teoksen huumorinpilkahduksista. Ehkä voisin lukea joskus Adam Dalglieshin tähdittämiä kirjoja, sillä niitä jotkut piiriläisistä kehuivat Syystanssiaisia paremmiksi.