The Hundred and One Dalmatians

Dodie Smith: The Hundred and One Dalmatians

286 s., Egmont London 2015 

alkup. 1956

kuvitus: Alex T. Smith

Koin keväällä jonkinlaisen 101 dalmatialaista ja Cruella de Vil -buumin, jonka seurauksena luin Cruellasta kertovia kirjoja, katsoin elokuvia ja päädyin lainaamaan myös Dodie Smithin alkuteoksen The Hundred and One Dalmatians, jota tosin ryhdyin lukemaan vasta kesälomalla.

101 dalmatialaista on varmasti monille tuttu tarina ennen kaikkea Disneyn klassikkoanimaatiosta, jossa Pongo ja Perdita lähtevät etsimään Cruellan kaappaamia pentujaan ja tulevat takaisin kotiin omiensa ja muutaman kymmenen muun pennun kanssa. Sinänsä Disneyn animaatio on melko uskollinen alkuteokselle, mutta erojakin luonnollisesti on.

Dalmatialaiset Pongo ja Missis Pongo asuvat lemmikkiensä herra ja rouva Dearlyn kanssa hienossa talossa Lontoossa. Pongo ja Missis saavat 15 pentua, joten löytökoira (ja niin ikään dalmatialainen Perdita) auttaa imetyksessä. Heidän lähinaapurustossaan asuu turkkurin kanssa naimisissa oleva ja turkiksiin täysin hurahtanut Cruella de Vil, joka ihastuu ajatukseen dalmatialaisturkista. Katala Cruella kaappaa pennut. Ihmisten ollessa neuvottomia koirat tarttuvat toimeen. Hämyhaukun (Starlight Barking) avulla he saavat vihjeitä pentujen olinpaikasta ja pelastusoperaatio alkaa hahmottua.

Mielestäni alkuperäisteoksesta välittyy selvästi 1950-luvun ajankuva niin hyvässä kuin pahassakin. Itselleni jotenkin pisti silmään se, miten naishahmot koiria myöten kuvattiin hieman höperöinä ja typerinä, sellaisina joita miesten tulee suojella. Etenkin pentujen äiti Missis kuvattiin kauniina koirana, joka ei erota oikeaa vasemmasta eikä ymmärrä monimutkaisia kuvioita. Muutenkin teoksesta nousee esille tietynlaisia asenteita, joita en enää nyt pari viikkoa lukemisen jälkeen pysty erittelemään kunnolla, mutta jotka lukuhetkellä tuntuivat särähtävän esiin. Lähinnä kyse oli siitä ajatuksesta, että enää lastenkirjoissa ei puhuttaisi niin ja esitettäisi asioita näin.

Oli ihan kiinnostavaa tutustua lastenkirjallisuuden klassikkoon alkuperäiskielellä. Harvoin luen kirjoja englanniksi, mutta se on kivaa vaihtelua ja lasten- ja nuortenkirjat ovat harjaantumattomalle mitä parhain tapa aloittaa. Katsotaan mitä seuraavaksi keksin lukea buumiini liittyen!

Ps. fun fact oon oikeasti täysin kissaihminen, vaikka koiratkin on kivoja. Mutta jos valita pitää, niin kissat. Fun fact 2 sanon mun kissoja dalmatiankissoiksi, koska kumpikin on valkoisia ja kummallakin on yksi laikku päässä (ja toisella myös selässä ja jalassa). Tiedotus päättyy.