Blogihiljaisuus päättyy

Elämä harvoin menee suunnitellusti. Siitä sain ison muistutuksen toukokuun lopussa, kun äitini menehtyi äkillisesti. Hän sairasteli kevään mittaan, mutta meistä kukaan ei ymmärtänyt, että hän oli todella niin huonossa kunnossa. Olin monille sanonut, että järjen tasolla tässä alkaa varautua siihen, että mitä tahansa voi tulla koska tahansa. Kuoleman kaltaista lopullisuutta en osannut kuitenkaan kuvitellakaan. Kun isäni soitti minulle ja kertoi saaneensa terveyskeskuksesta tiedon, että äitin viimeiset hetket ovat käsillä, jouduin kysymään häneltä kuoleeko äiti oikeasti. Lähdin äidin luo niin nopeasti kuin töistä pääsin, mutta en ehtinyt ajoissa. Tilanne oli ollut äkillinen myös hoitohenkilökunnan näkökulmasta, sillä äiti oli ollut vielä hetkeä aiemmin pirteä ja hyväntuulinen. Vaan kun ihmisen sydän tulee tiensä päähän, ei voi enää mitään.

Surutyö, hautajaisjärjestelyt ja muut käytännön asioiden järjestelyt ovat vieneet töiden ohella energiani niin tehokkaasti, että siitä seurasi myös suunnittelematon blogitauko. Nyt kun hautajaiset ovat takanapäin, suru on ottanut pienen askeleen eteenpäin. Äitiä on tietenkin ihan hirveä ikävä, sillä kaikista ristiriidoistamme huolimatta olimme toisillemme rakkaat. Ikävästä huolimatta suurin shokki on väistynyt ja pystyn taas keskittyä johonkin muuhunkin, kuten blogiin ja vähitellen lukemiseenkin. Elämä jatkuu surusta huolimatta.

Muistellessani äitiä olen miettinyt suurella kiitollisuudella sitä, miten hän istutti minuun rakkauden kirjoja ja tarinoita kohtaan, vaikka ei itse ollutkaan mikään lukutoukka. Hän vei meitä kirjastoon ja luki meille tosi paljon, kun olimme pieniä. Kuuluimme erinäisiin kirjakerhoihin ja lukemista oli aina saatavilla. Se on ollut iso tekijä lukuharrastukseni kehittymisessä, ja uskon sen välillisesti ohjanneen myös ammatinvalintaani: kirjasto tuli jo lapsena tutuksi ja lukuharrastuksen myötä TET-jakso kirjastossa tuntui luontevalta vaihtoehdolta. Sen myötä oivalsin vähitellen, että haluan kirjastoon töihin. Aika huikean isosta asiasta on siis kyse.

Kirjallisuus ei myöhemmin ollut varsinaisesti meitä yhdistävä tekijä, mutta äiti oli silti aina todella ylpeä blogistani, vaikka hän ei itse sitä lukenutkaan. Hän oli kiinnostunut bloginpidostani ja suhtautui siihen kannustavasti. Aina joskus löytyi myös kirja, jonka molemmat luimme, tai välillä äiti pyysi minua etsimään itselleen jonkin kirjan kirjastosta. Hän luotti siihen, että tiedän mikä häntä voisi kiinnostaa, olinhan hänen paljon lukenut tyttärensä.

Nyt tiedätte missä olen ollut ja miksi.