valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

175 s., Karisto 2011

kansi: Tuija Kuusela/Stiili

Minuun iski yllättäen valtava hinku lukea jokin nuortenkirja, joten lainasin niitä kirjastosta kaksi. Oli ihana tunne mennä tutulle nuortenosastolle ja etsiä hyllyistä arpapelillä luettavaa, sillä poikkeuksellisesti en suunnitellut lainojani mitenkään. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa, jota olen tietoisesti hieman kartellutkin. Luin joskus Huotariselta Siljan laulun, enkä kauheasti pitänyt siitä. valoa valoa valoa jätti samanlaisen tunteen: ihan ok, mutta ei ole mun kirjani ollenkaan.

Tämä teos kertoo kesästä ja alkusyksystä 1986. Tuolloin tapahtui Tsernobylin ydinräjähdys, josta kirjailija on ottanut "vaikutteita" ja johon hän usein viittaa kirjan sisällössä. Pääasiallinen sisältö on kuitenkin kahden 14-vuotiaan nuoren naisen välinen rakkaussuhde ja sen eteneminen, molempien taustat ja tunteet. Kesä on nuorille vapauden ja rajojen etsimisen aikaa.

Huotarinen on kirjoittanut kirjan toisen päähenkilön, Mariia Ovaskaisen, näkökulmasta. Hän käyttää tajunnanvirtaa ja teksti on välillä asemoitukin sen mukaisesti. Hän sukeltaa sangen hyvin nuoren tytön ajatuksiin, mutta minä en saa niistä oikeastaan mitään irti. En pidä kaoottisuudesta, jota paitsi kirjan tapahtumat myös tajunnanvirtaisuus merkitsevät. Lisäksi odotin tältä kirjalta jotakin paljon mullistavampaa ottaen huomioon sen, miten paljon tätä kirjaa on ylistetty joka puolella.

Huotarisen kirjan perusajatus on hyvä, mutta ei silti iske minuun. Hänellä on sana hyvin hallussaan ja hän käyttää jopa hieman persoonallisiakin kerrontatapoja, mutta sekään ei tee minuun riittävää vaikutusta. Kuten heti alussa totesin, tämä ei ole minun kirjani. Siispä:

♠½

Tiitiäisen satupuu

Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu

47 s., WSOY 1956, 14. p.

Tiitiäisen satupuu kuuluu varmasti lastenrunouden klassikoihin ja ehkäpä jopa uranuurtajiin. Se vaikuttikin todella lupaavalta, kun joka paikassa lastenrunoudesta puhuttaessa aina nousee esiin "Kunnaksen Tiitiäisen satupuu". Olen kuitenkin aika pettynyt nyt luettuani teoksen.

En oikein edes tiedä mitä odotin tältä Tiitiäisen satupuulta. Ehkä olin luonut siitä jonkun illuusion mielessäni, en tiedä. Muttajoo, jokin tökki ja pahasti. En pitänyt runoja kovin soljuvina, osassa varsinkin oli paljon toistoa. Se toimii tietysti lasten kohdalla, muistan itsekin pitäneeni lapsena moisesta, mutta ei nyt enää oikein iske. Tarinat olivat mielestäni aika "töks-töks". Kuvituskin on jotenkin aika tylsä, vanhanaikainen oikeastaan. Toisaalta se tuo teokseen originaalia tunnelmaa, mutta silti.

Mitäpä tätä nyt tämän enempää jahkaamaan, tämä ei vain iskenyt. Jotkut runot olivat ihan hauskoja ja hyviä, niissä oli ajatusta, mutta ei se kokonaisuutta pelasta. Parhaat runot olivat Tunteellinen siili ja Siilin kuutamo.

♠½

Jojo + kuulumisia

Parras, Tytti: Jojo

223 s., Otava 1969, 6. p.

Tytti Parraksen Jojo tuli tietoisuuteeni Kotimaisen kirjallisuuden kurssin ansiosta. Opettajan puheiden perusteella laitoin teoksen myös TBR100 -listalleni. En kauheasti löydä kirjasta mitään itua, mutta onpahan luettu.

Jojo herätti ensi kerran ilmestyessään suurta kohua, koska se sisältää hieman järkyttäviäkin tapahtumia: veli esimerkiksi tekee sisarelleen abortin, kun tämä on raskaana serkulleen. En silti pidä teosta millään tavalla shokeeraavana. Jotenkin ehkä yritystä järkyttämiseen tai kohun nostattamiseen oli liikaa.

Lukeminen tuntui jotenkin vaivalloiselta, ja minusta tuntuukin ettei kirjailija ollut kuullutkaan pilkuista tai muista sellaisista pikkuseikoista. :)) Päähenkilöä ei kuvailtu millään tavalla, vaan yksityiskohdat sai onkia muun tekstin joukosta. Päähenkilö vain oli, ei esimerkiksi juuri ottanut osaa keskusteluihin, mutta silti hänestä paljastui yllättävän paljon kaikenlaista: kiintymyssuhde veljeensä, suhtautuminen muihin ihmisiin, tunne-elämän säröisyys.

Loppuviimein en pidä tätä teosta mitenkään ihmeellisenä, mutta tokihan sen lukemista voi suositella kirjallisuuden tuntemuksen nimissä.

♠½

Ja sitten hieman kuulumisiani. Olen ollut viime aikoina hyvin kiireinen, tämäkin kirja on odotellut bloggaamista iät ja ajat. Olen töissä kukkamyyjänä 8 tuntia päivässä + lauantaisin 5, joten olen ymmärrettävästi aivan naatti. Jotenkin tuntuu, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken, kun pääsee töistä viideltä. Töiden jälkeen haluaisin lähinnä vain lojua katselemassa jotakin dvd:tä, ja olenkin viettänyt muutamia Sinkkuelämää -maratoneja. :D Muutenkin luin niin paljon kuun vaihteessa, että nyt tuntuu hyvältä hieman hidastaa tahtia ja tehdä välillä jotakin muuta, vaikkakin nytkin on dekkari meneillään. Täällä siis ollaan, vaikka olenkin viettänyt blogihistoriani pisimmän hiljaisuuden. ;)

Lapualaisooppera

Salo, Arvo: Lapualaisooppera

129 s., Tammi 1967, 2. p.

Meillä koulussa kotimaisen kirjallisuuden tunneilla puhuttiin Arvo Salon Lapualaisoopperasta ja siitä miten kohuttu näytelmä se on ollut. Moinen herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja listasinkin teoksen TBR100-listalleni. Jotenkin kaikki kuulemani seikat saivat minut odottamaan tältä teokselta paljon enemmän kuin mitä sillä loppujen lopuksi oli annettavanaan.

Lapualaisooppera puolustaa yksilön vapautta ja tasaveroisuutta kaikkien kansalaisten kesken. Demokratia on keskeinen asia näytelmän juonen kannalta. Salo itse sanoo, että teoksen tapahtumilla tai henkilöhahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin tapahtumiin. Sanoipa kirjailija mitä tahansa, minusta ainakin on hyvin selvää, että tapahtumat linkittyvät vahvasti lapuanliikkeen johtohahmoihin ja toimintaan. Tästä toisesta painoksesta on poistettu osia ja tekijä on sitä korjaillut ilmeisesti alkuperäistä maltillisemmaksi, mutta silti yhteys on edelleen vahva.

Itse pidin näytelmää jokseenkin sekavana varsinkin aluksi. Silloin ei vielä ollut päässyt hahmoihin sisälle ja kieli tökki. Välillä näytelmä etenee tavallisena puheenomaisena dialogina, mutta välillä astuu esiin runollisuus ja oopperamaisuus. Jotenkin koin tällaisen "tyylivaihtelun" uuvuttavana ja hankalana. Mielestäni myöskään tapahtumien oikea kammottavuus ei avaudu kovin hyvin teosta lukiessa. Uskon tämän näytelmän olevan paljon parempi esitettynä ja siitä onkin olemassa äänikirja. Sen kun saisi jostain käsiinsä, voisi ehkä muodostaa varmemman käsityksen teoksesta.

♠½

Kansalliskirja

Hautala, Turkka: Kansalliskirja

112 s., Gummerus 2012

Löysin Turkka Hautalan Kansalliskirjan sattumalta kirjaston uutuushyllystä, ja vaikka olinkin lähtenyt hakemaan jotakin muuta, otin tämänkin mukaani. Lisäksi olen lukenut siitä ihan positiivisia arvioita, joten miksipä ei? No siksi.

Kansalliskirja on ensikosketukseni Hautalan teoksiin, enkä kyllä välttämättä tule kovin vapaaehtoisesti tarttumaan niihin enää. Olen kyllä lukenut muistakin teoksista positiivisia arvioita, mutta jotenkin Kansalliskirjasta jäi sen verran hapan maku suuhun, että enpä tiedä. Odotin Kansalliskirjan pureutuvan hauskan ironisesti suomalaisuuteen, minkä se kyllä tekikin: se ei  kuitenkaan vain kerta kaikkiaan kolahtanut mun huumorintajuuni. Tunnistin siis odottamani piirteet kirjasta, mutta ei se silti iskenyt.

Tarinat ovat pääsääntöisesti kirjoitettu siten, että niistä tajuaa pointin, mutta joitakin lukiessa en löytänyt pääasiaa sieltä millään. En oikeastaan edes jaksanut sen kummemmin pohdiskella tarinoita, jos ne eivät kerrasta auenneet: teos ei laittanut minua pohtimaan ja vaivaamaan mielen pohjia. Hautala kirjoittaa kuitenkin sujuvaa kieltä, mikä nyt on tietysti hyvä.

Oikeastaan pidin teoksessa vain muutamasta tarinasta. "Rannassa miesten kesken" ja molemmat Riipisen listat olivat hyviä, etenkin ensiksi mainitusta pystyin tavoittamaan hyvin tunnetta ja astumaan sisään tilanteeseen. Riipisen listat jopa hieman huvittivat. Suurin ongelmani teosta lukiessa olikin varmasti se, että en pystynyt tavoittamaan tarinoista tunnetta, joten ne jättivät kylmäksi. Lisäksi toisinaan pointin hankala löytäminen esti tarinan tunteen välittymistä.

♠½