Kettu, Katja: Kätilö
344 s., WSOY 2011
Kun kuulin tästä teoksesta ensi kerran, tiesin heti, että tämä on pakko lukea. Suhtauduin kirjaan kuitenkin pienellä varauksella, koska luin viime kesänä Katja Ketun Surujenkerääjän ja teos oli sangen erikoinen. Tämä teos oli kuitenkin erinomainen lukuvalinta.
Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.
Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.
Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.
Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.
Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.
Teoksen takakannessa luvataan, että Katja Ketun kieli on "kokonaisuuden loistokas osa". Allekirjoitan tämän väitteen täysin. Teksti oli sujuvaa, mutta silti siinä oli jokin pieni jippo, joka teki siitä erilaisen. Ehkä se oli sanavalinnat tai murreilmaisut, tai sitten se oli puhtaasti jotain sellaista, jota ei voi nähdä silmin. Ikään kuin "tekstin henki", jos niin voi sanoa.
Kätilö on tosipohjainen tarina suomalaisnaisesta ja saksalaisupseerista Lapin sodan ollessa jo ovella. Perinteinen asetelma kieltämättä, mutta nainen ei olekaan mikään tavallinen nainen, vaan 36-vuotias vanhapiika, mahoksi haukuttu neitsyt, Villisilmä, Vikasilmä, punikkiäpärä.
Teos osoittaa mihin kaikkeen ihminen on valmis ryhtymään rakkauden tähden; esimerkiksi menemään vankileirille hoitajaksi kauheuksien keskelle, leikkaamaan kuolioita ja tarkastamaan esinahkoja juutalaisten varalta. Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteista on vaiettu, vaikka niistä on olemassa monia (eläviä) todistuskappaleita: lapsia. Tämä teos avaa historian vaietut lehdet ja tuo ne lukijansa silmien eteen. Paitsi että teos valottaa suhteita, se myös kertoo sodan kauheuksista vankileireillä.
Teos rakentuu taidokkaasti autenttisten dokumenttien ympärille, joiden salanimien takana piileekin tuttuja ihmisiä. On mahtavaa tehdä oivallus, että "hei tuo on tuo" tai hoksata sukulaisuussuhteita tai muuta, jota ei selkeästi sanota. Tarina etenee kolmen ihmisen kertomina kappaleina, mutta pääosassa on kuitenkin kätilö. Teos ei kuitenkaan tullut sekavaksi tällaisesta kerronnasta, aluksi korkeintaan vähän hämmensi, kun tarina lensi heidän mukanaan hieman eri aikoihin. Siihen kuitenkin tottui pian ja minulle siitä tuli osa teoksen viehätystä.
Katja Ketun romaanilla on arka ja vaiettu aihe, mutta rohkeasti se ei kaihda mitään. Romaani on "vahvaääninen", kuten takakannessa luonnehditaan, en voi sitä paremmin sanoa. Tätä teosta tekee mieli lukea koko ajan eteenpäin ja tämän luettuanikin pohdin vielä tarinaa, sillä siitä jäi voimakas jälkimaku. Kirjan pitää herättää tunteita ja tämä teos teki sen; laittoi suremaan, iloitsemaan, kauhistumaan, ahdistumaan sekä miettimään ja oivaltamaan. Tämä ei ole läpihuutoromaani, se pitää "elää" läpi ja tuntea sen voima.
♠♠♠♠♠
Kätilö on kirja, joka hieman pelottaa ja innostaa samalla kertaa. Aion lukea tämän, mutta sitten olen kirjalle valmis. Tämä ei nimittäin varmaan ihan heti päästä otteestaan?
VastaaPoistaJoo ei, tämä teos ei todellakaan päästä heti otteestaan. Jo lukiessa se vaatii jatkamaan ja jatkamaan, ja kun sen on lukenut, se todella jää päähän ja sitä kertaa ja miettii vielä useaan otteeseen. Tämä teos on kyllä niin vaikuttava, että sille ei oikeastaan edes meinaa löytää sanoja! Suosittelen kyllä tätä kirjaa lämpimästi. :)
VastaaPoistaTää pitää tosiaanki varmaan lukea sitte ku ehtii!
VastaaPoista