Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit

202 s., WSOY 2019

alkup. Stenänglar, 2015

suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin mukaansatempaava mysteeritrilogia on yksi nuortenkirjasuosikeistani, mutta olen lukenut osat harvakseltaan. Valmistelin töissä kirjavinkkausta ja päätin lukea Kivienkelit sitä silmällä pitäen.  Takakannessa lupaillaan, että tämä olisi sarjan kirjoista jännittävin, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, että Lasilapset vie siinä asiassa voiton. Kiinnostava mysteeri tämäkin kuitenkin oli.

Simona rakastaa isoäitinsä kotia, joka on entinen hotelli ja täynnä kiinnostavia tarinoita. Siksi hän haluaa enemmän kuin mielellään viettää viikonloput ja tulevan pääsiäislomansa mummin luona. Mummin kanssa on yleensä kivaa, mutta nyt mummi tuntuu olevan kaikkea muuta kuin oma itsensä. Samaan aikaan näyttää siltä, että talossa tapahtuu kummia. Tyhjillään olevasta Huokausten huoneesta kuuluu ääniä ja puutarhan suuret kivipatsaat vaihtavat paikkaa kuin itsestään. Kun Simona näkee jonkun hiippailevan pihalla, hän pyytää ystävänsä Billien ja Aladdinin apuun selvittämään kuka on kaiken takana.

Pidin paljon tämän kirjan miljööstä, mutta jostain syystä itse tarina jätti ehkä hieman kylmäksi. Odotin kai hieman jännittävämpää ja aavemaisempaa mysteeriä, sillä loppujen lopuksi jännitys ei oikein missään kohtaan tuntunut virittyvän huippuunsa. Vaikka mysteerin taustalla oleva tarina oli ihan mahdollisen tuntuinen, jotenkin keskeiset tapahtumat tuntuvat melko epäuskottavilta. Siksi minun onkin hieman vaikea ymmärtää, miten tämä on jonkun mielestä sarjan jännittävin. Arkielämän kuvauksesta kyllä muuten pidin, etenkin Simonan suhde isoäitiinsä on mielestäni kuvattu hyvin, jopa koskettavasti.