Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

205 s., WSOY 2013

alkup. De Stiefmoeder, 2011

suom. Sanna van Leeuwen
kansi: Anna Makkonen

Olen viime aikoina lukenut blogeista monia mielenkiintoisia arvioita Renate Dorresteinin tuoreimmasta suomennoksesta Hyvä äitipuoli. Törmäsinpä jossakin blogissa (en muista enää missä) suomentajan kommenttiin siitä, että takakansi paljastaa ihan liikaa ja että alkuperäiskielisessä kirjassa tätä tärkeää jujua ei paljasteta heti takakannessa. Luin tätä kirjaa siis hieman kahtiajakoisesti, sillä tiesin kyllä mitä ja miksi, mutta yritin ajatella miten asiasta tietämättömyys vaikuttaisi lukukokemukseen. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ei tuo takakansi ole mielestäni liian paljastava vaan juuri sopiva, sillä muuten tunnelma olisi varmaan tihentynyt minun makuuni liikaa ja olisin kyllästynyt salamyhkäisyyteen. Mutta tämän siis halusin nostaa esille, koska on mielenkiintoista seurata miten takakansiteksti vaikuttaa lukukokemukseen.

Hyvä äitipuoli kertoo Clairesta ja Axelista, jotka ovat pitäneet yhtä jo 12 vuotta. Heidän perheeseensä kuuluu myös Axelin tytär Josefien. Kaikki on vallan hyvin, kunnes Axel löytää Clairen papereista ajanvarauksen aborttiklinikalle. Axel on vihainen ja pettynyt, sillä Claire on toiminut hänen selkänsä takana. Kyllä hän on, mutta ei niin kuin Axel luulee. Tästä lähtee liikkeelle epäluuloisuuden, väärinkäsitysten ja molemminpuolisen vihamielisyyden muuri, jota Josefien yrittää pönkittää parhaansa mukaan.

Tämä kirja on tarina kahden ihmisen avioliitosta ja siitä mihin asioiden salaaminen voi johtaa, mutta myös siitä miten asioista voi oppia ja jokainen voi mennä itseensä. Riitojen keskellä sekä Axel että Claire tuntuvat löytävän itsestään uusia puolia ja molemmat käyvät myös jonkinlaista itsetutkiskelua, vaikkakin katkeruus ja pettymys vaikeuttavat periksi antamista. Tämä on myös tarina siitä miten äitipuolena oleminen ei aina ole kovinkaan helppoa, vaikka näennäisesti siltä näyttäisikin. Lojaalius voi ajaa asioita vain pahemmin sekaisin.

Dorrestein kirjoittaa hyvin jännittävästi ja salamyhkäisesti, hän on oivallisesti kuvannut ihmisten omia henkilökohtaisia päänsisäisiä ajatuksia. Lukijan on helppo astua toisen näkökulmaan ja ymmärtää tämän ajatukset, ja kertojan vaihtuessa kokonaiskuva tilanteesta hahmottuu hyvin. Dorresteinin kirjassa ei oikeastaan ole mitään hirveän erikoista juonta tai juonellisesti uutta ajattelua, äh kun en osaa selittää mitä tarkoitan. Dorrestein kuitenkin kirjoittaa elävästi ja raikkaasti tästä aiheesta, mistä kertova kirja voisi olla kovinkin tavanomainen. Kuten alussa totesin, tässä kirjassa kyllä tunnelma tihentyy ja loppua kohten muuttuu hieman painostavaksikin, minkä vuoksi loppuratkaisu on ehdottoman pakko lukea: kirja on siis aivan pakko lukea loppuun saakka. Ovelaa!

♠♠♠♠

Kirsikkavarkaat

Aulikki Oksanen: Kirsikkavarkaat

160 s., Kirjayhtymä 1976

kansi: A. Oksanen

Tulipas taas luettua omasta hyllystä teos, tällä kertaa Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat. Minulla on ollut tämä kirja TBR100 -listallani ja kun löysin tämän huhtikuussa kirjaston poistomyynnistä, päätin tämän kotiuttaa omaksi asti.

Kirsikkavarkaat sisältää viisi hyvin erilaista novellia, joissa jokaisessa on oma jujunsa. Takakansi lupaa, että tämä novellikokoelma "tiedostaa nykyhetkeä koskettavan elävästi", mutta en tiedä välittyykö tuo tunnelma enää miltei 40 vuotta ilmestymisen jälkeen samalla tavalla kuin ennen. Kaksi tai ehkä oikeastaan kolmekin näistä novelleista olivat mielestäni aika oivaltavia ja yhdessä niistä oli tosi mielenkiintoinen lähtökohta, mutta koskettavuutta en löytänyt.

Suosikkinovellejani olivat Perheenäitejä, Antikvariaatti ja Kirsikkavarkaat. Ei Torstissa ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri -novellissakaan sinänsä mitään teknistä vikaa ollut, mutta jälkimmäisen pääpointtia en oikein ymmärtänyt ja Torsti oli mielestäni lähinnä väsyttävä ja rasittava. Tosin se täytyy sanoa, että etenkin Perheenäitejä, Kirsikkavarkaat ja Vesi, pihlaja ja hirvikivääri tuovat esiin nykyäänkin ymmärrettävät teemat ja taustat: väsymyksen, rakkauden kaipuun ja kaupungistumisen.

Perheenäitejä kertoo nimensä mukaisesti perheenäideistä, jotka ovat jokainen loukussa ja yksin jokainen omalla tavallaan. Eri äitien näkökulmat sekä perhekuvaukset ovat mielestäni aitoja ja jotenkin edelleenkin ajankohtaisia, sillä samantyyppistä arkea saattaa moni vielä elää nykyäänkin. Äitien hahmot ovat jotenkin sellaisia, että tekisi mieli sanoa heille, että koittakaa kestää ja kyllä se siitä, ette te jää yksin.

Antikvariaatti on novelleista ehdottomasti erikoisin, sillä vaikka en täysin ymmärtänytkään tämän juonen etenemistä ja loppua, niin kertojanäkökulma on hyvin poikkeuksellinen: kertojana toimii vanha kirja, joka on joutunut omistajansa kuoltua antikvariaatin ylähyllylle. Se kertoo kirjan kaipuusta päästä takaisin ihmisen käsiin, siitä miten siihen sattuu kun sitä kohdellaan miten sattuu ja siitä miten sen ainoa tehtävä on olla olemassa ihmistä varten. Kertojanäkökulma saatta olla ja varmasti onkin vertaus johonkin muuhun, mutta on kyllä pakko tunnustaa, että en saanut täysin kiinni siitä mitä se voisi olla. Nyt tulee mieleen ehkä jokin lemmikki, joka haluaa tulla rakastetuksi ja kohtalo voi olla varsin surullinen omistajan kuoltua.

Kirsikkavarkaat on kokoelman niminovelli, se kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka matkaavat Saksaan kesätöihin. Sisarukset ovat läheisiä toisilleen, mutta niin ulkoisesti kuin luonteiltaankin kuin yö ja päivä. Tämän novellin tunnelma on jokseenkin jännittynyt, hienovireisesti painostava, kuten myös tapahtuma-aikojen säätila on kuvattu. Tässä novellissa on sellaista rakkauden kaipuuta, eräänlaista "carpe diem - tartu hetkeen" -tunnelmaa ja kaihoa. Toisaalta tämä on eloisa novelli Helenan (toinen sisaruksista) ja kämppisten persoonallisuuden vuoksi, toisaalta jotenkin pysähtynyt, odottava ja utuinen kuin ilma ennen ukkosta.

Pidin siis tästä kokoelma melkoisen paljon, kolme viidesosaa novelleista miellytti minua. Oksanen kirjoittaa sujuvasti ja taidolla, hänellä on sana hallussa. Hän on löytänyt jokaiseen novelliinsa jotakin erikoista ja ehkä hieman epätodellistakin, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja toimivana niin novellien sisäisesti kuin kokoelmassakin. Sivuhuomiona vielä ulkoasusta, että on aika erikoista, että kirjailija on itse suunnitellut kannen. Nykyäänhän se on aika äärimmäinen poikkeus. Täytyy sanoa, että tämän kansi on yksinkertaisuudessaan juuri sopiva tälle kirjalle.

♠♠♠♠

Hakekaa kätilö!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

415 s., josta liitteet alkaen s. 393

Otava 2012

alkup. Call the Midwife. A True Story of the East End in the 1950s, 2002

suom. Eija Tervonen

Sain jo lauantaina luetuksi Jennifer Worthin mielenkiintoisen kirjan Hakekaa kätilö!, joka on tositarina Worthin omista kokemuksista nuorena kätilönä Lontoon East Endissä 1950-luvulla, jolloin sodan jäljet ja köyhyys sekä puute olivat näkyvä osa eastendiläisten elämää. Bloggaus sai kuitenkin odotella muiden kirjojen ehtiessä edelle, mutta se on kyllä ihan hyvä juttu vain, koska nyt minulla oli aikaa sulatella tätä teosta hieman.

Luin tästä kirjasta alunperin Maijan blogista ennen kuin tähän teokseen perustuva televisiosarja alkoi pyöriä Ylellä. Kiinnostuin tästä kirjasta välittömästi, mutta jouduin odottelemaan sitä varausjonossa tähän saakka. Televisiosarjaa olen seurannut mielenkiinnolla ja pitänyt sitä todella hyvin toteutettuna ja sujuvana, se on ollut perjantai-iltojeni suoranainen kohokohta koko esitysaikansa. Nyt tämän kirjan luettuani voin todeta, että sarja on melko uskollinen kirjalle, tosin siinä on joitakin asioita selkeästi viihteellistetty, yhdistelty ja muunneltu.

Hakekaa kätilö! sisältää useita kertomuksia, jotka liittyvät johonkin erityiseen tapaukseen Jennifer Worthin kätilönuran aikana 1950-luvulla. Tässä kirjassa mukana olevat tapaukset ovat mieleenpainuvia myös lukijalle, tosin en tiedä vaikuttaako siihen se, että olen seurannut tätä televisiosta. Nuori kätilö joutuu tiukkoihin tilanteisiin auttaessaan lapsia erilaisissa olosuhteissa ja erilaisisten lähtökohtien keskellä, hän joutuu monta kertaa hakemaan rohkeutta ja malttia jostakin ylempää. Tuohon aikaan lääkäri ei tosiaan saapunut jokaisen Liisan synnytykseen ja kätilöt saivat pärjätä omin nokkineen, mikä kyllä käy tästä kirjasta ilmi ja valottaa nuoren naisen tuntoja suuren vastuun keskellä.

Odotin tämän kirjan olevan hieman mukaansatempaavampi, sillä vaikka tätä luki mielenkiinnolla ja pidin kirjailijan tyylistä kirjoittaa, niin silti ei tämä kirja napannut mukaansa samalla tavalla kuin televisiosarja. Worthin kaunistelemattomuus ja rehellisyys siitä, että aina työ ei ollut miellyttävää ja aina ei olisi jaksanut keskellä yötä könytä auttamaan synnyttäjää, on mielestäni yksi tämän kirjan valttikortteja. Se peittoaa täysin sen, että tämä ei ole niin kovin mukaansatempaava.

On varmaan hieman siitä kiinni, että onko lukenut tämän ensin vai katsonut televisiosarjaa, mutta mielestäni sarja on jotenkin mielenkiintoisempi vaikkakin kirja on aidompi ja totta. Kirjassa Worth pystyy tuomaan televisiosarjaa paremmin esiin ihmisten elinolosuhteet, elämäntyylin ja myös puhetyylit, jotka ovat sarjassa hieman toissijaisia tai niihin ei kiinnitä niin paljon huomiota. Aika tasoihin siis kuitenkin vetää, enkä pidä tätä missään nimessä huonona lukukokemuksena.

♠♠♠♠

Muita aihepiiriin liittyviä kirjoja: Kirsi Vainio-Korhosen Ujostelemattomat ja Minna Anderssonin Seitsemän tytärtä.

Mummo

Anni Nykänen: Mummo

104 s., Sammakko 2010, 2.p.

Ja uutta sarjakuvapostausta taas, tällä kertaa Anni Nykäsen Mummo -sarjakuvasta. Olen aikaisemmin lukenut joistakin lehdistä muutamia strippejä, mutta kokonaiseen albumiin en ole tätä ennemmin tutustunut. Olen pitänyt Mummosta oikeastaan heti ensimmäisen stripin lukemisest lähtien ja erityisesti ne missä seikkailee myös kissa, ovat hyviä.

Mummo kertoo toimeliaasta ja eläväisestä Mummosta, joka joutuu muuttamaan kaupunkiin kerrostaloon yhdessä miehensä Vaarin kanssa. Mukaan lähtee myös heidän hyvinsyötetty kissansa. Kaupungissa Mummo etsii hupia naapurien kyyläämisestä, laukoo totuuksiaan kanssaihmisistä ja tutustuu moderniin teknologiaan ja mediaan. Mummo on suorasanainen, utelias ja ehdottoman hauska ja pirteä sarjakuvahahmo.

Mielestäni Nykänen onnistuu näissä sarjakuvissaan tavoittamaan paitsi huumorin ja lämminhenkisyyden myös totuudenmukaisuuden. Hän tuo huumorin ja pirteyden kautta esille Mummon suuren elämänmuutoksen ja samalla myös sen, millainen meidän maailmamme ja yhteiskuntamme nykyään on. Mummoja (ja vaareja) poljetaan ihan kevyesti lokaan, elleivät he pidä itse puoliaan. Tämä Mummo on sisukas tapaus, joka kieltäytyy murehtimasta tulevaa. Hän huolehtii jälkipolvistaan ja kanssaihmisistään vastaansanomattomalla mummo-otteella.

Tässä sarjakuvassa on hauskaa se miten Mummo omaksuu nykyilmiöitä omalla tavallaan. Samalla näkyy kuitenkin myös se, että Mummo on elänyt pula-ajan ja ei täysin ymmärrä nykymaailman menoa valituksineen ja nirsouksineen. Mummo pelaa pelikonsolilla, kokeilee zumbaa ja liittyy Facebookkiin sekä opettelee nuorisokieltä.

Vaari on sarjakuvassa lähinnä vain sivuhahmona, samoin heidän kissansa ja jälkeläisensä, mutta silti näillä kaikilla on tärkeä osa sarjakuvassa, ilman näitä hahmoja moni asia olisi jäänyt joko esittämättä tai esitetty toisin. Kissa on mielestäni mahtava tapaus, hänen (sen) tempauksilleen ei voi olla nauramatta. Vaari on omalla tavallaan veikeä miekkonen, joka on täysin Mummon tossun alla eikä aina ymmärrä Mummon päähänpistoja.

Piirrostyylillisesti Mummo -sarjakuvassa on jotakin sellaista mistä en pidä. Mielestäni etenkin juuri tuo Mummon hahmo on jotenkin tosi "irvokas" tai sellainen luotaantyöntävä kurttunaamoineen ja patalapputisseineen. Mummossa on kuitenkin jotakin niin herttaista ja ihanaa, että noista piirrosteknisistä miinuksista huolimatta hänestä ei voi olla pitämättä. Hahmojen ilmeet sekä miljöö on toteutettu mielestäni hyvin ja osuvasti, tätä albumia selaa mielellään monta kertaa peräkkäinkin.

Nykänen on omistanut tämän kirjan isomummilleen Martalle, ja lopussa kiitoksissa mainitaan kaikki mummot ja papat. Vaikka tämä kirja on hauska ja Mummon  hahmo aika karikatyyrinenkin, niin tästä näkyy kuitenkin koko ajan kunnioitus senioreita ja menneitä sukupolvia kohtaan. Se on yksi osa tämän teoksen viehätysvoimaa. Hieno kokonaisuus kaikenkaikkiaan. Pientä miinusta arvosanaan annan siitä, että piirrostyyli ei täysin vakuuta minua.

♠♠♠♠½

Kirjaston kissat: Pyhän kalan salaseura

Antti Hopia (teksti) & Nina Laakko (kuvat): Kirjaston kissat - Pyhän kalan salaseura

52 s., Sammakko 2001

kansikuva: N. Laakko

Päätin viime kuusta intoutuneena lukea lisää sarjakuvia, joten lainasin kirjastosta tämän Hopian ja Laakon yhteistyössä syntyneen kissa-aiheisen sarjakuva-albumin Kirjaston kissat. Tuleva kirjastonhoitaja ja kissaihminen oletti kuitenkin saavansa lukea jotakin ihan muunlaista kuin mitä tämä osoittautui olemaan. Olen aika pettynyt siitä, että tällä kirjalla ei loppujen lopuksi ollut kyllä paljon mitään tekemistä kirjaston kanssa.

Kirjaston kissat ovat kolme hyvin erilaista kaverusta: pariisilaislähtöinen filosofi Fransis, kalasteleva maatiaiskissa Kolli ja edellisten orpo suojatti Ziu. Ajatuksena on ihan mielenkiintoista lähteä kurkistamaan erilaisten kissaluonteiden pään sisään, mutta minua tämä ei jotenkin oikein sytytä. Tässä ei ollut sellaista aitoa ja asiantuntevaa otetta, joka osoittaisi, että nämä tekijät tuntevat kissat. Ehkä se ei ollut ajatuksenakaan, mutta sellaista minä kuitenkin odotin.

Kirjaston kissat nimitys tulee kaverusten asuinpaikoista, sillä Fransis asuu kirjaston ullakolla ja Kolli kellarissa, Ziu taas vähän kummassakin. Välillä miljöönä on selkeästi kirjasto ja kirjaston arkea sivutaan hieman, mutta oletin näiden kissojen suorastaan asuvan kirjastossa, kuten tosielämän kirjastokissa Dewey teki. En löytänyt tästä kirjaista sitä "kirjastohenkisyyttä", jota oletin löytäväni.

Sarjakuvan piirrostyyli ei pure minuun alkuunkaan. Se on jotenkin niin epämääräinen tai en oikein osaa edes selittää millainen. Se ei vain yksinkertaisesti ole minun makuuni, mikä ei tietenkään ole piirtäjän vika. Siinä on hyvät puolensa, mutta se ei iske minuun. Lisäksi ruudut ovat aika pieniä ja mustavalkokuvitus ei nosta piirroksia arvoonsa. Ehkä suuremmat ruudut saisivat kuvat vetoamaan minuun enemmän, mene ja tiedä. Kannen värikuva on paljon vetoavampi kuin mustavalkoinen kuvitus.

Näille kaveruksille sattuu ihan hauskojakin juttuja, sellaisia kissamaisia sattumuksia. Se ei kuitenkaan riitä peittämään minun mielestäni huonoja puolia, joten en yksinkertaisesti vain tykännyt tästä, vaan eihän kaikesta voikaan tykätä.

♠♠

Rebekka: Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

Tuija Lehtinen: Rebekka - Tuulimyllyjä ja tulppaaneja

208 s., Otava 2013

Vaikka aina löydän jotakin moitittavaa Tuija Lehtisen Rebekka -kirjoista, niin tässä sitä taas ollaan sarjan tuorein osa luettuna. En tiedä olisinko muuten lainannut enää uusinta osaa (vaikka en tykkääkkään jättää sarjoja kesken), mutta tämän kansi oli niin kertakaikkisen ihanan keväinen ja piristävä ja nimikin jotenkin houkutteleva, että oli ihan pakko lukea. Nyt olen iloinen, että tämän luin, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne, että tämä on nyt varmaan sarjan viimeinen osa. Loppu tukee päätelmääni, mutta varma en voi olla.

Tuulimyllyjä ja tulppaaneja on Rebekasta kertovan sarjan uusin osa. Tässä kirjassa Rebekka käy luokkaretkellä Pietarissa, matkustaa koko perheen voimin Hollantiin hakemaan veljeään kotiin ja päättää yläasteen sekä jännittää sitä, että pääseekö hän hakemaansa paikkaan opiskelemaan. Koska kyseessä on pappilan punapäinen Rebekka, ei ammattihaave voi olla mitään tavallista: hän tähtää stylisti-artesaaniksi.

Tämä kirja oli jotenkin aivan erilainen kuin aikaisemmat osat. Rebekka on entistä aikuismaisempi, hän tähtää jo pitkälle tulevaisuuteen ja elää kuitenkin hetkessä. Ehkä olisi parempi sanoa, että nyt Rebekka vaikuttaa aidosti ikäiseltään, lapsellisuus on karissut pois. Rebekasta ei enää saa kiltin tytön kuvaa niin vahvasti kuin aikaisemmin, vaikka mihinkään radikaaleihin juttuihin hän ei ryhdykään.

Kerronnallisesti tämä kirja on hieman heikompi kuin aikaisemmat osat, sillä minua ärsyttivät jatkuvat takaumat. Pietarinmatkasta kerrottiin jopa ihan hyvin paikan päällä, mutta Hollannin tapahtumia kerrottiin enemmän takaumien kautta. Samoin monia muita juttuja käsiteltiin takautuvasti, mikä kyllä minua ihan oikeasti haittasi ja paikoin oli jopa vaikea seurata, kun ei annettu mitään selkeää merkkiä, että tapahtumat vaihtuvat. Aika meinasi mennä välillä ihan sekaisin. En tiedä miksi Lehtinen yhtäkkiä tuntuu niin ihastuneen tällaiseen kerrontaan, mutta toimivaa se ei ole.

Tekstillisesti tämä kirja on myöskin hieman erilainen kuin aikaisemmat osat, tässä tavoitellaan selkeästi enemmän nuorisopuhetta ja rentoutta. Juuri tuo liian ankara rentouden tavoittelu saa tekstin tuntumaan tosi pökkelöltä. Minun silmääni särähti kovasti, kun yhtäkkiä puhuttiin "hänestä" käyttäen "se" -sanaa. Sellainen ei alkuunkaan istunut kirjan tyyliin, etenkin kun muuten kirja oli hyvää suomea ja sujuvaa. Tuollainen turha kikkailu rikkoi eheää kokonaisuutta aivan turhaan.

Silti tykkäsin ideana tästä kirjasta eniten koko sarjasta, sillä tästä aistii muutoksen ja aikuistumisen niin vahvasti. Lisäksi miljöö muuttuu, mikä tuo jännitystä ennen niin tasaisen koulutyttömäiseen sarjaan. Juuri tämä asteittainen aikuistuminen, kerronnalliset ratkaisut ja tapahtumat yleensäkin luovat sen tunteen, että tämä sarja saattoi olla nyt tässä. Itse melkeinpä toivoisin, että niin olisi, koska tästä kirjasta sarja saisi tosi hyvän päätöksen ja kohtakin olisi oikea: muutoksen kynnyksellä on helppo lopettaa ja jättää lukijan mielikuvitukselle ovet avoimiksi. Kirjan loppulauseet luovat myös tunnelman, että Rebekan tarina jatkuu jossain muualla kuin kirjojen kansien välissä. Nyt sitten jännityksellä odotan, ettö tuleeko Rebekoita enempää.

Ideasta voisin antaa hieman enemmänkin pisteitä, mutta kerronta ja kieli tiputtavat pisteet nyt 3:een. Varman tasainen lisä Rebekka -sarjaan.

♠♠♠