torstai 6. syyskuuta 2012

Veljeni, Leijonamieli

Lindgren, Astrid: Veljeni, Leijonamieli
231 s., WSOY 1984, 5.p.
suom. Kaarina Helakisa
alkup. Bröderna Lejonhjärt, 1973

Olen jo jonkin aikaa pitänyt yllä pientä projektiani, että luen aina välillä jonkun lastenkirjallisuuden klassikoihin luettavan teoksen, koska en ole niitä lapsena oikeastaan lukenut. Astrid Lindgreninkin tuotannosta Peppi Pitkätossu ajoi nopeasti hänen muiden teostensa edelle. Nyt Veljeni, Leijonamielen luettuani olen oikeastaan iloinen, että luin sen vasta nyt.

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Kaarlesta. Kaarle on sairaalloinen pikkupoika, joka tulee kuolemaan pian. Joonatan taas on kuin satuprinssi, reipas ja rohkea ja vieläpä komeakin. Mutta sitten käykin niin, että Joonatan kuolee pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta ja Kaarle jää yksin. Joonatan on kertonut hänelle Nangijalasta, paikasta jonne pääsee kuoleman jälkeen. Sinne Kaarlekin nyt haluaa, koska siellä on Joonatan. Kun Kaarle kuolee, hän pääsee kuin pääseekin Joonatanin luo ja huimat seikkailut odottavat veljeksiä.

Veljeni, Leijonamieli oli tietyllä tavalla mielestäni raaka ja raju teos. Siinä on paljon väkivaltaa, pelottavia asioita ja uhkailua, vaikka kyseessä on lastenkirja. Kuvituskin on sitten sen mukaista, tummanpuhuvaa ja mahdollisesti lapsia pelottavaakin. Toisaalta Lindgren osoittaa hienosti, että elämä ei ehkä pääty kuolemaan, vaan siirrytään vain toiseen paikkaan. Silti en ymmärrä, että miksi paikka pitää kuvata vaarallisemmaksi ja pahemmaksi kuin maanpäällinen todellisuus. Itse ainakin haluan ajatella, että kuoleman jälkeen pääsee paikkaan, jossa on rauha ja aina hyvä olla.

Kuitenkin Lindgrenin kuvaus veljesten välisestä syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä on vertaansa vailla. Molemmat ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa. On hienoa, että kirjailija osoittaa seikkailujen lomassa kuinka suuri voima on ystävyydellä ja rakkaudella sekä uskolla hyvän voittamisesta. Teoksessa on siis toiveikas pohjavire, vaikka se päällisin puolin onkin synkeähkö.

Pohdin vielä sitä, että voiko lapsi ymmärtää tätä teosta kuitenkaan pohjia myöten. Itse kuvittelisin, että tämä teos voi jopa pelottaa tai ahdistaa ainakin herkempiä lapsia. Vaikka lastenkirja saakin herättää lapsen pohtimaan ja kysymään ja kyseenalaistamaankin asioita, en silti toivosi sen tapahtuvan pelkäämisen kautta. Onko joku teistä lukenut tämän lapsena? Mitä ajattelitte siitä silloin? Entä vanhempana lukeneet?

♠♠♠

9 kommenttia:

  1. Luin itse tämän muistaakseni ensimmäisen kerran joskus 8-10 vuotiaana, en nyt tarkkaan muista. Silloin se oli mielestäni jännittävä kertomus, mutta en jäänyt pohtimaan sen tapahtumia samallatavalla kauhistellen, kuin mitä jäin näin aikuisempana lukiessani. En kyllä muista pelänneeni tätä millään tavalla.

    Muistan myös että opettajakin luki tätä meille ääneen ollesani toisella luokalla, joten ensikosketus teokseen on ollut silloin 8-vuotiaana. Kaikki oppilaat olivat kerrankin hiljaa ja kuuntelivat lumoutuneena. Enpä usko että yksikään meistä olisi saanut painajaisia. Johan sitä ainakin siinä iässä luettiin Goosebumbseja, jotka sai ihan oikeasti ihokarvat pystyyn.

    VastaaPoista
  2. Juuri Veljeni Leijonamieli sekä Mio, poikani Mio olivat lapsuuteni kirjoja, jotka jäivät mieleen, ja joista lapsen mieleni nautti kovin. Täytyy myöntää, että en muista kummastakaan tänä päivänä juuri mitään - sitä se kolmekymppisyys teettää -, mutta ehkäpä jonain heikkona nostalgian kaipuun hetkenä tartun tähän uudelleen. =D

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista! Mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne. :)

    Ehkä tosiaan on niin, että lapsen mieli pitää teosta lähinnä jännittävänä ja mielenkiintoisena seikkailuna eikä pelottavana ja ahdistavana. Vaikka kaikki ovatkin yksilöitä, niin en oikein usko, että lapsi tajuaa kunnolla teoksen synkkiä vireitä. Ehkä itse ajattelen liian monimutkaisesti nyt teoksen luettuani tai kauhistelen turhaan. Kuitenkin kun miettii, niin tv ja nettipelit ym. suoltaa väkivaltaa ja muuta vastaavaa nykyään aika paljon. Miten paljon sitten yksi kirja voisi ruveta ahdistamaan, jos ei jotain median suoltamia ohjelmia jne. pelätä. :D Ja hyvä pointti Aletheialta tuo Goosebumps, nyt kun ajattelen, niin itsekin niitä aloin joskus 9-vuotiaana lukea. Etenkin Karmivat pianotunnit oli karmiva, muut eivät niinkään. :D

    VastaaPoista
  4. Tämä kirja on lukulistallani, joten oli mukava lukea siitä :)

    VastaaPoista
  5. Kirjallisuuden oppitunneilla istuessani opin että lapset reagovat kirjoihin aivan erillä tavalla kuin aikuiset. Lapset haluavat yleensä lukea elämää suurempia seikkailuja, kuten Narnia yms. Muistan lukeneeni tämän lapsena ja pidin siitä tosi paljon. Ainoa mikä minua oikeasti häiritsi oli se, ettei koskaan kerrottu kunnolla mitä Korppu sairastaa. Nyt vanhempana olen tajunnut että hänellä oli todennäköisesi tuberkuloosi. Lapsena en pitänyt tarinaa pelottavana. Minusta oli kiinnostavaa tietää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja tämä kirja antoi yhden vaihtoehdon. Mielestäni myös kuolemanjälkeisen maailman pelottavuus ei tuntunut niin pelottavalta koska se oli kuitenkin fantasiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin tätä asiaa käytiin läpi lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunneilla ja moni sanoi tämän olleen lapsuutensa lempikirja. Yksi nainen tosin sanoi, että hänen lapsensa pelkäävät tätä ja että tämä on aivan kauhea kirja. Eräänlainen ilo oli kyllä huomata, että ehkä minäkin tavoitin tästä jostakin mitä jotkut lapsetkin kokevat.

      Minulle ehkä pelottavinta tässä oli se, että kuolemassakaan ei saisi lepoa ja ikuista turvaa, johon olen halunnut aina uskoa. Ehkä minua hirvitti tämä siksi, että niin fantasiaa kuin tämä onkin, se on minun ajatusmaailmaani vastaan.

      Poista
  6. Mä en oo koskaan lukenut tätä, mut muistan kuunnelleeni tätä kasettikirjana joskus pienenä, ja siitä jäi mieleen vaan just se kamalan surullinen alku. Ja pienenä ku kävin Tukholmassa Junibackenissa, niin sieltä jäi kans tästä sadusta jotain hurjaa mieleen, oisko ollu tyyliin joku iso, pelottava lohikäärme :o Joku aika sitten katoin tätä vähän matkaa leffana, mut en ehtinyt kattoo ees puoleenväliin asti, joten mulle ei vieläkään oo selvinny et mitä kaikkee siel Nangijalassa loppujenlopuks tapahtuu. Jotenkin mun into tähän tarinaan lopahtaa aina sen traagisen alun jälkeen! :D Ootko muuten lukenu Ronja ryövärintyttären? Suosittelen lämpimästi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nojoo en ihmettele että into lopahti! Ronja ryövärintyttären oon kans joskus lukenut ja se oli huomattavasti jotenkin uskottavampi ja "turvallisempi" vaikka sisältääkin hurjahkojan seikkailuja. Pidin kyllä Ronjasta kovasti. :)

      Poista

Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.