Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

165 s., WSOY 2015

kansi: Anna Makkonen

 

Toden sanoakseni en aikonut lukea tätä teosta lainkaan tai en ainakaan heti näin tuoreeltaan, vaikka pidinkin paljon Timosen esikoisteoksesta Aika mennyt palaa. Kesäinen illuusioni ei vain vaikuttanut erityisen kiinnostavalta ja kansikin vaikutti jotenkin nihkeäntahmealta, niin että ennakko-odotukseni eivät tätä teosta kohtaan olleet kovin kummoiset. Jostain syystä kuitenkin varasin teoksen ja sainkin sen juuri juhannukseksi lainaan. Lumiomenan Katja kirjoitti tästä hienon blogitekstin ja huomasin kiinnostuvani teoksesta todella. Katjan tekstiin pääset tästä.

 

Kesäinen illuusioni on täysin itsenäinen teos, mutta sen päähenkilö ja hänen perheensä ovat samannimisiä kuin Timosen esikoisromaanissa. Tapahtumat sijoittuvat teoksen nimen mukaisesti kesään. Klarissan ja Mikaelin avioliitto näyttää saapuneen tiensä päähän ja yksissä tuumin he päättävät, että erillään asuminen voisi näyttää mitä he todella haluavat jatkossa tapahtuvan. Klarissa vuokraa kesäksi mökin saaristosta ja asettuu sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Yksinäisyys sujuu paremmin kuin hän arvasikaan, vaikka loppujen lopuksi naapurisaareen asettunut Olavi alkaa kiehtoa Klarissaa yhä enemmän ja enemmän. Loputon, polttava helle tuntuu sekoittaneen Klarissan ajatukset.

 

Minä jotenkin kuvittelin, että Kesäinen illuusioni olisi jokin kepeä viihderomaani, mutta se paljastuikin yllättävän painostavaksi ja jännittäväksi lukukokemukseksi. Kuten esikoisteoksessaan, Timonen sekoittaa realismiin hitusen mystiikkaa ja paletti on valmis. Painostavuus lukukokemuksessa syntyy eritoten mystiikan ja realismin leikistä, mutta myös arkisista elementeistä, kuten paahtavasta ja hellittämättömästä helteestä sekä Klarissaa piinaavista migreenikohtauksista. Minua välillä suorastaan hengästytti lukea tätä teosta, sillä niin tiivistunnelmaiseksi se välillä muodostui. Kyseessä on siis hyvin otteessaanpitävä romaani.

 

Tätä romaania lukiessa aika tuntui hujahtavan ohi kuin itsestään. Pidin tästä teoksesta paljon aina sen viimeisille sivuille saakka, mutta sitten jälleen kerran, ihan kuten Timosen esikoisromaaninkin kanssa, mystiikka vietiin mielestäni liian pitkälle ja tunnelma ikään kuin särkyi. Painostavuus kantoi teoksen loppuun saakka, mutta muuten loppu oli mielestäni jotenkin hyvin raju tälle teokselle. Loppuratkaisu tuntui menevän täysin yli käsityskykyni ja jäin vain ihmettelemään, että "näinkö tässä nyt sitten oikeasti kävikin". Tunnelmani tämän teoksen suhteen ovat siis hyvin hämmentyneet, ja vaikka tätä nyt olenkin pari päivää sulatellut, niin en siltikään tunnu saavan ihan täysin selville, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Olisin kaivannut tälle teokselle helpommin ymmärretävää ja kokonaisuuteen nähden tasaisempaa lopetusta, jotta voisin nähdä koko teoksen eheämpänä kokonaisuutena.

 

♠♠♠♠