WSOY 2024
Lyhyempi versio tästä tekstistä on julkaistu minun kirjoitusvuorollani paikallislehdessämme 22.1.2025.
On jo lähes viisi vuotta siitä, kun Suomeen julistettiin
poikkeusolot koronavirustilanteen vuoksi. Samana keväänä Ina Westman sairastui
koronaan. Poikkeusolot ovat onneksi jo kaukana takanapäin ja suurin osa meistä
on jatkanut elämäänsä kuten ennenkin, mutta Westmanin elämä pysähtyi tuohon
kevääseen. Hän sairastui koronaviruksen pitkittyneeseen muotoon, long covidiin,
josta toipuminen on edelleen kesken.
Lähes elossa on autofiktiota, omakohtainen romaani
Westmanin kokemuksista long covid -potilaana. Ennen niin aktiiviselle
uraihmiselle ja perheenäidille tulevat sairastumisen myötä tutuiksi niin
migreeni, univaikeudet, sydänoireet, jaksamattomuus, ruokahaluttomuus kuin
monet muutkin oireet. Sairauden pahimmissa vaiheissa hän on lähes kotinsa
vanki, sillä pienikin kuormitus voi johtaa pahempiin oireisiin.
Westman haki apua useita kertoja, usein heikoin tuloksin. Useimmiten hänen oireensa leimattiin psykosomaattisiksi eikä fyysisiä oireita tutkittu kunnolla. Voisi puhua jopa suoranaisista hoitovirheistä, vaikka etenkin alkuvaiheessa
tietoa kaikista oireista ja niiden hoitomenetelmistä ei vielä ollutkaan
kunnolla saatavilla. Hän alkoi kirjoittaa kokemuksistaan kirjaa, jotta voisi
tuntea taas olevansa muutakin kuin sairas. Pitkittyneiden sairauslomien ja
epäonnisten töihinpaluuyritysten keskellä hän pystyi tekemään edes jotain, joka
auttoi pysymään järjissään.
On pysäyttävää lukea kokemuksista, jolloin julkinen terveydenhoitojärjestelmä pettää. Sitä vain toivoo, että kukaan läheinen tai itse ei joutuisi ikinä kokemaan samaa. Westman yritti sinnitellä töissä särkylääkkeiden voimin, koska niin lääketieteen ammattilaiset neuvoivat. Voisiko hänen tilanteensa olla nyt parempi, jos kaikki oireet olisi otettu heti todesta? Ehkä, vaikka ei sitäkään voi varmaksi tietää.
Mielestäni tämä on aiheestaan huolimatta todella vetävää
luettavaa, oikea lukusukkula, jota ei malttaisi illalla laskea käsistään ja
alkaa illalla nukkumaan. Westman kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti, mutta
kuitenkin selkeästi ja jäsennellysti, ja onnistuu välillä sanavalinnoillaan ja
värikkäillä ilmaisuillaan suorastaan huvittamaan lukijaansa. Tästä ei hengi katkeruus, vaikka hyvällä syyllä kyllä voisi. Lopussa on jo
toivoakin, sillä vähitellen löytyy uusia hoitokeinoja, ja Westman itse oppii
seuraamaan kehonsa viestejä ja rytmittämään elämäänsä niiden mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.