Tyttö peilissä

Ahern, Cecelia: Tyttö peilissä

109 s., Gummerus 2012

suom. Terhi Leskinen

alkup. Girl in the Mirror

Lähdin lauantaina pikaisesti kirjastoon lainaamaan sanakirjaa. En tietenkään voinut vastustaa kaunokirjallisuuden uutuuksien hyllyä, josta bongasin tämän Cecelia Ahernin teoksen Tyttö peilissä. Takakansi lupaa "maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille", joten päätin kokeilla. Teos sisältää kaksi satua. Olen aikaisemmin lukenut Ahernilta P.S. Rakastan sinua ja Sateenkaaren tuolla puolen, mutta siitä on jo aikaa. En ehkä olisi napannut tätä mukaani, jos olisin tajunnut lukeneeni Ahernia ennenkin: hän kun ei ihan kuulu suosikkeihini.

Luin kuitenkin tämän teoksen, koska halusin lukea jotain kevyttä (ja ohutta) välillä. Täytyy sanoa, että Ahern on kehitellyt nämä kaksi satuaan mielenkiintoisesti, ja ensimmäisestä on ehkä löydettävissä joitakin irlantilaiseen mytologiaankin viittaavia elementtejä. En silti pidä näitä mitenkään kauhean erikoisina, vaikkakin ne ovat mieleenpainuvia. Minusta tuntuu, että tarinoissa jäi puuttumaan jotakin olennaista, ne vain loppuivat. Aika paljon jäi itselle ratkaistavaksi.

Tyttö peilissä (yksittäinen tarina) oli mielenkiintoinen ja odotin seuraavaa käännettä innokkaasti. Loppu kuitenkin oli täysi pettymys ja romutti aika pahasti sen mystisen tunnelman, joka oli ruvennut tarinan edetessä tiivistymään. Muistojentekijässä taas ei mitään jännittävää ikinä ollutkaan, lähinnä outoja ja selittämättömiksi jääviä asioita. Siitä tarinasta en kauheasti pitänyt. Kevyenä välilukemisena nämä menettelevät, mutta enpä nyt suosittele ketään ihan vartavasten tätä kirjastosta hakemaan. Jos törmäät tähän, niin kokeile kumminkin.

♠♠

Homer-kissan uskomaton elämä

Cooper, Gwen: Homer-kissan uskomaton elämä: pelottoman kissan tarina eli mitä opin rakkaudesta ja elämästä sokean ihmekissan seurassa

370 s., WSOY 2011

suom. Marja Helanen-Ahtola

alkup. Homer's Odyssey 2009

Gwen Cooperin lumoava tositarina Homer-kissan uskomaton elämä kertoo Miamin kadulta löytyneestä kissasta, joka menettää pahan silmätulehduksen seurauksena molemmat silmänsä. Kukaan ei halua ottaa pentua kotiinsa, sillä kukaan ei usko sen selvityvän. Ainut poikkeus on nuori eläinlääkäri, joka ehdottaa Cooperille, että tämä ottaisi pennun. Ja se on rakkautta ensi tapaamisella.

Kissa saa nimekseen Homer, sokean runoilijan Homeroksen mukaan. Cooperilla on jo ennestään kaksi kissaa, Scarlett ja Vashti, mutta silti Homer sopeutuu hyvin. Pieni kissanpentu osoittaa, että aina ei tarvita silmiä. Mielestäni kissa osoittaa samalla myös sen saman totuuden, jonka Antoine de Saint-Exupérykin totesi: "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

On koskettavaa lukea pienen kissan elämästä aikuiseksi kissaksi ja huomata kuinka mainio kissa kirjallisuuden ystäviltä olisi jäänyt tuntematta, jos Cooper ei olisi pentua pelastanut kotiinsa. Itse olen hyvin herkkä eläinten ja etenkin kissojen kokemalle kaltoinkohtelulle ja pahalle mielelle. Minua kosketti kovasti se, että kukaan ei huolinut pentua. Se on kamalaa.

Cooperin teos on todellinen rakkaudenosoitus hänen jokaiselle kissalleen, mutta etenkin Homerille. Kun ottaa kissan todella pienenä, hädin tuskin luovutusikäisenä, siihen syntyy erityinen side. Olen sen itse kokenut ja saan nauttia siitä edelleen joka päivä. Lisäksi samaistuin Cooperiin siinä mielessä, että hän toi esille asian, joka pätee minunkin kohdallani: kissat menevät kaiken muun edelle. Niillä pitää olla hyvä olla, enkä minä jätä omiani ikinämilloinkaan. Olen sen niille luvannut ja aion myös pitää.

Vaikka Cooper selkeästi rakastaa kissojaan, ihmettelen silti hänen tekemiään asioita. Cooper asui hyvin lähellä World Trade Centerin torneja, jotka tuhoutuivat syyskuun 2001 terrori-iskuissa. Silloin Cooper lähti sokeasti muiden mukana pois Manhattanilta kohti Brooklyniä. Ja sitten vasta hän tajusi huolehtia kissoistaan: miten ne pärjäsivät. Itse en voisi ikinä ajatellakaan jättäväni kissojani selvitymään omin nokkinensa ja pelastavani vain oman nahkani. Tietysti shokkitilanne on sellainen, että aina ei ajattele selkeästi, mutta silti.

En tiedä mitä muuta enää sanoisin, sillä en oikein osaa ajatella tätä teosta selkeästi, koska sen sisältö koskettaa minua henkilökohtaisesti. Ei mitenkään kauhean rakentava arvio, mutta suosittelen kumminkin tätä kaikille kissaihmisille!

♠♠♠♠

Kun kyyhkyset katosivat

Oksanen, Sofi: Kun kyyhkyset katosivat

361 s., LIKE 2012

Moni on odottanut innolla ja malttamattomuudella Sofi Oksasen uutukaisen Kun kyyhkyset katosivat ilmestymistä. Minäkin kävin sen jo hyvissä ajoin varaamassa kirjastosta ja sainkin sen sieltä ensimmäisenä käsiini. Vaikka Oksaselta on Puhdistuksen kaltaisen menestysteoksen jälkeen lupa odottaa paljon, suhtauduin maltillisesti tähän uutuuteen enkä oikeastaan kasannut sille minkäänlaisia odotuksia. Olen myös tarkoituksella jättänyt kaikki teosta koskevat lehtiarviot ja muut kirjoitukset lukematta. Hyvä niin, sillä olisin saattanut joutua pettymään: minusta tämä teos ei ollut yhtä kiinnostava ja käsinkosketeltava kuin Puhdistus, vaikkakin tämä on myös hyvin suunniteltu ja kirjoitettu romaani.

Kun kyyhkyset katosivat kertoo Viron lähimenneisyydestä 1940- ja 1960-luvuilla, aikana jolloin pieni maa joutui ensin saksalaisten miehityksen ("avustuksen") alle ja sittemmin Neuvostoliiton osaksi. Tuona aikana ihmiset tekivät valintoja vallitsevissa olosuhteissa ollen milloin kenenkäkin puolella, ja nuo valinnat saattoivat vaikuttaa ratkaisevasti heidän loppuelämiinsä. Osa oli rohkeasti Viron täyden itsenäisyyden kannalla ja liike harjoitti maanalaista toimintaa. Oksanen on istuttanut ihmiset hyvin tähän kuvioon, luonut heistä esimerkkejä eri tavoin ajattelevista ihmisistä. Hän kuvaa monipuolisesti ja aidosti eri tilanteissa olevien ihmisten elämää, kirjailijan selkeä perehtyneisyys aiheeseen näkyy heti.

En haluaisi paljastaa teoksesta liikaa, koska moni ei ole tätä vielä ehtinyt lukemaan tai käsiinsä saamaan. Sen verran voin kuitenkin turvallisesti juonipaljastuksia tekemättä sanoa, että oikeastaan kaikki teoksen henkilöhahmot liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella. Oksanen avaa näitä suhteita hienosti pala palalta, teoksen kuuden eri osan myötä paljastuu aina uutta, joka nostattaa tapahtumia uuteen valoon. Myös tapahtumien kuvaus eri ihmisten näkökulmasta (eri ihmisten ollessa minäkertojina) monipuolistaa teoksesta saatavaa tulkintaa. 

Minun täytyy tunnustaa, että aluksi olin hieman hämmentynyt henkilöhahmojen suhteista ennen kuin pääsin jyvälle miten kukakin liittyy mihinkin. Lisäksi vahvasti poliittinen ilmapiiri ja henkilöhahmojen liittyminen poliittisin tilanteisiin teki teoksesta hieman hankalaselkoisen aluksi, sillä en oikeastaan tiennyt miehityksenalaisen Viron vaiheista mitään kummempaa, vain sen mitä lukion kursseilla ehdittiin käsittelemään. Kuitenkin tämä teos kaunokirjallisesta genrestään huolimatta opettaa samalla Viron historiasta, niin taitavasti ja huolella Oksanen on tositapahtumia sijoittanut romaaninsa juoneen. Teos on jopa aika järkyttävä osoittaessaan, että loppuviimein monet ajoivat ensisijaisesti omaa etuaan jopa väärennetyin todistuksin ja dokumentein.

Kirjan ulkoasusta haluan mainita vielä erikseen. Sanon suoraan, että Mika Perkiökangaksen suunnittelema kansi on mielestäni luotaantyöntävä ja tylsä. Ymmärrän kansikuvan kontekstin juoneen, mutta jos totta puhutaan, kuinka moni lukisi tällaisella kannella varustetun teoksen, jos kirjailija olisi joku muu kuin Sofi Oksanen? Näköhään kannesta voi tehdä kuinka tylsän tahansa, jos kyseessä on Oksasen kaltainen "kotimaisen kirjallisuuden kirkkain tähti": teos myy silti kuin häkä.

Oksasen uutukainen herätti minut ajattelemaan ja pohtimaan asioita. Luinkin sitä epätavallisen kauan, koska se vaatii pureksimista ja pohtimista. Tämä ei ole mikään läpilukuromaani, jonka voi unohtaa heti kun takakansi sulkeutuu. Vaikka tämä teos ei mielestäni yltänytkään Puhdistuksen tasolle, ansaitsee tämäkin ehdottomasti useamman lukukerran. Voin sanoa, että ihmiset eivät ole odottaneet tätä turhaan.

♠♠♠♠

Veljeni, Leijonamieli

Lindgren, Astrid: Veljeni, Leijonamieli

231 s., WSOY 1984, 5.p.

suom. Kaarina Helakisa

alkup. Bröderna Lejonhjärt, 1973

Olen jo jonkin aikaa pitänyt yllä pientä projektiani, että luen aina välillä jonkun lastenkirjallisuuden klassikoihin luettavan teoksen, koska en ole niitä lapsena oikeastaan lukenut. Astrid Lindgreninkin tuotannosta Peppi Pitkätossu ajoi nopeasti hänen muiden teostensa edelle. Nyt Veljeni, Leijonamielen luettuani olen oikeastaan iloinen, että luin sen vasta nyt.

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Kaarlesta. Kaarle on sairaalloinen pikkupoika, joka tulee kuolemaan pian. Joonatan taas on kuin satuprinssi, reipas ja rohkea ja vieläpä komeakin. Mutta sitten käykin niin, että Joonatan kuolee pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta ja Kaarle jää yksin. Joonatan on kertonut hänelle Nangijalasta, paikasta jonne pääsee kuoleman jälkeen. Sinne Kaarlekin nyt haluaa, koska siellä on Joonatan. Kun Kaarle kuolee, hän pääsee kuin pääseekin Joonatanin luo ja huimat seikkailut odottavat veljeksiä.

Veljeni, Leijonamieli oli tietyllä tavalla mielestäni raaka ja raju teos. Siinä on paljon väkivaltaa, pelottavia asioita ja uhkailua, vaikka kyseessä on lastenkirja. Kuvituskin on sitten sen mukaista, tummanpuhuvaa ja mahdollisesti lapsia pelottavaakin. Toisaalta Lindgren osoittaa hienosti, että elämä ei ehkä pääty kuolemaan, vaan siirrytään vain toiseen paikkaan. Silti en ymmärrä, että miksi paikka pitää kuvata vaarallisemmaksi ja pahemmaksi kuin maanpäällinen todellisuus. Itse ainakin haluan ajatella, että kuoleman jälkeen pääsee paikkaan, jossa on rauha ja aina hyvä olla.

Kuitenkin Lindgrenin kuvaus veljesten välisestä syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä on vertaansa vailla. Molemmat ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa. On hienoa, että kirjailija osoittaa seikkailujen lomassa kuinka suuri voima on ystävyydellä ja rakkaudella sekä uskolla hyvän voittamisesta. Teoksessa on siis toiveikas pohjavire, vaikka se päällisin puolin onkin synkeähkö.

Pohdin vielä sitä, että voiko lapsi ymmärtää tätä teosta kuitenkaan pohjia myöten. Itse kuvittelisin, että tämä teos voi jopa pelottaa tai ahdistaa ainakin herkempiä lapsia. Vaikka lastenkirja saakin herättää lapsen pohtimaan ja kysymään ja kyseenalaistamaankin asioita, en silti toivosi sen tapahtuvan pelkäämisen kautta. Onko joku teistä lukenut tämän lapsena? Mitä ajattelitte siitä silloin? Entä vanhempana lukeneet?

♠♠♠

Papin tytär + Papin rouva

Aho, Juhani: Papin tytär - Papin rouva

350 s., SKS 2000

Ensipainokset: Papin tytär 1885, Papin rouva 1893

Juhani Aho kuuluu kiistatta klassikkokirjailijoihimme. Mielestäni hän on asemansa ansainnut, sillä hän on hyvin taitava kuvaamaan erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Olen aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan Rautatien ja Juhan, nyt oli sitten Papin tyttären ja Papin rouvan vuoro.

Alun perin aikomukseni oli lukea vain Papin rouva, jonka laitoin TBR100 -listalleni, mutta kun kirjastossa oli sillä hetkellä vain yhteisnide, päätin lukea molemmat. En voi välttää vertaamasta näitä kahta teosta, jotka molemmat kuvaavat Elli -nimisen papintyttären (ja myöhemmin papinrouvan elämää).

Itse pidin enemmän Papin tyttärestä, koska siinä tapahtui enemmän eikä vain haaveiltu ja oltu kaunosieluisia ja surumielisiä. Papin tyttäressä Ellin elämä on jotenkin rohkeampaa ja rempseämpää eikä niin vaikeaa. Elli on vanhan rovastin ja ruustinnan kuopuslapsi, jonka veljet ovat huomattavasti tätä vanhempia. Ellillä on kova kotikuri eikä hän saa tehdä mitään omasta mielestään kiinnostavaa, mutta silti hänellä on jopa hieman uskallusta kapinoida. Kun Elli sitten lupautuu puolisoksi miehelle jota ei rakasta, hän ikään kuin lannistuu. Siitä kertoo Papin rouva.

Elli elää lapsettomana miehensä rinnalla, miehen josta hän ei välitä. Yksinäinen maalaispappila jossa ei tapahdu varsinkaan talvella mitään, ei riitä tekemään Elliä onnelliseksi. Hän olisi tahtonut nähdä maailmaa, ja hän pohtii miksi oikeastaan lupautui miehelle, jota ei rakasta. Ellin vanha rakkauden kohde Olavi saapuu pappilaan ja Ellin elämä muuttuu. Mitään mullistavaa tai säädytöntä ei heidän välillään tapahdu, mutta silti hän pääsee piinaavasta surumielisyydestään ainakin hetkeksi.

Odotin koko ajan, että Elli repäisisi kunnolla ja sanoisi miehelleen niin kuin asiat on. Mies kun tuntuu olevan pölkkypää joka ei huomaa mitään tai sitten hän ei vain halua huomata. Minua kyllä rupesi pitemmän päälle ärsyttämään, että venyttiin vain hentomielisyydessä.

Kaiken kaikkiaan Aho onnistuu hyvin kuvaamaan Ellin elämää ja nostamaan esille naisen tuntoja. Maisemakuvaus on kaunista ja tuo oikean kesän silmien eteen. 

♠♠♠½

Raja

Pulkkinen, Riikka: Raja

399 s., Gummerus 2006

Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja laitoinkin sen sitten TBR100 -listalleni. Odotukseni teosta kohtaan olivat hyvin ristiriitaiset: toisaalta olin kuullut teoksesta pelkkää hyvää, mutta toisaalta ei oikein huvittanut tarttua tähän. Olen lukenut Pulkkisen Totta -teoksen (sen "ensimmäisen version") silloin kun se oli aivan uusi, ja minulla onkin kyseinen teos itselläni. Jotenkin en pitänyt siitä kovinkaan paljon, mutta nyt Rajan luettuani harkitsen lukevani sen uudelleen. Sillä Rajasta minä pidin.

Raja etenee neljän eri ihmisen kertomana. Jokaisella on oma tarinansa, mutta ne kietoutuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan erilaisilla tulkinnoillaan tilanteesta. Ainoastaan Anjan tarina on mielestäni erillinen muista. Yhteyksiä on selvästikin, mutta silti se on täysin oma asiansa: ainoastaan sen teema yhdistää sen muihin ja se toimiikin nähdäkseni rakentavana "vertauskohtana", sillä Anjalla on paljon opetettavaa.

Teoksen tärkein kysymys on: "missä menee raja?". Kuka määrittelee missä raja menee, ihminen itsekö vaiko yleiset normit? Entä onko oikein tehdä niin kuin sydän sanoo, vaikka laki tai järki sanoisikin toista? Koska saa valehdella vai saako koskaan? Esimerkiksi näitä asioita Pulkkinen pyörittelee romaanissaan taidokkaasti ja saa lukijansa ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Hän kirjoittaa vahvasti ja rohkeasti.

♠♠♠♠