Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta

125 s., Haamu-kustannus 2020

kuvitus: Suvi Kari

Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!

 

Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!

 

Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.

 

Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Korkeintaan vähän väsynyt

 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

384 s., Gummerus 2020

kansi: Sanna Mander

Kun Eeva Kolun omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Korkeintaan vähän väsynyt alkoi näkyä tiiviisti instagramin uutisvirrassani, en vielä oikein tiennyt mistä kirjassa oli kyse. Tutkin asiaa ja tiesin heti, että tässä on kirja, jonka todellakin haluan lukea. Olen oikeastaan viimeisen vuoden ajan tehnyt hiljalleen töitä sen suhteen, että mun ei ihan oikeasti ole pakko revetä joka paikkaan. Olin vuosi sitten graduprojektini alussa ja aloin tunnistaa itsessäni merkkejä siitä, että nyt on tarve alkaa tarkastella omia rajoja uudella tavalla. Koska olen jo tehnyt tätä matkaa ja ajatustyötä, tämä kirja kolahti kovasti. En tiedä osaanko sanoa tästä kirjasta kuitenkaan mitään kovin järkevää, mutta sen tiedän, että tämän kirjan haluaisin oikeastaan ostaa omaan hyllyyni, jotta voisin lukea sen uudelleen ja tehdä kirjaan merkintöjä, jäädä oikein kunnolla pohtimaan kolahtavia kohtia.

Eeva Kolu on vasta 34-vuotias, mutta hänellä on takanaan kolme burnoutia. Hän todella tietää tunteen, jossa ihminen yrittää koko ajan venyä enemmän, olla enemmän ja tehdä enemmän, että olisi tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei tunnu riittävän. Mielestäni kirjan nimi on todella osuva, Korkeintaan vähän väsynyt, sillä minäkin tunnistan tuon ajatuksen. Olen ollut vähän väsynyt, nukkunut huonosti tai liian vähän, mutta kyllä minä silti jaksan ja pystyn ja kykenen, pakkohan mun on! Että nukun sitten joskus, mutta nyt mä jaksan vielä tämän asian ja tuon deadlinen ja sitten helpottaa. Mutta kun ei se mene niin, ja kuten Kolu sanoo, itseä pitää oikeasti kuunnella ja uskoa.

Kun valmistuin kesäkuun alussa, tippui hanskat melkein kaiken suhteen siinä samalla. Töistä alkoi 3 viikon kesäloma, lukeminen ei maistunut yhtään, kaipasin hirvittävän paljon ihmisten seuraa ja huvituksia. Kesä nollasi päätä, mutta toisaalta myös osoitti hyvin terävästi sen, miten lujille olin itseni vetänyt kolmen vuoden työ-opiskelu-kombolla. Siinä hetkessä oli keskittynyt suorittamaan, mutta kun tuli lupa hellittää, niin todellisuus näyttäytyi tosissaan. Olen onnekas, että en huomaamattani ajanut itseäni ihan piippuun.

Kolu kirjoittaa monessa kohdin kuin sydämeni kieltä. Nyökyttelin niin monessa kohtaa, samaistuin ja oivalsin asioita. Toisaalta oli hieman raskastakin lukea asioista, jotka tuntuvat olevan niin kovin lähellä. Tämä kirja vaati minulta aikaa ja rauhallista lukutahtia, sillä tätä kirjaa en olisi pystynyt ahmimaan. Joskus lukeminen tuntui jopa hieman työläältä, niin että piti melkein miettiä kannattaako mun lukea tätä nyt vai olisiko joskus myöhemmin otollisempi aika käydä näitä ajatusprosesseja. Tosi hieno kirja kaiken kaikkiaan kyllä, mutta jos aiot lukea tämän, niin mieti milloin sinulla on parhaiten aikaa ja kapasiteettia käsitellä herääviä ajatuksia.

Ei jälkeäkään: 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

 

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään - 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

8 h 58 min., Into Kustannus 2020

lukija: Jari Nissinen

Lainasin Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kokoaman Ei jälkeäkään -teoksen alunperin ihan perinteisenä kirjana, mutta lopulta kuuntelin teoksen kuitenkin äänikirjana. Teos pitää sisällään 11 suomalaisen kadonneen tarinat. Heistä osa on edelleen kateissa ja omaiset vailla vastauksia.

Tähän teokseen mukaan otetuista katoamistapauksista valtaosa oli minulle mediasta jo entuudestaan tuttuja. Raisa Räisäsen tapaus lienee näistä tunnetuimpia, samoin Anni Törnin kohtalo. Kirjailijat ovat tehneet mielestäni hyvin perusteellista työtä, sillä paitsi että he ovat ottaneet selvää tutkimuksien etenemisestä, he ovat keskustelleet myös kadonneiden omaisten ja muiden läheisten kanssa. Juuri tuo omaisten/läheisten näkökulma on tässä teoksessa olennainen. Millaista on, kun oma läheinen katoaa? Mitä joutuu käymään läpi, kun ihmistä ei löydy välttämättä vuosikymmenienkään kuluessa? Miten tehdä surutyötä, jos pieni toivonkipinä vielä elää? Miten tehdä surutyötä, vaikka aavistaisi ettei läheinen enää tule takaisin, kun ei tiedä mitä tälle tapahtui?

Läheisten näkökulma antaa mediasta tuttuihin tapauksiin uudenlaisia piirteitä ja on paikoitellen hyvin koskettavakin, vaikka äänikirjaversiossa tunne jääkin etäämmälle. Tuntuu rankalta ajatella, että osassa tapauksista kysymykset jäävät ehkä ikuisesti vaille vastausta, vaikka läheisen maalliset jäännökset olisikin löydetty. Läheisten tunnetta ja ajatuksia ei voi mitenkään edes kuvitella, kun ei ole itse joutunut kokemaan samaa, mutta on arvokasta, että tässä kirjassa Saari ja Majamaa antavat heille mahdollisuuden kertoa.

Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.