Vainola

Alasalmi, Päivi: Vainola

252 s., Gummerus 1996

Päivi Alasalmen Vainola oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas, enkä kyllä yhtään ihmettele että miksi. Kun olin lukenut Alasalmen Metsäläiset, en pitänyt lainkaan todennäköisenä sitä, että enää palaisin hänen tuotantonsa pariin, vaan kuinkas kävikään. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Alasalmelle toisenkin mahdollisuuden.

Vainola kertoo nuoresta Laura Auerista, joka vihitään kartanonomistaja Lauri Vainolan kanssa. Laura ei osaa kuvitellakaan millaiseksi hänen avioliittonsa kääntyy ja millainen hänen tuleva kotinsa on, sillä hän ei ole edes nähnyt tulevaa kartanoaan Vainolaa. Laura kohtaa uudessa kodissaan monia outoja asioita ja vaiettuja salaisuuksia, joista hän ryhtyy ottamaan selvää. Ja kuten teoksen takakannessa luvataan, hän todella kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

Alasalmi on onnistunut mainiosti luomaan painostavan ja jännittävän tunnelman, joka saa lukijankin uteliaisuuden heräämään: mitä Vainolassa oikein tapahtuu? En olisi millään malttanut laskea tätä teosta käsistäni ja ensi lukemalta luin siitä miltei puolet. Hänen tekstinsä on sellaista, että tapahtumat ja paikat pystyy suorastaan näkemään, kerronta on todella elävää.

Teos etenee siten, että yksi luku käsittelee yhtä päivää. Se on mielestäni hyvin toimiva ratkaisu teoksen kannalta, sillä siten kirjailija pystyy päivä päivältä tihentämään teoksen tunnelmaa. Luvut on otsikoitu arvoituksellisesti ja houkuttelevasti, heti pitää saada syöksyä seuraavan luvun kimppuun, päästä askeleen lähemmäs arvoituksen ratkaisua.

Pidin tästä teoksesta kokonaisuutena paljonkin, mutta lopussa tunnelma jotenkin lässähti. En odottanut tämän kaltaista loppuratkaisua ja se jäi häiritsemään minua. Tapahtumat soljuivat jotenkin täysin päinvastoin kuin odotin ja jännitys katosi. Ihan lopussa tunnelma vielä kohoaa, mutta silti en pitänyt loppuratkaisusta laisinkaan. Siksi en voikaan antaa teokselle niin paljon pisteitä, kuin erilaisella lopulla olisin antanut.

♠♠♠♠

Puhelinpylväiden varjossa valtatie

Pättikangas, Eira: Puhelinpylväiden varjossa valtatie

304 s., Karisto 2003

Eira Pättikangas on kurikkalainen kirjailija, joka on tunnettu etelä-pohjanmaan murteella kirjoitetuista kirjoista. Hänen teoksensa sijoittuvat tälle alueelle. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen tuotantoonsa ja siksipä tähän nyt tartuin.

Puhelinpylväiden varjossa valtatie sijoittuu 1900-luvun alkuun. Se kertoo Hannasta, joka on Ylä-Kaipiassa kasvattina. Hänen vanhempansa ovat kuolleet eikä kukaan kerro hänelle perheen historiasta, kaikki vaikenevat kuin yhteisestä päätöksestä. Onneksi Hannalla on kuitenkin kotimökki, jonka hän saa haltuunsa täysi-ikäisenä sekä muutama ystävä. Muuten hän tuskin jaksaisikaan piikomista.

Yhtäkkiä Hannan elämään tupsahtaa Olga-täti Seinäjoelta, ja täti ottaa tytön mukaansa. Aikaisemmin Hanna ei edes tiennyt, että hänellä tätiä onkaan. Täti kertoo tytölle suvun taustoista ja siitä, mitä Hannalta on salattu. Vaikka Hanna viihtyykin tädin luona Seinäjoella, kaihertaa koti-ikävä mieltä.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä olen teoksesta. Se jotenkin junnasi paikoillaan, mitään ei tuntunut tapahtuvan ja sitten humps vaan ja kaikki muuttuu. Se oli puuduttavaa. Murteella kirjoitetun "repliikit" tuntuivat aluksi kankeilta lukea, vaikka olenkin samalta murrealueelta kotoisin. Luulenpa, että murretta tuntemattomat eivät saisi tästä teoksesta mitään irti.

Minua ärsytti myös se, että Hannalta tarkoin varjeltua salaisuutta ei suoraan sanottu ja kerrottu, vaikka sen pystyikin lukemaan rivien välistä. Odotin koko ajan, että koska se totuus nyt suoraan sanotaan, mutta ei niin ei.

Minusta oli jotenkin naiivia, että Hanna luottaa ihmisiin niin aukottomasti ja lähtee yhtäkkiä tuntemattoman tädin matkaan. Hanna vaikuttaa hyvin kokemattomalta ja vähän lapselliseltakin. Hänen kiukunpuuskansakin tuntuvat lähinnä naurettavilta. Henkilöhahmona en Hannasta pitänyt. Mutta jos etsin teoksesta jotakin hyvää, oli mielenkiintoista lukea tällainen historiallinen kirja, joka sijoittuu vahvasti yhdelle murrealueelle.

♠♠

Miniä

Kyrö, Tuomas: Miniä

122 s., Kirjamedia 2012

Moni varmasti tietääkin, että Miniä oli saatavilla vain Kirjan ja Ruusun päivänä. Itse en tätä kirjaa käsiini hankkinut, mikä harmittaa kyllä nyt toden teolla. Mutta mistäpä olisin voinut tietää, että teos on näin hyvä, kun en ollut Kyröä aikaisemmin lukenut. Siis: jos jollakin on ylimääräisenä, voisin olla kiinnostunut ostamaan teoksen! ;) Ja vielä luokkakaverilleni Sannalle kiitos lainasta! 

Sitten asiaan. Miniä kertoo nelikymppisestä Liisasta, jonka piti saada viettää vapaa viikonloppu yksin kotona viinin ja laatulehtien parissa. Vaan toisin kävi: appiukko tuleekin Liisan luo ja muu perhe seuraa perästä. Ja appiukko ei olekaan mikään ihan tavallinen heppu, vaan vanha kunnon mielensäpahoittaja.

Appiukko ei usko nykyajan hömpötyksiin ja uutuuksiin. Ainoa oikea ruoka on peruna, mitään ei pidä heittää pois jos sattuukin joskus tarvitsemaan ja elämä ei saa olla liian helppoa. Kaiken kukkuraksi venäläiset bisnes-vieraat saapuvatkin etuajassa ja Liisan on pakko ottaa appiukko mukaan töihin.

Täytyy sanoa, että appiukko on ratkiriemukas tapaus, meinasin monta kertaa ruveta nauramaan ääneen teosta lukiessa. Olisin kyllä nauranutkin, mutta satuin olemaan sellaisessa paikassa, että se oli mahdotonta; siispä tyydyin hytkymään ja kihertämään itsekseni. Olisin varmaan nauttinut teoksesta vieläkin enemmän, jos olisin saanut nauraa vapautuneesti lukiessani. :D

Kyröllä on erinomainen huumorintaju ja hän kirjoittaa elävää tekstiä. Pidin tästä teoksesta kovasti ja olisin kyllä lukenut enemmänkin, vaikka luultavasti komiikka olisi pidemmässä teoksessa kärsinyt. Nyt odotan innolla Mielensäpahoittajan ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastikkeen lukemista, varausjonossa ollaan. Suosittelen kaikkia hankkimaan tämän teoksen käsiinsä ja lukemaan. Arjen komiikkaa parhaimmillaan!

♠♠♠♠½

"Nyt kaikki tiivistyy appiukkoon, joka koputtelee väliseinää. Kaikki tiivistyy perunoihin.

Tämän täytyy olla testi.

Nyt katsotaan mihin minusta on, murrunko paineessa vai selviänkö kuin nainen."

 ***

"- Perut... appiukko voihkii kuin kaatuneen toverin rinnalla."

(Perunat jäivät vahingossa ulos pakkaseen yöksi. :D)

Mustasiipi

Mäki, Reijo: Mustasiipi

397 s., Otava 2011

Veljeni sai Reijo Mäen Mustasiipi -kirja joululahjaksi ja minäkin päätin opukseen tarttua ja lukea sen osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta. En ole aikaisemmin lukenut Mäen teoksia, mutta olen nähnyt kolme Vares-elokuvaa, joten minulla oli jonkinlainen käsitys siitä mitä odottaa teokselta.

Mustasiipi on Mäen toistaiseksi uusin Vares-dekkari. Päähenkilönä on siis leffoistakin tuttu yksityisetsivä Jussi Vares. Hän on lähtenyt kesäksi yksinäiselle saarelle Paraisten saaristoon, sillä hän on täpärästi selvinnyt murhayrityksestä eikä päällekarkaajia ole saatu kiinni. Hän on menettänyt muistinsa tapahtumien kulusta, mutta vyyhti alkaa kuitenkin selvitä.

Vares lähtee takaisin Turkuun, kun poliisi onnistuu saamaan uusia johtolankoja hänen tapauksensa selvittämiseen. Maarian altaalta on löydetty päätön naisen ruumis, joka osoittautuu yllättävänkin tutuksi. Vares tekee omia tutkimuksiaan kaupungissa, mutta joku on hänen perässään.

Juoni on oikein mukaansatempaava ja nopeasti etenevä, siinä on dekkarille sopivasti jännitystä ja palapelin paloja, joita saa itsekin lukemisen lomassa pähkäillä paikoilleen. Kielellisesti/sanastollisesti minua häiritsi tässä teoksessa pari asiaa: miksi aina syödessä ruoka katoaa "tuulensuojaan" ja miksi aina hinta on "suolainen"? Rupesi pikku hiljaa ärsyttämään, kun samat sanavalinnat toistuivat useamman kerran. Muuten kieli on sujuvaa ja viihdyttävää, Mäki osaa valita sanansa siten, että dekkarin tunnelma tiivistyy.

Tulen varmasti jatkossakin palaamaan Vares-dekkareiden pariin, sen verran paljon pidin tästä teoksesta. Suosittelen kaikkia kokeilemaan Mäen dekkareiden lukemista.

♠♠♠♠

Elena

Haahtela, Joel: Elena

126 s., Otava 2003

Kun Haahtelan uusin teos Traumbach ilmestyi ja moni sitä blogeissaan kehui, en ollut aikaisemmin edes kuullut kirjailijasta. Kuka Haahtela? Positiivisista kommenteista päättelin, että ehkä minun on syytä tutustua hänen teoksiinsa. Vielä kun koulutehtävää varten piti valita listalta jokin teos, valitsin Haahtelan Elenan. 

Elena kertoo miehestä, joka kohtaa kerran nuoren naisen, jonka elämää hän alkaa seurata. Nuori nainen, Elena, täyttää hänen ajatuksensa. Mies luo mielessään Elenan kuin palapelin, kuvittelee millainen ihminen Elena on ja millasta elämää tämä elää. Ajallisesti tämä teos ilmeisesti sijoittuu jonnekin 1990-luvun alkuun, mutta paikkaan en tätä oikein osaa sijoittaa. Ehkä ei tarvitsekaan.

Juonellisesti en aluksi pitänyt teosta kovin kummoisena, mutta lopussa paljastuu käänteentekeviä asioita, jotka selittävät tapahtumien kulkua ja niiden merkitystä. Se on oikein hyvä asia, pidin siitä kovasti ja jotenkin juontakin alkoi pitää parempana kun sai siihen jotakin selitystä. Kielellisesti Haahtelan teos on omaa luokkaansa, ja onhan sanottu, että "Hienointa Haahtelan sanomisessa on taito puristaa muutamaan lauseeseen olennainen elämän olemuksesta." (Länsiväylä). Se on hyvin sanottu, tismalleen niin minäkin ajattelen nyt teoksen luettuani. Lisäksi sanavalinnat ovat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, asiat on sanottu hieman toisin kuin yleensä.

Tiivistäen voisin tästä pienoisromaanista sanoa, että se on melko kevyt mutta samalla sisältörikas teos.

♠♠♠½

Myrskyn edellä

Hirvisaari, Laila: Myrskyn edellä

569 s., Otava 2006

Myrskyn edellä on Laila Hirvisaaren kirjoittaman Imatra-sarjan toinen osa. Tämä on odottanut vuoroaan luvattoman kauan, sillä yöpöydälläni on pyörinyt viime aikoina paljon sellaisia kirjoja, joiden lainoja en ole voinut uusia. Nyt kuitenkin pääsin taas sarjan pariin. :)

Myrskyn edellä jatkaa oikeastaan siitä mihin sarjan ensimmäinen osa Kruununpuisto jäi. Tämän teoksen keskiössä on nyt Julia Sorokina sekä hänen perheensä. Ritikanrannan työläisten vaiheita kuvataan hänen kauttaan, samoin Benoisin kreivisuvun ja Virumaan tapahtumia. Ajallisesti teos sijoittuu historiallisesti hyvin merkittävään vuoteen 1905, jolloin taisteltiin ääni- ja vaalioikeudesta ja tasa-arvosta. Poliittisia kokouksia pidetään, lakkoja syntyy, Pietarissa koetaan Verisunnuntai ja kartanoita poltetaan. Benoisien Tammikartanosta paljastuu lisäksi tarkoin varjeltu salaisuus.

Edellistä osaa lukiessani en oikeastaan muodostanut selkeää mielikuvaa Julia Sorokinasta, mutta tässä se tapahtuu. En voi sanoa pitäväni Juliasta, mutta en toisaalta häntä inhoakaan. Ritikanrantalaisista olisin halunnut lukea enemmänkin, he olivat tässä teoksessa paljon pienemmässä osassa kuin Kruununpuistossa. Kuitenkin Hirvisaari on onnistunut säilyttämään tasapainon juonessa, ei tunnu että kuvattaisiin liikaa varakkaiden elämää.

Kielellisesti Hirvisaaren teos on jälleen samaa eloisaa ja lämmintä kieltä kuin ennenkin. Hän osaa todella luoda aitoja henkilöhahmoja ja välittää heidän tunteensa lukijalle. Taustatyö on tämänkin kirjan kohdalla tehty hyvin, mikä tekee teoksesta todella uskottavan ja käsinkosketeltavan. Jos vielä verrataan Kruununpuistoa ja tätä teosta, voin todeta, että tässä on enemmän "jännitystä" tapahtumien kulusta, tämä teos ei ole niin ennalta arvattava kuin edeltäjänsä.

♠♠♠♠½