Rautakolmio

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

9 cd-levyä / 11 h 6 min, Tammen äänikirja 2013

lukijana: Krista Putkonen

Kuuntelin viime vuoden puolella kaksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkaria äänikirjana ja totesin, että minulle Lehtolaisen dekkarit toimivat paremmin äänikirjana kuin itse luettuna. Kun nyt kaipasin hyvää äänikirjaa kuunneltavaksi, ajattelin heti valitsevani jonkin Lehtolaisen teoksen. Rautakolmio sai minut heti ensimmäisestä levystä lähtien koukkuun ja seurasin tarinaa hyvin kiinnostuneena. Hetken minulta tosin meni tottua lukijaan, sillä tässä on nyt eri lukija kuin aiemmissa Maria Kallio -äänikirjoissa, mutta nopeasti tuokin seikka unohtui.

Rautakolmio kertoo tapauksesta, jossa Maria Kallio ja hänen luotsaamansa epätyypillisten rikosten solu ratkoo kahta henkirikosta. Tapaus sijoittuu vahvasti saaristomaisemiin, sillä ruumiit löytyvät muoviin käärittyinä merestä. Naispuolinen uhri tunnistetaan Saila Lindiksi, joka tunnettiin ruotsin kielen puolustajana ja jolla oli runsaasti vihollisia. Lindillä on sukusiteitä jääkiekkoperheeseen, jolla on jos jonkinlaista salaisuutta. Sen sijaan Lindin kanssa samaan kääröön paketoitu miehen ruumis on pitkään poliisille arvoitus ja kun henkilöllisyys lopulta selviää, täytyy Kallion tiimeineen ratkoa mikä yhteys miehellä on Lindiin. 

Kuten totuttua, Maria Kallio -dekkarit eivät keskity kuvaamaan vain meneillään olevaa tapausta vaan esittelevät siivuja myös Marian siviilielämästä. Tällä kertaa Marian mieltä hämmentää Mikael Sjöberg, mies jonka Maria passitti linnaan taposta jo vuosia sitten. Sjöberg herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, mikä saa Marian jopa toimimaan hieman kyseenalaisin keinoin kahta henkirikosta selvittäessään.

Mielestäni Lehtolainen on onnistunut jälleen luomaan mielenkiintoisen ja otteessaanpitävän dekkarin. Tällä kertaa kuitenkin koin jotakin yllättävää, sillä aavistin oikein jo heti teoksen alkupuolella kenellä on näppinsä pelissä henkirikoksien suhteen. Vaikka lopuksi sain tietää aavistaneeni oikein, ei minulle silti tullut missään vaiheessa tunnetta, että tämä olisi jotenkin ennalta-arvattava romaani. Maria Kallion hahmo muuten herättää minussa edelleen ristiriitaisia mietteitä, sillä omapäinen nainen ei aina tunnu osaavan ottaa huomioon tiimiläistensä hyviä neuvoja ja hän saattaa tuiskahdella milloin mistäkin asiasta, mutta samalla hän on kuitenkin osaava poliisi ja jotenkin mukava persoona, jos vain pitää omapäisyytensä kurissa. Täytynee siis kuunnella lisää näitä dekkareita, jos mielikuvani jotenkin selkiytyisi.

♠♠♠♠

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti

364 s., WSOY 2016

 

Tommi Kinnusen Lopotti on yksi niistä kirjoista, joiden vuoksi olen rikkonut itselleni asettamaani varauskieltoa, sillä minun oli vain pakko päästä tähän käsiksi niin pian kuin mahdollista. Lopotti kertoo Neljäntienristeyksestä tutuista hahmoista, etupäässä Helenasta ja hänen veljenpojastaan Tuomaksesta.

 

Helena on 9-vuotias, kun hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Tuolloin eletään 1950-lukua. Vähitellen juuriltaan temmattu tyttö oppii tuntemaan Helsingin kuin kotikylänsä kaukana pohjoisessa, mutta ikävättä uudelleen juurtuminen ei tapahdu. Helsingissä Helena kuitenkin opiskelee ja saa ammatin ja työtä sekä tutustuu hierojaksi opiskelevaan Kariin. Vuosikymmeniä myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa etelään opiskelemaan, vaikka suku olisi toivonut hänen jäävän lähemmäs kotiseutuaan. Tuomaksella on kuitenkin salaisuuksia, joita hän ei halua perheelleen paljastaa. Samalla hän haluaa täyttää perheensä odotukset. Etelässä Tuomas tutustuu paremmin tätiinsä, jonka kanssa hänellä on yllättävänkin paljon samaa.

 

Helena ja Tuomas ovat kumpikin omalla tavallaan sivullisia - Helena on erotettu perheestään jo tyttönä, Tuomas taas on perheen kuopuslapsena aina jotenkin irrallinen, jota ennen on jo moni yhteinen muisto syntynyt. Helenasta on kuitenkin kasvanut sitkeä nainen, joka kieltäytyy elämästä sääliteltävän sokean elämää. Minuun Helena teki vaikutuksen, mutta välillä minua todella suretti kotiseudulleen vierailemaan palanneen Helenan irrallisuus ja se, miten hänet oli ikään kuin pyyhitty sieltä pois. Tuomas puolestaan lähti omasta halustaan, mutta muuttokaan ei tuntunut tuovan hänen elämäänsä sellaista muutosta, jota hän olisi kaivannut. Tuomaksen ja Helenan näkökulmasta kuvataan myös Lahjaa, Helenan äitiä ja Tuomaksen isoäitiä. Siinä missä Neljäntienristeys jättää Lahjasta hieman kalsean kuvan, Lopotti esittelee hänestä lopulta pehmeämmän puolen. Nyt Lahjaakin on jotenkin helpompi ymmärtää.

 

Hämmästelin Lopotissa toistuvasti sitä, miten hyvin Kinnunen on onnistunut kuvaamaan Helenan maailmaa. Voisi ajatella, että näkevän on kovin vaikea kuvata uskottavasti sokean maailmaa, mutta mielestäni Kinnunen onnistuu siinä hyvin. Jotenkin se miten Kinnunen kuvaa Helenan tapoja hahmottaa ympäristöään, on hyvin vaikuttava. Välillä se pimeys ja avuttomuuskin tuntuivat tulevan niin aistittaviksi, että minua miltei ahdisti. Juuri siksi Helena tekikin minuun vaikutuksen, sillä hän onnistui pysymään itsevarmana ja reippaana kaikesta huolimatta. Vaikka Helenasta pidinkin, oli ahdistavuudesta välillä helpottavaa palata Tuomaksen pariin, vaikka nuorella miehellä olikin omat kipupisteensä.

 

Minulle Lopotti oli huikea lukukokemus, jonka kaksi kertojanääntä luovat hyvin toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Kyse ei ole pelkästään siitä, miten kaksi eri kertojaa kokevat sukulaisensa ja kuvaavat heitä, vaan myös siitä, miten eri tavalla he maailman kokevat: Helena huomioi maailmaa tunto-, haju- ja kuuloaistinsa avulla, Tuomas taas näkee ympärillään häikäiseviä asioita. Ero kahden maailman, pimeyteen suljetun ja näkevän, välillä oli todellakin välillä häikäisevä, ikään kuin olisi astunut valoistasta pimeään huoneeseen tai yhtäkkiä napsauttanut valot keskelle pimeyttä. Mielenkiintoista tässä on myös se, miten Tuomas huomaa kuinka paljon merkitystä on sanoilla, joilla kuvata kaikkea aistittua.

 

Neljäntienristeyksen jälkeen Kinnunen asetti itselleen riman niin korkealle, että minua epäilytti pystyykö hän ylittämään sen. Nyt mietin, miksi epäilin, sillä kyllä hän onnistuu ja vieläpä kirkkaasti. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

159 s., Haamu 2016

kansi: Suvi Kari

a-kappale kustantajalta

Kun postilaatikkoon saapui toivomani arvostelukappale Mervi Heikkilän Tuonella kulkijoista, otin kirjan heti lukuun. Tämä Louhen liiton jatko-osa imaisi minut niin hyvin mukaansa, että luin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta, mutta tekstini julkaisun jätin teoksen julkaisupäivälle, joka on tänään.

Tuonella kulkijat jatkaa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa. Roona on nuori nainen, jolla on monia salaisuuksia. Yksi niistä on hänen todellinen syntyperänsä, toinen taas hänen kykynsä kommunikoida eläinten kanssa. Saatuaan Louhen liitossa kuulla uusia asioita itsestään, vanhemmistaan ja myyttisistä kalevalaisista hahmoista, on Roonan maailma muuttunut. Taustansa vuoksi hänen elämässään on asioita, joista vain lähimmät ihmiset tietävät. Roonan lomamatka Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan luokse asettaa hänet jälleen uusien faktojen eteen sekä kysyy kykyä luottaa uusiin ihmisiin sekä rohkeutta toimia asioiden saattamiseksi oikealle tolalle, sillä jotain pahaa on selkeästi tekeillä: siitä kielii paitsi kaikkien lintujen katoaminen Turusta myös isä-Eerikin antikvariaatin tuho ja isän katoaminen. Siitä matka jatkuukin jo rajan yli Tuonelan puolelle.

Mielestäni Tuonella kulkijat osoittautui hyvin kiehtovaksi teokseksi, joka oli - mikäli mahdollista - vieläkin paremmin otteessaan pitävä kuin Louhen liitto. Tässä teoksessa on enemmän tummia sävyjä, kun Roona joutuu yllättävien tilanteiden eteen yksin ja joutuu miettimään kehen voi luottaa ja keneltä pyytää apua. Mikään synkkä teos tämä ei kuitenkaan minun mielestäni ole, sillä tässä on mukavasti myös romanttista värinää ja ihmis- ja perhesuhdeasioita, joita on kiinnostavaa seurata. Vaikka Tuonella kulkijat on jatko-osa, sopii se luettavaksi myös itsenäisenä teoksena. Tässä teoksessa tulee ilmi kaikki olennainen Roonan aiemmista vaiheista, jotta voi hypätä Tuonella kulkijoiden matkaan ilman suurempia kysymysmerkkejä.

Pidin jo Louhen liitossa kovasti siitä, miten Heikkilä yhdistää perinteitä, historiaa ja nykynuorten maailmaa sujuvasti toisiinsa. Sama tyyli jatkuu myös Tuonella kulkijoissa, jossa tutustutaan entistä enemmän kalevalaisiin hahmoihin, jotka Heikkilä esittelee vallan toisessa valossa kuin Kalevala. Nyt pääsemme tutustumaan muun muassa Väinämöiseen ja Kullervoon, ja kieltämättä nyt kumpikin mies näyttäytyy paljon mielenkiintoisemmassa valossa kuin aiemmin. Pidin jo edellisessä osassa myös siitä, miten hienosti Heikkilä nivoo miljöön ja tarinan yhteen, eikä tämä teos kalpene edeltäjälleen siinäkään. Itse asiassa minua alkoi todella kiinnostaa päästä tutustumaan Aboa Vetus -museoon Turkuun. Vaikka itselleni maaseutumiljöö onkin yleisesti ottaen jotenkin läheisempi, pidin kuitenkin paljon teoksen esittelemästä Turusta. Tuonella pääsemme myös nauttimaan metsäpolkujen ja petojen maailmasta, jolloin perinteet ja myytit tuntuvat hengittävän vahvempina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, minä pidin tästä teoksesta. Roona on mielestäni sellainen hahmo, jossa on sopivassa suhteessa nuoruuden kokemattomuutta ja epävarmuutta, mutta kuitenkin myös jo elämänkokemusta, kurinalaisuutta ja kykyä selviytyä uusista tilanteista hallitusti. Roonasta on helppo pitää ja se varmasti lisää teosten kiinnostavuutta ja saa viihtymään niiden parissa. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä mystistä Roona seuraavaksi kohtaa ja miten siitä selvitään. Louhen liiton tavoin tähänkin teokseen on tehty materiaalipaketti. Se löytyy Haamu-kustannuksen materiaalipankista.

♠♠♠♠♠

Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

180 s., Tammi 2016

alkup. God Help the Child, 2015

suom. Kaija Sivill

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Toni Morrison on jo aiemmin lunastanut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa, mutta Luoja lasta auttakoon sinetöi hänen asemansa entistä tiukemmin. Tähän mennessä lukemistani Morrisonin teoksista tämä uusin teos osoittautui ylivoimaisesti ajatuksia herättävimmäksi ja otteessaan pitävimmäksi teokseksi, vaikka olin jo ajatellut, että Morrison tuskin voi enää laittaa kovin paljon paremmaksi - niin korkealla rima jo oli. Luoja lasta auttakoon on teos, joka kosketti ja kauhistutti sisällöllään ja ilahdutti mainiolla kertojanotteellaan ja selkeydellään.

 

Bride on hieman yli 20-vuotias mustaakin mustempi nuori nainen. Tytön ihonväri oli kauhistus jo hänen äidilleen Sweetnessille, joka hänkin on tummaihoinen. Äitiä tyttären ihonväri inhotti niin paljon, että lopulta heidän välilleen oli kasvanut syvä kuilu, jonka ylittämiseen Bride oli pikkutyttönä valmis tekemään mitä tahansa. Hän tekee ison virheen, joka ei ole jättänyt häntä rauhaan vuosien jälkeenkään. Ihonväriään Bride ei kuitenkaan enää häpeä, vaikka hänen poikkeuksellisen tumma ihonsa herättääkin edelleen huomiota. Hänestä on kuitenkin kuoriutunut poikkeuksellinen kaunotar, jonka ulkokuoren alle monikaan ei vaivaudu katsomaan. Kulkuriluonteinen Booker kuitenkin pääsee Briden lähelle, mutta hänelläkin on omat kipupisteensä. Luoja lasta auttakoon on matka erilaisiin lapsuuksiin: Briden, Bookerin ja muutaman muun.

 

Tämän teoksen keskeisin teema on selkeästi lapsuuden vaikutus ihmisen myöhempiin vaiheisiin ja ajatusmalleihin. Morrison kuvaa kiinnostavasti sitä miten lapsuuden traumaattiset tapahtumat tai erilaisten temperamenttien yhteentörmäykset voivat ratkaisevasti vaikuttaa koko ihmisen minäkuvaan ja ajatuksiin. Morrison ei kiertele tai kaartele, vaan hän kuvaa raadollisesti niitä asioita, joita lapsi voi kohdata ja jotka jättävät jälkensä. Yksi isoimmista asioista on lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, jonka kuvaaminen saa kenet tahansa normaalisti tuntevan ihmisen vavahtamaan paitsi kauhusta niin myös inhosta. Morrison ei vähättele myöskään lapsen tarvetta kokea hyväksyntää, sillä jokainen ihminenhän sitä kaipaa - aina.

 

Luoja lasta auttakoon on pieni kirja, jossa on hyvin tiivis tunnelma ja paljon asiaa. Tuttuun tapaansa Morrison kirjoittaa siten, että lukijalle jää voimakkaita mielikuvia, vaikka kirjailija ei välttämättä kuvailekaan tilanteita, ympäristöä tai henkilöitä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Morrison osoittaa jälleen kykynsä kirjoittaa tiiviisti, mutta mieleenpainuvasti ja vivahteikkaasti isoista asioista. Mielenkiintoni ei herpaantunut missään vaiheessa ja vielä viimeiselläkin sivulla pakkaa sekoitettiin ihan pienellä jutulla. Suosittelen!

 

♠♠♠♠♠

Aateliskoti

 Ivan Turgenev: Aateliskoti

267 s., Otava 1970

alkup. Dvorjanskoe gnezdo, 1858

suom. Ulla-Liisa Heino

Käsittelimme kirjallisuuspiirissä tänään klassikoita. Aihe oli yksi omista toivomuksistani, joten oli mielenkiintoista paitsi valita kirja luettavaksi myös kuunnella mitä muut olivat lukeneet. Valitsin luettavakseni Ivan Turgenevin teoksen Aateliskoti. Sain muutama vuosi sitten palvelutaloon muuttoa tehneeltä naapuriltani kirjoja ja niiden joukossa oli yhteisnide Turgenevin Aateliskodista ja Valkamasta, joten tässä samalla sain myös lyhennettyä oman hyllyn lukemattomien kirjojen listaa. Valkamaa en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä tehdä niin.

Aateliskoti kertoo nuoresta aatelineito Lizasta sekä hänen perheestään ja perheen tuttavapiiristä, josta löytyy monenkirjavia tyyppejä. Lisan äiti on hemmoteltu ja hitusen itsekeskeinen leskirouva, joka ilomielin viettää aikaa liehakoivien mielistelijöiden seurassa pitäen heitä mukavina ihmisinä. Tuttavapiiriin kuuluu siis parikin mielistelevää keikaria, jotka ovat epämiellyttävyydestään huolimatta harmittomia tyyppejä. Yksi tuttavapiirin keskeisimmistä hahmoista on kaukainen sukulainen Lavretski, joka on onneton, rakkaudessa pettynyt mies, johon suhtaudutaan jokseenkin alentuvasti ja jota pidetään vähän yksinkertaisena. Lavretski on tahollaan naimissa, mutta vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Puhdassydäminen Liza rakastuu Lavretskiin eikä tunne suinkaan ole yksipuolinen. Teokseen mahtuu monia yllättäviä käänteitä, jotka sanelevat niin Lizan kuin Lavretskinkin elämän suunnan.

Mielestäni Aateliskoti on selkeä, hyvin etenevä ja ennen kaikkea kiinnostava teos, jonka äärellä jaksaa istua. Minulla on aikaisemmin ollut hienoinen kammo venäläisiin klassikoihin, sillä Dostojevskin ja Tolstoin mammuttimaiset ja tylsähköt (ensimmäiseltä olen lukenut kaksi ja jälkimmäiseltä yhden) teokset ovat jotenkin saaneet minut pitämään kaikkia venäläisiä klassikoita samanlaisina, mutta nyt Turgenev kyllä onnistui muuttamaan ajatuksiani.

Mielestäni Turgenevin kerronta on selkeämpää, tasaisempaa ja hahmojen määrä on kohtuullisempi kuin aikalaistensa teoksissa. Ei ole täysin reilua vertailla Turgenevia ja hänen aikalaisiaan Dostojevskia ja Tolstoita, sillä he kirjoittivat tietyllä tapaa erityyppistä kirjallisuutta. Siitä huolimatta sanon, että minun mielestäni Turgenev ansaitsisi suurempaa huomiota, sillä Aateliskodin perusteella hänellä on paljon suurempi kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä kuin kollegoillaan. Mielenkiinnon ylläpitämiseen auttaa varmasti jo yksinkertaisesti se, että hahmoissa on helpompi pysyä selvillä paitsi määrän myös selkeän puhuttelutyylin perusteella (eli koko ajan ei tule uusia kutsumanimiä vaan käyttöön vakiintuu yksi, joillakin kaksi nimeä).

Kiteytettynä luonnehtisin Aateliskotia kiinnostavaksi kuvaukseksi pienestä seurapiiristä, jonka elo ja olo on tasaista ja näennäisen yllätyksetöntä, mutta jonka jäsenet kuitenkin tuntevat suuriakin tunteita ja kokevat henkilökohtaisia mullistuksia. Turgenevilla näyttäisi olevan taito yllättää, mutta kuitenkin pitää kerronta maltillisena ja luoda hahmoihinsa aristokraattista vaikutelmaa osoittamalla, että he eivät julkisesti käyttäydy rahvaanomaisen hämmästyneesti. Mielestäni Aateliskodin henkilöhahmot ilmentävät hyvin heidän asemaansa.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja haluan kyllä lukea lisääkin Turgenevia. Kun se aika koittaa, taidan aloittaa yhteisniteestä löytyvästä Valkamasta. Jossain vaiheessa haluan lukea myös Turgenevin pääteoksena pidetyn teoksen Isät ja pojat.

♠♠♠♠

Palokunnan arvoitus

Martin Widmark (teksti) & Helena Willis (kuvitus): 

Lasse-Maijan etsivätoimisto - Palokunnan arvoitus

87 s., Tammi 2015

alkup. LasseMajas Detektivbyrå: Brandkårsmysteriet, 2014

suom. Outi Menna

 

Etsiskelin lukukerhoon sopivia jatkokirjaehdokkaita, kun bongasin hyllystä Lasse-Maijan etsivätoimiston viimeisimmän suomennetun osan Palokunnan arvoitus. Pidän itse sarjasta kovasti, sillä Widmark onnistuu kerta toisensa jälkeen sijoittamaan Vallilan kaupunkiin aivan uudenlaisen mysteerin.

 

Tällä kertaa Lasse ja Maija ryhtyvät tutkimaan kotikaupunkiaan piinaavaa tulipalojen sarjaa, johon yhdistyy myös varkauksia. Ensin kohteeksi joutuu kultasepänliike, josta katoaa koruja, seuraavaksi kohteena on museo. Tutkittuaan tapausta nuoret etsivät huomaavat, että jokaiseen kohteeseen on hiljattain hankittu upouudet palovaroittimet ja kohteista katoaa esineitä aina sammutustöiden aikaan. Lasse ja Maija kohdistavat epäilevät katseensa paitsi paikallisen palolaitoksen henkilökuntaan myös palohälyttimien myyntiedustajaan. Ja tuttuun tapaan syyllinen selviää, mutta tällä kertaa vasta ihan viime hetkellä!

 

Palokunnan arvoitus on taattua Lasse-Maijan etsivätoimiston laatua. Tapaus oli siis sopivan mutkikas ja tarjosi lukijalle mahdollisuuden yhdistellä johtolankoja ja yrittää selvittää syyllisen henkilöllisyys. Haluan nostaa esille myös sen, miten rohkeasti Widmark luo hahmojaan. Esimerkiksi tässä kirjassa yksi keskeisimmistä hahmoista on paikkakunnan pappi, jonka puheeseen Widmark on istuttanut hahmon henkilökohtaista vakaumusta ilmentäviä lauseita, kuten "Herran rauhaa, rakkaat lapsukaiset" ja "Tuo on merkki taivaasta!". Sen jotenkin tulee erityisesti huomioineeksi, kun ottaa huomioon miten joitakin uskontoon liittyviä asioita yritetään suitsia muun muassa koulumaailmasta (Suvivirren laulamatta jättäminen, ei hengellisiä aamunavauksia jne). Olen ennemminkin huomannut, että Widmark tuo esimerkiksi homoseksuaalisuuden aivan kiertelemättä lastenkirjaan (teoksessa Uimahallin arvoitus), ja mielestäni onkin hienoa, että hän uskaltaa tuoda hahmoihinsa moniulotteisuutta eri tavoin.