Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Tammi 2021

alkup. Klara and the Sun

suom. Helene Bützow

lukija: Krista Kosonen

Kazuo Ishiguro on nykyään yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hänen tapansa tarkastella yhteiskuntaa ja sosiaalisia suhteita ovat todella onnistuneita ja oivaltavia. Hänen kirjoistaan saa aina jotain uutta ajateltavaa, sillä Ishiguro osaa hienovaraisesta herätellä inhimillisiä tuntoja.

Klara ja aurinko sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen. Klara on eräänlainen älykäs ja tunneälykäs robotti, keinoystävä jollaisen voi hankkia omakseen liikkeestä. Yleensä lapsille ja nuorille hankitaan keinoystäviä pitämään seuraa, tuomaan turvaa ja auttamaan arjessa. Yhteiskunta on muuttunut turvattomammaksi, sitä tuntuu leimaavan tietynlainen hektisyys ja vieraantuneisuus. Oikeat ihmiskontaktit ovat harvassa.

Klara on liikkeensä keinoystävävalikoimasta sosiaalisesti kaikkein taitavin. Hän tarkkailee ympäristöään ja janoaa uutta ymmärrystä erilaisista käytösmalleista ja toimintatavoista. Hän haluaa olla mahdollisimman hyvä keinoystävä, omistautua omalle ihmiselleen ja tehdä kaikkensa tämän puolesta. Klara tuntuu hämmästyttävän inhimilliseltä olennolta, vaikka onkin keinoälyn luomus. Oikeassa maailmassa älykäs Klara saa kuitenkin huomata, että hänen taidoillaan on rajoitteensa eikä sosiaalisia tilanteita juuri koskaan pysty ennustaa.

Jäin pohtimaan onko jossain ei niin kaukana tulevaisuudessa aika, jolloin keinoälyn merkitys korostuu samalla tavalla kuin Ishiguron luomassa todellisuudessa. Kiinnostava oli robotin näkökulma, josta maailmaa yritettiin tulkita. Tämä on sekä toiveikas että surullinen tarina uskollisesta ystävyydestä, joka kestää aikansa ja väistyy lopulta toisen eduksi ja toisen haitaksi. Krista Kososen ääni ja tapa lukea sopii tähän kirjaan todella hyvin ja täydentää kirjan tunnelmaa.

Vilkkumaa

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

Gummerus 2023

Kaikkien aikojen suosikkiartistini on epäilemättä Maija Vilkkumaa. Ei ole toista artistia, jonka biisien sanoitukset olisivat kolahtaneet samalla tavalla. Maijan lyriikat ovat niin oivaltavia, niissä on särmää ja samastuttavuutta. Ihailen hänen lahjakkuuttaan, onhan hän paitsi taitava sanankäyttäjä myös säveltäjä ja esiintyjä.

Kun Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyössä kirjoittama elämäkerta Vilkkumaa ilmestyi, halusin tietenkin lukea sen. Lopulta kallistuin kuitenkin äänikirjan puolelle, vaikka kirjaa lehteilinkin samalla. Äänikirjan etuna on se, että se on Maijan itsensä lukema ja tarjoaa siten eri tavalla syvyyttä tekstiin.

Minun tekee mieli kuvailla tätä ihanaa riemastuttavaa kirjaa sanoilla vivahteikas ja täyteläinen, vaikka silloin tuleekin vähän sellainen olo kuin puhuisin juustosta tai viinistä. Mielestäni nuo sanat kuitenkin parhaiten kuvaavat tätä kirjaa, sillä siitä jää tunne täyttä elämää elävästä monipuolisesta taiteilijasta. Erityisesti pidin Maijan konstailemattomuudesta ja inhimillisyydestä. Oli kiinnostavaa kuulla biisien taustoista ja synnystä, upean uran etenemisestä ja elämänpiirin tärkeistä tapahtumista ja ihmisistä. Elämäkerta on samalla sekä hyvän maun mukainen että avoin kertomus. Mielestäni tosi hieno kokonaisuus, mutta mitä muuta se olisi voinutkaan olla.

Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet

Kustantamo S&S äänikirja 2022

alkup. Hamnet 2020

suom. Arja Kantele

lukija: Satu Paavola

Ilman Kurikan kirjaston Lukuhaastetin kohtaa "kirjailijan suosittelema kirja" olisin tuskin tutustunut Maggie O'Farrelin hienoon romaaniin Hamnet. Sirpa Kähkönen oli suositellut sitä joulukuun Eeva-lehden kirjaosiossa, joten onnekkaat sattumat jatkuivat. Tykkäsin tästä kirjasta paljon.

Näytelmäkirjailija William Shakespearen nimi tunnetaan, mutta uutta tietoa on todennäköisesti se, että hänellä oli 11-vuotiaana kuollut poika Hamlet tai joidenkin aikalaisten tapaan kirjoitettuna Hamnet. O'Farrellin romaani kertoo tästä pojasta, mutta toisaalta myös vähintään yhtä paljon tai enemmänkin pojan äidistä Agnesista.

Shakespearen perheestä on säilynyt varsin vähän kirjallisia lähteitä, mutta niiden vähien ympärille O'Farrell romaaninsa rakentaa. Keskeistä tässä kirjassa on mielestäni Agnesin ja Williamin rakastuminen, perheen perustaminen ja lapsen menettämisestä seurannut suru. William, jota ei muuten kirjassa mainita kertaakaan nimeltä, asuu pitkiä aikoja Lontoossa työnsä vuoksi, joten Agnes jää kovin yksin. Ei suru Williamiakaan päästä helpolla, ja pojan kuoleman vaikutusta Shakespearen tuotantoon onkin yleisesti spekuloitu etenkin Hamlet-näytelmän osalta.

Pidin kovasti Agnesin hahmosta, joka on mielestäni monisyinen, samalla kertaa vahva ja herkkä. Hän on perheensä esikoinen ja varsin itsenäinen nainen, kasvattaa haukkaa, kerää kasveja ja harjoittaa parantajantaitojaan. 1500-luvun loppupuolella sellainen ei ollut aivan vaaratonta, sillä noituussyytökset olivat herkässä. Liitto Williamin kanssa oli hänen vahvan tahtonsa ja ehkä oveluudenkin tulosta, sillä asiaa ei katsottu aivan suopeasti kummankaan perheissä. Pojan kuolema osuu Agnesiin kipeästi, hän jopa pitää sitä hieman omana syynään - olisihan hänen pitänyt ymmärtää ja huomata merkit, tehdä enemmän. Todellisen Hamnetin kuolinsyytä ei tiedetä, mutta kirjassa asia selitetään ruttotaudilla, johon kuolleisuus oli korkea.

Yksi kiinnostava juonisäie olikin kuvitteellinen tapahtumakulku, jossa rutto saapuu Alexandriasta merimiesten mukana aina Shakespearen perheeseen asti. Kaikki alkaa yhden pienen kirpun puremasta, josta tauti alkaa levitä vauhdilla ensin laivalla ja sitten mantereella. Olin aiemmin toki tiedostanut, että usein taudit levisivät matkustavaisten mukana, mutta O'Farrell antaa sille vielä enemmän konkretiaa. Erittäin kiinnostava lisäjuonne.

Olen joskus aikana ennen blogia lukenut joitakin Shakespearen näytelmiä ja muistaakseni Hamlet oli yksi niistä, mutta tämän myötä heräsi ajatus lukea se uudelleen, sillä näytelmäversiota tuskin pääsen lähitulevaisuudessa missään näkemään. Shakespeare ylipäätään on kiinnostava hahmo, joten hänestäkin voisi lukea lisää joko faktaa tai fiktiota.

Harvoin riihi tyhjänä palaa

Anu Tuomari: Harvoin riihi tyhjänä palaa

Ethene 2023

Kauhajokelaisen Anu Tuomarin esikoisteos Harvoin riihi tyhjänä palaa kertoo hänen isoäitinsä Kertun vaiherikkaasta elämästä. Tuomarin teos on kaunokirjallinen, mutta perustuu isoäidin 1980-luvulla jälkipolvilleen kirjoittamiin muistelmiin.

Varkautelaislähtöisen Kertun (s. 1913) elämään mahtui monta muuttoa paikkakunnalta toiselle lähinnä työperäisistä syistä. Lopulta hän päätyi kurikkalaisen maatilan emännäksi ja oppi tilan työt, mutta mieli paloi myös kulttuurielämään. Siitäkin hän sai nauttia puolisonsa rinnalla nuorisoseuran tapahtumissa.

Kerttu vaikuttaa olleen jalat maassa -tyyppinen ja käytännöllinen ihminen. Hän jäi nuorena sotaleskeksi toinen lapsi kohdussaan. Lannistumattomana hän piti pienen perheensä puolta ja rakensi varsin mukavan tuntuista elämää omaan kotiinsa. Toinen avioliitto kuljetti Etelä-Pohjanmaalle ja elämänpiiri rakentui mukavaksi, vaikka aluksi muutto aivan erilaiseen ympäristöön ja erilaisten ihmisten keskelle mietitytti. Ehkä siitä lannistumattomuudesta kielii sekin, miten hän onnistui aina aloittamaan alusta ja löytämään ympärilleen mukavia asioita.

Harvoin riihi tyhjänä palaa on aika nopeatempoinen kirja, joihinkin vuosiin pysähdytään pidemmäksi aikaa ja joskus hieman harpataan eteenpäin. Kokonaisuus ei siitä kärsi, vaan pikemminkin pidin ytimekkäistä kappaleista, jotka nivoutuvat silti yhteen yhtenäiseksi tarinaksi. Tekstiä on vaivaton lukea.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta koen silti yllättyneeni oikein positiivisesti. Pidin Kertun elämänmyönteisyydestä ja kirjan perusvireestä. Mielenkiintoista oli myös eteläpohjalainen elämänmeno ja tutut paikannimet.

Löytöpalkkio

Beth O'Leary: Löytöpalkkio

WSOYn äänikirja 2023

lukijat Anssi Niemi ja Kati Tammensola

alkup. The Wake-Up Call, 2023

suom. Heli Naski

Beth O'Leary ehti jo nousta suosikkieni joukkoon, mutta viime keväänä kuuntelemani Törmäyskurssi ei vakuuttanut. Sen kaoottisuus oli kaikkea muuta kuin viihdyttävää ja rentouttavaa, joten olo oli aika epäluuloinen, kun aloin Löytöpalkkiota kuuntelemaan. Tästä pidin kuitenkin enemmän, vaikka ei tämäkään mielestäni O'Learyn ensimmäisten kirjojen tasolle yllä.

Saman hotellin vastaanottovirkailijoina työskentelevät Izzy ja Lucas eivät voi sietää toisiaan, mutta kun hotellin katto ja sen myötä asiakasmäärät romahtavat juuri ennen joulua, on heidän alettava puhaltaa yhteen hiileen työpaikkansa säilyttääkseen. Korjauskuluja ja menetettyjä toimintatuottoja paikatakseen omistajat pyytävät Izzyä ja Lucasia käymään läpi löytötavarahuoneen tavarat ja myymään niitä. Huoneesta löytyy myös viisi vihkisormusta, joiden omistajia he ryhtyvät jäljittämään.

Kun tulee tiukka paikka, Izzy ja Lucas pystyvät kyllä yhteistyöhön. Samaan aikaan Izzyn mieltä kaihertaa vuoden takaiset tapahtumat, sillä hän oli tunnustanut joulukortissa tunteensa Lucasia kohtaan, mutta mies ei koskaan saapunut kohtaamispaikalle ja silminnäkijöiden mukaan hän oli vieläpä nauranut kortille. Izzyä on haavoitettu sydänjuuria myöten, mutta hotelli on hänelle kuitenkin rakkaampi.

Juonellisesti Löytöpalkkio on aika ennalta-arvattava, mutta pidin kirjan miljööstä. Joulun taika toimii ja jouluun valmistautuva vanha hotelli oli katon romahtamisesta huolimatta viehättävä paikka. Izzyn ja Lucasin joulukoristeita koskevat kiistat huvittivat, samoin kuin heidän kinastelunsa muutenkin, sillä heidän välillään oli ilmiselvää kipinöintiä. Siitä sen sijaan en pitänyt, että yleisesti erästä työtoveria kutsuttiin Mandy-paraksi, koska hän joutui luovimaan taisteluparin vihanpidon keskellä. Izzyn ja Lucasin käytös ei tosielämässä todellakaan olisi ok työpaikalla, joten olisikohan aikuisten ihmisten opeteltava käyttäytymään eikä alkaa alentaa toisia moisilla lempinimillä? Mandy kun ei ole mikään reppana, vaan osaava ammattilainen.

Joulupukin suudelma: jännittäviä joulutarinoita

Leena Lehtolainen: Joulupukin suudelma - jännittäviä joulutarinoita

Tammen äänikirja 2021

lukija: Krista Putkonen-Örn 

Joulupukin suudelma sisältää kaksitoista joulutarinaa, joissa nähdään erilaista jännitystä ja rikoksiakin. Joissakin novelleissa tavataan Lehtolaisen tutut hahmot Maria Kallio ja Hilja Ilveskero. Moni näistä tarinoista on julkaistu jo aiemmin muissa julkaisuissa, mutta vasta nyt koottu yksiin kansiin.

Joulupukin suudelma oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa. Se ei mielestäni edusta Lehtolaista ihan parhaimmillaan, mutta toisaalta on syytä muistaa, että kyseessä on otos pitkän uran varrelta, mikä hieman ehkä vaikuttaa kokonaisuuteen. Itse sain tästä kipinää tutustua myös Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä en ole niistä lukenut ainuttakaan.