Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
285 s., Otava 2011
kansi: Maija Vallinoja
Ostin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin tammikuussa kirja-alesta, mutta vasta nyt tartuin siihen lukeakseni sen. Olen aikaisemmin lukenut Tuurilta tietokirjallisuudeksi laskettavan Irlantilaisen aamiaisen ja sen jälkeen on ollut tarkoitus lukea myös Vihreän saaren puutarhoissa, mutta enpä ole sitäkään vielä tehnyt. Tartuin tähän kirjaan jotenkin tosi nihkeästi siitäkin huolimatta, että odotin tämän lukemista. Orapihlajapiiri kuitenkin imaisi minut keskustaansa ihan täysin, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt.
Orapihlajapiiri kertoo yksinhuoltajaäiti Kirsistä ja tämän 14-vuotiaasta tyttärestä Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön. Yhteisössä asuu myöskehitysvammaisia asukkaita, joista pidetään huolta kodinomaisesti. Elämänmuutos on suuri niin Kirsille kuin Annillekin, joka protestoi kiivaasti lähtöä vastaan. Molemmat kuitenkin oppivat Knocknamurrassa jotain uutta itsestään ja kanssaihmisistään, kaikista ihmisistä yleensä. He omaksuvat uudenlaisen elämänasenteen, vaikka se ei ole alunperin helppoa edes muutosta hakeneelle Kirsille. Takakansi lupaa, että "Orapihlajapiiri on koskettava kertomus uuden alun mahdollisuuksista sekä yhteisöllisyyden ja ystävyyden voimasta". Se on hyvin kiteytetty ja pitää täysin paikkansa.
Lumouduin jotenkin täysin Tuurin tavasta kuljettaa tarinaa. Mielestäni on hyvä ratkaisu, että hän vuorottelee kertojina Kirsiä ja Annia, sillä molempien näkökulman esiin nostaminen tuo teokseen syvyyttä ja aitoutta. Se auttaa myös ymmärtämään molempien toimintaa, sekä tietysti tuo esille asiat monipuolisesti. Perhesuhteet ja menneisyys nousevat eri tavalla esiin. Mielestäni Tuuri eläytyy myös 14-vuotiaan tytön tuntemuksiin ihmeen aidosti, siinä ei ole mitään teennäistä tai kliseistä kerronnan suhteen, vaikka tietysti joku voi mieltää tietyt asenteet kliseiksi.
Kehitysvammaisista huolehtivaan yhteisöön muuttaminen oli mielestäni jotenkin ehkä hieman liian suuri muutos perheen tavalliseen arkeen, samoin jotenkin kammotti se kovuus, millä Kirsi halusi purkaa vanhan elämänsä pois. Hän ei jättänyt itselleen mitään kiinnekohtaa mihin palata. Mielestäni oli aika hyvä veto tuoda yhteisöön kehitysvammaisia asukkaita tuomaan aitoutta ja samalla heidän kauttaan pystyttiin välittämään eräänlaista asenteiden muutosta sekä itsestä oppimista. Toisaalta kuitenkin kehitysvammaisista huolehtiva yhteisö kuulostaa minusta jokseenkin sellaiselta.. en oikein osaa edes sanoa millaiselta. Jotenkin teennäiseltä ehkä, eräänlaiselta lintukodolta, millaista ei oikeasti voi olla olemassakaan. Se on lähestulkoon ainut minua tässä kirjassa häirinnyt seikka.
Tuuri käyttää kirjassaan myös huumoria, välillä oikein nauratti Annin ajatukset. Joku voi tulkita ne ilkeämielisiksi tai pahantahtoisiksi, mutta mielestäni ne eivät olleet sitä: ne tuntuivat melko tavallisilta keskenkasvuisen ihmisen ajatuksilta. Huumori pilkahtelee kirjassa muulloinkin, mikä on hyvä asia, sillä tässä kirjassa on aika paljon kiukkua, tasaisuutta ja eräänlaista "opetuksellisuutta".
♠♠♠♠½
Tämä on minulle todella tärkeä ja läheinen kirja :) Nyt en ole aivan satavarma, mutta 95 prosenttisesti muistelen, että Tuuri kertoi tuollaisia yhteisöjä oikeasti olevan Irlannissa. Hän vielä jotenkin sutkautti, ettei siellä ulkonäön perusteella voinut todellakaan aina tietää, kuka oli hoitaja ja kuka hoidettava.
VastaaPoistaPakko kyllä todeta, että tämä kirja on tosi mahtava, jää mieleen varmasti vielä pitkäksi aikaa. Olen koko ajan entistä iloisempi, että ostin tämän tammikuussa. :)
PoistaJa kiitos mielenkiintoisesta tiedosta, nyt osaan ehkä suhtautua kirjaan hieman eri tavalla kun tiedän, että moiset "lintukodot" ovatkin ihan todellisia Irlannissa. :) Vaan se tuntuu kyllä suomalaisesta edelleen hieman oudolta, vanhusten ja vammaisten hoidosta kun käydään niin kovaa polemiikkia aina aika ajoin.
ps. Aika hyvä lohkaisu Tuurilta. ;)