Hohto

Stephen King: Hohto

513 s., WSOY 1985

alkup. The Shining 1977

suom. Pentti Isomursu

Stephen Kingin Hohto edustaa toista mukavuusalueeltani poistumisista, jotka kerroin tekeväni maaliskuun aikana. (Ensimmäinen oli George Orwellin Vuonna 1984.) Kirjallisuuden genrejen kurssille piti valita eri listoista kirjoja luettavaksi. Päätin olla rohkea ja tutustua sellaisiin genreihin, joista yleensä pysyttelen etäämmällä. Kauhugenren pariin astumiseen todella tarvittiin rohkeutta, sillä Stephen Kingin Hohto todella täyttää genren tunnusmerkit!

Kirja kertoo Torrancen perheestä, johon kuuluu isä Jack, äiti Wendy ja 5-vuotias poika Danny. Perhe on ajautunut ahdinkoon, mutta sitten isä saa työpaikan vanhasta vuoristoalueella sijaitsevasta kartanohotellista. Koko perhe muuttaa talvikaudeksi hotelliin, joka uinuu tuolloin talviuntaan: hotelli on suljettuna talvisin, sillä ennen pitkää lumisateet katkaisee kulkuyhteydet.

Perheen poika Danny on erikoislaatuinen lapsi. Hän näkee unenomaisia näkyjä, osaa lukea ajatuksia ja tietää mitä tulee tapahtumaan. Kuvat eivät ole aina kovin selkeitä ja lapsen on joskus sangen vaikea käsitellä aiheita, kuten alkoholismia ja väkivaltaisuutta, joiden ymmärtämiseen tarvittaisiin aikuisempaa näkökulmaa. Overlook-hotellilla Danny aistii jotakin pahaa ja voimakasta ja unikuvien uhkaavuus alkaa voimistua huomattavasti. Stephen King tuo onnistuneesti tehoa näille kauhistuttaville näyille ja tuleville tapahtumille sen seikan avulla, että kaiken keskiössä on puolustuskyvytön lapsi. Se herättää lukijassa (ainakin minussa) epätoivoa ja kauhistusta, eräänlaista voimattomuutta jonkin suuremman ja mahtavamman edessä. Sillä perhe ei todellakaan ole Overlookissa yksin, vaikka siltä näyttääkin.

Teoksessa ilmenevä kauhu on kaksitasoista. Tarkoitan sillä sitä, että toisaalta kauhuntunteiden aiheuttajana on realistisia asioita, sellaisia joita voi oikeasti tapahtua (kuten esimerkiksi mielenterveyden vakavat häiriöt seurauksineen). Toisaalta kauhua nostattaa yliluonnollisten ilmiöiden, näkyjen ja tunnelmien kuvaus, asiat joita sinänsä ei oikeasti voi terveellä järjellä ajateltuna tapahtua, mutta joiden olemassaolosta tai -olemattomuudesta ei sittenkään voi olla ihan varma. Kingin luoma psykologisen jännityksen ja kauhun verkko asettaa lukijan ajatusmaailman kyseenalaiseksi, mikä tekee teoksesta vieläkin hiuksianostattavamman.

Olen joskus aikaisemminkin lukenut Kingiltä pari teosta, joista Uinu, uinu lemmikkini jäi hyvin mieleen. Pidin Kingin tyylistä kirjoittaa, hänen tekstinsä eteni sujuvasti ja loogisesti. Siinä suhteessa Hohto oli pettymys, sillä mielestäni suomennos on paikoitellen hyvin kömpelöä etenkin lauserakenteiden kohdalla. Se seikka ehkä hieman himmensi lukukokemustani, mutta Kingin tekstin sisältö todellakin huikaisi. Vaikka Hohto olikin mielenkiintoinen teos ja oli mukavaa lukea välillä jotakin erilaista, niin kauhu ei ole ihan minun juttuni kumminkaan. Teos oli minulle jopa hieman liian jännittävä ja pelottava. Genrellä (ja Kingillä) on kuitenkin ansionsa, sitä ei käy kiistäminen!

♠♠♠♠½

Kirjoitin tästä myös koulun blogiin käyttäen alkuperäisen tekstini suoria lainauksia. Jos yhteneväisyyteen törmäätte, ei kyse ole plagiaatista, mikäli kirjoittajana nähdään minut. 

Levottomia unia

Edith Södergran: Levottomia unia

131 s., Kirja kerrallaan 2004

näköispainos vuoden 1929 painoksesta

Olen lukenut Stephen Kingin Hohtoa tässä viimeisen viikon aikana, mutta paksu kirja ottaa aikansa. Alan olla jo loppusuoralla, mutta päätin silti lukea välillä jotain muuta. Edith Södergranin runoteos Levottomia unia tuntui nimensä puolesta aika osuvalta valinnalta, sillä Kingin Hohto on todellakin omiaan aiheuttamaan levottomia unia.

Olen tutustunut Södergranin tuotantoon jonkin verran lukioaikoinani. Pidin jo tuolloin hänen runoistaan ja siitä luonnon, tunteiden ja uskonnollisuuden sekoituksesta, joka hänen runoissaan sangen usein vallitsee. Södergran kuitenkin jotenkin pääsi unohtumaan, sillä hänen runoissaan oli myös jotakin sellaista, mikä ei oikein minua sykähdyttänyt. Sama kuvio tuntuu toistuvan myös tämän kokoelman kohdalla, enkä edelleenkään osaa määritellä, että mikä tuo loitontava asia on.

Södergran kirjoittaa mielestäni melko modernia runoutta, hän ei alistu perinteisen runomitan kaavoihin ja loppusoinnullisuuteen. Hänen runoissaan vahvoja teemoja ovat luonto ja uskonnollisuus, ja hän välittää niissä myös suuria tunteita. Mielestäni hänellä on kyllä taito kuvata näitä asioita, mutta toisinaan mennään jo liiallisesti jumaluuden ihannoimisen puolelle. Joistakin runoista ei minun nähdäkseni kerta kaikkiaan voi löytää muita kuin uskonnollsia aspekteja, joten näillä runoilla ei tunnu olevan pahemmin muuta annettavaa kuin Södergranin oman hengellisen ajatusmaailman kuvaaminen. Tämäkin kokoelma sisältää paljon tuon tyyppisiä runoja, mikä on mielestäni sääli, sillä Södergranin luontoa ja tunteita kuvaavat runot ovat kauniita, herkkiä ja tulkinnanvaraisia.

Kuten tiedämme, Edith Södergran kuoli jo nuorena keuhkotautiin. Vakava sairaus on varmasti osittain jättänyt jälkeensä hänen runoihinsa, sillä monista runoista olin aistivinani hyvin vahvasti kaipausta: kaipausta elää ja kokea asioita, kaipausta siitä, että pian kaikki maallinen on takanapäin. Tuo kaipaus tuo näihin runoihin mielestäni entistä syvempää tunnetta ja paloa, joka ainakin minuun teki vaikutuksen.

Kokoelman suosikkirunoikseni muodostuivat aistillinen Päivä viilenee sekä herkkävireinen ja kaipaava Tähdet. Kokoelman kaunein säepari löytyy mielestäni runosta Rakkaus. Kyseessä on runon lopetus: "Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta / mitään puutu.". Se on mielestäni todella kauniisti sanottu ja osaltaan kiteyttää sitä kaipaavuuden tunnelmaa, joka nähdäkseni on koko kokoelmassa vahvasti läsnä.

♠♠♠

Minna Canthin päivänä: Työmiehen vaimo

Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885)

yhteisniteessä Valitut teokset, WSOY 1953

Viime vuonna vietin Minna Canth -teemapäiviä blogissani, joten tänä vuonna noteeraan päivän hieman hillitymmin. Tänään palasin takaisin Työmiehen vaimon pariin monen vuoden jälkeen, sillä edellisen kerran luin tämän syksyllä 2008. Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoista ja erityisesti pidän näytelmästä Anna Liisa, mutta Työmiehen vaimo onkin heti seuraavana perässä.

Olen hieman hämmästynyt siitä, miten erilainen lukukokemukseni olikaan nyt toisella lukukerralla. Ensimmäinen lukukerta sai minut ajattelemaan asioita, olin melko pöyristynyt ja teos ehkä hieman muokkasi maailmankuvaanikin: olinhan 16-vuotias lukion ekaluokkalainen. Nyt 22-vuotiaana lukukokemuksessa oli samoja piirteitä, mutta koin teoksen paljon voimallisemmin. Johannan tuska väärien syytöksien alla, epätoivo ja pelko, suorastaan riipivät sydäntäni. Johannan hahmo tuli nyt paljon lähemmäs kuin viimeksi. Tekstin sisältö muutenkin, esimerkiksi Homsantuun toteamus "Teidän lakinne ja oikeutenne -- Niitähän minun pitikin ampua" aukesi paljon paremmin, samoin viittaukset yleiseen yhteiskuntajärjestykseen tuona aikana (1880-luvulla).

Näytelmä kertoo Johannasta ja Ristosta, joiden häistä näytelmä alkaa. Risto on juomari ja petturi, kaikkea muuta kuin Johanna oletti, mutta sitkeästi nainen yrittää jaksaa avioliitossaan. Johannan epätoivo tuntuu hyvin liikuttavalta, se pakahduttaa mieltä. Samalla kertaa Johannan periksiantavuus lyö kiukun kipinää mieleen: tee nyt jotain nainen! Minna Canth heijastelee tällä mielestäni erinomaisesti sitä, miten mies oli ylivaltainen vaimoon nähden. Tekstiä on höystetty runsaasti Raamatunkatkelmilla, mikä oikeastaan vasta nyt välitti toimi minulle tehokeinona. Raamatusta Risto haki oikeutusta toimilleen, vaikka ei muuten asiaan uskonutkaan. Aika ristiriitaista, sanoisin. Canth osaa tällaisten seikkojen käytön todella hyvin.

Riston lurjusmaisuus ja itsekeskeisyys suututtaa, mutta toisaalta Johanna voisi laittaa tiukemmin kampoihin. Kaiken huippu on se, kun Risto menee viinanhimoissaan varastamaan kankaan, jota Johanna kutoo asiakkaalle. Se syöksee vaimon sellaiseen ahdistukseen, että sen vaikuttavuutta on vaikea kuvailla. Mikä hirveä mies ja vaimo-rukka!

Työmiehen vaimo on edelleenkin mielestäni yhtä hyvä näytelmä kuin kuusi vuotta sitten. Henkilöhahmot herättävät minussa nyt kuitenkin enemmän tunteita, samoin tarina itsessään. En tiedä mikä siinä onkin, että Canth vakuuttaa minut yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikka hänen teostensa aikakehys on jo vanhentunut, niin niiden aiheet ovat edelleenkin ajankohtaisia: tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. 

Näin illansuussa toivotan vielä kaikille oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

346 s., Tammi 2013

alkup. The Keep, 2006

suom. Heikki Karjalainen

Jennifer Eganin Sydäntorni todella vie mennessään. Kaksi iltaa vietin uppoutuneena Sydäntornin linnamaisemiin, joiden jännityksellä maustettu goottilaisuus piti minua otteessaan kuin pihdit. Lukemisen jälkeen olo on hieman hämmentynyt, sillä mielestäni loppuratkaisu tuntui lattealta kirjan muuhun tunnelmaan nähden.

Sydäntorni sijoittuu linnamiljööseen, jonka menneisyys ulottuu 900:n vuoden taakse. Itä-Euroopassa sijaitsevan linnan pihalla on neliskulmainen torni, sydäntorni, rakennettiin suojelemaan linnan asukkaita hyökkäyksiltä. Torniin onkin linnoittautunut omistajasuvun 98-vuotias edustaja, ylväs paronitar von Ausblinker, joka ei hyväksy hotellihanketta, jonka saksalaiset aloittivat ja jota Howard jatkaa. Tarinan keskeisimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Danny, Howardin huliviliserkku, joka kutsuttiin auttamaan linnan restauroinnissa. Taustalla on koko ajan tapahtuma, joka vuosia sitten tapahtui serkusten suvun piknikillä. Tarinaa kertoo vankilassa oleva Ray, joka todisti tapahtumia aitiopaikalta. Mutta kuka hän on ja kenet hän murhasi?

Jennifer Egan on saanut ympättyä teokseensa runsaasti herkullisia piirteitä, joista päällimmäisenä nousee esiin goottilainen jännitys, jota hän käyttää taitavasti. Vanhan linnan villiintynyt puutarha, ränsistyneet huoneet, odottamattomat salakäytävät ja ennen kaikkea omistajasukuun liittyvät tarinat ja legendat sekä yliluonnolliset ilmiöt saavat minut viihtymään ja virittävät välillä jännityksen äärimmilleen. Egan osaa luoda tunnelmaa hyvin taitavasti. Ripaus kauhukertomuksen piirteitä, dekkarimainen kehys ja viihdyttävä kerronta ovat onnistuneesti tasapainossa.

Vaikka Eganin kerronta onkin sujuvaa, minua häiritsi hieman se, miten hän kuvasti tapahtumia kahdessa ajassa. Asia sinänsä ei ole ongelma, mutta kun liikuttiin linnamiljöössä ja nautin täysin siemauksin, hän välillä rikkoi ihanan eheän kertomuksen palauttamalla sen yllättäen nykyhetkeen ja tuomalla kertojan ja hänen tilanteensa elävästi lukijan eteen. Toki se tuo linnakundin tekstiin "amatöörimäisyyttä", sitä kai Egan tuolla ratkaisulla hakee, mutta minun lukukokemustani se laimensi, sillä muutos ja muistutus olivat liian äkkinäisiä. Olisin halunnut lukea ehjää tarinaa ja palata sitten Rayn vankilamaailmaan omana kokonaisuutenaan, vaikka maailmojen välillä onkin linkkinä tämä tarina.

Loppuratkaisu on mielestäni jokseenkin lattea ja liian "helppo". Se jättää paljon aukkoja esimerkiksi Howardin ja paronittaren tarinoiden jatkumoon, vaikka jotakin voidaankin kuvitella. Olisin odottanut tiivistunnelmaisempaa loppua, jossa jännitys olisi saanut merkittävän roolin. Olen hieman pettynyt loppuratkaisuun, sillä mielestäni tunnelma romahtaa siinä täysin, vaikka tavallaan jokin ympyrä sulkeutuukin. Kokonaisuutena teos on kuitenkin melkoisen toimiva, jos pyrin ajattelemaan sitä irrallisena loppuratkaisusta.

♠♠♠♠

Vuonna 1984

George Orwell: Vuonna 1984

340 s., WSOY 1981, 5.p.

alkup. Nineteen eighty-four, 1949

suom. Oiva Talvitie

George Orwellin scifi-romaani Vuonna 1984 on ollut lukulistallani pitkään, kuten niin moni muukin teos. Kirjallisuuden genrejen kurssilla oli tämä yhtenä vaihtoehtona luettavaksi scifi-kirjaksi, joten päätin vihdoin lukea tämän. Orwellin Eläinten vallankumous on mielestäni melkoisen vaikuttava teos, joka edelleen on säilynyt mielessäni sangen voimakkaasti. Kirjoittamani arvio siitä ei ole mitään huippuluokkaa, todellakaan!, ja hieman ihmettelen arvosanaperusteitanikin, mutta linkitän sen kuitenkin tähän.

Vuonna 1984 kertoo yhteiskunnasta, jota edes etäisesti muistuttavaa ei soisi olevan olemassa milloinkaan. Kirjan teemana on se, miten valtio koko ajan valvoo kansalaisiaan eikä edes ajatukset ole omia. Kirjan iskulause "Isoveli valvoo" on todennettu teoksessa pöyristyttävissä määrin. Joka paikassa on kaukovarjostimia, joista tarkkaillaan jokaista liikettä, todellista tietoa vääristellään jatkuvasti paremmaksi ja miellyttävämmäksi, pienikin ele tulkitaan rikkeeksi Puoluetta kohtaan ja joka puolella vilisee Ajatuspoliisin miehiä. Ihmisiä katoaa jatkuvasti, mitään yksityisyyttä ei ole ja mihinkään ei voi luottaa.

Kirjan päähenkilö Winston käy läpi monenlaisia vaiheita, tärkeimpänä se, miten hän uskaltautuu vastustamaan valtavirtaa, vaikka siitä voi seurata ennen pitkää pelkkiä ikävyyksiä. Vaikka Winston uskaltaa epäillä Puoluetta, on silti teoksessa koko ajan nähtävillä se, miten ihmiset eivät edes uskalla ajatellakaan, etteikö nykyinen yhteiskuntamalli olisi oikeudenmukainen ja toimiva. Ihmisiltä on nitistetty kaikki oma tahto, ja ne joilla sitä on, on aivopesty ajamaan tosiasiassa Puolueen tahtoa ikään kuin omanaan. Mielestäni siinä on jotakin riipaisevaa. Kaikki perinteiset siteet ihmisten välillä (sukulaisuus, ystävyys, rakkaus, yleinen kiintymys) on pyritty karsimaan pois. Orwell osoittaa ikään kuin teoriansa siitä, mitä ihmisistä jää jäljelle, jos minkäänlaiset tunteet eivät ohjaa heidän toimintaansa.

Tämän kirjan lukeminen oli hyvin silmiä avartavaa. Aluksi en meinannut millään saada juonesta kiinni ja kirjan lukeminen otti niin sanotusti hieman hiekkaan, mutta yllättäen teos synkkyydestään huolimatta alkoi vetää sellaisella voimalla, että lukemista ei voinut lopettaa. Teoksen tapahtumat, erityisesti kidutuskuvaukset, järkyttivät oikeasti. Myös tunteettomuus ja manipulaation tulokset hätkähdyttivät. Tuntuu oudolta ajatella, että scifi-kirjan tapahtuma-aika on jo takanapäin. Siksi onkin helpottavaa, että kirjan luettua saa sanoa, että onneksi maailma ei muuttunut sellaiseksi kuin Orwell sen kuvasi.

♠♠♠♠
Kirjoitin tästä kirjasta myös koulun blogiin. Osa siitä on suoria lainauksia tästä tekstistä, joten kyse ei ole plagiaatista, jos kirjoittajana olen minä.

Hopearenkaan taika

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

252 s., Tammi 2010

kansi: Kaarina Kaila

Raili Mikkanen on yksi suosikkinuortenkirjailijoitani, sillä hän todella osaa kirjoittaa historian eläväksi ja selkeäksi lukijalle kuin lukijalle. Hopearenkaan taika oli minulle täysin uusi tuttavuus, en ollut aiemmin edes kuullut koko teoksesta, vaikka olenkin aikaisemmat osat lukenut (ja osan niistä varmaan useampaankin otteeseen). Hopearenkaan taika on itsenäinen jatko-osa teoksille Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat ja Pähkinäpuinen lipas.

Teos sijoittuu 1600-luvulle ja etenkin Saksan maaperälle, Stralsundin satamakaupunkiin, mutta kuvaa myös lyhyttä ajanjaksoa Suomessa. Pääosassa ovat aikaisemmista osista tutut sisarukset Margareeta ja Anna, jotka matkustavat vastalöydetyn isotätinsä Katarinan kanssa Saksaan, sukulaistensa kaupunkiin. Köyhissä oloissa kasvaneet nuoret naiset kohtaavat kaupungissa paljon sellaista, mikä on heille uutta ja vierasta: yltäkylläisyyttä ja uusia tapoja toimia. Etenkin Margareeta saa huomata, että loppujen lopuksi oli maa mikä hyvänsä, ihmisillä on samantyyppisiä ongelmia ja suruja. Kesän jälkeen sisarukset palaavat Suomeen, mutta moni asia on muuttunut pysyvästi.

Ensinnäkin minun on pakko heti sanoa, että takakansi kirjassa on sangen harhaanjohtava, sillä sen mukaan vierailu katkeaa dramaattisesti ja tyttöjen on palattava Suomeen. Totta on, että dramatiikkaa mahtuu matkaan, mutta se ei ole paluun syy. Takakannen mukaan Margareeta myös saa hopeisin rannerenkaan, mutta todellisuudessa hän löytää sen ihan itse ja antaa siitä puolet eräälle saksalaiselle henkilölle. Takakannen harhaanjohtavuus ei sinänsä lukunautintoa häirinnyt, mutta kyllä se hieman harhaanjohtavia lupauksia kirjasta antaa.

Itse tarina on mielestäni toimiva, joskin välillä hieman turhan ripeästi etenevä ja äkkinäisiä käänteitä saava teos. Osa käänteistä on myös sangen epäuskottavia, sillä ne tapahtuvat niin odottamatta. Se hieman hajottaa muuten eheää ja uskottavaa kokonaiskuvaa. Sen ansiot ovat mielestäni kuitenkin etenkin 1600-luvun ajankuvan luomisessa, vaikkakaan Mikkanen ei jätä itse tarinaa historian jalkoihin. Hän punoo historiallisia yksityiskohtia, tapoja ja tyylejä mukaan tähän tarinaan hyvin taitavasti, ja tästä välittyy elämänmakuisesti historian piirteitä. Mikkanen hallitsee historian hyvin ja tietää miten käyttää sitä tehokeinona niin, että se antaa tarinalle uusia ulottuvuuksia. Vaikka tätä voi kutsua historialliseksi nuortenromaaniksi, voi tätä yhtä hyvin nimittää myös kasvutarinaksi, jolle historia vain antaa ajallisen viitekehyksen. Aikuistuminen ja päätösten tekeminen on tässä kuitenkin olennaisempaa kuin historialliset tapahtumat.

Tämä kirja on mielestäni hyvin toimiva kokonaisuus, joka jää hieman avoimeksi. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Annan ja Margareetan elämät jatkuvat matkan jälkeen ja mihin tehdyt päätökset heitä johdattavat. Lukijalla on nyt tilaisuus kuvitella tarinalle jatko, mutta toivoisin Mikkasen vielä jatkavat sarjaa ja täyttävän nämä kysymykset. Erityisesti parantaja Margareeta on minulle ollut nuoresta tytöstä pitäen hyvin mieleenpainuva hahmo, jonka vaiheista olisi kiva lukea enemmänkin.

♠♠♠♠

Ole se valo joka olet: enkeleitä ja villasukkia

Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet - enkeleitä ja villasukkia

242 s., 8 kuvasivua, CD-levy
Tammi 2013

Kirsi Rannon esikoisteos Ole se valo joka olet, on kiinnostanut minua aina siitä lähtien, kun Ranto vieraili työharjoittelukirjastossani kertomassa kirjastaan. Olen hieman pitänyt tätä enkelijuttua sellaisena höpöhöpönä, enkä kirjan luettani oikein tiedä mitä ajatella. Livenä Ranto oli hyvin aito ja hän tuntuu kyllä oikein tosissaan uskovan enkeleihin ja niihin aatteisiin, joita hän kirjassaan käsittelee. Samalla kuitenkin jäi hieman sellainen olo, että onko tässä nyt hieman melodramatisoitu asiaa ja onko Ranto hieman hurahtanut. Toisaalta uskon, että tunne on aito, mutta toisaalta sen voima tuntuu hämmentävältä. En ole varma, miten kirjoittaa tästä kirjasta, sillä tästä jäi niin kahtiajakoinen olo. Lisäksi koen vaikeaksi kirjoittaa tästä, sillä toisen ihmisen tuntemuksia on paha mennä arvostelemaan: mistä minä muka tiedän mitä Kirsi Ranto näkee ja kokee.

Ole se valo joka olet luo läpikatsauksen vuoden 1998 tangokuningattaren elämään. Se kuvaa hieman hänen lapsuuttaan ja teini-ikäänsä sekä varhaisaikuisuuttaan, mutta pääpaino tässä kirjassa on kuitenkin viime vuosissa, jolloin Ranto löysi turvaa ja lohtua enkeleistä ja äiti Ammasta. Hän teki täydellisen elämänmuutoksen, jossa ulkoiset puitteet ja roolin taakse piiloutuminen jäivät pois ja tilalle tuli rauha, usko ja todellisen itsensä löytäminen. Ranto kuvaa kirjassaan sitä, miten keikkalavat veivät nuorta naista ja hän paloi loppuun, menetti lopulta kaiken urasta avioliittoon ja löysi itsensä uudelleen.

Omakohtaisuus tässä kirjassa on jotain sellaista, joka varmasti tuo vertaistukea niille, jotka ovat elämässään joskus eksyneet todella pahasti. Samaten tämä kirja varmasti kiinnostaa kovasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet samanlaisia enkeli-ilmiöitä tai henkisen muutoksen kuin Ranto. Minulle tällä kirjalla ei sinänsä ollut kauheasti annettavaa, lähinnä suhtauduin mielenkiinnolla Rannon ajatuksiin ja kokemuksiin enkeleistä, vaikka skeptisyyteni kyllä edelleen hieman laittaa minut epäilemään, että voiko olla niin kuin Ranto kertoo. Mutta kuten jo sanottu, mistä minä tiedän voiko vaiko eikö. Mutta joka tapauksessa tämä on ihan mielenkiintoinen selviytymistarina, jonka kyllä lukee nopeasti.

Kirjalliset avut tässä kirjassa ovat mielestäni hyvät. Teksti on sujuvaa ja loogista, mutta paikoitellen on kyllä vaikeaa seurata perässä, kun eteenpäin mennään niin vauhdilla. Toisaalta tahdin voi antaa anteeksi, sillä koko ajan mennään lähemmäs itse pääasiaa eli elämänmuutosta. Kirjaan on otettu mukaan muutamia Rannon sanoituksia, joita hän on työstänyt matkallaan omaan itseensä. Ne ovat hyvin kauniita ja täytyy sanoa, että Rannolla voisi todellakin olla kykyjä myös runoteoksen tekemiseen.