Talvikaupungin valot

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

WSOY 2025

kansi: Kaisu Sandberg

Perustuu Me Naiset -lehden vuonna 2024 julkaisemaan jatkokertomukseen.

Talvikaupungin valot kietoivat minut syliinsä marraskuussa. Pidän Kajannon kirjoista, mutta hieman jännitin mitä mahtaisin tästä kirjasta pitää, sillä nelikymppinen avioeroa läpikäyvä kahden teinin äiti Vilma elää varsin erilaista elämää kuin minä. Kuten hyvän kirjan kanssa yleensäkin käy, millään tuollaisilla lähtökohdilla ei varsinaisesti ole väliä, vaan tarina nappaa otteeseensa joka tapauksessa. Talvikaupungin valot sopii määritelmään mainiosti.

Hiljattain eronnut Vilma päättää viettää joulunsa aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Entinen puoliso toivoo saavansa viettää lasten kanssa viimeisen joulun heidän vanhassa kodissaan ennen kuin he myyvät sen pois. Vilma ei halua jäädä surkuttelemaan tilannetta, vaan varaa itselleen airbnb-asunnon Helsingistä, pakkaa tavaransa ja suuntaa kaupungin sykkeeseen.

Helsinki onkin toinen asia, jonka vuoksi etukäteen epäilin, että tämä ei ehkä ole ihan minun kirjani. Helsinki on minulle etäinen kaupunki enkä ole koskaan hurmaantunut siitä, joten epäilytti tarttua kirjaan, joka rakentuu vahvasti sen miljööseen. Sinänsä tyhmää, koska olen pitänyt mm. Soinisen Signestä ja Westön Leijoista, jotka molemmat sijoittuvat vahvasti Helsinkiin. Niin vain pidin tästäkin ja oikeastaan viihdyin hyvin, mikä sekin on taitavan kirjailijan ansiota.

Talvikaupungin valot osoittaa, että vaikka perinteillä on paikkansa ja arvonsa, kaikkea ei tarvitse aina tehdä samalla tavalla. On myös ok tuulettaa vanhoja tai luoda kokonaan uusia perinteitä. Joulu on lopulta mielentila, ei säännönmukaista suorittamista, kuten Vilma teoillaan osoittaa. Tykkäsin paljon myös siitä, miten tässä oli vähän samaa rakennetta kuin Kahvila Koivu -sarjassa - kappaleiden alussa esiteltiin tarkemmin tapahtumapaikkoja, Koivussa taas keskeisiä reseptejä. Kaiken kaikkiaan oikein kiva jouluinen lukupala.

Lukupiirikirja: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Otava 1996

alkup. Drakarna över Helsingfors, 1996

suomentanut Arja Tuomari

äänikirjan lukijana Jussi Puhakka

Marraskuun lukupiirikirjana luimme Kjell Westön romaanin Leijat Helsingin yllä. On itse asiassa varsin yllättävää, että en ollut aiemmin hoksannut valita Westötä meille luettavaksi, vaikka olen hänen tuotannostaan ollut varsin tietoinen ja hän on tuntunut meidän piiriin hyvin sopivalta kirjailijalta. Keskustelu tästä olikin todella mielenkiintoista, vaikka - tai ehkä juuri siksi että - mielipiteet jakautuivat laidasta laitaan.

Westö on kirjailijana sellainen, jonka teokset vaativat minulta aina jonkinlaista "henkistä valmentautumista" ja tiettyyn lukutunnelmaan pääsyä, mutta jotka kyllä palkitsevat lukijansa lopulta. Minulle tuli Leijojen kanssa kiire, joten kuuntelin sen isoksi osaksi äänikirjana. Toimii oikein hyvin niinkin, vaikka hahmoja onkin runsaasti ja kerrontanäkökulma vaihtelee.

Riku Bexar on Leijojen keskushenkilö, joka on varttunut räkänokkaisesta helsinkiläispojasta aikuiseksi mieheksi ja isäksi. Siinä missä kertomus on Rikun aikuistumistarina, on se myös kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta nousukaudella. Perhesiteet, ystävyyssuhteet ja Helsinki ovat kaikki tarinan kannalta yhtä tärkeitä, päähenkilöä määritteleviä tekijöitä.

Leijoissa pidin eniten paitsi Westön kerronnasta myös hänen hahmoistaan, jotka ovat kyllä rosoisia ja joskus oikeastaan aika inhottavia, mutta myös hyvin inhimillisiä. Vaikka periaatteessa tarinaa olisi voinut tiivistääkin, pidin paljon siitä, miten Westö pysähtyy kuvaamaan ihmisten välisiä kohtaamisia ja henkilösuhteita. Teoksen pitkä aikajänne Rikun lapsuudesta aikuisuuteen asti mahdollistaa upean ajankuvan luomisen. Juuri teoksen runsaus viehätti minua, enkä siksi todella tiivistäisi hiukkaakaan.

Saa nähdä milloin seuraavan kerran saan oikean mielentilan Westön tuotantoon tarttumiselle, mutta tästä kokemuksesta jäi kyllä hyvä mieli.

Vedenmorsian

Emmi Maaranen: Vedenmorsian

Avain 2025

äänikirjan lukijana Katja Lukkarinen

Kuin olisi pehmeästi aaltoilevan veden viileään syliin sukeltanut! Pidin paljon kirjan miljööstä, ajankuvasta ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta. Jokin tässä, ehkä juuri miljöö ja jotkin juoniasetelmat, toi mieleeni F.E. Sillanpään hienon pienoisromaanin Hiltu ja Ragnar. Vaikka Emmi Maarasen teos sijoittuu 20 vuotta myöhempään aikaan eli vuoteen 1926, moni asia on edelleen samankaltaista. Naisen maine on helposti mennyttä, palvelijattaren työpäivät pitkiä ja miehillä suurempi vapaus.

Elsa ja Aada ovat kumpikin köyhistä perheistä kotoisin olevia nuoria naisia, jotka pääsevät yhtä aikaa palvelijattariksi helsinkiläiseen huvilaan. Työtä tehdään aamusta iltaan vanhemman palvelijattaren johdolla. Pieniä vapaahetkiä täytyy yrittää löytää vaikka kauppahallireissulta. Alati kasvava Helsinki on mahdollisuuksia täynnä. Haaveissa siintää elokuvat ja muoti, hieman kauempana helpompi työ tai Amerikan ranta. Ajankuvaus on onnistunut hyvin.

Huvilan omistaja on poikamies, luonnontieteistä kiinnostunut originelli, joka on ystävällinen mutta etäinen. Enemmän kontaktia ottaa huvilassa toisinaan majoittuva isännän serkku Valter. Merillä seilannut paremman perheen vesa on kiinnostava ja jännittäväkin tuttavuus, joka tarjoaa uuden ajan tuulahduksia ja osoittaa, että luokka-asetelmia voi halutessaan murtaa.

Maaranen aloittaa tarinansa vetävästi paljastamalla, että jollekulle on käynyt huonosti. On tapahtunut henkirikos, jonka syy alkaa vähitellen paljastua. Uhri lepää meren pohjassa vesikasvien ympäröimänä, odottaa jotakuta hakemaan hänet takaisin. Maarasen kieli on välillä lähes runollista, kauniin soljuvaa.

Tässä on hieno omaleimainen ja siksi niin mieleenpainuva tunnelma. Se jätti minulle samanlaisen viileän tunnun kuin iholle jää iltauinnin jälkeen. Teos pysyy mielestäni koko ajan jotenkin etäällä, tuntui kuin minäkin olisin seurannut tapahtumia jostakin vähän kauempaa, kenties veden kalvon läpi. Tämä oli ehdottomasti miellyttävä tyyliseikka, ei siis lainkaan huono asia.