Nattavaara

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

Pohjoinen-trilogia, osa 1

11 h 26 min., Into-kustannus 2022

alkup. Nattavaara 2020

suom. Kari Koski

lukijana Toni Kamula

Kun aloin kuuntelemaan Engströmin ja Richertin ensimmäistä yhteistä romaania, kuvittelin jostain syystä aloittavani niin sanotusti tavallista jännäriä. Melko pian oivalsin, että kyseessä onkin dystooppinen kuvaus luonnonkatasrofien, sotien ja pandemioiden romahduttamasta yhteiskunnasta. Yleisesti ottaen myös dystopiat joissain määrin kiinnostavat minua, mutta Nattavaara ei nyt oikein vienyt mennessään.

Kun teini-ikäinen Erik löytää vanhempansa kuolleina saunasta, pelkäävät kyläläiset heidän sairastuneen ja kuolleen kulkutautiin. He karkottavat Erikin ja tämän pikkusisaren erämaahan, jolloin päättäväinen Erik suuntaa heidän kulkunsa kohti Kiirunaa tarkoituksenaan hakea oikeutta Kansantuomioistuimelta. Koko maata ja myös tuomioistuinta johtaa suuruudenhullu jaarli, mutta valtakunnan kakkosmies kohtaa kaksikon ensin ja värvää Erikin kätyrikseen. Teoksen toisena keskushahmona nähdään pienen tilan emäntä Marja, joka lähtee maantierosvojen matkaan heidän tunkeuduttua taloon ja varastettua kaiken vähänkään tarpeellisen. Hän joutuu valitsemaan elämän ja kuoleman väliltä, sillä yksin hän ei siinä tilanteessa selviäisi.

Vaikka Nattavaara on sinänsä raadollinen kuvaus ihmisyyden katoamisesta, epätoivosta ja tuntemamme kaltaisen yhteiskunnan romahtamisesta, oli teos kuitenkin jotenkin tylsä. Kuuntelin teoksen kyllä ihan reipasta vauhtia, mutta suurta kiinnostusta en tarinaan tuntenut. Miljöön kuvauksesta sen sijaan pidin, sillä ääriolosuhteissa on jotain kiehtovaa ainakin niin kauan kuin niitä ei tarvitse itse kokea. Nattavaara on trilogian avausosa, mutta en usko tarttuvani muihin osiin, kun ne suomennetaan.

Lukupiirikirja: Marja ja Niila

Hannele Pokka: Marja ja Niila

342 s., WSOY 1997

kannen kuva: Merja Aletta Ranttila

Lukupiirimme kokoontui alkuviikosta keskustelemaan Hannele Pokan esikoisromaanista Marja ja Niila. Teos joutui ilmestyttyään pienimuotoisen kohun keskelle, koska siinä olevat seksikohtaukset herättivät paheksuntaa. Moni piti teosta sopimattomana, sillä Pokka oli kirjan ilmestymisen aikoihin maaherran virassa. Luettuani teoksen minun on helppo todeta, että kohu on ollut melkoisen turha ja paisuteltu. Seksiä teoksessa kyllä kuvataan, mutta hyvin vähäisessä määrin.

Helsinkiläislähtöinen Marja ihastui Lappiin jo nuorena, ja hänelle oli selvää, että sinne hän aikuisena haluaa asettua asumaan. Niilan hän kohtasi, kun oli jo muuttanut Rovaniemelle asumaan. Mies pelasti hänen henkensä, sillä Marja eksyi lumimyrskyssä tunturiin ja joutui onnettomuuteen. Siitä alkoi lantalaisnaisen ja saamelaismiehen yhteinen tie, joka ei missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä. Ympäröivän yhteiskunnan paine on valtava, vaikka rakkautta riittäisikin.

Lukupiirimme jakautui lähes kahteen leiriin tämän kirjan suhteen, sillä jotkut olivat pitäneet tästä valtavasti, mutta vähintään yhtä moni piti tätä melko heikkona kyhäelmänä. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Mielestäni teoksen kirjalliset ansiot jäävä melko kevyiksi. Tämä teos on kovin sirpalemainen ja tuntuu, että sitä on kirjoitettu pala kerrallaan ja lopuksi palaset on vain koottu yhteen. Aikahypyt eivät ole luontevia, Marjan päiväkirja on kaikkea muuta kuin aidon tuntuinen ja kerronta tökkii. Aina kun tarina tuntuu pääsevän lentoon, katkeaa se johonkin ihmeelliseen aikahyppyyn tai ajautuu täysin sivuraiteelle pääasiasta.

Mielestäni Pokka ei onnistu puhaltamaan tarinaan tai hahmoihin kunnolla hehkua. Minulle jäi tunne, että oikein mihinkään ei pureuduta kunnolla, vaan kaikki jää jotenkin pintapuoliseksi. Saamelaiskysymyksen käsittelyssä olisi ollut varmasti paljonkin tarttumapintaa ja Pokalla myös näkemystä siitä. Eräs piiriläinen kyllä nosti esiin hyvän huomion siitä, että ehkä tässä on jopa pyritty neutraaliuteen ja pintapuolisuuteen - Pokan asemassa varmasti varoo ärsyttämästä ketään.

Teos sai lukupiirissä myös vuolassanaisia kehuja. Lapin luonnon kuvausta kiiteltiin ja jotkut olivat kokeneet henkilöhahmot hyvin onnistuneiksi. Marjan ja Niilan rakkaustarina ihastutti, ja muutama sanoi haluavansa lukea teoksen jatko-osankin. Tämä oli siis sangen hyvä valinta lukupiirikirjaksi, koska keskustelua ja mielipiteitä tämä kyllä herätti.

Kun kaupunki suljettiin

Fang Fang: Kun kaupunki suljettiin - Wuhanin kohtalonhetket

13 h 3 min., Into Kustannus 2021

alkup. Wuhan fengcheng riji

suom. Rauno Sainio

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin jo ihan alkuvuodesta Fang Fangin päiväkirjaan perustuvan kuvauksen Wuhanista koronapandemian alussa vuonna 2019. Samaan aikaan kotikunnassani koronatilanne oli heikko ja useampi lähipiiriini kuuluva sairastui tautiin ja joutui olemaan pitkäänkin karanteenissa - nyttemminhän karanteenikäytäntöjä on muutettu. Kuuntelukokemus oli melkoisen ahdistava ja siksi siitä kirjoittaminenkin on jäänyt.

Jos joku kuvittelee, että koronapandemian alkupisteenä tunnetussa Wuhanissa ei olisi yritetty pysäyttää taudin leviämistä, hän on väärässä. Kun Wuhanin kaupunki suljettiin täysin tammikuussa 2020, ryhtyi paikallinen kirjailija Fang Fang kirjoittamaan sosiaaliseen mediaan päiväkirjaa eristyksestä. On hätkähdyttävää ja ahdistavaa lukea silminnäkijän kuvausta kaupungista, jonka asukkailta vietiin kaikki vapaus. Kaiken tuoksinnassa tapahtui myös käsittämättömiä ylilyöntejä, kun viruksen kulku pyrittiin pysäyttämään inhimillisyyden kustannuksella.

Jälkikäteen on helppo sanoa ja nähdä monen Wuhanissa tehdyn toimenpiteen hyödyttömyys viruksen edessä. Tietoa on nykyään enemmän kuin tuolloin, mutta siitä huolimatta osa toimenpiteistä tuntuu hyvin mielivaltaisilta. Pahinta on se, miten kaupungin johtoporras yritti piilotella totuutta asukkailta. Kun Fang Fang kyseenalaisti asioita eikä kaunistellut mitään, joutui hän mustamaalaamisen uhriksi. Hänet pyrittiin leimaamaan, koska hän ei suostunut vaikenemaan. Onneksi hän piti pintansa, sillä tämä lienee melko ainutlaatuinen kuvaus eristetystä kaupungista.

Jos tässä teoksessa kaiken kamalan keskellä jotain kaunista on, niin aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen vaikeina aikoina. Fang Fang kuvaa miten naapurit ja perheenjäsenet auttoivat toisiaan sen minkä pystyivät. He pyrkivät pitämään toivoa yllä suljetussa kaupungissa, vaikka ajoittain he kokivat olonsa varmasti hyvin epätoivoisiksi. Inhimillisyys tuo lohtua, lukijallekin.

Kirjastot ja kaupallisuus

Kirjastot ja kaupallisuus, toim. Tuomas Kilpi

92 s., Oppian 2021

Luen nykyään aika harvoin niin sanottua ammattikirjallisuutta, kun opinnot eivät enää ole kannustamassa siihen. Kirjastot ja kaupallisuus, jonka on toimittanut Tuomas Kilpi, kuitenkin halusin lukea, sillä aihe kiinnostaa. Miten kirjastojen maksuttomuus ja avoimuus asettuu suhteessa kaupallisiin toimijoihin? Siihen liittyviä ajatuksia ja pohdintoja löytyy tästä kirjasta. Asiaa pohditaan eri näkökulmista ja eri kirjoittajien toimesta.

Ensiksi täytyy sanoa, että nautin tämän kirjan lukemisesta. Tuntuu, että tulin suorastaan imaistuksi tämän aihepiirin keskelle. Oli ilahduttavaa huomata, miten oma ammatillinen tieto ja osaaminen prosessoitui suhteessa tämän kirjan kirjoituksiin.

Tekstien kirjoittajien joukossa on varmasti jokaiselle kirjastolaiselle tuttuja nimiä, kuten Heikki Poroila ja Juri Nummelin. Mika Kähkönenkin lienee tuttu kaikille Kirjastolehden lukijoille, ja pidin hänen kirjoituksestaan tässä teoksessa yhtä paljon kuin hänen kolumneistaan Kirjastolehdessä. Oikeastaan haluaisin kirjoittaa vaikka jokaisesta tämän kirjan kirjoituksesta erikseen, mutta nostan nyt kuitenkin vain muutamia poimintoja, koska muuten tämä postaus venyy helposti ties kuinka pitkäksi.

Mielestäni oli mielenkiintoista lukea Ilari Reuhkalan kirjoitusta kirjastojen musiikkiosastoista. Muistan, että graduseminaarissani joku lähti tekemään musiikkikirjastoista gradua ja silloin keskusteluissa nousi esiin joidenkin kirjastojen päätös luopua cd-aineiston hankinnasta ja poistaa olemassaolevat levyt kokoelmasta melko minimiin. Mielestäni Reuhkala käsittelee aihetta niin, että itselleni ainakin aukesi sen suhteen uusia näkökulmia. Heikki Poroilan kirjoitus kirjastojen e-kokoelmien ja suoratoistopalveluiden valikoiman eroavaisuuksista täydentää mielestäni Reuhkalan kirjoitusta.

Hyvin mieleenpainuvana ja kiinnostavana koen myös Mika Kähkösen kirjoituksen Laatua vai lainauslukuja?, jossa pohditaan aineistohankinnan problematiikkaa. Varmaan lähes jokaisessa kirjastossa on arkipäivää pohtia mihin yleensä varsin pienet hankintamäärärahat käytetään. On olennaista pohtia, että mihin panostetaan, kun toisaalta lainausluvut osoittavat päättäjille kirjaston tekemää "tulosta", mutta toisaalta kokoelman riittävä monipuolisuus ja sitä myöden laadullisuus tulisi myös huomioida.

Myös Juri Nummelinin teksti Kirjastot, tekijyys, perustulo ja Heikki Poroilan Julkinen kirjasto on luonnostaan ei-kaupallinen tarjosivat kiinnostavia pohdintoja. Nummelinin kirjoituksessa pohditaan paitsi kirjan ikää myös sitä miten kirjojen saama julkisuus kasautuu hyvin pienelle osalle kaikista ilmestyvistä kirjoista. Nummelin kirjoittaa, että myös kirjablogeissa kirjojen saama julkisuus tuntuu kasautuvan näin. Hän arvelee, että bloggaajat tietävät, etteivät saa klikkauksia, jos eivät kirjoita ajankohtaisista kirjoista. Minä kuitenkin taidan uskaltaa sanoa koko kirjabloggaajaporukan puolesta, että me kirjoitamme niistä kirjoista, joita aidosti haluamme lukea. Bloggaaminen on meille harrastus ja blogit ensisijaisesti omia lukupäiväkirjojamme, jotka palvelevat meidän omia tarkoituksiamme.

Heikki Poroilan kirjoituksessa pyöritellään ajatuksia kirjaston maksuttomuudesta. Kirjoituksesta huokuu pitkän linjan asiantuntijuus kirjastoasioista. Hän osaa nähdä asiat monessa valossa, mutta summaa kuitenkin: "Maksullinen kirjasto ei ketään välittömästi surmaisi, kuten vedestä peritty kiskurihinta. Mutta pidemmällä aikavälillä vaikutus olisi samantyyppinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen näivettyminen. Ei-kaupallinen kirjasto on parempi kaikille.". Niin minäkin sen näkisin, mutta Poroila osasi pukea asian sanoiksi mitä parhaiten.

Lukupiirikirja: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa

217 s., Like 2018

alkup. Petit pays 2016

suom. Einari Aaltonen

Luimme maaliskuun lukupiirikokoontumiseen Gaël Fayen omista kokemuksistaan ammentaman Pienen pienen maan. Kirja sijoittuu Burundiin ja kertoo maan ajautumisesta sisällissotaan poliittisen kuohunnan seurauksena. Tapahtumia tarkastellaan 10-vuotiaan Gabyn kautta.

Kirja oli jo valittu ja osalla varmasti lukemisvaiheessakin, kun sotatoimet Ukrainassa alkoivat. Vaikka tilanne Ukrainassa on sikäli eri, että siellä kaiken alkujuuri on vieraan vallan hyökkääminen maahan, niin tämä kirja tuntui silti pelottavan ajankohtaiselta: ihmiset pakenevat kodeistaan, missään ei voi olla täysin turvassa ja sotatoimien myötä kaikki hajoaa. Ehkä juuri siksi tätä kirjaa tulin lukeneeksi jotenkin eri tavalla tarkastellen. Aika monta lausetta kolahti niin kovasti, että ne jäivät mieleen pyörimään.

Burundi on kansanmurhasta tunnetun Ruandan pieni naapurimaa, josta ainakaan minä en tiennyt yhtään mitään ennen tämän kirjan lukemista. Faye nostaa romaanillaan pienen pienen synnyinmaansa uudella tavalla ihmisten tietoisuuteen, tuo sen pitkän sisällissodan ja sitä edeltäneen elämänmenon lähelle lukijaa. Tämä lukukokemus jää vahvasti mieleen, sillä vaikka Pienen pieni maa on melko nopealukuinen ja kielellisesti helpon tuntuinen kirja, sen tarina tekee siitä paljon painavamman.

Kun lähdemme jostain, hyvästelemme rauhassa rakastamamme ihmiset, asiat ja paikat. En lähtenyt Burundista, vaan pakenin sieltä. Jätin oven selälleen ja poistuin taakseni katsomatta. Muistan vain isän pienen käden vilkuttamassa Bujumburan lentokentän parvekkeelta. (s. 210) 

Ruskea tyttö unelmoi

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

288 s., Kustantamo S&S 2021

alkup. Brown Girl Dreaming, 2014

suom. Katja Laaksonen

kansi: Theresa Evangelista

Bloggaamattomien kirjojen listani on tällä hetkellä jo muutaman kirjan mittainen, kun jotenkin vain tuntuu, että ei ehdi tai jaksa istahtaa koneen ääreen kirjoittamaan. Ennen kuin lista kasvaa ylittämättömän pitkäksi, on aika tarttua toimeen.

Jacqueline Woodsonin omaelämäkerrallinen Ruskea tyttö unelmoi on nuortenkirja, joka puhuttelee paljon myös aikuista lukijaa. Kyseessä on säeromaani, joten sen puolesta kirja olisi nopealukuinen. Sisältö saa kuitenkin viipyilemään sivuilla ja miettimään, että onpas ollut melkoinen elämä.

Ruskea tyttö unelmoi kertoo Jacquelinesta, joka varttui ruskeana tyttönä 1960-1970-lukujen Yhdysvalloissa, jossa rotuerottelulakien jäljet näkyivät edelleen. Jacquelinen elämä keskittyi Etelä-Carolinaan ja New Yorkiin, joissa kummassakin hän tunsi olevansa vain puolittain kotona. Lähipiiriin mahtui monenlaisia traagisia ihmiskohtaloita. Kaikesta kokemastaan huolimatta tyttö jaksoi unelmoida. Hän löysi tarinoiden kautta rakkauden kirjoittamiseen, eikä antanut lukihäiriön estää unelmaansa oman kirjan kirjoittamisesta.

Mielestäni tässä tarinassa oli niin paljon lämmintä ja hyvää, että tätä voi pitää hyvin valoisana kirjana, vaikka elämä näyttikin Jacquelinelle ja hänen perheelleen monesti traagisimmat puolensa. Tämä jos jokin on tulevaisuuden uskoa henkivä tarina, muistutus siitä, että tapahtuipa ympärillä mitä tahansa, niin mikään ei voi estää meitä unelmoimasta.