Lukupiirikirja: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

WSOY 2008, alkup. 1936

Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisellä on tänä vuonna juhlavuosi, sillä sen ensi-ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Olen Sinuhen ja muutamia muita Waltarin romaaneja lukenut nuorempana, mutta sittemmin on kulunut noin 15 vuotta vailla Waltaria. Sinuhen juhlavuosi innosti minut ottamaan meille lukupiirikirjaksi Waltarin Surun ja ilon kaupungin, sillä en halunnut kopauttaa piiriläisiä "järkäleellä päähän".

Surun ja ilon kaupunki kertoo huhtikuisesta päivästä Helsingissä. Keskiössä on joukko erilaisia ihmisiä, joiden lukija saa havaita liittyvän toisiinsa niin, että jokainen heistä kuuluu jollakin tavalla tuon päivän kohtaamisten ketjuun. Aamujunalla Helsinkiin matkustaa muukalainen, jonka tulee tehdä elämänsä uudelleen. Sairaalassa poika toipuu leikkauksesta ja odottaa kovasti kotiin pääsyä. Toisaalla vanhapiika tekee kuolemaa. Elämän ja kuoleman kirjo samassa kevätpäivässä.

Työväenluokkainen nuorimies on täynnä tunteen paloa, niin rakkautta kuin vihaakin. Herrasväkeen kuuluvaa neitoa hän rakastaa, mutta yhteiskunta itsessään synnyttää vihaa. Toinen nuorukainen on liikemiehen poika, jolla on kaikki maallinen hyvä, mutta joka on täynnä poliittista paloa. Isä on kuin irrallinen olento, viileän kohtelias ja alentuvan hyväntahtoinen mies, joka ei ymmärrä lapsiaan. Uskonnonopettaja Laurila sen sijaan tuntuu ymmärtävän opettamiaan nuoria, vaikka joutuukin punnitsemaan missä kulkee opettajan ja ystävän välinen ero.

On myös muuan kirjailija, jonka kirjoittaminen takkuaa. Kirjoituskoneen näppäimet tuijottavat takaisin eikä tekstiä synny. Kotona tunnelma on hieman kireä, mutta tytär ja pieni musta koira ovat täynnä innostusta. Tutkin lukupiiriä varten hieman Waltarin elämää ja minun tekisi mieli ehdottaa, että kirjailijan hahmo kuvaa jollakin tavalla Waltaria itseään.

Surun ja ilon kaupunki oli minulle mieluisa lukukokemus. Sen tunnelmassa on jotain kirkasta, mutta silti hahmojen kokemusten myötä kapeaa ja epätoivoista. Waltarin henkilökuvaus on tarkkaa. Monista hahmoista huolimatta jokainen painuu mieleen eikä sekoitu toisiinsa. Henkilöhahmojen moniulotteisuus, heidän haaveensa ja kipupisteensä, ovat onnistuneita. Teologinen ja yhteiskunnallinen kuvaus herättää 1930-luvun maailman yhä eloon.

Tutustu myös Sarin arvioon P.S. Rakastan kirjoja -blogissa.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Nokkahiiri 2024

kansi: Jyrki Pitkä

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja 2024

Asiakas kehui juuri palauttamaansa Skutsia, joten lisäsin itseni jonon jatkoksi ja sainkin kirjan nopeasti luettavakseni. Skutsi on pienen indie-kustantamo Nokkahiiren julkaisema nuortenromaani, joka voitti vuoden 2024 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jotenkin todella ilahduttavaa, että pienen kustantamon julkaisema kirja on saanut niin merkittävän palkinnon. Kirjailija Päivi Lukkarila puolestaan on minulle entuudestaan tuttu nimi jo omasta teini-iästä, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007). Pidin siitä sekä sen kahdesta jatko-osasta aivan valtavasti.

Skutsi kertoo neljästä nuoresta sekä eräopas Jokesta, jotka lähtevät selviytymään luontoon. Nuorille edessä on todellinen haaste, sillä kaikki tutut mukavuudet jäävät taakse eikä mukaan saa ottaa mitään älylaitteita. Iltanuotiolla viihdykkeenä ovat kauhutarinat, jotka saavat itse kunkin mielikuvituksen laukkaamaan hurjaa vauhtia. Kun kuolema vierailee leirissä, tuntuu kauhutarinoista tulevan totisinta totta. Siitä todellinen selviytyminen vasta alkaa.

Retkellä mukana olevat nuoret tulevat erilaisista lähtökohdista. Heillä jokaisella on omat kipupisteensä, mitä he eivät suinkaan haluaisi toisilleen paljastaa. Luka haluaisi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan muiden haaveiden sijaan. Joel haaveilee koomikon urasta ja iskee läppää niin, että hymyt alkavat jo hyytyä. Nasim tahtoo kirjailijaksi. Sabina on tehnyt suuren elämänmuutoksen ja kaipaa tyttöystäväänsä. Eräopas Jokke vetää vastaavanlaisia selviytymisretkiä useamman kesässä. Hän tuntee menettäneensä retkien viehätyksen, sillä vastahakoisten teinien raahaaminen retkelle ei suoranaisesti ole unelma.

Luin tätä kirjaa aluksi aika hurmaantuneena. Mukavan jännittäviä, (minulle) sopivasti pelottavia ja mielikuvitusta lennättäviä juonenkäänteitä. Miljöö toimi, samoin hahmoihin lähdin tutustumaan mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut kunnolla lukenut esittelytekstiä ennen lukemista, joten kuoleman vierailu leirissä tuli minulle yllätyksenä. Aika raju veto, mutta toimiva. Jännitys kuroutui hienosti, mutta yhtäkkiä kirja vain loppui. Petyin siihen, miten loppuratkaisu tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti. Jännityksen piikki olisi mahdollistanut tarinan kehittelyn vielä hieman pidemmällekin.

Summa summarum, paljon oli hyvää, mutta loppuratkaisu vei terän. Monille nuorille varmasti sopivan mittainen kirja noin 200 sivullaan, mutta hyvää tarinaa lukisi mieluusti pidemmällekin.

Henkivartija

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Hilja Ilveskero 1

Tammen äänikirja 2021, alkup. 2009

äänikirjan lukijana Krista Putkonen-Örn

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja ja nimenomaan sen äänikirjaversiot ovat olleet minulle mieluisia kirjoja, mutta tämä Lehtolaisen toinen, henkivartijana työskentelevästi Hilja Ilveskerosta kertova sarja, on jäänyt kuuntelematta. Nyt niistä ensimmäisen kuunneltuani voi hyvinkin olla, että loput jäävät kuuntelematta, sillä ei tämä oikein iskenyt Kallion lailla.

Hilja Ilveskeron entinen työnantaja surmataan Moskovassa vain päivä sen jälkeen, kun Ilveskero on irtisanoutunut hänen palveluksestaan. Suomalaisen bisnesnaisen murha kuitataan Venäjällä melko nopeasti ryöstömurhaksi, mutta Suomen poliisi sen sijaan on kiinnostunut Hilja liikkeistä, sillä irtisanoutumisen ja surman välillä on niin lyhty aika, että sitä pidetään epäilyttävänä. Hilja itse epäilee moskovalaista kiinteistömogulia, jonka kanssa hänen entisellä työnantajallaan oli riitaisat välit. Epäilyksiä ei suinkaan hälvennä se, että hän näyttää saaneen peräänsä kiinteistömogulin palkkaaman torpedon.

Lehtolainen on kyllä sujuva kertoja, mutta jotenkin Hilja Ilveskeron hahmo jäi etäälle eikä itse tarinakaan oikein vakuuttanut. Ainakin osin epäuskottavia, mutta paikoin myös jännittäviä juonenkäänteitä riitti. Toki voi olla hätiköityä leimata päähenkilö etäiseksi sarjan ensimmäisen osan perusteella, mutta ei minulle jäänyt suurta mielenkiintoa häntä tai muita henkivartijatarinoita kohtaan. 

Yhdeksäs aalto

Enni Mustonen: Yhdeksäs aalto

Otava 2022

ensimmäinen painos 1996

Tammikuu kului varsin kirjaisissa merkeissä, mutta silti välillä ehti tulla pieni lukujumikin. Ehkä vaikutusta oli myös särky- ja kolmiolääkkeillä, joita söin selkääni iskeneeseen noidannuoleen ja jotka laittoivat väsyttämään, mutta onneksi niin kipuun kuin lukujumiinkin löytyi sopivat lääkkeet. Jälkimmäiseen auttoi omasta hyllystäni löytynyt Enni Mustosen Yhdeksäs aalto, jota en ollut aiemmin lukenut.

Yhdeksäs aalto ilmeistyi ensikertaa jo lähes 30 vuotta sitten. Se kertoo nelivitosesta Marja Saaristosta, joka on elämässään uuden edessä. Hän on hiljattain jäänyt työttömäksi ja tytär Silja on jo aikuinen. Omaa aikaa olisi vaikka kuinka, mutta kotona alkaa olot käydä ahtaiksi, kun tyttären poikaystäväkin on muuttanut heidän kaksioonsa. Elämän ollessa ahtaimmillaan niin taloudellisesti kuin konkreettisestikin, Marja saa yllättävän puhelun synnyinkaupungistaan. Häntä odottaa yllätysperintö Häärviikin saarella lossimatkan päässä mantereesta.

Juurikaan epäröimättä Marja tarttuu tilaisuuteen muuttaa Häärviikiin, vaikka samalla hän saa elämäänsä monta neuvojaa, joista topakka Sirkka Fräntilä kyllä jakelee neuvojaan ja tarvittaessa päättää puolestakin. Pitkästä aikaa Marja saa osakseen myös miehistä huomiota ja ympärillä pyörii monenlaista auttajaa niin, että elämänmuutos kerrostalokaksiosta saaristolaistaloon ei muodostu liian vaikeaksi.

Olipas kiva lukea vanhempaa Mustosta pitkästä aikaa. Leppoisaa ja viihdyttävää kerrontaa, jossa mikään ei ärsytä. Nämä Mustosen yksittäiset teokset ovat ehkä jääneet hieman uudemman viihdekirjallisuuden jalkoihin, mutta tämä oli taas itselleni hyvä muistutus, että nämähän on tosi kivoja.

Kaktus

Sarah Haywood: Kaktus

Tammi 2021

alkup. The Cactus, 2018

suomentanut Terhi Vartia

Miten ihanaa oli tehdä pitkästä aikaa ihan sattumanvarainen kirjastolöytö! Etsin töissä vinkkipöydille kirjoja ja käsiin osui ihan sattumalta Sarah Haywoodin romaani Kaktus. En ollut aiemmin kuullut sen enempää kirjasta kuin kirjailijastakaan, mutta takakansi herätti kiinnostukseni. Tämä olikin aika mukaansatempaava ja kuivalla tavalla humoristinen kirja.

Susan Green on nelivitonen yksin asuva nainen. Hän on tottunut hallitsemaan kaikkea elämässään: päiväjärjestystään, kotiaan, menojaan, ihan kaikkea. Susan haluaa, että asiat ovat järjestyksessä ja oikealla tavalla hoidettu. Läheisten ihmissuhteiden puute tai muiden mielipiteet eivät Susania kiinnosta, koska hän elää juuri sellaista elämää kuin haluaa. Perintöriidan ja yllätysraskauden myötä hän saa kuitenkin huomata, että elämä tuo eteen yllätyksiä, vaikka sitä kuinka yrittäisi kontrolloida.

Sarah Haywood kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Teksti vie mennessään ja yllättää huumorillaan, vaikka aluksi kyllä vähän tuntui, että onko sille sopivaa edes nauraa - niin suorasukaisia ovat Susanin ajatukset ja toimet. Hän on luonteeltaan sellainen, johon voisi helposti ärsyyntyä, mutta jossain vaiheessa aloin häntä vähitellen symppaamaan, sillä kaikesta piikikkyydestä huolimatta hänessä on pehmeämpikin puoli.

Jotenkin tästä tuli mieleen Bridget Jonesit, vaikka vähemmällä kohelluksella ja päähenkilön suuremmalla itsevarmuudella varustettuna. Tapahtumien kulku, tragikoomisuus ja päähenkilön elämäntyyli lienevät suurimmat syyt mielleyhtymälle. Viihdyin kyllä hyvin, vaikka yhden aika olennaisena asian arvasin jo ennalta eikä siitä siksi muodostunut mitään suurta juonellista käännekohtaa lukukokemukseeni.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Juuret Iijoen törmässä eli Iijoki-sarja 1

Gummeruksen äänikirja, 2022

ilmestynyt alun perin vuonna 1971

äänikirjan lukijana Toni Kamula

Kun en tiennyt mitä oikein kuuntelisin, valitsin Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ensimmäisen osan. Tämän parissa vierähtikin hyvät tovit heti vuoden alussa. Huonemiehen poika ilmestyi alun perin vuonna 1971 ja nyttemmin Gummerus on alkanut julkaista sarjaa e-äänikirjoina. Se tekee tästä sarjasta huomattavasti helpommin lähestyttävän ainakin minun kaltaiselleni sarjoja ja tiiliskiviä kammoksuvalle kirjatoukalle.

Olen joskus lukenut Päätalon esikoisromaania Ihmisiä telineillä, mutta en päässyt sen kanssa loppuun asti, vaikka siitä kyllä muistan pitäneeni. Se oli sitä aikaa, kun en juuri koskaan uusinut lainojani, vaan palautin pois, jos en saanut kuukaudessa luettua. Tuon muiston valossa siis ihan positiivisella odotuksella lähdin kuuntelemaan Huonemiehen poikaa.

Huonemiehen poika sijoittuu 1920-luvulle. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa kerrotaan Kallen vanhempien vaiheista ennen Kallen syntymää sekä hänen omia elämänvaiheitaan varhaislapsuudesta kansakouluun menoon asti. Muutamasta vuodesta kertyy kerrottavaa liki 24 tunnin mittaan asti, sillä Päätalo on perusteellinen kertoja. Ilmeisesti hänellä oli todella hyvä muisti, vaikka hieman epäilen kykenikö hän ihan näin tarkasti muistamaan.

Laittoipa Päätalo omiaan tai ei, niin tämä oli kyllä varsin mukavaa kuunneltavaa. Kaipasin monta viihdekirjaa luettuani ja kuunneltuani jotain aivan toisenlaista, ja sellaista tämä juureva Iijoki-tarina todella tarjoili. Kerronta on rauhallista ja tapahtumat pyörivät arkisissa sattumuksissa. Monesti aikuisten puheissa yritetään kierrellen sanoa sellaista, joita ei lapsen kuullen haluta suoraan sanoa. Aikuisten asiat askarruttavat pientä poikaa, joka pyrkii ottamaan niistä selvää ja päättelee itse loput. Kalle viettääkin varsin mielellään aikaa aikuisten seurassa, vaikka toki ikätovereidenkin seura on toivottua.

Päätalon teksti on sujuvaa ja kielellisesti mielestäni todella onnistunutta. Lapsen näkökulma on myös onnistunut todella hyvin. Murreilmaisut tuo tekstiin rehevyyttä, josta itse pidin paljon. Mielestäni Toni Kamula sopii mainiosti tämän äänikirjan lukijaksi. Tulen jatkamaan sarjan parissa. Ehkä voisin ottaa tavoitteeksi kirja per kuukausi. Siinä sitä riittääkin kuunneltavaa pariksi vuodeksi.