Heinäkuun kirjalöytöjä

Heinäkuu on osaltani sujunut sangen kirjarikkaissa merkeissä. Se ei tosin näy niinkään lukemieni kirjojen määrissä, vaan kaikessa muussa. Olin heinäkuun töissä yhdessä naapurikaupungin lähikirjastoista. Ei varmaan tarvitse kertoa kuinka iloinen olin saadessani oman alani töitä ja vieläpä viransijaisena. Kirjojen parissa oli niin kivaa kuin viimeksikin, vuonna 2010 kotikuntani kirjastossa. Kirjastotyössä saa aika hyvin tietoisuuteensa uutuuskirjoja ja saattaa bongata palautuksista joitakin mielenkiintoisia vanhempiakin teoksia, jotka alkavat kiinnostaa.

Kävin myös ahkerasti käsiksi kirjaston poistomyyntiin ja bongasin sieltä vaikka mitä mielenkiintoista. Tässäpä niitä sitten tulee:

Aikuisten kirjat olivat hinnaltaan euron kipale ja niistä kotiini päätyi Laila Hietamiehen Sonja sekä kolme runoteosta, jotka ovat Aila Meriluodon Talvikaupunki, Rakel Liehun Skorpionin sydän ja Sirkka Turkan Nousevan auringon talo. Turkkaa tai Liehua en ole lukenut ennemmin, mutta koulussa olen kuullut niistä positiivista palautetta.

Tämän kissatarinan olen joskus lukenut, mutta siitä on jo aikaa. En voinut vastustaa kiusausta ostaa sitä. Kaikki lasten- ja nuortenkirjat olivat vain 50 snt kappaleelta.

 

Tiensä kotiini löysi myös muutava Neiti Etsivä ja Ritta Jacobssonin Ninan unelmamatka. Nämä olivat vähän tällaista nostalgialöytöjä, sillä nuorempana pidin kovasti Neiti Etsivistä ja Nina-sarjasta. Voisin oikeastaan jopa sanoa, että ne olivat tyttökirjasarjoista suosikkini.

Olen pikkutytöstä lähtien rakastanut Kristiina Louhen Aino -kirjoja. Etsin niitä nykyään aina poistomyynneistä ja nyt niitä on kertynyt yhteensä jo 7. Ne olivat minulla aina uudelleen ja uudelleen lainassa ja vieläkin pystyn tavoittamaan niistä sen, mikä niissä viehätti. Jotenkin ne vain kuvasivat niin hyvin lapsen ajatuksia ja kuvitus on todella kaunis. Mielestäni Kristiina Louhi on eittämättä yksi parhaista suomalaista kuvittajista. Poistomyynnistä löysin myös kolme Alvar -kirjaa, joista en kyllä ollut ennemmin kuullutkaan. Ne ovat Leena Laulajaisen teoksia, joissa on Kristiina Louhen aivan valloittava kuvitus.

Kaiken kaikkiaan nämä kirjat maksoivat minulle 11 euroa. Kaikki kirjat ovat hyväkuntoisia ja siistejä. Voin siis sanoa tehneeni todella löytöjä.

Paholaisen luut

Reichs, Kathy: Paholaisen luut

327 s., WSOY 2012

suom. Anna Lönnroth

alkup. Devil Bones 2008

Minulla on ollut jo joitakin vuosia tapana lukea aina kesäisin ilmestyvä Kathy Reichsin dekkari. Olen lukenut hänen koko suomennetun tuotantonsa ja suosikkini on tähän mennessä ollut viime vuoden suomennos Pyhät luut. Paholaisen luut painii lähes samassa sarjassa.

Reichsin dekkareiden päähenkilö on Temperance Brennan, joka lienee monille tuttu myös Bones -nimisestä tv-sarjasta. Kirjojen Tempe on kuitenkin hieman erilainen taustoiltaan ja elämäntilanteeltaan kuin tv-sarjan, joten sarja ei ole saanut täysin vaikutteita kirjoista. Temperance Brennan on rikosantropologi, joka tutkii mahdollisien rikoksien uhrien luita ja jäännöksiä, joista ei enää voi tehdä ruumiinavausta.

Tavallisesti teoksissa Brennan suhaa Pohjois-Carolinan Charlotten ja Kanadan Quebecin väliä ja ratkoo rikoksia molemmissa paikoissa. Tämä teos sijoittuu kuitenkin vain ja ainostaan Charlotteen. Teos on sikäli erilainen, että se myös keskittyy enemmän tapaukseen eikä Brennanin omaan elämään. Myös kaikenlainen tieteellinen "höpinä" on vähentynyt, esimerkiksi numerokoodaukset jäänteiden kohdalla on jäänyt pois. Se helpottaa lukemista. Samoin Charlotteen sijoittuva teos ei sisällä ranskaksi kerrottuja tarkkoja tietoja Brennanin työpaikoista ja elinympäristöstä. Mielestäni sekin on positiivinen asia.

Dekkarin tapahtumat saavat alkunsa, kun putkimies törmää vanhan talon hylättyyn kellariin, josta löytyy ihmisen jäänteitä ja merkkejä jonkinlaisista riiteistä tai palvontamenoista. Brennan saa tapauksen selvitettäväkseen ja asiaan tuntuu kietoutuvan suurempi verkko kuin voisi kuvitellakaan.

Jälleen kerran Brennan paneutuu työhönsä täysin rinnoin ja tekee todella pitkiä työpäiviä (miten hän jaksaa vuodesta toiseen..?), jotta rikolliset saataisiin kiinni. Ja tietysti aina lopuksi tapahtumat ratkeavat ja syyllinen löytyy. Reichsin dekkareille on ominaista laajat rikosvyyhdet, jotka jotenkin liittyvät toisiinsa, joten syyllisiä voi olla useitakin.

Itse pidän Reichsin dekkareista, vaikka viime vuoteen saakka ne ovat olleet tavalla tai toisella puuduttavia. Tässä minua häiritsi muutamat kerronnalliset seikat, joiden uskon johtuvan suomennoksesta. Ensiksinkin nimi "Paholaisen luut" on hieman harhaanjohtava. Nyt kirjan luettuani laittaisin itse sille nimeksi jotakin muuta. Lisäksi on ärsyttävää, että Brennan muka välillä puhuu suoraan lukijalle, koska aikaisemmin niin ei ole ollut. Yritin mielessäni kääntää niitä kohtia englanniksi ja epäilen, että suomentaja on tulkinnut jotakin hieman väärin. Se on tunnelmaarikkovaa, että yhtäkkiä muka lukijalle puhutaan.

♠♠♠½

Kesytön

Rouhiainen, Elina: Kesytön - Susiraja 1

425 s., Tammi 2012

Kesytön on paitsi Elina Rouhiaisen esikoisteos myös Susiraja -sarjan avausosa. Minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja tätä teosta kohtaan ja odotinkin jonkinlaista Twilight-kopiota. (Twilighteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, niistä vain puhutaan liikaa nykyään.) Onneksi Rouhiainen oli pystynyt luomaan tarinalle oman maailmansa, vaikka tokihan joitankin pieniä samankaltaisuuksia voi havaita.

Teosken päähenkilö on 17-vuotias taiteilijalupaus Raisa Oja. Hän on Kallion kasvatti ja hänen ainoa perheenjäsenensä on äiti, joka kuolee yllättäen. Tällöin kuvaan astuu tuntematon Jaska-eno, joka ottaa Raisan asumaan luokseen Hukkavaaraan. Kummallisuudet eivät rajoitu pelkästään enon äkilliseen olemassaoloon.

Suoraan voidaan sanoa, että Hukkavaara on ihmissusien kylä, takakansitekstikin sen jo paljastaa. En oikein osaa päättää onko se hyvä vai huono asia, että takakansi paljastaa liikaa. Minun lukukokemukseeni sillä ei loppujen lopuksi ollut kovin suurta vaikutusta. En edes pohtinut koko asiaa, ennen kuin luin Kirjaston kummituksen arvion. Ehkä asia haluttiin paljastaa heti ja tuoda esiin se, että kyseessä ei ole mikään uusi vampyyritarina vaan jotain erilaista.

Laumanjohtajan poika, tuleva alfa Mikael rakastuu Raisaan ja päinvastoin, mutta nuorten välillä on monta estettä: ihmissusien perinteet, Mikaelin ihmissusityttöystävä ja tämän perhe, laumahierarkia ja niin edelleen. Teos jää sellaiseen tilanteeseen, että jatkoa ehdottomasti kaivataan.

On hienoa, että Rouhiainen on rohkeasti ottanut teokseensa yliluonnolliseksi elementiksi ihmissudet, sillä siinä on minun nähdäkseni riskinsä: Twilightien jälkeen vampyyrit ovat olleet in ja se seikka saattaisi vaikuttaa Kesyttömän suosioon. Ihmissudet kuitenkin sopivat paremmin suomalaiseen "erämaamaisemaan" ja ovat susien muodossa kuitenkin suomalaisempia kuin vaikkapa vampyyrit.

Rouhiainen osaa kuljettaa tarinaa, mutta jotenkin minua häiritsee teoksessa yksi asia: tekstin kirjavuus. Tarkoitan sitä, että välillä teksti on jotenkin "aikuisempaa" ja suunnattu vähän "vanhemmalle" lukijalle, välillä teksti taas tuntuu olevan suunnattu nimenomaan yläasteikäiselle. Yksi ja sama linja olisi jotenkin parempi. En tiedä ovatko muut huomanneet mitään tällaista, mutta mielestäni se on nähtävissä melko selkeästikin.

♠♠♠♠

Elämä ja aurinko

Sillanpää, F.E.: Elämä ja aurinko

278 s., Otava 1962

1. p. 1916

F.E. Sillanpään Elämä ja auringon lukeminen kesti minulta kaaauan. En tiedä mikä oli, mutta jotenkin kirja ei innostanut lukemaan. Pidin taukoa ja jatkoin, jolloin huomasin pitäväni teoksesta. Siinä on Sillanpäälle ominaista kaunopuheisuutta ja elävää maisema- ja henkilökuvausta. 

Pidän siitä, että Sillanpää pyrkii laaja-alaisesti valottamaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja seurauksia. Hän ei keskity vain yhteen ihmiseen, vaan tuo esiin monen eri hahmon tuntemukset jonkin asian tiimoilta. Kesäiset maisemakuvaukset ovat oma lukunsa, ja on mielenkiintoista, että ukkonen esiintyy ainakin kahdessa eri teoksessa käänteentekevänä elementtinä.

Joskus tuntuu, että eikö jotakin asiaa nyt voisi selvemmin sanoa, mutta toisaalta kaunopuheisuus on osa Sillanpään teosten viehätystä. Elämä ja aurinko ei varmasti olisi näin hyvä teos, jos se olisi kirjoitettu eri tyylillä, sillä teoksessa ei tapahtu mitään kovin mullistavaa. Siinä lähinnä vaan käydään läpi nuorten keskinäisiä suhteita: niiden tilaa ja kehittymistä.

Kaunopuheisuus laittaa lukijan tutkimaan rivien välistä, että mitä kirjailija oikeasti yrittää sanoa. Kuitenkin sillä on miinuksensa: minua jäi vaivaamaan mikä Lyylin ja Eliaksen välit hajotti. Toisaalta minulla on siitä vahva aavistus ja tiedän mihin se liittyy, mutta mikä siinä oli sitten niin kamalaa ettei sitä voitu sanoa?

 ♠♠♠½

Sata sotakohtaloa

Lagerbohm, John (toim.): Sata sotakohtaloa

227 s., Otava 2011

Löysin kirjastosta John Lagerbohmin toimittaman Sata sotakohtaloa -teoksen, joka välittömästi rupesi kiinnostamaan. Lukaistuani pikaisesti pari tarinaa, päätin lainata teoksen. Tein oikean päätöksen, sillä Sata sotakohtaloa on äärimmäisen kiinnostava ja kouriintuntuva teos.

Sata sotakohtaloa kertoo kohtaloista sodissamme vuosina 1939-1945. Teoksen kansien väliin on päätynyt tarinoita niin upseereista kuin tavallisista sotilaistakin, lotista ja siviileistä ja jopa yhden hevosenkin tarina löytyy. Teoksessa nostetaan esiin kaatuneet, kadonneet ja eloonjääneet: kuinka elämä jatkui ja miten kallis hinta itsenäisyyden säilyttämisestä maksettiin. Tarinoita ovat kirjoittaneet mm. John Lagerbohm, Riitta Uosukainen, Reino Lehväslaiho ja useat poliittiset vaikuttajat ja upseerit.

Mielestäni sata sotakohtaloa on hyvin laaja-alainen teos, johon on hyvin valikoitu esiteltävät kohtalot. Minusta kuitenkin olisi voinut esitellä enemmänkin tavallisten rivisotilaiden, lottien ja siviilien kohtaloita ja jättää upseerit vähemmälle: heidät kuitenkin historiankirjat muistavat, mutta muut painuvat liian helposti unholaan. Teoksessa on liitetty kuva jokaiseen tarinaan. Se lisää teoksen todenmakua entisestään ja antaa tarinoille kasvot: on helpompi eläytyä henkilön tarinaan, kun hänen kuvansa näkee. 

Vaikka tämä teos onkin sota-aiheinen tietokirja, se ei ole täynnä sotapoliittisia tiedonantoja tai juttuja hyökkäysvaiheista ja mottitaktiikoista. Siksi pidinkin tästä: ei tarvitse tuntea jokaista hyökkäystä ja olla perehtynyt sodan vaiheisiin, jotta voi antaa teoksen viedä mukanaan. Hieman miinusta annan teokselle kirjoitustyylien sekalaisuudesta (toiset kertovat juurtajaksain, toiset taas turhankin vauhdilla) sekä melko runsaasta "upseerimäärästä". Suosittelen kuitenkin tätä teosta kaikille, ja uskoisin, että jopa koulussa historiaa inhonneet voisivat pitää tästä.

♠♠♠♠½

Jääleinikki

Mustonen, Enni: Jääleinikki - Pohjatuulen tarinoita 2

255 s., Otava 2011

Mustosen Jääleinikki jatkaa Pohjatuulen tarinoiden sarjaa. Teos alkaa vuodesta 1966, joten aikaa Lapinvuokon tapahtumista on ehtinyt vierähtää parikymmentä vuotta. Tarinan päähenkilöksi Annikin tilalle on noussut hänen tyttärensä Eliisa.

Lapinvuokon tavoin Jääleinikki on viihdyttävä teos, jossa on romanttinen juonne. Itse asiassa tässä teoksessa romantiikka näkyy paremmin kuin edeltäjässään. Jääleinikissä Eliisa saa tietää olevansa saksalaisen majuri Salzmayerin tytär ja lähtiessään Saksaan töihin Eliisa kuulee lisää suvustaan. Saksassa Eliisa myös rakastuu ja astuu avioliittoon.

Pidin tässä teoksessa siitä, että sen tapahtumat eivät edenneet yhtä nopeasti kuin Lapinvuokossa. Tässä teoksessa asioille jäi enemmän aikaa ja ne otettiin paremmin huomioon, mitään ei siis sivuutettu ihan hirveällä vauhdilla. Tämän teoksen jälkeen ei jäänyt tunnetta, että johonkin asiaan olisi voitu syventyä paremmin.

Pidin myös siitä, että vaikka miljöö siirtyy Lapin erämailta Saksaan ja Sveitsiin, luonnon läheisyys näyttäytyy edelleen. Miljööt onkin pienin yhteyksin hienosti punottu yhteen. Mielestäni on myös mukavaa, että kuukkeli on mukana tässäkin teoksessa olennaisena osana, jotenkin se on mielestäni lempeä ja pehmentävä elementti vaikeiden asioiden äärellä.

Jään mielenkiinnolla odottamaan pian ilmestyvää kolmatta osaa Kultarikko. Kyseinen teos päättää Pohjatuulen tarinoiden sarjan.

 ♠♠♠♠