Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein

332 s., Otava 2008

alkup. Frankenstein, or The Modern Prometheus 1818

suom. Paavo Lehtonen

grafiikka: Tiina Palokoski

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut lukulistallani jo pari vuotta, ja siitä syystä se päätyikin myös TBR100 -listalleni. Jotenkin minun on vain ollut hyvin vaikea ajatella tarttuvani tähän teokseen, sillä yleisesti ottaen en pidä kauhukirjallisuudesta. Nyt tämä kuitenkin piti koulun takia lukea ja hieman pitkin hampain tämän lainasin. Olen nyt lukemisen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä minulla oli tästä teoksesta ihan vääränlainen kuva.

Alunperin kuvittelin, että tämä teos sisältää hirveän paljon kaikenlaista tieteellistä höpinää, omituisia laitteita ja kokeita sekä synkkyyttä ja pimeyttä sääolojen suhteen. En tiedä mistä olen sellaisen mielikuvan saanut, ehkä yhdistän tämän teoksen mielessäni johonkin vanhaan mustavalkofilmiin. Mutta tämähän olikin oikein elävästi kirjoitettu ja mielenkiintoinen romaani, joka nojaa erityisesti ihmissuhteisiin ja syyllisyyden, rakkauden ja erilaisuuden tunteisiin.

Minun on vaikea mieltää tätä kauhukirjallisuudeksi. Minulle kauhukirjallisuus on jotain rajumpaa tai sellaista stephenkingimäistä, sellaista jossa uhka voisi olla oikeasti olemassa eikä mikään keksitty vampyyri, henkiolento tai demoni, kuten tässä teoksessa on. Ehkä enemmän kuvailisin tätä joko fantasiakauhuksi tai kauhufantasiaksi, en tiedä kumpi termi olisi oikeampi. Tai sitten ihan vain traagiseksi romaaniksi, jossa on fantasian ja kauhun piirteitä.

Frankenstein siis kertoo lupaavasta tiedemiehestä Victor Frankensteinista, joka oman luomisvimmansa tuloksena saa aikaan ihmistä muistuttavan hahmon, joka on kyllä ihan täysin ihmisen irvikuva ulkoisesti. Frankenstein pelästyy luomaansa otusta, joka myöhemmin tulee vaikuttamaan erittäin painavasti miehen elämänkulkuun. Yleensä virheellisesti sanotaan, että hirviötä Frankensteiniksi. Niin ei ole, sillä se on hirviön luojan nimi.

Pidin siitä miten Shelley ei ole jättänyt hirviöstä yksipuolisen pahaa kuvaa, sillä hän on saanut kertojan vaihtelulla myös tähän demoniseen hahmoon tunnetta ja lämpöä. Romaanista olisi jäänyt ihan erilainen kuva, jos siinä ei välillä olisi käytetty myös hirviötä kertojana, sillä nyt jotenkin hirviötä ei osaa pitää kovin pahana, vaikka sitäkin hän eittämättä on. Aluksi kertojan vaihtuminen meinasi hieman sekoittaa minua, mutta en tiedä johtuiko se varsinaisesti kerronnan sekavuudesta, sillä se oli kyllä hyvin johdonmukaista minun mielestäni.

Kaiken kaikkiaan tämä teos oli todella hyvin kirjoitettu ja selkeä, siihen oli hyvin saatu mukaan erilaisia tapahtumia ja tunteita sekä hahmoihin syvyyttä ja monipuolisuutta. Hieman miinusta annan tälle teokselle ajan nopeasta kulumisesta ja siitä, että joitakin tapahtumia ei käsitellä mielestäni riittävästi. Lisäksi päähenkilö Frankensteinin terveydentiloihin liittyvät jutut olivat mielestäni vähän liioiteltuja, vaikkakin niillä haluttiin luoda vaikutelmaa syyllisyydestä ja epätoivosta sekä antaa raameja karmivuudelle. Minulle tämä oli kuitenkin hyvä lukukokemus ja olen ilahtunut siitä, että viihdyin tämän kirjan parissa näin hyvin. Erityisen hämmästynyt olen siitä, että kauhukirjallisuuteen kuuluva teos oli mielestäni näin mielenkiintoinen. Aina oppii jotain uutta, ei pitäisi olla näin ennakkoluuloinen kuin mitä minä joskus sorrun olemaan. Kannattaa siis tutustua tähän teokseen, vaikka ei kauhukirjallisuudesta pahemmin perustaisikaan.

♠♠♠♠

Pääsiäisiä!

Hyvää pääsiäisen aikaa itse kullekin lukijalle, vaikkakin tässä vähän "jälkijunassa" jo. Oon ollut niin iloisella mielellä, kun valo lisääntyy huimaa vauhtia ja ulkona on ihanat lenkkisäät. Lisäksi sain torstaina niin kivan tiedon, että en yhtäkkiseltään kyllä keksi parempaa pääsiäisloman aloitusta: minut on valittu viransijaiseksi heinäkuuksi samaan kirjastoon kuin edellisenä kesänäkin. Ihanaa, tätä tietoa olen odottanut, sillä ei ollut lainkaan varmaa saadaanko sinne ottaa sijaisia säästötoimien vuoksi.

Pääsiäisen kunniaksi yritän ottaa rennosti ja tehdä kaikkea kivaa, vaikka koulujuttuja tuntuu ilmaantuvan koko ajan lisää. Mua harmittaa niin paljon, että en ole oikeastaan ehtinyt kunnolla lukemaan kirjoja omien mieltymysteni mukaan, kun kouluun luettavat kirjat painaa päälle. Tällä hetkellä luen koulua varten Mary Shelleyn Frankensteinia, ja täytyy myöntää, että viihdyn sen parissa yllättävän hyvin, vaikka en olekaan mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Katsoin Gummeruksen uutta katalogia ja bongasin sieltä jo monta kirjaa, jotka haluan lukea niiden ilmestyttyä, samoin olen jo miettinyt mitä kaikkea haluan lukea kun tuo maailmankirjallisuuden kurssi on ohi. Toukokuussa viimeistään pääsen omien mielenkiinnonkohteideni pariin takaisin, jee. :)

Yleensä mun pääsiäiseen ei kuulu mitään erityisiä perinteitä. Olen vain kotona ja ulkoilen jos sää sallii. Niin ja odotan trulleja ihan intopinkeänä. Varasin taas paljon kaikkia hyviä karkkeja palkaksi virpojille, sillä muistan miten tympeää pienenä oli saada mm. lommoisia omenoita ja murskaantuvia keksejä trullipalkaksi. Kuulostaa varmasti sangen kiittämättömältä, mutta kun se on totta. Kyllä minä ainakin haluan antaa hyviä karkkeja ja paljon, niin jää hyvä mieli molemmille osapuolille. Kerran vuodessahan lapset virpovat kumminkin, vaikka joku pitääkin sitä kerjäämisenä. Minun mielestäni se on hauska perinne. Säästin viime vuoden virpomisoksat, jotka sain trulleilta. En ikinä laita niitä veteen, niin ne kestävät vuosikaudet pääsiäiskoristeiksi: äidiltä opittu jippo, jonka alkusyynä oli sekä minun että veljeni allergia pajun siitepölylle. En oikeasti ymmärrä, että miksi jotkut tökkäävät ne veteen oli allergiaa eli ei, kun niitä voi säästää eikä välttämättä tarvitse askarrella uusia koristeeksi joka vuosi. :D

Tein pääsiäisen kunniaksi hyydykekakun toissapäivänä ja laitoin siihen koristeeksi rairuohoon tarkoitettuja tipuja ja karkkeja. Karkeista lähti vähän väri leviämään ja kakun reunakin on repaleinen, mutta hyvää on kumminkin. :P Alla trullikarkit (tulisivat jo virpomaan!) ja viime vuonna saadut pajunoksat. :)

Palaillaan taas joko kuukauden luettujen tai Frankensteinin parissa piakkoin! Ja vielä kerran hyvää pääsiäistä! :-)

Synnintekijä

Milja Kaunisto: Synnintekijä

308 s., Gummerus 2013

Nyt minäkin vihdoin löysin aikaa lukeakseni Milja Kauniston esikoisteoksen Synnintekijä. Kirja on odotellut hyllyssä jo parisen viikkoa, kun kouluun luettavat kirjat ovat vieneet huomioni. Täytyy sanoa, että tässä on oikein kelpo esikoisteos, vaikka minun mielestäni hiottavaakin vielä olisi.

Synnintekijä kertoo Turun piispa Maunu Tavastin ottopojasta Olavi Maununpojasta, joka lähtee Pariisin Sorbonneen opiskelemaan teologiaa. Vastavihityllä papilla on edessään monenlaista oppimista siitä, mitä piilee ylhäisen ulkokuoren ja näennäisen hurskauden alla. Olavi itse on viaton poikanen, jota Pariisin jumalaton elämä järkyttää. Kirja ei kerro pelkästään Olavin eli Olaus Magnuksen vaan myös hänen opiskelutoverinsa Miraclen tarinaa. Vaikka kaverukset ovatkin päähenkilöitä ja heidän kauttaan kuvataan tuota keskiaikaista kulttuuria, niin pääosassa on todellakin myös "rietas ja armoton keskiajan Eurooppa", kuten takakannessa luvataan.

Pidin kirjan ideasta kovasti, sillä tämäntyyppinen faktoihin perustuva kaunokirjallisuus ja tosiseikoista kehitellyt tarinat ovat mieleeni. Aina on mielenkiintoista spekuloida. Lisäksi en ollut aikaisemmin lukenut oikeastaan mitään keskiajalle sijoittuvaa kirjallisuutta, joten siinäkin mielessä tämä oli uutta ja ihmeellistä. Kahden erilaisen tarinan yhteenpunominen ja lopun yllätyksellisyys oli toimiva ratkaisu, enpä olisi ikinä arvannut lopussa paljastuvaa "jymyjuttua". Teemana katolinen kirkko keskiajalla on onnistunut valinta, jossa riittää varmasti jutunjuurta.

Mikä sitten tökki? Ensiksi kuvailun runsaus. Minun makuuni tässä on ihan liikaa adjektiiveja ja sitä myöten yksityiskohtia. Alussa ne jopa vaivasivat, tuntui että itse tarina kärsii liiasta kuvailusta. Siihen kuitenkin tottui, mutta en silti päässyt tuosta tunteesta eroon. Toiseksi runsaat ranskan- ja latinankieliset ilmaisut. Osa toki selitettiin tekstin mukana auki ja Ranskaan sijoittuvassa tarinassa ranskankieliset ilmaisut tuovat autenttisuutta, samoin keskiajan katolisiin piireihin kuului todellakin latina, mutta ilmaisut olivat jokseenkin ikäviä sellaiselle, joka ei puhu ranskaa. Tuntui että joitakin nimiä piti tarkistella tekstistä ja vaivasi jotenkin se, että kaikkea ei kuitenkaan selitetty. Lisäksi lukemisen sujuvuus kärsi ainakin minun kohdallani näistä ilmaisuista, joten niitä olisi tosiaan voinut olla vähemmän. Vaihtoehtoisesti kirjan loppuun olisi voinut koota selityksiä noille lauseille.

Olin aika yllättynyt, sillä tämä kirja oli paljon irstaampi kuin osasin odottaa. En sano, että se olisi välttämättä huono asia, sillä se kyllä toimii kirkon tekopyhyyden kuvastimena ja ilmentää tuon ajan raadollisuutta ja tietynlaista estottomuutta. Onneksi Kaunisto on kirjoittanut juoneen myös kauniita ja hyviä asioita, ei pelkkää irstautta ja pahuutta, sillä ne luovat vastapainoa eikä teksti muodostu liian uskaliaaksi. Toisaalta minua kyllä hieman häiritsi se, että Olaus Magnus tuntui jopa hämmentävän himokkaalta pappismieheksi ja kaikki hänen persoonansa ympärillä pyöri vain "onanian saastan" ja himojen ympärillä. Toisaalta sehän juuri kuvaa hyvin sitä, että ei munkit ja keskiaikaiset kirkonmiehet olleet todella mitään puupökkelöitä.

Miljöö on mielestäni hyvin kuvattu, erityisesti pidin Ranskan eteläisten alueiden kuvauksesta. Kansikuva mielestäni kuvastaa hyvin miljöötä ja on todella onnistunut ja näyttävä. Siitä välittyy kyllä tosiaan tuo yhteys miljööseen, mutta jotenkin tuntuu, että se ei täysin avaudu minulle. Onko alaosan ylösalaisin olevilla puilla jokin syvällisempi merkitys, siinäpä vasta pohtimista minulle. Joka tapauksessa tässä on sanoisinko jopa houkutteleva kansi.

Kuten heti alkuun totesin, sangen kelpo suoritus esikoiskirjalijalta. Takakansi lupaa jo tarinalle jatkoa, mutta en tiedä odotanko sitä erityisellä mielenkiinnolla, mutta kyllä varmaan tulen jatko-osankin lukemaan. Toivottavasti jatko-osassa ei briljeerata niin paljon kuvailulla ja keskitytään enemmän juoneen, jotta voisin täysin heittäytyä sen vietäväksi. Kaunistolla on vielä mielestäni hieman parannettavaa, mutta hänellä kyllä on jo taito kehitellä mielenkiintoinen juoni ja kirjoittaa värikkäästi ja hätkähdyttävästi. Tätä kirjaa en ainakaan missään nimessä tule unohtamaan eikä se huku massaan. Vaikka tuntuu, että arviossani kritiikki nousee pääosaan, niin tässä on myös paljon hyvää.

♠♠♠½

Sherlock Holmesin muistikirja

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin muistikirja

251 s., Suomen dekkariseuran julkaisuja 8, 1990

alkup. The Case Book of Sherlock Holmes 1927

suom. Lea ja Timo Kukkola

Jälleen kerran esittelen koulujuttuja varten lukemani kirjan. World Literature -kurssille pitää täksi viikoksi olla Humisevan harjun lisäksi luettuna 7 omavalintaista Holmes -novellia. Ette usko kuinka kiven takana oli löytää näitä kotikirjastostani, romaaneja kyllä löytyi, mutta novellit olivat hukuksissa. Lopuksi sitten sain tämän Sherlock Holmesin muistikirjan käsiini, huh. Luin koko kirjan eli 12 novellia.

Ihan ensiksi annan kritiikkiä tämän teoksen ulkoasusta. En edes viitsinyt ruveta kuvaamaan sitä, koska siinä ei ole oikein mitään kuvattavaa: harmaat pehmokannet joissa on piirroskuva ja tekijän ja kirjan nimi. Kaiken lisäksi tekijän nimeksi on laitettu vain Conan Doyle. Minne se Arthur unohtui? Ja viimeinen kritiikki koskee sisältöä. Suomennos on kökkö jatkuvine kirjoitusvirheineen ja etenkin alussa kesken lauseen voi muuttua muoto yksiköstä monikoksi tai aikamuoto vaihdella. Pari kirjoitusvirhettä voisi antaa anteeksi, mutta niitä on valtavasti. Erityisen häiritsevää oli yhdessä novellissa merkittävässä asemassa ollut huudahdus, joka oli aluksi suomennettu "raukka" ja sitten "pelkuri" ja tuo yksityiskohta oli oikeasti tärkeä ratkaisun kannalta. Ja vielä sisällöstä: missä on "rivinvaihdoilla" toteutetut kappaleenvaihdot? Välillä oli ihan oikeasti vaikea seurata, kun tekstiä ei ollut jaoteltu kunnolla.

Itse novelleista sanon, että ne ovat kyllä melko nokkelia, mutta osittain hieman korkealentoisia. Jotenkin jännitystä ja yllättävyyttää on haettu tosi oudoistakin asioista, sellaisista mitkä nyt eivät vaikuta ihan uskottavilta. Kai se on ollut tuon ajan tyyli, mutta nykylukijalle (tai ainakin minulle) ne tuntuvat melko typeriltä. Olin jotenkin olettanut, että Holmes olisi vähän niin kuin Christien Poirot, mutta ei kyllä sinne päinkään: yhtä älykäs kylläkin, mutta jotenkin epäselvempi. Pari kertaa loppuratkaisun kohdalla mietin, että mikä tässä nyt oli sitten se ydin. Lisäksi teksti kompastuu välillä korulauseisiin.

Minulle on jäänyt Disneyn klassikkopiirretystä Basil Hiirestä elävä mielikuva siitä millainen tohtori Watson ja Sherlock Holmes (eli piirretyn Basil) ovat, ja se oli ehkä hieman häiritsevä taustaolettama, sillä vaikka pieniä samankaltaisuuksia on, niin ei kaikki silti käy yksi yhteen. Välillä sain ihan oikeasti muistuttaa itseäni, että ne eivät ole samoja asioita.

En nyt ole erityisen vakuuttunut Doylen kirjoittajantaidoista, mutta silti jäi jotenkin ajatus, että olisi kiva lukea näitä lisääkin. Ja samalla nämä oikeasti olivat välillä tosi väsyttäviä ja pitkäpiimäisiä, mistä kyllä syytän painosasua. Joku selkeämpi tyyli olisi varmasti helpottanut seuraamista ja ei olisi tarvinnut koko ajan miettiä, että jäikö jotkut lainausmerkit huomaamatta tai muuta sellaista. Niitä ei nimittäin meinannut myöskään erottaa aina. Osa novelleista oli ihan toimivia ja uskottavia, osa taas ei. Aika tasoihin meni.

♠♠½

5-haaste

Elegia-blogin Suvi muisti minua jo monia blogeja kiertäneellä 5-haasteella, kiitos! :) Haasteen sääntöihin kuuluu haastajan kiittäminen (tehty), vastataan kysymyksiin viidellä vastauksella per kohta sekä haastetaan viisi muuta blogia. Tässäpä tulee vastauksia:

5 asiaa, joita tarvitsen päivittäin

(listaan nyt vain materiaalisia asioita)

silmälasit, avaimet, hiusharja, hammasharja, kirja

5 kirjaa, joita suosittelen muille

Paula Havaste: Kolme käskyä

Emily Brontë: Humiseva harju

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Vicki Myron: Kirjastokissa

Päivi Alasalmi: Vainola

5 materiaalista lahjatoivetta

kirjat kelpaa aina

nilkkurit

 uudet silmälasit

dvd-soitin

uusi keittiönmatto

5 paikkaa, joissa haluan käydä

Suomenlinna

Tallinna

Lappeenranta

Lontoo

Amsterdam

5 adjektiivia, jotka kuvaavat minua

iloinen, huumorintajuinen, luotettava, rehellinen, sosiaalinen

5 lempiruokaani

porkkanasosekeitto, makaroonilaatikko, lasagne, pitsa, puurot

5 elämänohjetta

Yö päivällä väliä (eli jos jotain jää tänään tekemättä, niin ehtii sen huomennakin)

Kyllä se siitä suttaantuu (eli selviää)

Kohtele muita niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan

Yritä edes

Älä murehdi etukäteen

Jätän nyt haastamisen väliin, kun tämä on jo kiertänyt lähes kaikki kirjablogit. Jos joku haluaa, niin tehköön tämän ihan vapaasti. :)

Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju

598 s., Seven-pokkarit (Otava) 2008

alkup. Wuthering Heights 1847

suom. Juhani Lindholm
kansikuva: Neil Robinson

Emily Brontën Humiseva harju on ollut minulle tähän saakka jonkinlainen kesäkirja, jonka olen lukenut oikeastaan joka toinen vuosi, nyt kolmatta kertaa. Ensilukemisesta on nyt kulunut siis 5 vuotta, mutta pidän tästä kirjasta edelleen valtavan paljon. Se on itse asiassa yksi suosikkikirjoistani, pesee mennen tullen Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kotiopettajattaren romaanin. Yleisesti ottaen Brontën sisarukset ovat mielestäni Jane Austenia parempia kirjailijoita, jotenkin aidompia. Brontëista suosikkini on Emily, vaikka lieneekin epäoikeudenmukaista yhden ainoan teoksen perusteella määrittää joku omaksi suosikiksi, sillä eihän tiedä mitä olisin tykännyt muista teoksista, jos Emily olisi sellaisia ehtinyt lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa: Humiseva harju jäi hänen ainoaksi romaanikseen.

Palasin tämän kirjan pariin tässä vaiheessa siksi, että koulussa maailmankirjallisuuden kurssin lukulistalla oli tämä ja halusin virkistää muistia, sillä en mitenkään muistanut tästä kaikkea. Parhaiten mieleen olivat jääneet tunnelmat, rakennukset ja hahmojen ominaispiirteet, itse juoni oli osittain hämärän peitossa, vaikka lukiessa se palasikin mieleen nopeasti.

Humiseva harju pitää sisällään rakkaustarinan jos toisenkin, mutta silti tämä ei ole mikään romanttinen teos. Tässä on juonittelua, traagista rakkautta, vihaa, epätoivoa, surua ja epäoikeudenmukaisuutta samassa paketissa. Tätä voisi sen perusteella luulla hyvinkin rankaksi kirjaksi, mutta ei se sitä mielestäni ole. Ehkä se johtuu kerrontaratkaisusta tai salamyhkäisyyden herättämästä uteliaisuudesta, mutta juoni toimii ja kiinnostaa. Minua kiehtoo suuresti historian vaietut salaisuudet, sukutarinat ja kartanomiljööt. Humisevassa harjussa on niitä kaikkia varustettuna ripauksella goottilaisuutta. Se onkin mielestäni yksi tärkeimmistä elementeistä, sillä se on omiaan luomaan traagisuuden ja salaperäisyyden ilmapiiriä.

Englannin maaseudulla lähellä Gimmertonin kylää sijaitsee kaksi vaurasta kartanoa, Rastaslaakso ja Humiseva harju. Näiden kahden kartanon tarinat kietoutuvat merkittävästi toisiinsa suvun nuorien kautta. Syntyy vihaa, isäntiä joutuu hunningolle, juonitellaan, ihmisiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja kaltoin. En halua kauheasti juonesta paljastaa, joten tätä on hieman vaikea kuvailla. Ehkä voisi sanoa jotenkin niin, että rakkaus johtaa vihaan, viha johtaa epäoikeudenmukaisuuteen, epäoikeudenmukaisuus johtaa juonitteluun ja halveksuntaan ja ne taas johtavat ristiriitoihin, jotka vaativat selvittämistä. Tässä on tiettyä romeojajuliamaisuutta, jossa uusi sukupolvi on ratkaisun asemassa, mutta se ei ilmene samanlaisesti anteeksiantona ja niin kitkattomasti kuin Romeossa ja Juliassa.

Kertojaksi on valittu kaksi tavallaan ulkopuolista henkilöä. Toinen on Rastaslaaksoon vuokralle muuttava mr. Lockwood, toinen on taloudenhoitajatar Nelly Dean. Nelly on epäilemättä koko tarinan lämminhenkisin ja vilpittömin hahmo, sillä lähes jokainen muu hahmo on jollakin tavalla itsekäs tai epämiellyttävä. Tarinankerronta tapahtuu Nelly Deanin muisteluiden kautta, lähinnä siis takaumin, mutta myös ajankohtaisesti mr. Lockwoodin kautta. Mielestäni se, että alussa valotetaan nykytilannetta ja sitten kerrotaan sen taustat, on erinomainen ratkaisu. Kielellisesti tämä teos on oikein onnistunut, joten suomentajakin ansaitsee kiitosta. Tietyt hahmot (kuten Joseph) on kuvattu nyrpeydessään jopa niin hyvin, että hahmo alkaa vaikuttaa hieman koomiseltakin. Ei siis pelkkää synkkyyttä vaan vähän mustaa huumoriakin.

Toisaalta tämä on ihan kauhea kirja aiheeltaan, mutta silti kirja ei ole kauhea. Tarinan päätyttyä ei jää sellainen olo, että hyi. Olo on pikemminkin sellainen kuin mahtavan kirjan luettua on: tyytyväinen. Emily Brontë punoo juonta taitavasti ja johdonmukaisesti, vaikka henkilöhahmojen nimet aiheuttivatkin minulle ensimmäisellä kerralla päänvaivaa, samoin sukulaisuussuhteet. En tiedä luinko sen silloin niin suurella innolla ja nopeasti, että menikö sen takia jotakin ohi, sillä tämä teos on ihan oikeasti hyvin vaikuttava. Harmi ettei Emily Brontë ehtinyt kirjoittaa muita teoksia, sillä olisi mielenkiintoista tietää mitä hänellä olisi vielä ollut annettavanaan brittiläiselle kirjallisuudelle. En anna tälle teoksella täysiä pisteitä vaikka se suosikkeihini lukeutuukin, sillä en voi jotenkin "antaa anteeksi" tuota hienoista seuraamisen vaikeutta, joka henkilöhahmoista johtuu.

♠♠♠♠½