Simonin kissa: Simonin kissan pentu

Simon Tofield: Simonin kissa - Simonin kissan pentu

238 s., Gummerus 2012

 

Kirjoitin tammikuun lopulla ensimmäisestä Simonin kissa -albumista, josta pidin kovasti. Tämä Simonin kissan pentu ei tee poikkeusta sääntöön, jonka mukaan pidän kovasti tästä sarjakuvasta. Simonin kissa on hieman pahankurinen ahmatti, joka aiheuttaa omistajalleen harmaita hiuksia ja jännittäviä hetkiä. Nyt kissan pasmat menevät pahemman kerran sekaisin, kun isäntä löytää ulkoa kissanpennun, jonka hän tuo asumaan heidän luokseen. Kissa ei voi sietää pentua ja vanhemman oikeudella rohmuaa pienen ruuat ja tekee tälle jäynää.

 

Minua nauratti monta kertaa tätä lukiessani (tai oikeastaan selatessani, sillä tässähän ei ole tekstiä ollenkaan). Mieleeni muistuivat elävästi ajat, kun nuorempi kissani tuli taloon. Ai että vanhemmalla oli sulattelemista, ja voisin hyvinkin kuvitella, että kissani olisivat tehneet toisilleen samalla tavalla kiusaa kuin nämä Simonin kissat tässä toisilleen tekevät. Kiusanteko on lopuksi aika harmitonta ja hauskaa, ja aika paljon siitä voisi tapahtua ja tapahtuukin myös tosielämässä. Lopussa pentu osoittaa Kissalle olevansa oikeaa aineista, mikä sangen hellyttävästi johtaa ystävyyteen ja avunantoon.

 

Simonin kissan pentu on sangen höppänä tapaus, joka ei ole ihan penaalin terävin kynä. Pentu kuitenkin oppii ja ottaa mallia isosta kaveristaan, ja on hauskaa seurata miten pikkukisu oppii elämästä koko ajan uutta. Nämä kaksi kissaa tuovat hieman mieleen parivaljakon Karvinen ja Osku, sillä Karvinen ei näennäisesti yhtään pidä Oskusta, mutta pitää kumminkin. Hieman samanlainen asetelma on tässäkin.

 

Kuten jo tammikuussa kirjoitin, Tofield osaa uskomattoman vähäeleisesti luoda eläviä ja aitoja kuvia, jotka todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuten jo tuolloin tammikuussa totesin, sanat voisivat olla tässä jopa liikaa. Nyt kuvat saavat yksinoikeudella koko huomion ja lukija pystyy tulkitsemaan niitä ihan miten tahtoo. Tätä kirjaa selaa läpi yhä uudelleen ja uudelleen samalla mielenkiinnolla kuin ensimmäiselläkin kerralla.

 

Simonin kissan pentu on mielestäni todella hyvä kokonaisuus, mutta kyllä siinäkin välillä on jotain sellaisia kohtia, että en ihan tajua miksi ne on piirretty mukaan. Nämä liittyvät ulkokohtauksiin, jossa kuvaan astuu muitakin eläimiä kuin vain nämä kissat. Siinä Tofield lyö mielestäni hieman yli ja alkaa liioitella hieman liikaa, mutta muuten hän vie tarinaa eteenpäin onnistuneesti.

♠♠♠♠½